Olen itse jättänyt avomiehen jo yli vuosi sitten, henkisesti jo paljon aiemmin. En vain uskaltanut tehdä päätöstä aiemmin vaikka oli ilmeistä ettei suhteemme antanut sitä mihin olin toiveissani kiinnittynyt.
Mies haikaili perääni pitkään mutta itse olin sitä mieltä että palaisimme ennen pitkää samaan tulehtuneeseen tilanteeseen.

Jäin eromme jälkeen pian eläkkeelle joskin olen käynyt yhä satunnaisesti töissä.
Ehdin olla yhden ylimääräisenkin vuoden työelämässä.
Tunsin toki eroahdistusta, luulen kuitenkin että suuri osa siitä oli yksinäisyyden pelkoa.

Mies oli minulle uskollinen mutta olimme jo pitkään olleet vailla intiimiä kosketusta josta hän syytti minua.

Mies oli vuosia työttömänä ja ilmeisen haluton edes yrittämään työhön yrittämistä. Olin järjestänyt hänelle mukavan eämän; kannoin vastuun kaikesta, kodista, rahasta jne. Siis kannoin kustannukset ja vastuun, työnjakomme hänen osaltaan tarkoitti vapaa-aikaa ilman velvoitteita.
Ihmeellistä sinällään tämä, koska hän oli ollut pätevä työssään ja käsistään kätevänä osasi tehdä yhtä sun toista – ei vaan viitsinyt, useimmiten.

Kun tapasimme, hän oli hurmaava, sosiaalisesti aktiivinen, puhelias, avoin. Ajattelin että ihanaa, tämän ihmisen kanssa voi puhua vapaasti kaikesta. Lankesin häneen täysin, ja koska olin ollut pitkään ilman parisuhdetta, olin onneni kukkuloilla. Hän oli vielä työelämässä ja saattoi ostella minulle lahjoja, toi tuon tuostakin kukkia, seksielämämme oli aktiivista ja tyydyttävää.
Tutustuin myös hänen sukulaisiinsa ja sain mukavat ”appivanhemmat”.
Eläisimme aina yhdessä, suunnittelimme maalle muuttoa kunhan olisin eläkkeellä. Ostaisimme talon (jonka siis minä maksaisin).

Pikkuhiljaa mieleeni alkoi hiipiä orastavaa aavistelua hänen todellisesta luonteestaan. Empatiakyvyttömyydestä (kun itse tein vuorotyötä ja tarvitsin lepoa, hän painosti minua esim ravintolailtoihin, myöhään valvomiseen, painostettuun seksiin). Hän saattoi olla todella vihainen kun osoitin väsymystä.
Alkoholi maistui myös reippaasti vaikkei se ollutkaan päivittäistä. Mutta hän oli lähes aina ryyppyiltojen jälkeen lähes toimintakyvytön kun taas minun tuli tietysti huolehtia kotiasioista ja usein oli vielä työpäivä.
Kun näissä tilanteissa sain rapaa niskaani, mitään pahoittelua tai anteeksipyyntöä oli aivan turha odottaa.

Olin suhteemme alussa todella täynnä tulevaisuuden toivoa, tekisimme kaikkea mukavaa yhdessä. Olen aina pitänyt liikunnasta, luonnosta, käsitöistä, puutarhan hoidosta, kielten opiskelusta, matkustamisesta. Meillä oli alusta alkaen yhteisenä harrastuksena moottoripyöräily ja kesäisin reissasimme paljon kotimaassa.
Koitin innostaa häntä uusiin harrastuksiin. Aloitimme paritanssikurssin, ja lopetimme sen aika pian koska hän ei jaksanut. Samoin kävi venäjän opiskelulle, rullaluistelulle, avantouinnille, hiihdolle, pyöräilylle. Hän lähti kyllä mukaan aluksi ainakin näennäisesti innostuneena mutta vähäisenkin ponnistelun tultua eteen mielenkiinto lopahti. Ja selityksiä riitti, aina vika oli jossakin muussa ihmisessä, tilanteessa, välineessä jnpp. Joka syksy sain kuulla kuinka hän alkaa käydä kuntosalilla ja uimassa säännöllisesti – sitähän ei koskaan tapahtunut. Hän oli ylipainoinen ja huonokuntoinen ja olisi siten enemmän kuin kaivannut fyysistä aktiviteettia.
Lukuisia kertoja lähdin yksin kävelylle koska hänellä oli aina ”filmi kesken” tai jotakin elintärkeää tuijotettavaa tietokoneen ruudulta. Ja itkin. Ja katsoin kateellisena pareja jotka kulkivat yhdessä.

