Olen aivan loppuunpalanut. Takana avioliittoa 11 vuotta ja liitosta 10 vuotias tyttö. Nykyinen mieheni piti olla sielunkumppani ja ihaninta mitä minulle oli koskaan tapahtunut. 5-6 vuotta sitten sain hänet yllättäen kiinni tekstiviestittelystä vieraan naisen kanssa. Mieheni kännykässä oli kuvia naisesta ja naisen rinnoista. Olin aivan shokissa. Minä palvoin miestäni ja halusin häntä myös fyysisesti enemmän kuin mitään muuta. Koskaan, en koskaan sanut selitystä että MIKSI?. Aikaa kului. Tekstiviestejä tuli ja meni edelleen. Muistaakseni 6. keran jälkeen lopetin laskemisen ja …välittämisen. Tunteeni kuolivat pikkuhiljaa toveritasolle. Tapasin netissä miehen johon ihastuin ja petin. Jäin kiinni pettämisestä, mutta….en katunut sitä tekoa. En silloin enkä nyt. Miehelleni se oli kova paikka. Lähti viikonlopuksi kotoa pois ja veti överikännit (vaikka normaalisti juodaan fiksusti ja harkiten). Sanoi ajaneensa autolla humalassa pikkuteitä ja etsineensä rekkaa jonka eteen ajaisi. No ei tullut rekkaa vastaan. Minä 4 v sitten allekirjoitin avioeropaperit alle. Mies repi ne ja haluisi yrittää vielä. Minä hölmö annoin periksi. Mies vielä eilen illalla sanoi rakastavansa minua. Mutta minä en välitä. Viime elokuussa laitoin eropaperit yksin vetämään. Huhtikuun 10. päivä loppuu harkinta-aika. Mies käyttäytyy kuin olis ilmaa. Mahdollisimman hajuton ja mauton sellainen. Ei puhu asioista. Fyysistä kosketusta ei ole ollut vuosiin. En uskalla hipaista, koska heti alkaa luulla että se voisi johtaa seksiin jota taas minä tällä hetkellä lähinnä kammoksun. Minä olen sanonut hänelle, etten enää rakasta häntä.Minulle hänen käytöksensä kielii siitä, että haluaa olla mahdollisimman neutraali, ettei ärsytäisi minua. Emme ole tässä myllerryksessa juurikaan riidelleet kuin ehkä kerran, kaksi. Minä haluaisin puhua. Olen puhunutkin. En vain saa ääntäni kuuluviin. Minua ei oteta todesta. Olen aivan yksin kaiken tämän paskan kanssa. Ystävyyssuhteet hiipuneet. Kukaan ei soita, ei kysy. Itse en jaksa koska menen säästöliekillä päivästä toiseen. Töissä itkettää ja pitäisi jaksaa olla iloisella naamallla vanhustyötä kun teen. Haamuna raahaudun päivästä toisen. Työkaverit puhuvat mitä huominen ja viikonloppu toisi tullessaan. Minulle ei mitään. Ei niin mitään. Illat notkun koneella ja yritän tappaa aikaa. Olla poissa toisen tieltä. Lapseni ruokin ja hoidan. Siinä kaikki. En näe valoa enkä värejä. Kuoleman ajatukset ovat jälleen vallanneet pään. 1,5 vuotta ne olivat sieltä poissa. En usko silti, että mitään itselleni tekisin, en vain jaksa tätä tilannetta enää. Kaikki toivo elämästä on poissa. Tekisi mieleni jättää kaikki lompakot, kännykkä kotiin ja lähteä vaikka liftaamaan jonnekin lapin korpeen ja jäädä sinne…