Lähtö, suunta kohti parempaa

Heippa!
Tuosta pelosta voin sanoa sen verran, että nyt kun olen elänyt yksikseni nelisen kuukautta, on jo huomattavasti helpottanut. Mies on kait antanut periksi ja uskonut ettei saa minua enää valtaansa, ja on jättänyt rauhaan. Talon myymiset ja muut tässä on vielä kesken, eikä hän kanna vastuuta mistään, eli niiden takia tässä vielä ollaan tekemisissä, tosin vain tekstiviestein, koska 'ei halua nähdä eikä kuulla minusta enää'. Äitini hoitaa myös valtakirjan turvin nuo talon myymiset ja muut koska asun nyt eri paikkakunnalla. Mutta mitä nopeammin pystyy yhteydenpidon jättämään minimiin, alkaa helpottaa. Aluksi mies ilmestyi tänne uuden asunnon ovelle ja uhkasi ajaa rekan alle jos ei saa jäädä yön yli yms. Mutta koska olin tehnyt sen päätöksen etten enää kuuntele hänen uhkailujaan, en antanut periksi. Eikä ajanut rekan alle.

Se on jännä kyllä kun lukee täältä näitä ihmisten elämäntarinoita, miten ne voivat olla niin samanlaisia kuin itsellä. Kaikki nuo toisen alistamiset ja omistamiset ja toisen lyttyyn lyöminen, se on niin tuttua. Ja myös lohdullista tietää ettei ole yksin.

Tuo minua kiinnostaisi millaisia kokemuksia on ihmisillä jotka ovat lähteneet sairaasta, pitkään kestäneestä suhteesta, kun ovat aloittaneet uuden 'normaalin' suhteen? Mitä ongelmia on tullut ja henkisiä haasteita? Itse olen nyt uudella paikkakunnalla yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, ja huomaan että koen luottamuspulaa ihmisiin. Myöskin itsellä on vaikea suhtautua mihinkään epäitsekkäisiin huomionosoituksiin, esim. jos joku kehuu minua, en osaa suhtautua siihen mitenkään, koska en ole moiseen tottunut.

Mutta päivä kerrallaan mennään eteenpäin, ja hetki hetkeltä alkaa kokonaisuus parantua, vaikka epätoivon päiviä ja hetkiä tulee vielä. Nyt vaan sitä Suomalaista sisua peliin, otetaan asenne että meitähän ei enää tallata! 🙂👍

Hei, olen se sama mainiina mikä viestiketjun ekalla sivullakin esiintyi, unohdin vain salasanani. 😳

"Tuo minua kiinnostaisi millaisia kokemuksia on ihmisillä jotka ovat lähteneet sairaasta, pitkään kestäneestä suhteesta, kun ovat aloittaneet uuden 'normaalin' suhteen? Mitä ongelmia on tullut ja henkisiä haasteita?"

Minulla suurin harppaus "paranemisessa" henkisestä väkivallasta alkoi, kun muutin omaan kotiin. Päivä päivältä tulin onnellisemmaksi. Muistan kuinka niinkin arkista asiaa kuin roskia ulos viedessäni olisin voinut vaikka tanssia siinä tihkusateessa. Pikkuhiljaa aloin siis myös arvostaa itseäni aivan uudella tapaa. En enää ollut se maahan lytätty "ämmä".

Minä ajauduin myös hyvin pian eron jälkeen uuteen suhteeseen, niin vain tapahtui. Olin vasta muutaman kuukauden katsellut maailmaa yksin, kun elämääni tupsahti rakkaus. En siis todellakaan etsinyt mitään haavojen paikkaajaa, mutta mies valitettavasti joutui mulle sellaiseksi. Ihmettelin suhteen alusta lähtien mitä kaikkea kun "kuuluu" toisen puolesta sietää, oli ihmeellistä kun mun ei tarvinnutkaan laittaa toiselle ruokaa, palvella ja mielistellä jne. Kerroin miehelle alusta asti entisen suhteen traumoista aina kun mulla tuli jotain mieleen. Hiljalleen ne mieleentulemiset on vähentyneet. Voin paremmin ja meidän on hyvä yhdessä.

