Hei!

Itse näkisin asian niin, että alkoholisti ei muutu ellei hänellä itsellään ole halua muuttua ja jollei muutoksen haku tule häneltä itseltään. Eli voit toki kehottaa häntä menemään katkaisuhoitoon ja kertoa, että se on ainoa tie, jos hän haluaa perheensä pitää. Mutta mikäli mies ei muutu, on sinun erottava. Mies ei ole se unelmien unelma koska hän juo. Tuo juova mies on MYÖS osa häntä. Se on osa häntä niin kauan kun hän itse niin haluaa. Ehkä hän myöhemmin raitistuu -ehkä ei. Kukaan kun ei sitä voi tietää.

Mutta pysy lujana. Jos mies aina vain lupailee menevänsä hoitoon eikä niin tee, tiedät mitä sinun tulee tehdä. Raskasta se on, mutta kunhan muistat tuon, ettet sinä ole häntä ajanut juomisen tielle. Ja muista myös juurikin tuo, että se juominen on osa häntä ja sitä sinä et hyväksy. Sen vuoksi et voi kaivata vain osaa hänestä. Koska et kuitenkaan tulisi saamaan vain sitä osaa. Alkoholisti on alkoholisti eikä se siitä muutu ennen kuin itse haluaa muuttua.

Kovasti voimia vaikeaan tilanteeseen! *hali* 🙂🌻

Olen lukenut monia eroja käsitteleviä ketjuja täältä ja siitä on ollut jo todella suuri apu. Tämä on vasta toinen eroni, mutta ensimmäinen, joka ei tunnu ollenkaan helpotukselta, koska eroon syyt ovat hyvin sekavia vaikka itse olin se, joka eron suhteen teki aloitteen. On ollut helpottavaa huomata, että muutkin ihmiset kamppailee tai ovat kamppailleet täysin samanlaisten tunteiden kanssa ja ovat päässeet niistä yli. Sillä joinain hetkinä elämä tuntuu vain siltä, ettei se voi jatkua enää ilman toista, ihan kun elintärkeä osa olisi revitty irti ja mut olisi jätetty maahan makaamaan ja odottamaan vain sitä, että muut elintoiminnot lakkaa.

Ajattelin itsekin kirjoittaa jos se vaikka auttaisi omaa oloani lisää. Erosimme poikaystäni kanssa melkein kolme vuotta kestäneestä suhteesta noin kuukausi sitten. Kuitenkin vasta pari päivää sitten erosta tuli lopullista, melkein kuukauden ajan olimme silti eläneet kuin seurusteleva pari: olimme yhdessä yhtä paljon, harrastimme seksiä, olimme lähekkäin, kaikkea sitä normaalia ihanaa arkea. Yhden ihanan viikonlopun jälkeen alkoi minussa herätä usko, toivo ja halu yrittää uudelleen. En tiennyt, miten pystyisimme siihen, mutta aloin uskoa, että olemme selvinneet niin vaikeista asioista ennenkin, että kyllä me tästäkin selviydymme ja keksimme yhdessä jotain. Mutta sitten poikaystäväni lopetti suutelemisen ja läheisyyden ja kertoi, että haluaa puhua kanssani. Puhuttiin ja selvisi, että hän ei enää pysty yrittämään ja suhteen on jatkuttava vain ystävyyssuhteena.

Tuntuu, että koko maailmani on romahtanut. Olisin niin toivonut, että sitä kuukauden aikana tapahtunutta ei olisi käynyt enkä olisi alkanut herätellä toivoa yhteen palaamisesta. Kaipuu ja kipu tuntuu joskus niin pahoilta, että olen varma, että kuolen tai vähintään sekoan. En useimmiten pysty miettiä mitään muuta kun sitä mitä teimme, mitä suunnittelimme, miten hyvältä ja turvalliselta hänen kanssaan tuntui. Raastan itseäni ajatuksilla siitä, ettei meillä tulekaan olemaan yhteisiä lapsia, ei yhteistä kotia, ei samanlaisia yhteisiä matkoja enää koskaan, en voikaan enää ikinä koskea häneen samalla tavalla kuin ennen eikä hän tule koskaan enää koskemaan minua samalla tavalla kuin ennen.