Matkustimme muutaman kerran ulkomaille ja pari kertaa Lappiin. Hän kuljetti sukset pussissa edestakaisin ottamatta niitä kertaakaan esille. Kustannukset matkoista jäivät minun kontolleni.

Vähitellen exän laiskuus ja aikaansaamattomuus nakersi suhdetta niin että aloin menettää kunnioitusta häntä kohtaan. Kun hän taas arvosteli omaa sitoutmistani työhön ja harrastuksiini. Jatkuvat ja lisääntyvät raivonpuuskat joita hän ei katsonut aiheelliseksi pyytää anteeksi vaikka oli loukannut minnua. Ja aina päälle päätteeksi sain kuulla miten hänen käytöksensä johtuu siitä ettei hän saa seksiä. Siis minun syytäni kaikki.
Myönnän että vähitellen asiaan alkoi vaikuttaa hänen flegmaattinen olemuksensa. Fyysinen vastenmielisyys, minun takiani ei kannattanut edes huolehtia hygieniasta.

Vähitellen minua syyteltiin myös tutuille, juovuksissa mutta myös selvin päin. Mies käyttäytyi muuten seurassa niin että hänellä riitti kavereita. Kertoi vitsejä, nauratti porukkaa. Tosin aina ei juttujen taso suinkaan katsonut seuraa. Mutta aina ensimmäisenä tarttumassa tarjottuun ruokaan ja juomaan. Minua hävetti usein sellainen röyhkeys. Kehtasin joskus huomauttaa asiasta jolloin seurauksena oli raivokohtaus.

Olen monesti miettinyt olinko törmännyt narsistiin joka mielistelee kun siitä on hänelle hyötyä mutta tuijottaa omaan napaansa ja lähtökohtana on aina minä itse?
Mies oli kertonut minulle aiemmista suhteistaan. Syy eroihin oli tietysti ollut naisissa. Minusta kuulosti siltä että hän oli jättänyt raunioita jälkeensä ja pitänyt huolta siitä että hänellä oli tuota pikaa uusi katseltuna. Sanoihan hän myös minulle: epäiletkö etten saisi naisia.

No, en epäile vaan tiedän. Ja minuun on sen myötä iskenyt suru, mustasukkaisuus. Miksi, miksi? Vaikka minulla oli niin monta painavaa syytä hankkiutua tuosta musertavasta suhteesta eroon.
Paha kyllä näinä sosiaalisen median aikoina on helppo pahoittaa mielensä kun suhdeasiat levitellään ja niillä elvistellään. Tiedän, tiedän, pitäisi sulkea hänet pois totaalisesti. Meillä on kuitenkin yhteishuoltajuus joten se ei täysin onnistu.
Kysyn vaan itseltäni miksi kidutan itseäni seuraamalla mitä hänelle kuuluu? Tiedän, tunnen katkeruutta siitä että hänellä menekkiä näyttää riittävän kun itse en uskalla vielä lainkaan etsiä uutta ihmistä rinnalleni.

Miten tästä eteenpäin? Tuntuu niin pahalta, ja miksi nyt vihloo ja kirpaisee. Tiedän kyllä ettei hän uudessa (uusissa) suhteissakaan pysty pitkän päälle pidättelemään todellista itseään mutta miksi minun yhä pitää moista miettiä?

Olen itse suuren muutoksen kynnyksellä, muutan toiselle paikkakunnalle. Jännittää saanko uusia tuttavia, ystäviäkin. Löydänkö vielä miehekkään ja herkkyyttäni ymmärtävän kumppanin rinnalleni? Joka oikeasti haluaa jakaa asioita kanssani, tietysti molemmille omaa tilaa antaen.