Hei!
Kun etsin täältä sitä oikeaa otsikkoa joka tuntuu nyt omalta , oli juuri tämä katkeruuteen jumittuminen.
Mieheni petti minua n. vuoden ajan kunnes minä kaivoin, snan varsinaisella merkityksellä, sen ulos hänen repustaan. Siellä oli sen naisen naurava kuva ja hänen miehensä työvuorolista, ihan laminoituna.
Siitä alkoi helvettini, jota oli kyllä jo se edelleinen vuosi lämmiteltykin. Olin jo sen vuoden jankuttanut, mikä sulla on? Miksi sun pitää jättää mut yksin aina, et ota edes iltakäveleylle mukaan, vaan juttelet tuolla pururadalla kävellen jonku kanssa? Miksi sulla on aina kiire mennä yksin käymään kaupassa ja olla siellä pari tuntia, eikä me saada tulla mukaan? Miksi lähdet joka viikonloppu koko päiväksi "työasioille". Miksi sanot, että menkää te, tai mene yksin kun pyydän meitä lähtemään johonkin lomalle?
Miksi panet kädet eteesi ja työnnät pois, ja sanot: "pientä hajurakoa kuitenkin"
Miksi et enää ole kiinnostunut mitä meille kuuluu, kuinka on päivämme mennyt? En käy tytöllesi sanomassa edes hyvää yötä, et silitä et edes puhu?
Miksi tyttösi juoksee huoneeseensa kun tulet vihdoin myöhään, ja sanoo: "mää vihaan tuota.."
Miksi et välitä vaikka olen riutuen vierelläsi, rukoillen että puhutaan.. Ärähdät ja sanot ei ole puhuttavaa. Miksi joka viikonloppu kännissä laulat ne samat rakkauslaulut karaokessa, kysyn kelle sinä laulat, et ainakaan mulle?
Miksi et välittänyt korjata tilannetta millään lailla? Miksi vaan annoit minun kärsiä? Miksi et vastannut rehellisesti suoraan kysymykseen: onko sinulla toinen nainen?
Miksi annoit minun mennä lapseni viereen nukkumaan ja siirtämään jopa vaatteeni sinne? Etkä välittänyt siitä.
Teit sitten ylitöitä, että pääsit torstaina puolilta päivin lähtevään junaan etelään, ja olit yön siellä Seinäjoella sen naisen kanssa hotellissa. Soitin perjantaina ja pyysin rukoillen, että kun tulet niin puhutaan. Puhutaan lupasit, sitten sinulla olikin jo kiire mennä. Tulit myöhään perjantaina junalla, ei puhuttu, menit vaan nukkumaan. Makasin sikiöasennossa sängynreunalla, nousin siitä ja katsoin sitten repustasi kun oli aivan pakko saada tämä helvetti loppumaan. Siellähän se oli vastaus. Sanoit ihastuneesi ja hänessä on minuun verrattuna satoja syitä.. Hän voisi kuulema kertoa mikä tilanne teillä on.. En vaan voinut sitä kysyä. Olin niin shokissa, nyt ihmettelen miten hyvänenaika edes olen tässä kirjoittamassa. Miksi mies ihastuu niin toiseen naiseen, että laiminlyö kaiken, kaikki omat rakkaansa. Aivan sama vaikka menee koti ja tulevaisuuden suunitelmat, koko entinen historia.
EEli olen siis katkera, katkera näille jotka pilasivat omien ongelmiensa tähden minun elämäni, siltä minusta nyt tuntuu. En eheydy vaikka mitä olen yrittänyt. Kaiken lisäksi olen ottanut hänet takaisin. Eikä tästä oikein mitään tule, kun minä en pysty pitämään näitä pahoja ajatuksiani sisälläni vaan puhun niistä ja aina jostakin muistan jotain ja sitten kun sanon niin hirveän kohtauksen mies saa siitä, särkee paikkoja. En minä sitä säikähdä edes, katson vaan turtana, en halua mennä pyytämään anteeksi että taas minä alotin.. Mies kysyy mitä minä haluan? Minä en tiedä! En pysty kunnioittamaan häntä enää, kaikki entinen arvostus on mnenettänyt merkityksensä, koko meidän pitkä yhdessäolo ja kokemukset ovat menettäneet tarkotuksensa, mitään en erityisemmin edes muistele. On vaan se pettäminen, se toinen nainen joka oli niin tärkeä ihminen, että hän laittoi kaiken likoon hänen tähtensä. Kun äitini ja isäni erosi ja näin äitini katkeruuden ajattelin, että noin ei minulle käy..
Tunnen suurta vihaa ja se on minulle uusi tunne, teen mielessäni viestiä sille naiselle ja kysyn miksi? Haluaisin kertoa, mitä täällä tapahtui, mikä oli meidän tilanteemme. Kuinka me kärsimme heidän onnensa nojalla..

Hei Tuulia52,

luin tarinasi. Mietin, että noin sivullisen silmin katsottuna näyttää siltä, että kyllä teidän kannattaisi erota. Ei välttämättä siksi, että miehesi on luonut suhteen toiseen naiseen ja yrittänyt salata sen, vaan siksi että hän saa raivareita kun yrität puhua siitä hänen kanssaan. Hän ei siis ole vain petollinen vaan myös aggressiivinen. Ero voi tuntua vaikealta, mutta miljoonat ihmiset ovat sen kestäneet ja jääneet henkiin.