En halua päästä eteenpäin, en halua kuvitella tulevaisuutta ilman häntä. Mikään ei tunnu enää miltään ilman häntä ja haluan tehdä, kokea, nähdä ja jopa maistaa ja haistaa ja olla vain hänen kanssaan. En halua ketään muuta kuin hänet. Samalla toivon, että pääsisin tästä jotenkin eteenpäin, että oppisin hyväksymään tämän tilanteen, mutta tuntuu, etten tiedä miten se tehdään.

Olemme todella hyvissä väleissä edelleenkin (olemme edelleenkin parhaimmat ystävät ja hyvin läheisiä myös henkisellä puolella), voimme puhua kaikesta ja puhuimmekin jo sen kuukauden aikana, minkä teoriassa olimme erossa jo, hyvin monista asioista. Mutta minua pelottaa, että miten voin suhtautua häneen pelkkänä ystävänä? Entä jos jään aina kaipaamaan jotain enemmän ja ihastun häneen kerta toisensa jälkeen?

Hän haluaa nähdä minua paljon ja usein nytkin, tehdä samoja asioita kun ennenkin (leffojen kattelua, ruuan laittoa, yhdessä keikoilla käymistä yms.), mutta mua sattuu niin paljon joka kerta kun haluaisin koskea häntä tavalla, jolla koskin ennen ja tajuan häneen katsoessani, että en vain voikaan tehdä sitä. Myös ne hetket ja päivät sen jälkeen kun hän lähtee tai minä lähden takaisin kotiin, ovat yhtä kidutusta ja kaipaan häntä niin paljon, että oksettaa ja tuntuu, että taju lähtee. Mutta pelkään, että jos nyt pidämme etäisyyttä, säilyykö ystävyytemme ollenkaan?

Lisäksi ero on minulle todella hankala toisella tapaa. Yksi eron syistä oli sisälläni oleva pelko siitä, etten osaa olla yksin. Asia on vaivannut minua jo jonkun aikaa, koska olen lähes koko ikäni (18-vuotiaasta lähtien) ollut parisuhteessa. Minulla on myös lapsi aikaisemmasta suhteestani ja tuntuu, että olen ollut aina tyttöystävä ja äiti, en tiedä, mitä olen vain minä.

Tiedän, että sain nyt haluamani, mutta toinen samaan aiheeseen liittyvä asia on se, että inhoan itseäni hyvin paljon. Tuntuu, että olen elänyt elämääni hyvin paljon muille, olen todella riippuvainen hyväksynnästä enkä näe itselläni mitään arvoa vain itsenäni. Ja nyt eron jälkeen ajattelutapani itsestäni on vain huonontunut. Olen miettinyt, että ex-poikaystäväni halusi vain tuon kuukauden ajan harrastaa seksiä kanssani (olin ennen eroamme ollut pitkähkön ajan ulkomailla) enkä kelpaa enää siihenkään. Pelkään, että alan hakea irtosuhteita, joita en oikeasti itse halua. On kamalaa huomata, että kokee olevansa olemassa vain tyydyttääkseen muiden tarpeita. Tähän kuvioon liittyvät myös syömishäiriö asiat. En todellakaan tiedä, että miten tätä alkaa työstämään.

Yksi suuri asia, mikä minua riivaa ja mikä saa ahdistukseni niin suureksi, että tuntuu, että tukehdun on se, että entä sitten kun hän löytää uuden. Ex-poikaystäväni ei ihastu helposti, mutta kun hän ihastuu tai tekee toisen kanssa jotain niin tiedän sen heti olevan vakavaa. Sattuu niin paljon ajatella, että hänellä olisi tunteita jotain muuta kohtaan. Että hän joskus puhuu, kirjoittaa ja käyttäytyy niin ihanasti jotain muuta kohtaan kun minua. Miten näistä ajatuksista selviää ja pääsee yli?

Haluan oppia olemaan onnellinen hänen puolestaan kun hän löytää jonkun, haluan, että en pilaa ystävyyttämme tai hänen suhteitaan sillä, että jään ikuiseen mustasukkaisuuteen hänestä. Olemme puhuneet tästäkin ja kumpikaan ei voi ajatella tällä hetkellä ketään muuta kuin toista ja tiedän, että se varmasti ottaa häneltä kuten minultakin paljon aikaa ennen kuin mitään muuta voi kuvitella, mutta silti tämä asia piinaa ja pelko kolkuttelee koko ajan takaraivossa, että eihän sitä ikinä tiedä kuinka nopeasti se käykin. Olen varma, että tulen vertaamaan itseäni hänen uuteen ja suhdettamme heidän suhteeseen.

