Haluan alkuun sanoa että olen normaalisti todella vahva ihminen. Olen kokenut paljon enemmän kuin ikäiseni ja kaiken olen tehnyt hieman ”kovemman” kautta. Olen luja ja vahva ihminen, joka ei ole lannistunut isompienkaan asioiden edessä ja sen takia olen menestynyt elämässäni, kunnes tapahtui seuraavaa.
Erosin avopuolisostani noin 5-6kk sitten, jonka jälkeen jouduimme asumaan vielä yhdessä yli 4kk. Surutyö on ollut todella vaikeaa ja auringonpaiste ei pääse vain minulle asti. Töistä olen joutunut olemaan sairaslomalla suruni takia monta kuukautta, mikä saa minuun vielä enemmän surua koska pidän työstäni, mutta tässä tilanteessa töissä käyminen ei ole todellakaan mahdollista ja kaiken lisäksi se vieläpä pelottaa. Kaikki pelottaa. Minun elämäni parisuhteet ovat kaikki loppuneet naisen päätökseen ja yleensä syihin ”en vain halua”, kuten myös tämäkin. Hän sanoo rakastavansa minua, muttei halua seurustella kanssani koska ei tunne samallalailla kuin esimerkiksi hänen ystäväpariskuntansa tuntee toisiaan kohtaa. Tuntuu kuin minä olisin pettänyt meidät omassa suhteessamme, olemalla vääränlainen. Olen tavallaan joutunut loputtomaan limboon, mistä ei pääse taakse eikä eteenpäin vaan jämähtää siihen välille. En halunnut tätä missään nimessä ja alunperin tämä tuli kaiken lisäksi aivan puskista. Luulin meidän olevan onnellisia. Itse olin oikeasti onnellinen ensimmäista kertaa elämässäni. Koko elämäni on ollut yhtä pyörremyrskyä, minkä takia uskonkin tämän surun olevan erittäin hankala prosessoida. Rakastan edelleen kyseistä naista enemmän kuin elämää, enkä missään nimessä halua menettää häntä kokonaan, mutta jo ajatus hänestä toisen miehen kanssa saa silmät vettymään. Kiuasaan itseäni ajatuksella siitä, että kyllä hän vielä minut haluaa takaisin, mutta ei. Nykyään en jaksa edes esittää pirteää, koska en vain pysty. Itken satunnaisesti jopa kaupan kassalla, koska jokin muistuttaa hänestä. En voi kuunnella radiota koska pelkään kuulevani jonkin laulun, mikä muistuttaa. Yritän välttää itkemistä koska se tekee jo kipeää.
Olen täysin lamaantunut, eikä oikeastaan mikään huvita. Viinaa tulee silloin tällöin juotua vain koska haluan hetken rauhan surulta, mutta todellisuudessahan se vain pahentaa sitä. Koska luulin että minä ja hän olemme yhdessä kunnes se viimeinen potku onkin tyhjää. Olen laihtunut useita kiloja, mikä on ehkä ainut positiivinen asia minun mielestäni, ja aiheuttaa sekin fyysistä pahoinvointia. Olen nukkunut erittäin huonosti viimeisen 4kk ajan ja energiataso on aivan finaalissa. Tuntuu kuin hullun puheelta, mutta iltaisin kuvittelen hänen olevan siinä vieressä ja ottavan minun käteni hänen käteen. Se on ainut tapa unensaamiselle, eikä se nyt hittolainen hirveän tervettä ole.
Läheiseni ovat minusta huolissaan, enkä halua aiheuttaa muille ylimääräistä stressiä.
Nyt olen tilanteeessa mistä en näe ulospääsyä ja loputon itkeminen on tehnyt jo vahinkoa silmäluomilleni. Olen jo kirjoittanut kirjeenkin, jos tilanne huononee niin huonoksi etten vain enää yksinkertaisesti jaksa. Elämästä pitää löytää jotain hyvää jotta sitä voi jatkaa, mutta entäs jos kaikki hyvä tuntuu täysin mitättömältä täysin särkyneen sydämen kanssa. Tätä en toivoisi edes pahimmalle viholliselleni. En tiedä edes miksi kirjoitan tänne, tuntuu vain siltä että jos en kohta tee jotain, en välttämättä selviä.