Suomessa on todella paljon eronneita. Asun itse seudulla, jossa on paljon maahanmuuttaneita, joista monet muslimeja. Mietin vain, että olen paljon onnellisempi siksi, että olen voinut erota aikoinani, vaikka ensimmäinen eroni ei ollutkaan mitenkään repivä. Jos minua kahlitsisivat muslimien normit ja säännöt, en saisi erota vaan pitäisi sietää minuun omistavasti suhtautuvaa miestä ja hänen sukulaisiaan loppuikäni. Ero on aina katkera epäonnistuminen, mutta kun aikaa kuluu, voi se tuntua jopa voitolta. (Puhun nyt ensimmäisestä liitostani, en kokemuksistani X:n kanssa, jota olen rakastanut pitkään ja syvästi.)

Mietipä Sinäkin, tuntuuko ero mahdolliselta. Sehän voisi olla alkuun vaikka määräaikainen. Ihminen on sopeutumiskykyinen. Sitä tottuu olemaan naimisissa, tottuu elämään sinkkuna, tottuu ehkä epämiellyttäväänkin työhön, tottuu työttömyyteenkin. Ihminen kestää monenlaista, ei ehkä ilman kipua, mutta kestääpä kuitenkin. Määräajan jälkeen voisitte miettiä tilannetta uudelleen. Vaikkapa puoli vuotta erillään - ja sitten katsoisitte asioita uudesta näkökulmasta. Voitte erota tai palata yhteen - mutta varmaankin juuri tällä hetkellä on tuskallista asua yhdessä kaiken tapahtuneen jälkeen.

Ihminen on luotu olemaan yhteydessä toisiin, mutta yhteydenpitoa on monenlaista. Itse en jatkaisi aggressiivisen miehen kanssa, mutta jokainen tekee tietysti omat valintansa. Miehet haluavat usein pitää kaksi naista ja vähän samanlainenhan on tuo oma kuvionikin ollut. (Näyttää tosin siltä, että X:n nainen pitää hänet tyytyväisenä ja minua ei siinä tarvita. Mikä on vielä katkerampaa. Ystävät ja tuttavatkin sanoivat, että te olette kuin luodut toisillenne. Mutta minkäs teet, kun ei toinen sinua halua. )

Mutta jos toinen haluaa pitää molemmat, niin kannattaa miettiä, kestääkö sitä tilannetta sitten pidemmän päälle. Jos ahdistaa liikaa, niin ero voi olla ainoa oikea ratkaisu. Mielenkiintoista tuossa muslimien systeemissä on muuten se, että mies voi ottaa useamman vaimon, mutta vain jos kykenee elättämään heidät. Meidän kulttuurimme suosii yksiavioisuutta ja samaan aikaan oletetaan, että jokainen elättää itse itsensä, ja jos joku ei pärjää, yhteiskunta kustantaa sen minimin, mitä elämiseen tarvitaan. Rakkaus on sitten jotain sellaista, mikä ei yhteiskunnalle kuulu. Avioliitto ja lapset ovat asia erikseen, niitä varten on lainsäädäntö. Mutta tunneasioissa jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa itse.

Myös minä olen jumittunut katkeruuteen.Mieheni petti minua 15 vuotta.Eli tämä henkilö oli solminut suhteen mieheni kanssa,tai heillä oli ollut suhde vissiin jo aiemminkin.Sain sen selville kun satuin näkemään vahingossa heidän hempeän viestinsä sähköpostissa,myös puhelinnumeronsa olivat antaneet toisillensa.Myös näin niitä viestejä aiemmin puhelimessa,"ystävältä" kuulemma olivat.Ei ole kuulemma ollut suhdetta.En usko enää. Olen jumittunut katkeruuteen,nainen oli kuulemma silloin ollut vielä naimisissa,myöhemmin eronnut, mieheni kertoi.Nainen oli olevinaan auttanut mutta,solmikin läheisen suhteen. Olen katkera mieheni valehtelusta,en ikinä olisi voinut uskoa että tämä rakas puolisoni valehtelee mulle ja käy netisssä sekstailemassa, juuri kun lapset ovat vastasyntyneitä.Mietin vaan mitä niitten naisten päässä on, joilla on itselläänkin lapset ja kun he saavat ne nukkumaan, niin pitää mennä toisten miesten kanssa sekstailemaan,kuten tämä nainen oli tehnyt.Mies kertoi että oli tavannut tämän naisen netissä,mutta totuus paljastui, että oli jo 15 vuotta sitten netissä tutustunut häneen.En tunne enää mitään muuta kuin vihaa ja katkeruutta miestäni ja tätä henkilöä kohtaan.Tämä häiritsee omaa elämääni ja tuntuu etten pääse yli tästä.Miten pääsisin yli? Olemme vielä toistaiseksi olleet yhdessä mieheni kanssa,en tiedä miksi? Auttakaa ,miten pääsen yli asiasta?

Yksi mahdollisuus on sekin, että yksinkertaisesti luovumme yksiavioisuuden ideaalista. Eli hyväksymme sen, että meillä ja muilla voi olla useita samanaikaisia suhteita. Kuulemma juuri näin ihmiset elivät kivikaudella. Kaikki naiskentelivat kaikkien kanssa miten huvitti ja lapset hoidettiin yhdessä. Tutkijat ovat sitä mieltä, että tämän järjestelmän mursi ihmisen älyn kehittyminen.