Tulevaisuudessa niitä ongelmia ja haasteita varmaankin tulee. En osaa vieläkään pitää puoliani ja pelkään, että riitojen yhteydessä mut "hylätään" tai uhataan jättää kuten ennen.

Äh, kirjoittelen myöhemmin lisää.

Alkuperäiselle tsemppiä. 🌻🙂🌻

Olen lukenut näitä tarinoita uudelleen ja uudelleen, se tuo lohtua.
Vertaistuen avulla varmaan pääsee helpommin eteenpäin tai ainakin se helpottaa omaa oloa.

Olen nyt ensimmäisen yön nukkunu uudessa kodissa nukahduslääkkeen kera. Ensiis itkenyt tai tunteet menneet sekaisin, vaan kävin niin ylikierroksilla.
Tänään tuli töistä kotiin ja tunsin helpotuksen, ettei tarvinnutkaan pelätä ja kissa tuli eteisessä vastaan ja sanoi: Kurrr☺️❤️ otin kissan syliin ja se kehräsi.

Niin kumpa itsekin tietäisin millainen on hyvä parisuhde😐
Itse jotenkin olen sekaantunut miehiin, jotka vaan satuttaa. Minussa on varmaan joku magneetti joka vetää tolloja puoleensa.
Tai se on ehkä liika kiltteys, tai mikä ikinä onkaan, niin toivoisin että joskus löydän todellisen onnen, tai sitten en. No, aika senkin näyttää. Kunhan pääsen tästä yli ja eteenpäin.
Nyt ainakin tieän millaista avoliiton ei kuulu olla, mutta ehkä sen sitten piti tulla tämmösellä rajulla tavalla ilmi... ääh, ehkä tää on myös katkeraa puhetta osittain.
Voiko sinkkuna mennä parisuhde kurssille? Mistäköhän sais apua siihen mistä hyvä parisuhde koostuu?

Jaa-a, joku päivä tarvis laittaa lamppu kattoon. Täällä alkaa olee illalla pimeetä.
Kyllä mä osaan sen itse laittaa, naisena en ole peukalo keskellä kämmentä.
Olen ennenkin asentanut lamppuja.

Kyllä mulla kaupassa iskee paniikki, kun en uskalla ostaa ruokaa, kun pelkään sen olevan vääränlaista, vaikka tiedän kyllä itse mistä pidän. Siis oman mieliruuan ostaminen on vaikeaa😞 kun pelkää, että mitähän se mies taas sanoo! Vaikkei se ole täällä, niin mielikuva siitä kun se tuijottaa jääkaappiin kuin arvostellakseen, mitä oon ostanu, tulee niin vahvana mieleen🤔

"Kyllä mulla kaupassa iskee paniikki, kun en uskalla ostaa ruokaa, kun pelkään sen olevan vääränlaista, vaikka tiedän kyllä itse mistä pidän."

Toi on ihan älyttömän tuttu tunne! Myös mulla iski valinnanvapaus kaupassa silloin alkuaikoina. Mieli oli maassa, kun tuntui ettei sillä ole "mitään väliä" mitä sitä ostaisi. Saatoin haahuilla kaupassa aikani ennen kuin tiesin mitä kaikkea tarvitsisin.

Aloin jo eroa suunnitellessani pikkuhiljaa kyseenalaista sitä "sisäistä ääntä" päässäni, joka oli miehen ääni. Vaikka kyllä mä myönnän, että yhä mun elämässä tulee hetkiä, jolloin mietin mitä entinen mies olisi tähänkin sanonut. Ei se ääni sieltä ihan kokonaan ole hiljentynyt, mutta annan sen itselleni anteeksi, olihan se äänen käyttäjä mun korvaan puhumassa niin monta vuotta!

Mä luulen, ettei sun alkuperäinen, tarvitse vielä miettiä parisuhde-asioita, kunhan ensin keskityt itseesi. Vie kuitenkin aikansa ennen kuin itsetunto alkaa pikkuhiljaa kohoamaan. Sun täytyy itse ensin "rakastua" itseesi että joku muukin voi niin tehdä. 😉 Tai ainakin näin mulle kävi.

Muutenkin sitä oli eron jälkeen "tuntosarvet pystyssä" ja näki jokaisessa miehessä entisen kumppaninsa piirteitä. Ennen kaikkea myös pelkäsin ajautuvani samanlaiseen suhteeseen uudestaan, niinhän monille meille uhreille käy jos emme ensin käsittele asioita kunnolla.