Kiitos valmiiksi ja pahoittelen pitkää teksiä.
☺️❤️Kiitos Surrukka, Suomessa on uskonnonvapaus ja mielipidevapaus ja sananvapaus. Kyllä asioista voi ja saa puhua ja kirjoittaa. Toisin ovat asiat joilla saattaa todellakin loukata mutta mielestäni henkilökohtaisesta uskosta ja uskon asioista voi ja saa ja pitääkin kirjoittaa, vaihtaa mielipiteitä ja keskustella. Aina löytyy ihmisiä joita kiinnostaa mutta että tiedän itsestäni miten vaikeaa voi olla mistä tahansa arasta asiasta puhuminen tai keskustelun aloitus. Ihan googlettamalla löytyy tv7, googlen hakuun tv7. Laitoin itselleni pikakuvakkeen josta saa hyvin nappaamalla auki. Sieltä näkyy realiajassa ohjelmia mutta myöskin ohjelma-arkistosta mielenkiintoisia asioita ja sanomaa.
Montakertaa ongelmissa, surussa ja ahdistuksessa on vaikea löytää tietä ulospääsyyn. Ammattiihmiset kuuntelevat ja olen itse saanut hyvin paljon apua ja lohdutusta. Kuitenkin kun keskustelee uskovien kanssa heidän näkemyksensä ja elämän asenteensa ovat usein hyvin erilaisia ja kiinnostavia. Itse aloin eräänä iltana selaamaan virsikirjaa kun tarvitsin lohdutusta, luin virren sanoja ja lauloin hiljaa. - Luen raamattua useimmiten iltasella ennen nukkumaanmenoa sillä se rauhoittaa ja tuo turvallisuutta. Uskonasiat ovat aivan luonnollinen juttu ja uskovat ovat kivoja ihmisiä. Minulle uskonasiat ovat olleet tuttu juttu jo lapsesta saakka. Seurakunnat tarjoavat keskusteluapua myös ja sieltä löytyy uskovia ystäviä.
Itse olen kokenut henkilökohtaisen uskoni ja rukouksen turvallisuutta tuovana kokemuksena jokapäivä.☺️❤️
Kiitos purppuraenkeli😉. Pitääpä etsiä netista tv7. tämä ahdistus syö
voimia. Ammattiauttajilta en ole saanut apua. Kuin olen sanonut
monesti en pysty unhotamaan mennyttä ja kadun. muutenkin tuntuu
että olen umpikujassa elämäni kanssa. Siksi haluan ja kiinnostuin
noista uskonasioista. Haluaisin rauhan sydämeeni. Sopuun itseni
kanssa. Jos saan sen uskon kautta olen hyvin kiitollinen. Olen ajatellut
käydä diakonissan juttusilla seurakunnassa. Saisi vain aikaiseksi.