Mielenkiintoisia ajatuksia. Älyn myötä kehittyy yksilöllisyys ja mustasukkaisuus liittyy tähän yksilöllisyyteen. Avioliitto sinänsä on instituutio, joka kehitettiin juuri tuomaan turvaa naisille ja lapsille. Historiallisesti avioliitolla on ollut kaksi tärkeää tehtävää: jälkeläisten aseman turvaaminen ja omaisuuden pitäminen suvussa. Nämä ovat ne syyt, miksi avioliittoja on solmittu. Rakastajattaret ovat asia erikseen. Vuosisatoja aviollisen uskollisuuden käsite koski vain naista. Näkemys siitä, että miestenkin tulisi olla uskollinen vaimoilleen on historiallisesti varsin nuori. Ja kaikkihan me tiedämme, ettei sitäkään kaunista periaatetta ole niin orjallisesti välitetty noudattaa.

Lukuvinkki: Kaari Utrio on kirjoittanut mainion kirjasarjaan perheen historiasta. Sitä kun lukee iltojensa iloksi, niin oppii kaikenlaista.

Minua riivaa jo toinenkin huoli. Työpaikallani ilmapiiri on tulehtunut ja kriisi uhkaa kärjistyä. Kyse on huonosta johtajuudesta, josta aiheutuu monenlaisia ongelmia. Ihmiset ovat väsyneitä, vihaisia ja surullisia. Lisäksi minulla epäillään diabetesta tai jotain muuta sairautta, sitä tutkitaan. Onneksi vointini on erinomainen ja harrastan aktiivisesti liikuntaa. Eiköhän asiat selvene, kun niitä tutkitaan, ja jos joku sairaus uhkaa, sitä voidaan alkaa hoitaa asianmukaisesti. Omista elämäntavoistahan se on kiinni ja aina niissä on parantamisen varaa. Työpaikan asiat ovat mutkikkaampia.

Olen aika vihainen ja katkera myös niistä, kaikesta mitä on tapahtunut ja monenlaisesta vääryydestä, mikä on kohdistunut minuun ja muihin. Asiaa tutkivat nyt monet asiantuntijatahot, mutta on raskasta elää ja työskennellä sellaisessa ilmapiirissä, jossa ei voi luottaa pomoihin, ainoastaan työtovereihinsa eikä aina heihinkään. Onneksi olen ollut tämän viikon lomalla ja olen vielä seuraavankin. Sitten on taas kohdattava kaikki möröt, jotka ovat vastassa.

Olen myös joutunut pohtimaan omia asenteitani ja vikojani. Olen kiivas luonne ja myönnän välillä käyttäytyneeni aggressiivisesti. Viha on toki myös energiaa, mutta nurinkäännettyä energiaa ja osuu aina pahiten omaan itseen. Vihasta vapautuminen on ylllättävän vaikeaa, vaikka mm. Buddhan opetusten mukaan viha itsessääni on kärsimyksen alkusyy. Ihmisellä voi olla vaikka kuinka hyvin asiat, voi olla terveyttä ja rikkautta, mutta jos hän elää vihassa, hän ei voi olla onnellinen.

Suosittelen kaikille vihassaan tarpoville henkistä luettavaa. Minua se on auttanut ehkä eniten. On tietysti hyvä puhua asioistaan ja ongelmistaan, mutta loppujen lopuksi me kaikki niitämme sitä, mitä kylvämme. Jos minulla ei olisi tätä maailmankatsomustani, olisin varmasti jo yrittänyt itsemurhaa, mutta nyt uskoni ja tietoni suojelevat minua.

Elämä on matka. Kaikki pääsevät kotiin, mutta joidenkin tie on mutkaisempi kuin toisten. Seuraavissa elämissä erot tasottuvat. Kaikki pääsevät kotiin ja kaikkien määränpää on lopulta sama. Siksi pitää yrittää antaa anteeksi toisillemme. Toivottavasti hekin antavat anteeksi meille, sillä anteeksiantoa me kaikki tarvitsemme.

Onpa taas katsottu prinsessahäitä. No, vähän paremmin on sujunut minulta kuin Danielin ja Victorian häät. Ne itkin hysteerisesti alusta loppuun, välillä ei tahtonut tv-kuva näkyä kyyneliltä. Mutta oikeasti, niin pönöttämistä kuin tuo häätouhu nyt onkin ja omalla tavallaan naurettavaakin, niin oikeasti mikään ei ole jätetylle sinkulle surullisempaa katsottavaa. Murhat ovat paljon mukavampia! 😉

Eihän niitä tietysti tarvitse katsoa, mutta puvut ovat aina niin hienoja ja musiikki kaunista. Ja mikä kirkko! Papin saarnan kuunteleminen vaan sattuu sydämeen kun hyvin itse tietää, että itsellä ei ole ketään lohduttamassa ja olemassa tukena arkena... ym. upeita asioita.

Yritän aina katsellessani ajatella yhteiskunnallisia asioita kuten rikkaiden ja köyhien välillä olevaa valtavaa kuilua omassa maassamme ja koko maailmassa. Tässä meillä on bileprinsessa, joka nyt kantaa upeaa valkoista hääpukua (jaa-aa, ei taida olla neitsyt enää) ja hieno sulhanen, joka on ilmoittanut tärkeimmäksi tavoitteekseen rahan ansaitsemisen. Onpa hienoja ihmisiä! Koskaan eivät ole leipäjonoja nähneetkään. Hyväntekeväisyyteenkin voi jo panostaa, jos on niin paljon ylimääräistä rahaa, että siitä riittää jaettavaksi.

Mutta silti, silti: kyllähän se sattuu, kun on itse jäänyt rakkautta paitsi. Olkoonkin, että usein se kuihtuu pois niin rikkailla kuin köyhilläkin. Ollapa kolmekymmentä vuotta nuorempi ja kolmekymmentä kiloa keveämpi! Mutta elämällä on jokaiselle oma läksynsä ja harvathan siellä auringossa koko päivää paistattelevat. Hyvin eivät asiat olleet kommunismissakaan.