Mainiina2 puhut asiaa, kiitos🙂🌻

Olen tänään koko päivän vihannut ex-miestäni, haluaisin että hän tuntisi jotain niin pahaa kun minä olen hänen takiaan tuntenut. Minkä vaivan olen nähnyt, kun olen etsinyt uuden kodin, muutto ja kaikki! Ja pelkästään sen typerän miehen takia😠

Pikkuveli avovaimonsa kanssa oli tänään kylässä. Veli laittoi lampun kattoon ja hänen tyttöystävänsä kanssa tyhjennettiin muutama muuttolaatikko ja laitettiin koukkuja kylppärin seinään. Eilen ostin työkaverilta niiden käyttämättömän telkkarin ja digiboxin.
Palkkarahoistani hankin itselleni tän läppärin, kun tiesin mielessäni että muutto tässä tulee.

En tiedä mahtaako muutto koskettaa exää mitenkään, saa taas yhden uuden huijattavan.
Niin paljon sapettaa koko ihminen, ettei mitään rajaa. Nostan hattua sille tytölle, joka jaksoi miestä 7 vuotta! Mies kertoi, että hänellä oli sen mittainen suhde ollut ennen minua ja elämä oli kuulemma mennyt ihan samalla tavalla.
Eikö se mies todellakaan tajua, että hänen takiaan eroja hänelle tuli!
Kai hän minutkin haukkuu jollekin uudelle, niinkuin hän haukkui minulle ex-tyttöystävänsäkin.

En taida pärjätä tämän tunneskaalan kanssa itse, mun on selvitettävä, minne voin mennä puhumaan. Täytyy työstää itsessä olevaa omanarvontuntoakin uudelleen, että voisin taas rakastua itseeni, kuten mainiina2 sanoi. Se on niin totta, kahdessa vuodessa toinen voi lytätä toisen ihan pohjamutiin, enkä tunne itsessäni mitään hyvää😭

^Niin tuttuja tunteita taas.

Mulla ei ollut tuota viha-vaihetta noin alussa. Pidin muuttoani ja lähtöäni viimeisenä palveluksena ex-miehelle. Lähdin pois hänen elämästään, pois tieltä. Järjestin kaiken hänelle valmiiksi, viimeiseen saakka. Lähdin jälkiä jättämättä, vaikka toinen jätti muhun sellaiset jäljet, joita kannan varmasti koko elämäni.

Ennen kaikkea se lähtö oli toki palvelus mulle itselleni. Olin kuitenkin aluksi muuton yms. suhteen vain nöyrä ja surullinen. Viha-vaihe tuli mulle myöhemmin (jollain tavoin jatkuu ehkä vieläkin). Jollain tasolla olin katkera siitä paskasta mitä jouduin elämään, toisaalta näin myös kaikella tarkoituksensa; ne kotiolot joista olin lähtöisin, ei antaneet eväitä muunlaiseen elämään. Mun piti käydä kantapään kautta oppimassa miten ei pidä elää. Sitten nousin sieltä tuhkasta, vähän niinkuin fenix-lintu, vahvempana.

Suosittelen kyllä ammattilaisen pariin hakeutumista. Itsehän kävin silloin, kun muutin ja käyn yhä psykologin juttusilla. Mulla auttoi myös päiväkirjan pitäminen, synkimpinä päivinä tuli kirjoitettua pari kertaa päivässä, kunnes alkoi helpottaa. Kirjoittaminen selventää ajatuksia. Itse kirjoitin ihan perinteiseen paperiseen päiväkirjaan, mutta kyllähän sitä voi tietokoneellakin kirjoitella. Nyt myöhemmin, kun luen noita kirjoituksia, tajuan miten asiat on muuttuneet.