Täällä ei ole mitään keskustelupiirejä seurakunnan taholta.😟
Surrukka, tuo on ikävää kuultavaa. Ammattiauttajat kyllä auttavat parhaimmalla tavalla , keskusteluissa se on totta. Itse sain mielenrauhan kun tapasin uskovan ihmisen joka rukoili puolestani. Uskon että seurakunnan diakonissa olisi juuri tuo oikea ihminen joka voisi ohjata sinua uskovien joukkoon ja uskon että hän voisi auttaa sinua alkuun. Rohkeutta vaan, se ensimmäinen askel voi olla vaikea mutta sen jälkeen askel voisi olla kevyempi. Näin toivon sinulle ja muistan "surrukaa" ja iloa sinun elämään toivon☺️❤️
Kiitos purppuraenkeli kannustuksesta🙂. Kynnys vain niin kovin korkea ottaa
se ensimmäinen askel😟. Vaatii todella paljon rohkeutta. Jospa sitä
jonakin päivänä löytyisi.🙂
Ehdin jo kovastikertoa kuinka menee hieman paremmin ja nyt sitten tuli uusi seinä vastaan. Masennus on palannut ja ehkä hieman pahempana. Olen viettänyt aikaa exäni kanssa, mikä ei ole ollut minulle ehkä se paras asia. Mietin häntä jälleen koko ajan, näen hänet muiden kanssa mikä ihan suoraan sanoen vituttaa ja hävettää, koska eihän se minulle enää kuulu. Hän pyytää minua usein hänen luokseen ja välillä kysyn itsekin josko voisi tulla käymään. Olen auttanut häntä kaikenlaisissa askareissa ja kun hän on ollut kipeä, mikä tuntuu ihan mukavalta. Kun hänen kanssaan on viettänyt yön on hirveän mukava olla muutaman päivän ajan. Kuitenkin toivon hänen rakastuvan uudestaan minuun, vaikka tiedän hyvin että näin ei tule käymään.
Olen joutunut jälleen olemaan poissa töistä, mikä ei tietenkään omalta osaltaan auta yhtään, kun joutuu täällä neljän seinän sisässä olemaan. Päähän on palannut paljon itsetuhoisia ajatuksia joista pyrin eroon, mutta ei tahdo onnistua. Tuntuu kuin olisi jalat juoksuhiekassa, teit mitä tahansa niin hiljalleen sitä vain vajoaa syvemmälle ja syvemmälle.
Tuntuu epäreilulta että hän saa pyytää minua sinne koska hän haluaa, mutta usein kun minä kysyn haluaako nähdä, ei hän välttämättä edes vastaa. Olen ihan sekaisin jälleen ja haluaisin vain piiloon ja karkuun. Eksäni on minulle se kärpäspaperi ja minä olen kärpänen. Tiedän että ei tästä hyvää seuraa mutta kokeiltava on silti.
Voi kun kovin tuttua tekstiä. Itse kaipaan myös exää edelleen. Toivon
niin hartaasti että voisimme palata yhteen. Ihme täytyy tapahtua
että niin käy. Hänellä on uusi tyttöystävä. Hän kuitenkin soittelee
lähes päivittäin. Viime viikolla kävi kylässä ihan vain iltaa istumassa.
Kertomassa murheitaan. Ei niin kovin ruusuista elämänä uuden kumppaninkaan
kanssa. Asiaa varmaan paranna että hän on isänsä omaishoitaja.
Kävin seurakunnassa diakonissan juttusilla. Mukava ihminen. Hänelle
oli helppo puhua. Tämä elämä vain niin tyhjää. Nykyisen kaverini kanssa
en voi puhua asioista. Hän ei ymmärrä tätä mun tilannetta. Kun on huono
päivä niin on. En voi mitään kun masennus ja ahdistus iskee. Sitä aivan
kuin lamaantuu. Ei jaksaisi tehdä mitään. Koti on kuin pommin jäljiltä.
