Lueskellessäni noita viestiketjuja niin oikein omalle kohdalle sopivaa otsikkoa ei tuntunut löytyvän. Tuntuu kuin koko suhteemme ajan olemme olleet kriisissä, mutta kerron siitä lyhyesti. Rakastuimme palavasti noin 6 vuotta sitten, suhteemme eteni nopeasti, tulin raskaaksi, muutimme yhteen ja ostimme omakotitalon. Yhteen muutettuamme ja raskauden edetessä aloin jo tuntea ahdistusta, olin tottunut olemaan vapaammissa suhteissa ja liikkumaan ja kulkemaan huomattavammin vapaammin kuitenkin niin, että kumppani otetaan huomioon. Vauva syntyi ja arki juuri ja juuri rullasi eteenpäin. Kerran pahan riidan jälkeen kysyin mieheltäni, että rakastaako enää minua ja siihen hän ei osannut sanoa mitään… Silloin ajattelin ensimmäisen kerran, että nyt on joku pahasti vialla. Aloitin työt ja kaipasin huomiota niinpä ajauduin itse henkiseen suhteeseen, tavattiin sen miehen kanssa muutamia kertoja ja oli hetken jopa ihastunut, siinä vaiheessa tuntui ettei tunteita enää ole minullakaan omaa kumppania kohtaan. Suhde toiseen mieheen hiipui jo muutamassa kuukaudessa, jolloin laitoimme enää satunnaisesti viestejä. Jäin itse kiinni miehelleni, että olin ollut suhteessä toiseen vaikka siinä ei enää siinä vaiheessa ollut edes henkistä pettämistä. Mieheni luonnollisesti murtui ihan täysin ja olimme lähellä eroa. Kuitenkin päätimme jatkaa ja mielestäni saimme asiat korjattua. Lopetin yhteydenpidon toiseen mieheen välittömästi ja pelkäsin perheeni hajoavan, ettei mieleeni tullut edes kaverina kuulumisia vaihtaa. Elämä jatkui ja olin onnellinen, mieheni vaihtoi työpaikkaa jossa hän ystävystyi tiiviisti naispuolisen työkaverin kanssa. Jotenkin mieleeni ei edes tullut epäillä miestäni uskottomuudestä, koska takanamme oli niin kivulias prosessi tuoreessa muistissa. Mieheni ihastui työkaveriinsa ja tiivis suhde alkoi siitä. Sain suhteen selville vasta puolen vuoden jälkeen. Mies lupasi lopettaa suhteen tähän naiseen välittömästi, mutta niin ei käynyt vaan jäi kiinni uudelleen noin kuukauden kuluttua. Annoin taas anteeksi kaikkien vannotusten ja terapia puheiden jälkeen.. Ajattelin, että olisi kohtuutonta olla antamatta anteeksi, koska itse olen loukannut häntä ihan yhtä pahasti ja itseppä olen ongelmat aloittanut. Suhteemme jatkumisen ehdoton edellytys oli, että se toinen nainen jää lopullisesti ja että hän ei saa olla missään tekemisissä sen naisen kanssa. Nyt on kulunut tapahtuneista puoli vuotta ja sain viime viikolla tietää, ettei yhteyden pito ole edelleenkään loppunut. Yhteydenpito ei ole ollut säännöllistä eikä samallaista kuin silloin kun he olivat suhteessa, mutta lupaukset ja vannotukset minulle on taas kuitenkin romutettu. Mies ei halua erota ja olisi valmis lähtemään terapiaan, mutta itse en tiedä enää mitä tehdä??? Voiko luottaa häneen enää koskaan ja puhuuko hän terapiasta ja muista asioista vaan samalla tavalla niin kuin viimeksi ja mitään ei kuitenkaan tapahdu? Mies sanoo, että kun viime kriisissä emme käsitelleet asioita niin se johti tähän tilanteeseen. Pahemmaksi tästä asiasta tekee vielä se, että itse en huomannut, että meillä on ongelmia kuin vasta siinä vaiheessa kun mies taas vetäytyi omaan kuoreensa ja halusi vain vältellä kaksin keskeistä aikaa. Tämä vetäytyminen oli niin selvä merkki, että aloin tutkimaan hänen viestejään ja niin hän kärähti.