Kyllä se olo siitä lähtee paranemaan, usko pois. Se oli hassua miten sitä alkoi eron jälkeen tajuamaan "Hei, mua ei ole kukaan haukkunut MUN KODISSA kahteen viikkoon.." Pian se vaihtui kuukauteen jne. Aluksi tuntui, että onko sitä ansainnutkaan tällaista onnea, mutta tietenkin olen/me olemme! Kannattaa myös opetella tervettä itsekkyyttä (vaikka se ehkä "pahalta" tuntuukin kiltille luonteelle), vaatia itselleenkuuluvia asioita itselleen, eikä aina olla toisia varten. Mulla oli apuna ystävät ja läheiset, heiltä saatu tuki oli ihan korvaamatonta. Ensi kertaa elämässäni minä olin se "autettava". Asetin itseni ykköseksi elämässäni, muuten en olisi selvinnyt!

Voi vitsit, tsemppiä sulle! Onneksi teillä ei ollut lapsia siinä mukana. Kun on vaan niin mukavata, kun minua kiusataan lasten kustannuksella ja kautta. Mutta ei nyt jaksa siitä enempää sepustaa. Ajan kanssa vain nämä asiat helpottuu, mutta on se hyvä, jos havahdut etsimään jotakin paikkaa, jossa voit purkaa tuntojasi. Hyvähän se on saada ulos se kaikki, mitä päässäsi pyörii. Itse aloin kirjoittamaan omia tuntemuksiani ulos, purin sillä tavalla pahaa oloani ja edelleen teen niin, jos tuntuu, että haluaa saada jonkin asian ikään kuin ulos, ettei pyöri niin mielessä - kai se edes jonkin verran auttaa. Mutta kukin tavallaan ja miten haluaa tehdä, mutta sinun tukenasi täällä ollaan tätä kautta. : )

Minun lyttäykseni kesti 15 v ja arvaa miten sirpaleina olin.... On hyvä että olet huomannut asian ajoissa ja lähtenyt. Kyllä sinä selviät, usko pois. 2 v on paljon vähemmän kuin 15 v ja toivut asiasta nopeammin, pala palalta, päivä päivältä. Älä odota ihmeitä. Annat ajan kulua, sinulla ei ole kiirettä. Teet sitä mikä tuntuu hyvälle. Tapaat ihmisiä joista pidät. Jos mahdollista harrasta sellaista mikä antaa iloa. Monesti eron jälkeen osa ystävistä vaihtuu ja eksän suku katoaa mutta sekin kuuluu elämään ja antaa itse asiassa ihan kivaa vaihtelua. Uusia ystäviä tulee ja vanhoja menee mutta niin pitääkin. Nauti elämästäsi ja vapaudestasi. Olen sinusta ylpeä 🌻🙂🌻

Kiitos teille kaikille jälleen🌻🙂🌻

Nyt on sitten kaikki semmoset perusasiat hoidettu vakuutukset jne.
Kaikki ihmiset on niin mukavia ja ystävällisiä tuolla virastoissa ja töissä. Ehkä siihen kiinnittää huomion, kun on niin herkillä.

Töitten avulla pysyn kiinni arjessa, unirytmi nukahduslääkkeillä hallinnassa, vaikka vieläkin meen vähän ylikierroksilla. Se on kuulemma normaalia, kun on niin suuri stressi päällä ollut, niin elimistössä on stressi tekijät valloillaan, keskustelin tänään puhelimessa kriisityöntekijän kanssa. Pääsen tänne uudelle paikkakunnalle perhetukikeskuksen avokriisiterapiaan.
Ne soittaa mulle maanantaina tai tiistaina ajasta.

Tänään oli heikkohetki😭
Ensimmäisen kerran iski kaamea väsymys ja pahat tunteet. Siis se kuinka pahalta itsestä tuntui ja itkin. Masensi, oli niin mitätön olo ettei mitään rajaa, tuntui etten selviä.
Mä en oikein muuta jaksa nyt töitten jälkeen kuin vain olla.
No tänää järjestin kirjahyllyn ja kävin kaupassa kun leipä oli loppu.
En taas osannut kuin huomiselle ostaa ruokaa, ei vaan aivot jaksaneet toimia.
Taas iski paniikki kaupassa. Sen saavutuksen tein kyllä, että ostin jätskin, kun mun teki sitä mieli ja ihan vaan siksi, kun MINUN teki sitä mieli☺️
Niin pieni asia kuin jäätelö! Ja se oli hyvää!