Joskus pieninä hetkinä olen tuntenut jo vihaa häntä kohtaan. Tuntuu, että tekisi mieli huutaa ja haistatella hänelle, mutta ongelma on se, että rakastan häntä pohjimmiltani. Pelkään, että viha alkaa kasvaa ja katkeroidun. Tuntuu kuitenkin, että niiden kieltäminenkään ei ole hyvä ratkaisu. Miten näitä vihan tunteita pitäisi käsitellä? Miten te olette saaneet purettua niitä?

Elämäni on tällä hetkellä todella sekasin muutenkin ja vanhat asiat, joihin en koskaan saanut apua nousevat nyt pintaan. Mieleni on ollut aina hyvin kaaoottinen, stressaan aina kaikesta, jonka lisäksi kun tunnen jotain niin tunnen sen aina täysillä. Olen saanut lähetteen psykiatriseen päivystysryhmään ja toivon suuresti, että siitä olisi apua asioiden ja ajatusten jäsentämisessä ja käsittelyssä.

Olisi upeaa jakaa joidenkin kanssa, jotka ovat samassa tilanteessa, tunteita ja ajatuksia. Minulla on ystäviä ja kavereita, joille olen voinut puhua, mutta vertaistuki tuntuisi nyt niin tärkeältä.

Voimia niille kaikille, jotka sitä tarvitsevat!

Hei, mitätapahtu!

Viestisi liippaisi todelta läheltä omaa tilannettani ja tunteitani, joten jakaisin asiaa kanssasi enemmän kuin mielelläni. Vertaistukea kaipailen itsekin, ei täällä yksin pärjää.
En kyllä tiedä yhtään, voiko täällä missä jutella ihan kahden kesken vai täytyykö sitä ihan yleisesti kaikkien nähtäville kirjoitella. En ole kauaa tukinetissä pyörinyt.

Jos sinä tiedät ja intoa löytyy yhdessä asioiden läpikäymiseen, niin yhteyttä saa ilomielin ottaa.

Moi Lumière,

Voisin kirjoittaa hieman kuulumisiani. Tapasimme ex-poikaystäväni kanssa viime viikonloppuna ja eihän se taaskaan kaveritasolla pysynyt. Itse en tehnyt alotetta mihinkään suuntaan, mutta hän oli jatkuvasti pyytämässä minua kainaloonsa, koskettelemassa, hyväilemässä ja puhumassa siitä, kuinka hyvältä tuntuu olla lähekkäin ja miten hyvältä hänestä näytän. Itselläni on kamala työ olla sanomatta tai tekemättä mitään tälläistä ja kun hän pyysi viereen en harkinnut hetkeäkään. Vaikka yritinkin tolkuttaa itselleni, ettei tämä tarkoita mitään niin silti se pieni toivo siitä, että jos sittenkin, sai lisää kipinää.

Kun hän oli lähdössä takaisin omaan kotiinsa ja olisin itse kaivannut vielä enemmän yhdessä oloa sanoin suoraan, että tämä tuntuu todella epäreilulta ja sekoittaa päätäni entisestään. Keskusteltiin asiasta, hieman riideltinkiin, hän ymmärsi käytöksensä, sanoi, ettei tiedä voiko sittenkään nähdä, koska ei osaa olla kanssani muulla tavalla ja yhdessä oleminen tuntuu niin hyvältä ja luonnoliselta. En tiedä, että miten nyt jatkamme, näimme eilen, mutta nopeasti ja suunnittelemattomasti, koska menin hänen luokseen kun tuntui, etten pärjää yksin lapseni kanssa.

Itsellän oli eilen myös aika päivystävän terapiaryhmän kanssa, mutta valitettavasti se ei mennyt ollenkaan niin kun olin toivonut. Olen nyt ollut pompoteltavana kriisikeskuksen jälkeen terkalla, koulupsykologilla, terveysasemalla ja nyt tuolla ja kaikki sanovat, että ei ole aikaa, paikkoja eivätkä oikein tiedä, että mitä voisivat tehdä. Lääkkeitä tyrkyttävät myös koko ajan enkä niitä ala syömään ennen kunnollista, säännölistä keskusteluapua. Eilen illalla olin aivan hajalla ja huutoitkuksihan se sitten ennen nukahtamista meni. Tänäänkään en mennyt kouluun, koska perjantaina terveyskeskus lääkärin antama sairasloma jatkui vielä tähän päivään asti. Huomenna ajattelin mennä.