exän kanssa helppo puhua näistäkin. Uhannut monesti että hän hommaa
minut hoitoon. ei elämä tämmöisenä elämisen arvoista. Toivon että saan
vielä mahdollisuuden😟
Täällä myös kohtalotoverisi jolla erosta nyt kulunut reilu 3kk ja suru ei ota loppuakseen.Minulle ero tuli täysin puskasta.Miehellä oli valmiiksi toinen nainen jonka luokse muutti.Töissä en voinut käydä,ruoka ei maistunut jonka seurauksena laihduin 20kg,eikä ollut semmoisia ystäviä kenen kanssa olisi voinut asiaa hoitaa.Tukea olen kyllä saanut ent.mieheni vanhemmilta jotka eivät voi vieläkään hyväksyä hänen tekoaan ja hekin ihmettelevät edelleen mikä oli niin pielessä etteikö sitä voinut korjata muulla tavoin kuin lähtevän uuden matkaan.Välillä on tullut jo tunne että vihaan tätä miestä enemmän kuin ketään muuta mutta jo seuraavassa hetkessä kaipaan häntä ihan hirveästi.Lähtönsä jälkeen hänestä on tullut aivan eri ihminen kuin keneen minä aikoinani tutustuin.Syytöksiä ja haukkumisia saan lähes joka päivä sähköpostiini.Meillä on yhteinen lapsi(3.5v) ja edes häneen koskevia asioita hän ei hoida kuin sähköpostin kautta.Monesti kysyn itseltäni miksi hän toimii näin?Onko hänellä niin paha olla mitä meille teki eiä voi kohdata minua silmästä silmään.Ikävä on sanoinkuvaamaton.Olen kertonut hänelle tunteistani ja kuinka häntä vielä rakastan ja kaipaan.En vaan vieläkään usko että hän on pois elämästäni.Ja mistä näitä kyyneleitä riittää,3kk joka päivä niitä vain tulee.
Muutimme lapsemme kanssa pois meidän vanhasta asunnosta koska yhdessä sen kodin teimme ja siellä oli liikaa muistoja minulle.Nyt siis asutaan vieraalla paikkakunnalla enkä tunne täältä ketän,olen todellas yksinäinen.Selviänkö tästä menetyksestä koskaan,sitä on vaikea sanoa.Ikääkn jo +40.Tätäkin krjoittaessa kyynel vierii pitkin poskiani ja sille kun ei vaan mahda mitään missä ja milloin se tulee.
Paljon voimia teille molemmille🙂👍. Ei kait auta kun toivoa että päivä
paistaa risukasaankin😟. Mun ex-kaveri soitti juuri. Puhuttiin varmaan
joku puoli tuntia. Hänen kanssaan helppo jutella. Mielen valtasi jälleen
haikeus. Eikö tämä tuska koskaan lopu. En voi kun sanoa ikävöin häntä.
Niin paljon muistoja vuosien varrelta. Välillä itken ja muistelen. Onneksi
olemme edes ystäviä.
sarrukka kirjoitti 25.4.2013 18:54
Paljon voimia teille molemmille🙂👍. Ei kait auta kun toivoa että päivä
paistaa risukasaankin😟. Mun ex-kaveri soitti juuri. Puhuttiin varmaan
joku puoli tuntia. Hänen kanssaan helppo jutella. Mielen valtasi jälleen
haikeus. Eikö tämä tuska koskaan lopu. En voi kun sanoa ikävöin häntä.
Niin paljon muistoja vuosien varrelta. Välillä itken ja muistelen. Onneksi
olemme edes ystäviä.
Mulla kävi sama homma tällä viikolla. Aivan järjetöntä miten jollakin ihmisellä on niin paljon vaikutusvaltaa. En ole mitään muuta miettiny sen jälkeen. Me ei olla oltu yhteyksissä pitkään aikaan eikä varsinaisesti nähty kuukausiin. Miksi juuri nyt? Miksi hän oli niin kiltti ja ihana..? Kidutusta, sitä se on, vaikka niin kaunista sellaista.
Ähh.. Kai se pitää myöntää, että rakastan häntä yhä.
Hei vanki. Sanoppa muuta. Tuntuu että vielä vuosien jälkeenkin
ex-kaverin vaikutusvalta suuri.Arvostan hänen mielipiteitään. tai
kysyn niitä. Miksi en voi elää nykyhetkessä ja olla onnellinen elämän
pienisrtä iloista. Tai täytyy kysyä itseltään mistä iloista😞. Elämä
on niin tyhjää. Elämässä mitään elämisen arvoista. Kaikki häipyi
ex-kaverin myötä. Nyt vasta ymmärrän kuinka paljon menetin. Silloin
kun olimme yhdessä elämäni ainut kiintopiste oli alkoholi. En osannut
arvostaa meidän suhdetta. Elin alkoholinhuuruisessa elämässä. En välittänyt
mistään. Tiedän että loukkasin häntä monesti. Nyt saan kärsiä siitä
loppuelämäni. Ainoa toive että ihme tapahtuisi.