Heippa
No nyt olet monta askelta mennyt taas elämässä eteenpäin ja näin hiljakseen
vaan edetään niin kyllä elämä voittaa ja asiat järjestyy
Mutta olen varmasti sinullekkin sanonut että ihmisen elämässä tulee heikkoja
hetkijä ja niihin pitää aina varautua.
Niin vaikka johonkin ystävään tai kaveriin ottaisit yhteyttä ja kun voi toiselle
kertoa iloja ja suruja niin se jo auttaa.
Sillä heikkona hetkenä et saisi jäädä yksin.
Mutta vaikka on vaikeata välillä niin kaikesta huolimatta nyt pitää jaksaa
katsoa elämää pidemmälle ajalle 1- 3 vuotta niin moni asia on toisin.
Tee tuollaisia pikku juttuja mistä sinulle tulee hyvä olo esim ostit jäätelön.
sillä onni koostuu pikku asioista.
Kaunista loppu kesää sinulle

Exästä ei ole kuulunut pihahdustakaan sen jälkeen kun palautin autonsa takasin.
Toisaalta, ei mikään ihme. Onhan hänelle tärkeää vain kaikki se, mikä on hänen omaa, mutta olinhan minäkin hänen "oma" silti hän kohteli minua väärin😝
Materia merkitsi hänelle enemmän kuin mikään muu, pääasia oli että hän sai.

Kun taas soitin kriisityöntekijälle ja kerroin että kahden vuoden jälkeen en tiennyt miehestä mitään, kriisityöntekijä sanoi, että ihmiset jotka käyttää henkistä väkivaltaa, eivät kerro itsestään mitään.

Tää sukulaisille kertominen on ihan syvältä. Soitin isovanhemmalleni ja kerroin, niin hän väitti minun valehtelevan. Ja kysyi, että enhän minä ole tehnyt mitään väärää? Ja voisitteko te sopia ja yrittää uudestaan?
Just joo! En todellakaan palaa takasin. Yrittää uudestaan, eiköhän tässä ole jo yritetty tarpeeksi. Exä tietysti hyppisi riemusta jos saisi minut takasin. Hänhän ei ole tehnyt mitään väärää😞

Nyt on ruvennut tuntumaan hieman paremmalta.
En vain osaa nauttia vapaudestani, kun muistot kahlitsee. Se että "kotona" olin kahlittu, kahlitsee se vielä minua. Voi, kumpa osaisin nauttia vapudestani jossain vaiheessa😑❓
Miksi kaikki muistot tuntuu niin rankoilta ja tajuaa kaikki asiat liiankin hyvin☹️

Moi taasen! Sulla on mennyt niin vähän aikaa tässä, niin ei ole mikään ihme, että on vaikeaa. Onhan niitä tosi ikäviä muistoja ja ne ikävät tilanteet auttaa nyt tässä tilanteessa sua irti yhä enemmän siitä miehestä, siis henkisestikin. Kun aikaa menee, niin helpottaa ja voi ehkä aatella, että kaikki ei ole ollut ihan niin turhaa, ne tunteet, mitä on ollut, ainakin sinulla, on ollut todellisia ja sitä voi ajatella ehkä positiivisessa valossa. Mutta mennyt on mennyttä, siitä täytyy vain päästä yli - ja ajan kanssa takuulla pääsetkin. Nyt on vain tärkeää turvauotua ystävien apuun, perheen apuun, niin ja onhan sinulla se kriisityöntekijä. Olet ehkä vielä liian hauras, että jaksaisit kertoa sukulaisille erostanne, kyllä he aikanaan saavat tietää - se nyt ei ole se tärkein asia tällä hetkellä. Tällä hetkellä on tärkein asia, että sinä jaksat. Jaksat keskittyä niihin pieniin kivoihin juttuihin, vaikka elokuvissa käymiseen ja mistä satut tykkäämäänkin. : ) Pitää osata ajatella elämäänsä eteenpäin. Työpaikka, harrastuksia. Kavereita. Ennen kaikkea antaa vain itselleen aikaa ja keksiä välillä jotain muutakin ajateltavaa, kivaa semmoista.