Täytyy vain ajatella, että jos ihmisellä on sisäinen rauha, hän pärjää kyllä ja jaksaa tyynesti odottaa lähestyvää kuolemaansa, joka taatusti tulee tapahtumaan seuraavan viidenkymmenen vuoden kuluessa. Olisiko siellä toisella puolella sitten vastassa se kuuluisa taivaallinen sulhanen? Rajan tällä puolella olen kokenut vain katkeria pettymyksiä, epäonnistumisia ja hylkäämisiä. Mutta varmaan siellä toisella puolella alkavat sitten paremmat bileet.

Niitä odotellessa...

Kesäflunssa iski ja siinä taas on viime päivät kärvistelty. Kun olo on huono, pyörii päässä kaikenlaista.. Mietin esimerkiksi vahvan yliminän suhdetta ahdistuneisuuteen. Eroni jälkeen joskus 90-luvun puolessavälissä olin vakuuttunut, että ainoa tapa selvitä ylivoimaisesta elämästä on pysyä pystyssä tapahtui mitä tahansa. Eli kun silloin sain pahan flunssan jonakin niistä pitkistä ja pimeistä talvista, joita Suomessa on aina riittänyt ja riittää, menin lääkäriin hakemaan lääkkeitä mutta en suostunut pitämään sairaslomaa. Neuvoton naislääkäri kutsui paikalle miespuolisen kollegansa, joka alkoi huutaa minulle kurkku suorana tyyliin "mikä se tuollainen potilas on, joka ei noudata lääkärin ohjeita." Se kyllä tepsi.

Juttu oli vain näin, että asetin itselleni melkoiset vaatimukset silloin ja sama taipumus elää kyllä edelleenkin. Olen jaksanut itsekseni harmitella, että ompelutyö sujuu aika heikosti, kun on kuumetta. Eräs toinenkin lääkäri, psykiatri, hermostui minuun kerran ja sanoi, että onpa mielenkiintoista tavata ihminen, jota biologiset tosiasiat eivät koske lainkaan. 😉 Kyse oli silloinkin siitä, että pitäisi levätä välillä.

Niin. Hautausmaa on täynnä ihmisiä, jotka ovat olleet eläessään korvaamattomia. Ehkä kyse on siitä, että on tottunut vaatimaan itseltään kohtuuttomia. Olin lapsena erittäin etevä koulussa ja siitä seurasi kaksi asiaa. Toisaalta minua kiusattiin (kateelliset luokkatoverit) ja toisaalta vaadittiin yhä enemmän. Esimerkiksi raukkamaiselle isälleni ei kelvannut ysi plus kokeesta, koska olisi pitänyt olla kymppi. Opin siis varhain, että mikään ei riitä, ja tiedostamattani olen juossut suoritusten kautta rakkauden perässä koko ikäni. Eikä se tietenkään ole auttanut.

Nimittäin jos tarkoittaa rakkaudella parisuhdetta, niin vain yksi on tärkeää: naisen on oltava nuori, kaunis ja myötämielinen. Jos et ole riittävän kaunis, ei ole mitään mahdollisuuksia. Toisaalta miehet hylkäävät ne kauniitkin naiset ihan vain vaihtelunhalusta, joten lopputulos on kuitenkin sama.

Tiedostamaton rakkauden etsintä suoritusten kautta pitää yllä jatkuvaa ahdistuneisuuden tilaa, jota lääkitsemään tarvitaan sitten kaikkea mahdollista. Tulee mieleen sekin tunnettu uskontokritiikki, että seksualisuuden kieltäminen ja sen näkeminen synnillisenä aiheuttaa ahdistusta, jonka torjumiseen tarvitaan uskontoa. Sairautta siis parannetaan samalla lääkkeellä, joka sairauden aiheutti. No niin, olen itse kokenut, miten helvetillistä on rakastua mieheen, jolla on seksikammo. Tiedättekö miehet muuten, miten käy naiselle, joka kiihottuu voimaakkasti eikä laukea? Iskee helvetillinen alavatsan kipu, joka on niin voimakasta, että siinä taipuu kaksinkerroin särystä. Tätäpä ei moni tiedä eikä sellaisia juttuja opita pornofilmeistä. Todellisuus on kyllä jotain aivan muuta kuin ne filmit, joita tutkimusten mukaan muuten enemmistö miehistä joskus enemmän tai vähemmän salaa katselee.

No, nytpä ei seksi ole ensimmäisenä mielessä, kun päätä särkee ja niveliä kolottaa. Kyllä kai tämä vointi tässä vähitellen paranee. Jospa juhannuksena olisi jo parempi olo!

Muuten, lukeekohan näitä minun tekstejäni kukaan täällä. Joskus vähän epäilyttää, jaksaako kukaan lukea. Mutta kaipa se on loppupeleissä samantekevää. Viidenkymmenen vuoden kuluttua on kuitenkin kaikki ohi, joka tapauksessa. Hautapaikka on jo valmiina ja on siis lohdullista tietää, että elämässä on suunta. Ruumis tuhkaksi ja henki jatkaa kehitystään muilla tasoilla. 🙂

Elämän eriskummallisuuksiin kuuluu, että monet ovat melko oikeassa ja harvat todella väärässä. Ne, jotka väittävät, että monet keski-ikäisen ihmisen traumat kumpuavat lapsuudesta ja nuoruudesta, ovat oikeassa. Mutta oikeassa ovat nekin, jotka ymmärtävät tien eheytymiseen kulkevan kiitollisuuden kautta.