Tsemppiä sulle elämääsi. 🙂👍. En voi olla sanomatta alkoholi kavereista
huonoin😟.
Hei -J- 🙂
Eron jälkeen tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, tietty riippuu siitä miten on erottu. Itse halusin eroa ja
tunteeni ovat silti olleet välillä katuvaisia mutta nyt liki 6 vuoden jälkeen olen tasapainossa. Tosin siihen tarvittiin muutama tunti kriisikeskuksen työntekijän kanssa keskustelua ja myös paikallisen diakoniatyöntekijän luona kävin purkamassa tunteitani. Ilman heitä en olisi näin kokonainen kuin olen nyt. Suosittelen keskustelua 🙂! Halusin tulla kokonaiseksi jo lapsenikin takia ja kohdallani keskustelu/itku auttoivat. Kriisikeskus ehdotti pitkää terapiaa mutta kun pyysin sitä tk-lääkäriltä niin sain vastaukseksi että hän voi antaa minulle vain lääkettä, en sitä ottanut. Uskon, että sinäkin, unohtamisen kautta tai tekemällä uusia asioita ja tapaamalla uusia ihmisiä, jätät eroasian taka-alalle ainakin joksikin aikaa mielessäsi ja aika parantaa lopun jos niin haluat. Lenkkeily on todella hyvä tapa saada pääkoppa järjestykseen. Onnea matkaa, ovatpa ratkaisusi sitten millaisia tahansa. Liian herkästi tulee eron jälkeen ajateltua että jos sittenkin se homma olisi toiminut... Anna ajan kulua, asiat järjestyvät itsekseen. Onnea matkaan ☺️❤️
mimma70 kirjoitti 24.4.2013 17:51
Täällä myös kohtalotoverisi jolla erosta nyt kulunut reilu 3kk ja suru ei ota loppuakseen.Minulle ero tuli täysin puskasta.Miehellä oli valmiiksi toinen nainen jonka luokse muutti.Töissä en voinut käydä,ruoka ei maistunut jonka seurauksena laihduin 20kg,eikä ollut semmoisia ystäviä kenen kanssa olisi voinut asiaa hoitaa.Tukea olen kyllä saanut ent.mieheni vanhemmilta jotka eivät voi vieläkään hyväksyä hänen tekoaan ja hekin ihmettelevät edelleen mikä oli niin pielessä etteikö sitä voinut korjata muulla tavoin kuin lähtevän uuden matkaan.Välillä on tullut jo tunne että vihaan tätä miestä enemmän kuin ketään muuta mutta jo seuraavassa hetkessä kaipaan häntä ihan hirveästi.Lähtönsä jälkeen hänestä on tullut aivan eri ihminen kuin keneen minä aikoinani tutustuin.Syytöksiä ja haukkumisia saan lähes joka päivä sähköpostiini.Meillä on yhteinen lapsi(3.5v) ja edes häneen koskevia asioita hän ei hoida kuin sähköpostin kautta.Monesti kysyn itseltäni miksi hän toimii näin?Onko hänellä niin paha olla mitä meille teki eiä voi kohdata minua silmästä silmään.Ikävä on sanoinkuvaamaton.Olen kertonut hänelle tunteistani ja kuinka häntä vielä rakastan ja kaipaan.En vaan vieläkään usko että hän on pois elämästäni.Ja mistä näitä kyyneleitä riittää,3kk joka päivä niitä vain tulee.
Muutimme lapsemme kanssa pois meidän vanhasta asunnosta koska yhdessä sen kodin teimme ja siellä oli liikaa muistoja minulle.Nyt siis asutaan vieraalla paikkakunnalla enkä tunne täältä ketän,olen todellas yksinäinen.Selviänkö tästä menetyksestä koskaan,sitä on vaikea sanoa.Ikääkn jo +40.Tätäkin krjoittaessa kyynel vierii pitkin poskiani ja sille kun ei vaan mahda mitään missä ja milloin se tulee.