Olen koittanut niinä hetkinä kun kaipaan kaikkeen siihen entiseen tolkuttaa itselleni, että se on nyt ohi, paluuta ei ole, jotta hyväksyisin asian. Tuntuu, että se pieni toivo paluusta yhteen ei millään kuole ja jos se pysyy minussa en pääse tästä tilanteesta mitenkään eteenpäin. Tietysti tulee hetkiä jollon en halua tehdä muuta kuin raastaa itseäni ajatuksilla yhdessä olosta ja siitä mitä se oli, mutta joinain hetkinä tunnen pienen, pienen halun siihen, että mulla olisi myös uusi tulevaisuus vaikka en tiedä ollenkaan, mitä se olisi.

Ikävä toisen luo on kuitenkin jatkuvasti kova ja elämä tuntuu suuren osan ajasta täysin merkityksettömältä ja tyhjältä. Ystävien ja kavereiden kanssa olo auttaa vaikka huomaankin toisinani muiden keskustellessa tujottavani vain tyhjyyteen ja oloni on todella surkea. Onneksi he kuitenkin ymmärtävät. Olen koittanu miettiä jotain omia juttuja, joita voisin alkaa toteuttaa, mutta itsevarmuuden puute on itselleni hyvin suuri este.

Valitettavasti ruoka-asioiden suhteen olo ei ole helpottunut ja olen todella huolissani siitä, miten paljon saan tyydytystä siitä etten syö. Toivoisin niin paljon saavani tähän pian apua.

Viha sisälläni on myös kasvanut, en kestä myöskään ollenkaan vieraiden miehien lähestymisyrityksiä vaan ne tuntuvat todella inhottavilta ja epämukavilta. Toivoisin saavani jonkun keinon käsitellä tätä vihaa, etten katkeroidu ja ala vihata kaikkia miehiä.

En omaa ollenkaan kärsivällisyyttä ja tunteiden osalta elän hyvin paljon hetkessä. Koitan miettiä koko ajan, että mihinkään ei ole kiire ja tällä täytyy antaa aikansa. Ehkä tämäkin osa prosessia, jossa opin itsestäni ja kasvan.

Voimia.

Niin ja Lumière, kuulisin mielelläni sinunkin tarinasi ja tilanteesi etenemistä, kahden keskistä juttelu mahdollisuutta ei taida valitettavasti olla.

Moi,

Minulla on lähestulkoon samanlainen tilanne kuin sinulla, mutta olin kaukosuhteessa, joka oli aikomus muuttaa lähisuhteeksi jossain vaiheessa hämässä tulevaisuudessa.

Olimme yhdessä reilun vuoden ja kerkesin jo rakentaa koko tulevaisuuteni hänen ympärilleen. Kaikki arkipäivän askareetkin järjestin niin, että meille jäisi mahdollisimman paljon aikaa jutella. Meillä ei ollut mitenkään harmoninen suhde, vaan kinastelua ja tappelua tuli lähestulkoon kaikesta. Jopa niistä mitättömistäkin asioista ja se osasi viedä veronsa, mutta silti rakastimme toisiamme enemmän kuin mitään muuta, joten ero ei tullut kuulookaan. Hän oli introvertti ja minä ekstrovertti, joten emme aina osanneet ymmärtää toisiamme ja asettaa itseämme toisen kenkiin, mutta yritys oli aina kova, vaikka siitä ei loppujen lopuksi mitään tullutkaan. Hänellä oli paha vihanhallintaongelma, joten sain usein kuulla rumien sanojen kautta, miten mokasin kaikessa ja miten olin kamala ihminen. Hän sanoi aivan kaiken, mikä kielen päälle pääsi livahtamaan. Yritin ensimmäiset kuukaudet vaan alistua ja päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta loppuvaiheessa itsetuntoni ja -arvostukseni olivat kerenneet rikkoutua jo niin pahasti, etten enää jaksanut yrittää. Emme siltikään eronneet, vaan teimme kaikkemme voidaksemme olla yhdessä.