Elämä on harvoin läpikotaisin kurjaa aivan niin kuin täydellistä pimeyttäkään ei ole helppoa löytää; aina jostain singahtaa yksinäinen valonsäde ja on totta, että meidän tulisi kyetä olemaan jokaisesta pienestäkin valosta onnellisia. Flunssat paranevat, lepo tekee hyvää ja yleensä aina elämässä on jotain pientä, mistä iloita.

Minä esimerkiksi iloitsen suuresti yhteisestä projektistani Z:n kanssa, nyt uudesta. Meillä on paljon esteitä tiellämme, mutta uskon, että selviydymme niistä. Ei ole mikään suuri salaisuus, että olen ihastunut Z:n, mutta hän on perheellinen mies, joten suhteemme on aivan vain ammatillinen. Silti nautin joka hetkestä Z:n kanssa ja ihailen hänen hienoa luonnettaan. Z tietää paljon, myös sen, että olen ihastunut häneen ja tietää myös omasta surkeasta seikkailustani X:n kanssa, joka särki sydämeni. Mutta Z ei ole sellainen kaveri, joka pettäisi vaimoaan (ainakaan oman mitättömyyteni kanssa) eikä myöskään sellainen mies, joka särkisi sydämiä kuten X on tehnyt.

(X ei koskaan laiminlyönyt yhtään tilaisuutta flirttailla naisten kanssa. Hän flirttaili myös omien ystävieni ja tuttujeni kanssa, vaikka minä olin paikalla. Nämä olivat ihmeissään tilanteesta. Ilmeisesti hän yritti tuolla käytöksellään peittää omaa pohjatonta seksuaalisuuden pelkoaan. Merkillisiä ovat rakkauden tiet!)

Kumpikin tietää toisesta, että voimme luottaa toisiimme työtovereina ja sellainen intuitiivinen luottamus pitää suhteemme tiukasti ammatillisissa rajoissa. Kun itse flirttailen Z:n kanssa, hän suhtautuu siihen huumorilla, koska tietää voivansa luottaa minuun. En koskaan ylittäisi rajaa, sillä en halua menettää Z:aa niin kuin menetin X:n. Tämä ehkä kuulostaa kummalliselta, mutta intuitio on vahvempi kuin järki.

Emme siis ikinä tule ylittämään rajaa. Jos seksiä haluan, pitää sitä etsiä muualta. Mutta miten kaipaankaan X:aa ja filosofisia keskusteluja hänen kanssaan! Ja Z:aa kaipaan tämän projektin puitteissa ja toki muutenkin. Loistan hänen kanssaan, elämä tuntuu elämisen arvoiselta, kun pääsemme taas projektin kimppuun. Juhannuksen jälkeen, kunhan vointi tästä paranee.

Niin, ja jos joku sattuisi kuitenkin lukemaan näitä itsetutkiskeluja, niin kaunista juhannusta itse kullekin!

Näin X:n tänään kadulla aivan sattumalta, hän kulki ohitseni väkijoukossa huolestuneen näköisenä huomaamatta minua. Siihen suuntaan, missä naisystävä asuu, hehän asuvat nyt yhdessä. Välittömästi alkoi kurkkua kuristaa ja happi uhkasi loppua. Hillitsin itseni. Menin kotiin, lepäsin, nukuin jopa. Yritin koota itseäni tekemällä kaikkia kivoja asioita.

Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Toivunko koskaan? Pääsenkö koskaan yli tuosta suhteesta? Miten nainen yleensäkään voi toipua siitä, että syytetään yrityksistä käyttää miestä seksuaalisesti hyväksi, kun mies haluaa elää "puhtaasti", vaikka muuttikin toisen naisen luo asumaan. Mitä se minulle kuuluu, mitä he tekevät tai eivät tee yhdessä...Mutta joka kerran kun näen hänet, kehoni muistaa, miltä tuntui kun hän painoi minut syliinsä. Ja ajattelen, että ei koskaan enää. Ei koskaan. Ei koskaan.

Ei. Minä en murru helpolla. Minä jatkan työskentelemistä, olen ahkera töissä ja kotona. Olen aika eristäytynyt kotiini, mutta täällä olen sentään turvassa. Pää ei räjähdä. Olen edelleen toipumassa flunssasta ja korvatulehdus on yhä päällä, joten edes uimaan ei voi mennä. En jaksa muuta kuin käydä töissä tällä hetkellä, mutta enää on pari päivää jäljellä ja sitten alkaa parin viikon loma. Ehkä lomalla viimein paranen ja keksin jotain hauskaa, saan muuta ajateltavaa. Ystävättären kanssa lähden käymään Tallinnassa, vaihtelua sekin. Rahaa on vähän, pitää olla säästäväinen.

Ero ja kuolema ovat kaksi pahaa tilannetta, jotka koskettavat ennemmin tai myöhemmin jokaista. Kuolemassa on se ero, että enää ei koskaan näe sitä toista. Mitään ei voi enää muuttaa suhteessa, enää ei voi pyytää mitään anteeksi. Ero taas on niin tuskallinen, kun ei voi välttää X:n näkemistä toisen kanssa. Olen kokenut molemmat. Elin pitkän elämän äitini kanssa ja vaikka riitelimme paljon, niin rakastimme toisiamme niin kuin äiti ja tytär vain voivat rakastaa. Hänen kuoltuaan tunnen edelleenkin hänen rakastavansa läsnäolonsa.

