Lapsena mummuni sanoi minua tuhmaksi, kun olin tehnyt yhtä ja toista. Oikeasti en itse tiennyt aina, mikä on oikein ja väärin. Tunsin vain olevani ikuinen "tuhmeliini", kuten nimimerkkini vuosikymmenien jälkeen täällä.
Vaikka loistin koulussa ja harrastuksissa,en saanut kotoa tukea ja kaikki saavutukseni sekä opiskelu- ja ammattihaaveeni romuttuivat. Tänään totean olevani taas se "tuhma" tyttö, joka on yrittää ponnistella elämän vaikeuksien kanssa,vaan ei tule ymmärretyksi. Syyllisyys, häpeä ja mitättömyys ovat jatkuvasti seurana.
Kirjoitan tätä "Räntyn" innoittamana.Alkoholi ja raha-asiat ovat sotkeneet minunkin elämääni pahemman kerran.60-ja 70 luvun tyyliin viihdyimme silloisen mieheni ja lasteni isän kanssa pubeissa enemmän kuin kotona.Alkoholisoituminen koitui suurimmaksi "mokaksi" elämässäni. Myöhemmin raitistuin, mutta tein toisen suuren virheen. Lainasin aikuisille lapsilleni suuret summat rahaa heidän jouduttuaan vaikeuksiin 90-luvulla.
Nyt tarvitsisin rahaa mm. hoitoihin. Olen fyysisesti sairaalloinen, yksinäinen ja katkera.
Lapseni vähättelevät ongelmiani eivätkä välitä edes kuunnella, miten paljon kärsin kaikesta.Muuten fiksut lapseni käyttävät karkeaa kieltä lyhyissä viesteissään minulle, eikä ole aikaa kunnon keskusteluun. Tukehdun kohta yksinpuheluihin. Onneksi on kanavia, joissa voi purkaa. Mutta tilanne palaa aina samaksi ahdistukseksi, kun en saa vastakaikua lapsiltani - enkä sitä rahaakaan.Minäkin yritän näytellä rooliani joka puolella, vaikka sisälläni kuohuu ja itken lähes päivittäin.☹️

räntty kirjoitti 18.05.2006 klo 09:49:

Ehkä täällä voin kertoa, kuinka elämäni oikeasti menee.
Juuri nyt olen oikeastaan melko onnellinen.
Asiat eivät paljoa paina mieltä, mutta illalla kaikki voikin jo olla toisin.
On paljon asioita, joista en voi puhua kenellekään. Minun oletetaan olevan huolta vailla, aina iloinen ja huumorilla kaikkeen suhtautuva.
Ja vain siksi ehkä selviänkin, koska oikeastaan olenhan aina selviytynyt kaikesta.
Avoliitosta alkoholistin kanssa ja siitä kuinka alle 20 vuotisena olin vähällä ajautua itse samaan jamaan, onneksi ymmärsin lähteä ajoissa. Mutta vielä silloin ei meno loppunut. Olen aina tehnyt niinkuin muut haluavat, vain ettei minulle olla vihaisia ja minut hyväksyttäisiin. Ehkä myös siksi olin "suosittu" poikien keskuudessa. Suostuinhan mihin vain, ja olin aina iloinen ja mukava ja antelias.
Enkä suuttunut, kun minua petettiin.
Sitten tulin raskaaksi ja tein abortin, koska lapsen isä niin tahtoi. Ja annoin anteeksi kun unohti minut sairaalaan odottamaan kotiin hakemista.
Sitten sain muistutuksen avoliitostani, mies oli jättänyt lainansa maksamatta ja minä olin takaajana. Ja maksoin, n. 35 000 markkaa. Vielä en ollut näistä maksuista selvinnyt, kun ystäväni, jonka lainan takaajana myös olin, jätti kaiken hoitamatta. Ja taas maskoin ja maksan edelleen, vielä noin 10vuotta.Tälläkertaa summa oli lähes sama, nyt vain euroina.
Onneksi työterveyden hoitajalla käydessäni flunssaisena, hän huomasi, ettei kaikki ollut kunnossa. Ihanana ihmisenä hän otti heti ohjat käsiin ja tilasi ajan velkaneuvojalle. Velkaneuvojan luona en voinut kuin itkeä, ja hän suositteli, että menisin ammattiauttajalle myös henkisen jaksamiseni takia. En mennyt. Ja pankkiin hän laittoi ehdotuksia velan maksamisesta ja taas vastassa oli aivan uskomatonta ymmärrystä. Sain kolmasosan velasta anteeksi, pienen koron lainalle ja summan jonka pystyisin kuukaudessa suorittamaan ja joustoa, jos joskus tulisi vaikeuksia. Kuinka voisin kaiken tämän jälkeen vaivata ihmisiä, kun kuitenkin minulle on aina oltu niin kilttejä.
Minun on oltava kiitollinen kaikesta saamastani.
Onhan minulla kaunis koti, kaksi ihanaa lasta, kunnollinen aviomies, hyvä työpaikka...
Mutta joskus tuntuu, kuin olisin kaikesta huolimatta ansainnut edes yhden ystävän, yhden ihmisen, joka tietäisi tämän kaiken minusta ja silti pitäisi minusta.
Eikä minun tarvitsisi näytellä aina iloista!