Halusin kirjoittaa tänne tästä aiheesta, koska minulla ei ole oikein ketään asian ulkopuolista, jolle kertoa. Olen kahden lapsen äiti (lapset edellisestä suhteesta) ja ollut uuden aviomieheni kanssa yhdessä pian neljä vuotta. Asun paikkakunnalla, jossa minulla ei ole oikein ketään muita ”tukihenkilöitä” kuin mieheni. Omat vanhemmat, veli ja suurin osa ystävistä asuu yli 200 kilometrin päässä. Ja nyt viimeisen puolen vuoden aikana mieheni on riidan yhteydessä alkanut uhata minua erolla. Viimeksi toissapäivänä. Ja se tuntuu ihan kauhealta. Pelottavalta. Olen jäänyt jo kerran yksin lapsieni kanssa ja silloin selvisin siitä järjissäni nipinnapin. Kesti vuosia toipua erosta ja siitä, että jäin silloin ihan yksin. Oli ihan sama tilanne kuin nyt, minulla ei ollut oikein ketään lähellä, ainoastaan puhelimen päässä oli tuki ja turva. Siitä jäi kova yksinjäämisen ja hylätyksi tulemisen pelko, vaikka lopulta löysinkin itsestäni tarvittavat voimavarat ja selviydyimme lasten kanssa kolmestaan. Mutta en tiedä selviäisimmekö enää toista kertaa. Emme riitele mieheni kanssa usein. En tykkää riidellä. Ennemmin jätän sanomatta asioita ja yritän vältellä tilanteita, joista tulisi konflikti. Mieheni on hyvä ihminen, mutta aika hallitseva ja tekee paljon päätöksiä kysymättä mielipidettäni. Siitä riidat saavat usein alkunsa. Tai oikeastaan siitä, että joskus suututtaa niin paljon kun hän muuttaa jo sopimiamme asioita minulta kysymättä. Ilmoittaa vaan, että nyt kävikin näin. Ja jos siitä seuraa pettymys itselle, tai varsinkin lapsilleni, niin minun on vaikea niellä tuota asiaa. Haluaisin, että asioista keskusteltaisiin ja sovittaisiin yhdessä. Tehtäisiin kompromisseja. Tuo jyrääminen tuntuu pahalle. Epäkunnioittavalle. Ja yleensä nuo riidat koskevat hänen sukulaisiaan. Esim. vaikka olisimme sopineet jo kauan sitten ja luvanneet jo lapsillekin, että menemme tai teemme jotain yhdessä viikonloppuna ja miehen sukulaiset ilmoittavatkin tuona samana aamuna, että ovat päättäneet tulla meille koko viikonlopuksi (he oikeasti tekevät niin, itse en ikinä kehtaisi), niin silloin meidän omat menot peruuntuvat. Piste. Mies ei halua, eikä osaa sanoa EI tietyille sukulaisilleen. Ja kun minä pahastun tästä, niin saan haukut sekä mieheltä, että sukulaisilta. Kun kuulemma he eivät ole meille tervetulleita. Vaikka siitä ei tosiaankaan ole kyse. Ja lopulta se päätyy siihen, että mies uhkaa erolla, minä itken ja pyydän anteeksi ja lupaan yrittää olla parempi. Välillä tuntuu, että hänen sukulaisensa haluavat meidän eroa ja tahallaan yrittävät lyödä kiilaa meidän välille. Ja onnistuvatkin siinä. Sekin harmittaa. Tiedän, että tämä tilanne ja asetelma on täysin epäreilu, mutta rakastan tuota miestä niin paljon. Minusta meillä on paljon rakkautta molemmin puolin, enkä ole koskaan kokenut sellaisia onnen hetkiä muiden kanssa. Tuntuu siis ihan musertavalle, että hän välillä tuntuu oikeasti harkitsevan lähtöä. Minulle on tosi epävarma tunne tulevaisuudesta, vaikka nytkin, kaksi päivää viimeisimmän erouhkauksensa jälkeen, mies on taas hyväntuulinen ja rakastava. Mutta mun itsetunto tuntuu rapistuvan pala palalta ja epätoivon tunne valtaa öisin. Pelkään, että vaikka kuinka yritän olla hyvä ja sopeutua tilanteeseen, niin hän kumminkin jättää minut joku päivä. Olen yrittänyt puhua tästä hänelle niin ystävällisesti kuin osaan, mutta hän alkaa tulistua jo heti alkuunsa ja olen jättänyt keskustelun siihen. Tämä tilanne on kerrassaan piinaava. Onko ketään, jolla olisi ollut/tai on parhaillaan sama tilanne. Miten tästä selviää eteenpäin?