Hylätyksi tuleminen on erilainen kokemus, siihen liittyy häpeä, viha ja omanarvontunteen menetys. Impotentti mies demonisoi seksuaalisuuden, myös toiselta eikä vain itseltään.

Ehkä minun pitäisi vain rohkaistua, hakeutua edes kurjaan seksisuhteeseen jonkun kanssa, en tiedä kenen, mutta kaipa sitä jonkun voisi löytää, jos oikein yrittäisi. Saisi edes selville sen, olisiko siitä apua unohtamiseen vai ei. Vai huonontaisiko se tilannetta entisestään?

Jos ei ole aivan varma, kannattaa ottaa aikalisä. Ja keskittyä muuhun. Sitäpä olen tässä tehnytkin viimeiset pari vuotta. Sillä linjalla jatketaan. Itku on ok, lamaantumiseen ei kannata päästää itseään. Tästä suosta ei enää kukaan kisko minua ylös, koska ei ole ketään. Jos vajoan, olen mennyttä. Joten välttäkäämme kosteita alueita!

Myös muilla menee heikosti. Ystävillänikin on vaikeita ongelmia ja yritän auttaa heitä parhaani mukaan. On erokriisiä, terveysongelmaa ja ongelmia jälkikasvun kanssa. Aina ei osaa auttaa, mutta voi kuunnella ja yrittää parhaansa lievittää toisten hätää. Samalla saa etäisyyttä omiin ongelmiinsa, mikä on erittäin tervetullutta.

Meillä epävakailla on juuri se ongelma, että osaamme huonosti lohduttaa itseämme. Sitä olen tässä yrittänyt opetella. Olen nyt paljon yksin ja olen alkanut viihtyä yksin huomattavasti paremmin kuin ennen. Itse asiassa suorastaan erinomaisesti, mikä on ilahduttavaa. Sitä myös pidetään aiheellisestikin terveyden merkkinä.

Sinänsä tässä terveyden hoidossa on kyllä työtä. Sokeriarvoni ovat nousseet, joten olen tehnyt tässä elämäntaparemonttia. Suklaat, sipsit ja ylenmääräinen ksytitolipurkan jauhaminen ovat jääneet. Suunnittelen aterioita ja päivänrytmin todella tarkasti, että oikea sokeritaso pysyy yllä. Korvatulehduskin on nyt parempi, kun sain lääkäriltä hyviä tippoja. Ehkä tässä vielä uimaankin taas joskus. Kuntoilu on jo aloitettu. Vielä pitäisi jaksaa mittailla verenpainettakin. Terveenä pysytteleminen on kokopäivätyötä!

Lohduta itseäsi, hoida itseäsi, hillitse itsesi, tyydytä itsesi. Yritä sopeutua siihen, että vanhenet ja kremppaa tulee aina vain lisää. Koskaan ei saa hellittää. Ei porsaanlihaa, punaista lihaa ylipäätään (naudanlihaa on vain joskus ihan pakko saada!), vaan kalaa, soijaa, kasviksia, tummaa leipää ja tietysti marjoja. Ei makeisia. Tupakkaa ja alkoholia en ole koskaan onneksi harrastanutkaan. Aikaisin nukkumaan.

Ei ole paljon nautintoja jäljellä, mutta onneksi on työ ja harrastuksia, joista voi nauttia. Ja nämä kaksi viikkoa lomaa, jotka tulivat tosi tarpeeseen. 🙂

Sain juuri tietää, että hyvällä ystävälläni on syöpä. Hän itse sai tiedon tänään. Tarkempaa tietoa tulee perjantaina, kun lääkärit ovat pitäneet kokouksensa. Se ei ole levinnyt, mutta tulossa on sädehoitoa ja leikkaus.

Shokki. Tyrmistys. Epäusko. Ei voi olla totta! Ahdistaa. Menetänkö hänetkin...väsynythän hän on ollut vime aikoina, ei enää entisensä.

Mitä tässä elämässä enää on oikein jäljellä? Rakkaus on vain illuusio. Kohtaan miehiä vain unissani. Arkitodellisuudessa menetän vähitellen kaikki. Terveys murenee. Työ vaikeutuu. Rahat ovat aina enemmän tai vähemmän lopussa. Kenelläkään ei ole asiat hyvin. Nuoret jännittävät, pääsevätkö opiskelemaan, vanhat sitä, jaksavatko enää töissä ja saavatko pitää työpaikkansa. Ketään ei naurata.

Minä olen vanha koulukiusattu. On aina ollut vähän vaikea luottaa ihmisiin. Turvattomuuden tunne seuraa läpi elämän. Eikä ketään, joka rakastaisi minua, jonka vuoksi kannattaisi yrittää. Itkettää.

Vaikka on kesä.

Muistelen Lauri Viidan säkeitä:
"Kun olen kuollut.
Kun olen kuollut,
kesä jatkuu. Kesä."

Joskus tekisi mieli vain yksinkertaisesti mennä makuulle ja unohtaa kaikki. Nukkua enää heräämättä. Ei kipua, ei tuskaa. Kuka oikeastaan sanoi, että elämä on lahja?

Ei elämä ole lahja. Uni on. Ja kuolema.

Tänään tuntuu jo paljon paremmalta. Shokkitila on ohi. Ystävälläni on vielä paljon toivoa jäljellä, koska syöpä ei ole levinnyt. Minun täytyy osaltani tukea häntä. En saa antaa periksi.

Mutta järkytys on normaalia. Olisi outoa, jos en tuntisi mitään. Silloinhan en välittäisi tuosta ihmisestä.