Nyt muutama viikko sitten tämä ihminen alkoi saada tarpeekseen minusta ja vaikka hän ymmärsi täysin oman osuutensa meidän epäonneen ja niihin lukuisiin riitoihin, sain silti suurimman osan syistä niskoilleni kannettavaksi. Hän rupesi ihan vaatimalla vaatimaan minulta muutosta koko käytökseeni, mikä olisi tarkoittanut koko minäkuvan muuttamista. Sehän olisi ollut sama asia kuin muuttuminen kokonaan uudeksi, itselleni vieraaksi, ihmiseksi. Olin todella loukkaantunut, koska en kelvannut sellaisena kuin olen. Toki minulla on myös omat huonot puoleni ja kärsin kaikenmaailman syömishäiriöistä ja masennuksesta, pelkotiloista puhumattakaan, mutta yritin silti parhaani ja annoin hänelle kaikkeni, mitä vaan pystyin antamaan.

Koko erotilanne heitti elämäni täysin raiteiltaan ja vajosin syvempään masennukseen. En rehellisesti sanottuna ole koskaan ollut näin syvällä kuopassa, enkä ole löytänyt keinoa päästä poiskaan. Menetin täysin kiinnostuksen asioihin, ruoka ei maistu kunnolla, paino on pudonnut, en jaksa enää tehdä mitään, eikä mikään edes huvita. Jo sängystä nouseminen saa minut ajattelemaan, että nyt on taas pakko nousta uuteen, pilalle menneeseen päivään. Ei vaan jaksaisi elää enää mitenkään päin.
Minulla on onneksi pari ystävää ja netissäkin muutama, mutta eivät he saa minua yhtään piristymään, eikä se toisaalta edes ole heidän ongelmansa, vaan minun omani. Koen olevani todella yksinäinen, totaalisen onneton, olin sitten kenen seurassa tahansa. Mikään ei vaan jaksa enää hymyilyttää..

Tilanteesta tekee sinun kertomuksesi kanssa samankaltaisen se, kun minä ja eksäni olemme yhä väleissä ja juttelemme ihan päivittäin. Hän kertoo, kuinka rakastaa minua ja kuinka haluaisi olla kanssani, mutta hän ei vaan kuulemma pysty siihen enää, sillä se ainainen kinastelu toi aivan liikaa kipinää välillemme ja satutti kumpaakin osapuolta suunnattomasti. Se on totta, en kiistä sitä, mutta minä tarvitsen hänet rinnalleni. Toiset ihmiset eivät kiinnosta ja ajatus jonkun toisen kanssa olemisesta saa suorastaan inhon aikaan. En pysty päästämään hänestä irti, vaikka saisin kuinka paljon ongelmia, syytöksiä tai ilkeilyjä niskaani. En vaan kertakaikkisesti pysty. Kaiken aikaa ajattelen, että kyllä sitä toivoa vielä on ja kyllä hän tulee vielä 'järkiinsä', vaikka asia ei olekaan niin. Ei ollenkaan.

Käyn psykologille puhumassa kerran viikossa ja saan niille vähäisille ystävillenikin purkaa sydäntäni niin paljon kuin sielu sietää, mutta en ole vielä tähän mennessä löytänyt minkäänlaista apua kummastakaan. Aivan kuin olisin vajonnut niin syvälle kuoppaan, ettei valo tänne osaa löytää.

Toivottavasti saat tilanteesi kuntoon, mitätapahtu. Tällaisessa jojossa oleminen on suorastaan voimia raastavaa. Koita jaksella!

Hei Lumiere.
Tarinasi on hyvin lähellä omaani. Meillä vain sitä riitelyä ja vuorottaista rakastamista kesti vuosia enemmän. Vuosien "soutaminen ja huopaaminen" on vienyt kaikki voimani. Tiedän että narsisti on lähes muotisana, mutta tunnistan nyt itseni narsistin uhriksi. Palattiin kerta toisensa jälkeen hänen pettämisien jälkeen yhteen. Alussa pyytelin jopa anteeksi, kun hän sai minut uskomaan, että vika oli ollut omassa käytöksessäni. Haukkuminen ja mitätöinti satutti syvältä, mutta ne hyvät päivät olivat ihania ja saivat minut aina uskomaan parempaan huomiseen. Nyt ollaan oltu erossa jo yli puoli vuotta. En mitenkään voi kuvitella suhdetta jonkun toisen kanssa. Saan häneltä aina välillä viestejä kuinka rakastaa minua edelleen. Näistä tulee vain entistä huonompi mieli. Rakastan häntä edelleen, vaikka yhteiselomme oli mahdotonta. Roppakaupalla voimia sinulle, uskotaan yhdessä tulevaisuuteen.