Hei mimma70!
Luin juuri viestisi. Tilanteesi ja tunteesi vaikuttavat hyvin tutuilta. Tässä tilanteessa ei voi olla liikaa ystäviä tai mahdollisuuksia purkaa tuntojaan. Olen myös huomannut, että kirjoittaminen todella auttaa. Voimia sinulle!
Liitynpä ketjuun minäkin. Omasta erostani eli suhteellisen lyhyen seurustelusuhteen päättymisestä on kulunut nyt vähän yli pari vuotta. Olen saanut itseni takaisin. Hymykin on jo löytynyt. Kaipaus on silti olemassa.
Tämä suhteeni oli lyhyt ja surullinen. Rakastin enemmän kuin koskaan elämässäni. Seitsemän vuotta juoksin miehen perässä, joka lopulta hylkäsi minut lyhyen seurustelun jälkeen. Emme koskaan päässeet edes kunnolla sänkyhommiin. Mutta minä rakastin häntä. Ja rakastan edelleen. Ei rakkaus katoa minnekään, mutta sen oppii laskostamaan kaappiin ja panemaan hetkeksi syrjään kuin kauniin vaatteen, jonka tietää olevan tallella, mutta josta voi luopua hetkeksi.
Eroottinen rakkaus on myös kuin huume. Siitä toipuminen on hidasta kuin huumekoukusta irti pääseminen. Lyhyt onni, järjetön tuska, joka ei millään ota loppuakseen.
Sanoisin kuitenkin, että ensimmäiset pari vuotta ovat vaikeimmat. Jos joulun yli pääsee jotenkin, niin elämä voittaa lopulta. Surullisinta mitä voi tehdä, on vahingoittaa itseään ja toisia. Olen lähestulkoon päässyt eroon murha-ajatuksista ja olen siitä hyvin onnellinen.
Rakkaus on pahinta ja parasta, mitä on olemassa ja siitä koituva suru on näkymätöntä ja kaikennielevää. Silti vähitellen haavat alkavat parantua. Terapiasta voi olla apua ja lääkkeistäkin, mutta juominen on todella huonoin mahdollinen apu kaikkeen. Siihen on tietysti helppo turvautua, koska se on halvempaa ja helpommin saatavilla kuin lääkeapua, terapiasta puhumattakaan. Mutta juominen on oman hautansa kaivamista.
Mieti, mikä sinua itseäsi hoitaa ja hemmottelee parhaiten, mutta älä sorru kohtuuttomuuksiin. Anna itsellesi aikaa parantua. Rakkaus ei katoa, mutta kipu hellittää vähitellen ja elämä palaa normaaleihin uomiinsa.
Taas vierähti pieni hetki ja ajattelin kirjoittaa uudelleen. Paljon on ilmeisesti kohtalotovereita ja vertaistuki on aika hyvää.
Muutama viikko sitten eteeni tuli uusi ylitsepääsemätön kuoppa. Exäni tapailee miehiä nenäni edessä ja tekee minun oloni aivan voimattomaksi. Siitä syystä aloin juomaan hyvinkin ruhtinaallisesti ja päätin lopettaa maanpäällisen vaellukseni mutta kuitenkin ystäväni nopean toiminnan takia vielä tässä kirjoittelen. Nyt mukana häpeää ja itseinhoa pienellä pelolla höystettynä. Kaikki tuntuu niin vaikealta ja lopulliselta ja lenkin päättänyt lähteä maasta tekemään jotain hieman radikaalia. Menopilun olen jo ostanut ja paluulippua ei ole. Suunnitelma tulevaisuudelle on, vaikka se vaarallinen ja radikaali onkin, mutta ennemmin se kuin roikkua narun jatkeena.