Löysin ihania kankaita kirpputorilta, halvalla lähtivät. Nyt alan sommitella niistä jotain uutta. Ideoita on paljon, haluan tehdä vaikka mitä. Olin myös metsässä kävelemässä. On vaikea olla murheellinen pitkään, kun luonto on niin kaunis kuin se parhaimmillaan on. Kaikki kukkii heinäkuussa.

Toki heinäkuussa myös kuollaan, keskellä luonnon hymyaikaa. Oma isäni kuoli äkillisesti juuri näihin aikoihin nelisenkymmentä vuotta sitten. Olihan se järkytys. Olin vasta lapsi, mutta syytin itseäni hänen kuolemastaan. Hän oli aggressiivinen, väkivaltainen ja pelottava, joten toivoin, että hän poistuisi elämästämme. Sitten kun tämä toive yllättäen kävi toteen, se tuntui siltä, kuin olisin ollut syyllinen hänen sydänkohtaukseensa.

Kuvittelen myös välillä, etten voi mennä enää järjestöön, koska otsaltani paistaa, että olen murhaaja. Tämä siis siksi, että olen murhannut exäni ja hänen naisystävänsä mielessäni niin miljoonia kertoja.

On aika vaikea rakastaa lähimmäistään, erikoisesti tätä naista. Edelleenkin tuntuu, että olisin valmis mihin tahansa väkivaltaiseen tekoon pyyhkiäkseni hänen kasvoiltaan tuon voitonriemuisen, vahingoniloisen ilmeen, jonka hän suuntaa minuun. Mutta en voi tehdä mitään. Voin vain vaieta, väistää, hillitä itseni.

Olen voitettu. Mutta toisaalta: olenhan minäkin jonkunlainen voittaja. En ole voittanut ajatuksiani, mutta tekoni olen voittanut. Siis että en ole käynyt hänen kimppuunsa enkä toteuttanut mitään kostonhimoisista ja väkivaltaisista ajatuksistani. En ole lyönyt, ampunut enkä kuristanut ketään. Tuon kaiken olen tehnyt vain ajatuksissani. Mutta koska en ole tehnyt sitä fyysisesti, olen voittaja.

Olen keskustellut tästä parin terapeutin kanssa ja he ovat olleet sitä mieltä, etteivät ajatukset voi tappaa, että minulla on oikeus tuntea vihaa tultuani hylätyksi. Mutta ikävä kyllä, ihminen on syyllinen myös ajatuksiinsa. Sanotaanhan, että ajatukset muovaavat sanat, sanat muovaavat teot, teot muovaavat luonteen ja luonne on kohtalo. Murhaajalla on murhaajan kohtalo, vihaajalla vihaajan kohtalo. Ja rakastavalla rakastavan.

En ole todella vapaa, ennen kuin kykenen hyväksymään eron lopullisuuden ja tuntemaan jonkunlaista lähimmäisenrakkautta myös tuota naista kohtaan. Ja jollakin tasolla, jollakin hyvin pinnallisella tasolla, olenkin tyytyväinen siitä, että tuo mies ja tuo nainen ovat löytäneet kodin toistensa luota.

Mutta minä olen yksin. Minulla ei ole muuta kotia kuin tämä yksinäisyyteni. Ja kun minä kuolen, ei kukaan tule kostuttamaan vedellä huuliani. Yksin eläneet myös kuolevat yksin.

Tässä sitä taas ollaan, siinä missä lähdettiinkin: kuolemassa. Ei, nyt jatkan töitäni. Olen vielä elossa. Ei ole minun aikani lähteä vielä.

On elämä lahja, on.
Elämä on myös asenne ja sarja oivalluksia, mitä lahjallaan tekee.
Kokemukset muovaavat asennetta pitkin elämän ikävuosia, oivalluksista kantavimmat vievät tyytyväiseen päätökseen, sitten kun sen aika kenenkin kohdalla on?

Kiitos Erakoksiko, että vastasit minulle. Kiva, jos joku jaksaa lukea. Välillä olen epäillyt, ettei minun sekavia vuodatuksiani kukaan jaksa.

Olet myös oikeassa. Elämä on lahja, mutta se on myös mysteeri. Koko olemassaolo, johon sisältyy tietoisuus, on valtava mysteeri. Mysteeri on sekin, mistä tulemme, mihin menemme ja miksi olemme täällä. Minulla on omat näkemykseni näistä asioista, jotka olen muodostanut lukemalla viisaampien kirjoituksia. Ikävä kyllä, en ole pyhimys enkä pysty ajoittain elämään näkemysteni mukaisesti.

Hitsi, en oikeastaan juuri koskaan pysty. Mutta jos näkemyksilläni ei ole muuta arvoa, niin kuin vaikkapa ateistin näkökulmasta on asian laita, ainakin ne estävät minua vajoamasta masennuksen loputtomaan kuiluun ja päättämästä päiviäni. Sitä jo voi kutsua arvoksi. Ei pidä koskaan unohtaa, että kaikesta huolimatta olen sairas ihminen. Minulla on "määrittelemätön pitkäkestoinen masennus" niin kuin diagnoosissani lukee ja yhtä ja toista muutakin vaivaa. Onneksi lääkitys on kunnossa. Ja onneksi lääkkeet on keksitty! Ilman niitä saattaisin olla vielä paljon, paljon huonommassa jamassa.