Musta tää paikkakin on ihan hyvä tuki. Ois varmaan ollu tarpeen itselleni jo aiemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Täällä saa vahvistusta sille asialle, että itsessä ei ole ollut sinällään vikaa, on vain sattunut tekemään huonon valinnan ihmissuhderintamalla. Mutta siitä asiasta otetaan opiksi ja jatketaan vaan elämää. Huominen on parempi päivä - aina pikkuhiljaa. : )

Hei! Tuo mitä sanoitte aiemmin ruokaostosten vaikeudesta on niin tuttua! En ole 13 vuoteen miettinyt mistä ruoista tykkään ja mistä en, kun miehen maun mukaan on ollut pakko mennä. Kun muutin yksin nelisen kuukautta sitten, ostin ensimmäisen kerran 13 vuoteen sinihomejuustoa! Ja olin niin onnellinen. Pienistä jutuista nuo elämän ilot tulee. Tai eihän oma vapaus mikään pikku asia ole, mutta kuitenkin...
Tämä viikonloppu on ollut aika rankka, täysin vapaa, ei mitään suunnitelmia, niin tulee yksin mietittyä juttuja, mutta läpihän ne on käytävä. Tänne kirjoittaminen on tällä hetkellä ainoa terapiamuotoni, kun ei uudella paikkakunnalla ole vielä ystäviäkään oikein. Täytyisi varmaan uskaltautua terveyskeskukseen kyselemään jotain keskusteluapua. Voi olla että loppuvuodesta muutan Turun suunnille ja siellä ainakin näyttäisi olevan jonkunlainen vertaistukiryhmä johon voisi mennä.
Eilen romahdin kyllä hetkellisesti, kun sain taas selville miehen tempauksista. Hänen mielestään olen jotenkin nyt vastuullinen elättämään häntä kun kerran eronkin halusin, ja jätin hänet yksin omakotitalon kanssa. Ja tietysti sekin on minun vikani että hän sai potkut töistä vähän aikaa sitten. Olen tässä nyt sitten maksellut oman vuokrani lisäksi myös omakotitalon kuluista suurimman osan, ja ollut aika tiukoilla. Nyt sain selville että miehellä on kummiskin ollut tuloja paljon enemmän kuin on kertonut, ja hyvää hyvyyttäni (ja tyhmyyttäni) olen hänelle syytänyt rahaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja taas omalla kustannuksellani. Kyllä itku tuli miettiessäni parin viikon nuudelikuuria, kun toinen on rallattelemassa Jyväskylän suurajoissa. Lähinnä kai se oma liiallinen kiltteys tässä ärsyttää. Enkö koskaan opi??😠

Iloisia asioitakin on. Liityin kuntosaliin ja olen nyt käynyt erilaisilla ohjatuilla tunneilla 3 kertaa viikossa, ja se on antanut energiaa tosi paljon! Ennen tuli vain löhöiltyä kämpillä töiden jälkeen, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Suosittelen kyllä kovasti jotain mielekästä urheilulajia! Ja pari viikkoa kesälomaakin olisi vielä edessä. Kai tämä tästä vielä iloksi muuttuu...

Jaksamista kaikille ja nautitaan helteestä! 🙂👍

Heippa taas!

Opintojen pariin palasin taas, 4 kuukautta niin olen valmis lähihoitsu. Koko kesä meni muuttoa lukuun ottamatta työnmerkeissä ja työt oli suuri voimavara. Miten hyvältä tuntuikaan kun huomasi että pärjää töissä!
Mutta kouluun paluu muuton jälkeen...äääh. Mutta menen sinne, koska se pitää mut arjesssa kiinni, enkä vatvo asioita päässäni. Ja kun pidän siitä, se on oma ala josta pian valmistun, niin tsemppaan itseäni.

Eilen oli hyvä ilta. Ystävä soitti ja haki luokseen kahville ja hänen pikkuinen poikansa oli kyllä niin touhua täynnä, että piristi mieltä! Puhuttiin asioista ja tästä tilanteesta. Ja touhuiltiin pojan kanssa. Aika meni ihan siivillä ja nautin kesäillast, hyvässä seurassa. Jo pelkästään hyvän ystävän kasvot autossa piristi. Tämä aamukin oli hyvä, jaksoin heärätä ja lähteä kouluun. Lienee edellisellä illalla ollut osansa asiaan.

