Olen ihan hukassa itseni kanssa. Tein positiivisen raskaustestin syyskuussa -15, vauva oli, on todella odotettu ja tuolloin olin onneni kukkuloilla me saadaan kesävauva. Marraskuussa kuitenkin sain keskenmenon, matto vedettiin jalkojen alta. Ilo muuttui suruksi, viikkoja oli takana vasta 8, neuvola olisi ollut tulevalla viikolla muttei päästy sinne saakka. Olin 2viikkoa sairaslomalla ja oikeastaan vain itkin.
Nyt edelleen tunteet heittää laidasta laitaan yritän olla iloinen ja elää normaalisti mutta välillä se ei tarvitse mitään erityistä kun se vetää mielen pahasti miinuksen puolelle, en kestäisi nähdä yhtään raskaana olevia tai pieniä vauvoja, ne saa ahdistuksen ihan hirmuiseksi tuntuu että kropan pitäisi räjähtää että se pääsisi ulos ja olo helpottuu. Työkaverini kertoi olevansa raskaana, kaiken lisäksi hän saa vauvan silloin kun minunkin piti saada. Töissä hän selailee vaunukuvastoja ja mitä kaikkea pitää hankkia, se tekee todella pahaa. Aina mieleen hiipii ajatus niin minäkin jos en olisi ajanut pois sitä kehostani, jos olisin ollut parempi.

Kaksi hyvää ystävääni ilmoitti olevansa raskaana, enkä oikeastaan ole pystynyt pitämään heihin mitään yhteyttä koska en vain kestä kuulla raskausoireista enkä halua heille omista tunteistani puhua eivät he voi tajuta miltä se tuntuu. Olen vihainen ja katkera vaikkei se heidän vika ole mutten voi mitään ajatukselle että miksi muut miksi en minä. Toinen ystävistäni vielä ihmettelee kuinka hän niin helposti sai toisen aluilleen, he vaan päättivät jos olisi aika ja samantien raskaus alkoi ja on nyt jo pitkällä. Mieheni on varmasti ihan kypsä kun itken nykyään niin paljon, kesken kauppareissun kun tulee vauvoja tai raskaana olevia itku vaan saattaa tulla.

Keskenmenon lisäksi on tänne asti ollut jonkunlaista ongelmaa, sisäinen tulehdus ja vaikka mitä ja odotan kutsua naistentautien poliklinikalle. Joka kuukausi saa jälleen kerta toisensa jälkeen pettyä vaikka kuinka itseensä siihen valmistelee ettei toivo raskautta mutta silti se tiputtaa kovaa ja korkealta vaikka tietää ettei ole raskaana mutta silti joku pieni osa odottaa ihmettä että kaikki kävisikin hyvin. Kaikki toitottavat pitää jatkaa yrittämistä ja keskenmenot on normaalia, mutta kukaan ei ymmärrä ettei ne sanat lohduta ei yhtään ja kai sen itsekkin tiedän että pitäisi yrittää vaan. Itsestä tuntuu ettei jaksa, mikään ei kiinnosta. Töissä käyn muttei se tunnu miltään, en tapaa ystäviä, en halua lähteä ulos kun menipä minne tahansa asia tulee vastaan. Olen vaan kotona ja joinakin päivinä vaan töistä tultua itken.