Lääkettä myös tarvittiin viime yönä. Tein ystävättäreni E:n kanssa pienen, virkistävän matkan. Kaikki onnistui hienosti ja sää oli upea, mutta kun meillä oli pitkästä aikaa jutella rauhassa keskenämme koko päivä, niin tuli taas puitua tätä X:n juttua. Ja aika perusteellisesti vielä. Siinä kävi X:stäkin ilmi uusia seikkoja, kuten puhelinsoitto E:lle jo silloin pari vuotta sitten. X oli siis onkinut tietoonsa E:n salaisen puhelinnumeron ilmeisen laittomalla tavalla ja soittanut tälle kertoakseen olevansa huolestunut minusta ja siitä, miten riippuvainen minä olen hänestä. X oli siis valmistellut pitkään jättävänsä minut ja eihän hän kunnolla koskaan minun kanssani ollutkaan. E kehotti jälleen kerran minua ymmärtämään, että X on epäluotettava ja hyvin erikoinen tapaus, ja että minun pitäisi ehdottamasti päästä ja päästää hänestä irti emotionaalisella tasolla ja kaikilla muillakin tavoilla eikä unelmoida jatkuvasti salaa hänestä.

Kaikki tämä aiheutti sen, että yöllä olin tavattoman ahdistunut, joten pitkästä aikaa aukesi kaappiin piilotettu Opamox-purkki.

Miksi en voi hellittää, unohtaa, antaa anteeksi ja jatkaa vain matkaa? Miksi en voi hyväksyä sitä, ettei sieluni ja ruumiini kelpaa kenellekään ja elää sen asian kanssa? Ihan tiivistetysti: miksi ihminen ei voi olla saari? Miksi meillä on tämä seksuaalinen vetovoima, joka etsii itselleen väärät kohteet ja johon kietoutuu niin paljon tuskaa? Miksi perkeleellinen rakkaus on keksitty, se, joka antaa anteeksi ja antaa toisen jatkaa lyömistä? Ja hei, com´on, miksi me naiset olemme tällaisia vätyksiä, että me annamme miesten tehdä itsellemme kaikenlaista ja syytämme vielä itseämme kaiken huipuksi?

Uskomatonta. Millainen lehmä olenkaan. Tule takaisin, Gabriel! Tule takaisin ja vie viimeisetkin rahat. Kunhan vain rakastat minua, vaikka tiesin koko ajan, että se oli valhetta. En välitä vaikka valehtelet minulle, kunhan vain tulet takaisin. Kunhan vain rakastat minua.

Ja aivan oikein: Gabriel ei enää palaa ja rahatkin olen tuhlannut ihan itse. Tässä sitä seistaan eikä muuta voida. Mutta Opamox-purkki pysyy nyt kiinni.

Mieluummin yksin kuin torjuttuna. Mieluummin ilman toivoa kuin elämää toiveiden kanssa, jotka eivät voi koskaan toteutua. 😭

Mutta nuoret pääsivät opiskelemaan. Koneiston rattaat pyörivät ja aurinko paistaa. Onnea heille! Ei toivoa, ei rakkautta. Mutta usko jää. Kyllä sen varassa täytyy voida elää.

Etsijä kirjoitti 16.7.2013 10:29

Miksi en voi hellittää, unohtaa, antaa anteeksi ja jatkaa vain matkaa? Miksi en voi hyväksyä sitä, ettei sieluni ja ruumiini kelpaa kenellekään ja elää sen asian kanssa? Ihan tiivistetysti: miksi ihminen ei voi olla saari? Miksi meillä on tämä seksuaalinen vetovoima, joka etsii itselleen väärät kohteet ja johon kietoutuu niin paljon tuskaa? Miksi perkeleellinen rakkaus on keksitty, se, joka antaa anteeksi ja antaa toisen jatkaa lyömistä? Ja hei, com´on, miksi me naiset olemme tällaisia vätyksiä, että me annamme miesten tehdä itsellemme kaikenlaista ja syytämme vielä itseämme kaiken huipuksi?

...

Mieluummin yksin kuin torjuttuna. Mieluummin ilman toivoa kuin elämää toiveiden kanssa, jotka eivät voi koskaan toteutua. 😭

Mutta nuoret pääsivät opiskelemaan. Koneiston rattaat pyörivät ja aurinko paistaa. Onnea heille! Ei toivoa, ei rakkautta. Mutta usko jää. Kyllä sen varassa täytyy voida elää.

Tuosta toivosta, unelmista. Aikoinaan opiskellessani vedottiin erääseen amerikkalaiseen tutkimukseen, josa tutkittiin pohjoismaita, niiden suhdetta itsetuhoisuuteen. Loppudilemma oli, että Suomi on niin itsetuhoinen maa, koska niin moni on luopunut unelmistaan verrattuna esim norjalaisiin. Uskomme unelmiiin kuin loppuu kesken. Emme jaksa pitää kiinni siitä, mikä luo toivoa ja tulevaisuuden uskoa elämään. Katseemme vajoaa siihen mikä nujertaa, mikä saa luopumaan.

Totta on tosin, että elämässä yksi oppiläksy on oppia oikeassa kohdin jostain luopumaan.
Sellaisesta mikä syö uskoa voimiin ja saa ahdistumaan. Sellaisesta tosin haluaakin luopua, mutta jos sellaiseen kiinnittyy tunteita, jotka luoneet sisältöä elämään, luopuminen on vaikeaa. Varsinkin jos koko olemuksella on kiinni sellaisessa.

Jos unelma tuhoutuu, kuinka avautua uudelle mitä unelmoida? Unelmilla on siivet, sanotaan. Kuinka saisimme sitä nostetta, kohottaaksemme katseen kohti sitä unelmaa, jolla itsellemme on merkitystä?