Sanna_K tiedän miltä susta tuntuu!
Samanlaisia tempauksia oman exän suhteen...
Ja just toi raha. Silloin kun asuin mieheni kanssa, mun pesukone hajos. Eihän hänellä ollut varaa ostaa meille uutta, hänhän oli köyhä.
Onneksi kävi niin hyvä tuuri, että veljeni muutti avopuolisonsa kanssa uuteen asuntoon ja he joutuivat ostamaan uuden pienemmän pesukoneen. Sain sitten veljen 2 vuotta vanhan koneen.Nyt kun lähdin pois ja eräänä päivänä kun olin käymässä entisessä kodissani palauttamssa auton miehelle, pisti silmään, että mies oli ostanut upouuden pesukoneen.
Eihän miehellä ollut varaa ostaa meille ruokaa, mutta itselleen oli varaa ostaa kaikkea mahdollista. Kyllä hänellä oli varaa ostaa itselleen kallis lounas päivällä, mutta jos mä ehdotin, että mentäs syömään yhdessä, ei hänellä ollut rahaa.
Kannattaa mennä käymään siellä terveyskeskuksessa, siellä luulisi olevan ainakin psykiatrian sairaanhoitaja. Ja sen luona käynnit pitäs olla ilmasia.

Sain itse keskusteluajan ensi viikon perjantaiksi, tänne uudelle paikkakunnalle, avokriisityöntekijälle, joka tekee työtä perheväkivallasta kärsineiden ihmisten kanssa.
Kerroin myös puhelimessa kun juttelin tämän työntekijän kanssa, että mies pakotti minut seksiin kanssaan. Kriisityöntekijä sanoi, että sekin on väkivaltaa.
Olisi pitänyt tajuta soittaa poliisit, kun mies alisti minut lattialle, olisin tehnyt ilmoituksen väkivallasta. Miksei ihminen vain tajua tehdä sellaisia asioita😑❓
Ehkä sitä on niin shokissa ja sekasin, peloissaan.

Mä aion kans alottaa jonkun liikuntajutun, nyt syksyllä. Tarvii tutkia mitä täällä on tarjolla.
Onneksi tässä lähellä on pururata jonne pääsee lenkille ja kännykässä on musaa, pistän vaan kuulokkeet korviin☺️

Voimia itsekullekin, vertaistuki on ihmeellinen juttu! Siskot: Pysytään lujana🙂🌻

Sirpale, hyvältä kuulostaa että sulla on mieleiset opinnot ja selkeä suunta elämälle. 🙂👍

Ex-suhteessani ei tuollaista raha-pihistelyä varsinaisesti ollut. Ex-mies kyllä olisi halunnut "vartioida" ja hallita minunkin rahojani/rahankäyttöä. Hän myös kutsui minua siipeilijäksi ja elätiksi, vaikka ihan saman verran saatiin palkkaa/opintotukea. Sitä paitsi me olimme ehtineet jo avioliittoon, eikä mies koskaan uskonut vaikka sanoin, että aviopuolisoilla itseasiassa ON molemminpuolinen elatusvelvollisuus toisistaan.

Toi seksiväkivalta. Voi ei, ikävää olet saanut kokea. Tuon rinnalla mun kokemus tuntuu kovin pieneltä. Itsehän aloitin aikoinaan seksielämän ex-miehen kanssa. Vasta jälkikäteen olen tajunnut miten väärä käsitys mulla oli kaikesta. Ex-mies oli suoranainen alistaja seksin suhteen. Sitä harrastettiin silloin kun hän halusi. Jos mua ei huvittanut, hän vonkasi niin kauan, että jouduin suostumaan. Pari viimeistä seksikertaa hänen kanssaan tapahtui, kun olin jo päättänyt lähteä suhteesta ja vain "esitin mukana". Voi sitä inhon määrää mitä silloin tunsin - myös itseäni kohtaan kun annoin kehoani käyttää noin.

Minä olin siis miehen mukaan milloin "liian himokas", milloin pihtari ja frigidi. Ex-mies nimitteli mua näin. Hän sai minut tuntemaan itseni saastaiseksi ja inhottavaksi.

Juuri eilen nykyisen mieheni kanssa keskustelimme näistä traumoistani joista mun on vain vaikea päästä yli. Minun on edelleenkin vaikea suhtautua kehooni hyväksyvästi. Mies on kuitenkin ihana ja sanoo rakastavansa minua juuri tällaisena ja pitää kehoanikin puoleensavetävänä. ☺️❤️☺️