Kaunottaresta hirviöksi
Olen pari päivää lukenut täällä teidän tarinoita ja itkenyt ja samaistunut.Kiitos kun olette jaksaneet kirjoittaa.
Taustaa :oon nelikymppinen nainen,yhden lapsen äiti.Lapsi on ekasta kunnon suhteestani,joka alkoi kun olin n.20v ja päättyi kahdeksan vuoden jälkeen lapsen ollessa vajaan vuoden, kun silloinen mieheni rakastui työkaveriinsa.Myöhemmin kävi ilmi että suhde oli alkanut jo raskausaikana.Asiasta oli erityisen vaikeaa päästä yli,koska meidän suhteemme oli alkanut miehen ollessa naimisissa,tästä tosin sain tietää vasta myöhemmin.Tunsin kuitenkin ettei minulla ollut oikeutta surra,koin että karma vaan maksaa minulle pahat tekoni,sain nimittäin kihlautumisemme jälkeen tietää että tämä vaimo oli raskaana.Jätin silloin miehen mutta naiviuttani uskoin suureen rakkauteen…Aloitimme siis suhteen.Oli upeita aikoja,mutta myös miehen tuurijuoppoutta sekä kaksi miehen sairastamaa psykoosia,joista selvittiin.
Eron jälkeen maailmani ja minä menin palasiksi,kyseenalaistin kaiken,aivan kaiken elämässäni.Oli varmaan ikäkriisiäkin mukana .Lapsen isän kanssa olemme nykyään ihan hyvissä väleissä ja hänen ex-vaimoltaan olen myös saanut synninpäästön,en kuulemma rikkonutkaan mitään.Luulin niin kymmenen vuotta….
Eron jälkeen olin lapsen kanssa kahden kuusi vuotta,joitakin tapailuja muttei mitään vakavaa.Sitten tapasin miehen ,jonka kanssa olin kaksi vuottaKerroin taustani,ja etten halua kevyttä suhdetta vaan pysyvää ja aitoa.Hän ymmärsi ja olin todella rakastunut ja onnellinen.Vaan kävi ilmi että koko toisen vuoden hän oli aina tilaisuuden tullen pettänyt minua.Olin antanut hänelle paljon vapautta luottaen häneen.Ero oli karsea ja käyttäydyin myös väkivaltaisesti häntä kohtaan (humalassa)viimeisten riitojen aikaan.
Olin taas neljä vuotta itsekseni,nyt olen toivottavasti viimein eroamassa vuoden pituisesta suhteesta ,joka on ollut kauhea.Minun takia ni ja hänen ongelmiensa.Tässä viimeisessä suhteessa olen ollut sairaalloisen mustasukkainen,niin kauhea että vihaan itseäni.Väkivaltaa on ollut paljon,ei rajua,mutta eihän sitä saisi olla ollenkaan.Lisäksi olen ollut sanallisesti hirviö.En tiedä mikä minusta on tulossa ,olen täynnä vihaa,kylmyyttä,tarvitsevuutta ja epätoivoa.Tissuttelen,koska se turruttaa.Äitini alkoholisoitui vanhempieni eron jälkeen ja pelkään että minun käy samoin.En varmaan itseni takia enää uskalla parisuhteeseen voi mennä enää takuuseen käytöksestäni,se on hillitöntä kun alan epäillä.
Tuntuu silti pahalta olla vailla rakkautta.Olen analysoinut itseäni väsyksiin asti,pelkään etten enää toivu.Kiitos kun luit.
Olet valvonut myöhään ja miettinyt elämääsi. On hyvä, että arvioit kokemaasi, sen merkitystä ja omaa toimintaasi. Ikävä kuulla, että luottamukseesi ei ole vastattu toimimalla sen arvoisesti. Ymmärrettävästi olet vihainen, pettynyt ja uhkaat katkeroitua. Jos osaan laskea oikein, lapsesi on n. 13 v ja pahimmassa murrosiässä ja hän tarvitsee huomiotasi ja tukeasi, vaikka väittää juuri päinvastaista. Sinulla pitäisi olla voimia toimia lapsesi kanssa järkevästi, vaikka hän pyrkii tekemään sen vaikeaksi.
On hyvä, että huomaat itse, että sinun tulisi välttää tissuttelua. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Tissuttelu on kuitenkin vaikea lopettaa vain niin, että päättää vähentää. Silloin ajatukset ovat juomisessa ja samalla täytyy koko ajan miettiä, että en juo. Helpompaa on, jos keksii juomisen tilalle jotain, mikä vie ajatukset muualle. Silloin ajatus ei ole kieltäytymisessä, vaan siinä jossain muussa tekemisessä. Niin kliseistä kuin se onkin, liikunta, ystävät, harrastukset, muiden auttaminen jne. ohjaavat ajatuksia muualle ja parantavat henkistä vointia muutenkin.
En tiedä kannattaako parisuhteista kieltäytyä kategorisesti, kuten ei niitä kannata pakonomaisesti hakeakaan. Hyvä parisuhde tukee henkistä hyvinvointia mutta niissä on tietysti riskinsä. Ilmeisesti mikään "kevytsuhde" ei sinulle sovi. Tämänkin takia voi olla hyvä yrittää suunnata aikaansa mieluisaan tekemiseen, jolloin ehkä saa toivuttua ja kerättyä voimia traumaattisten parisuhteiden jälkeen.
Voimia toivottaen