Kyllä tämä on vaikeimpia päiviä vuodessa. Tosin joulu on vielä pahempi, etenkin jos sen saa/joutuu viettämään yksin (kuten kävi parina viime jouluna).

Äitienpäivänä kävin istuttamassa ruusuja oman rakkaan äitini haudalle. Kumma kyllä, se sujui paremmin kuin viime vuonna eli ei itkettänyt enää yhtä paljon. Ajattelin, että istutan lähiaikoina lisää kukkia sinne, tilaa on hyvin ja taimet ovat edullisia. Multa on hyvää ja hedelmällistä, koska siinä kiemurtelee matoja. Viime vuonna itkin niitä matoja, mutta nyt ajattelin, että hienoa kuin elämä jatkuu niissä alhaisemmissa muodoissakin. Äitini itse on jo toisilla tasoilla eikä hän eläessään arvostanut haudalla käymistä. Sanoi aina, että ei siellä ketään ole. Käyn silti aina silloin tällöin, ehkä nyt kesällä useamminkin, koska hautausmaalla on tosi kaunista kesäisin.

Jollain tavalla äitini ei ole koskaan jättänyt minua ja kuulen hänen äänensä aina halutessani. Ja usein silloinkin, kun en halua kuulla, mutta se on sivuseikka.

Omia lapsia ei ole eikä enää tule. Ei se silti kauhean surullista ole, koska eivät maailmasta ole ihmiset loppuneet. Olen tehnyt työtä lapsille ja lasten kanssa, joten kyllä niitä on riittänyt. Aina voi hoivata ja ilahduttaa joitain jollakin tavalla jos vain haluaa. Nyt olen ensimmäistä kertaa kylvänyt siemeniä ja perustanut oikein parvekepuutarhan. Ihana seurata, miten uusia kärkiä jo pilkistää mullasta!

Ei elämä lopu siihen, että joku kuolee. Jätetyksi tuleminen on pahempaa, mutta vähitellen siitäkin ihme kyllä toipuu. Olisiko sittenkin niin, että kun yksi pettää ja toinen jättää, niin kolmas ystävä on?