Eron jälkeen - tuntemuksia
Hei
Olen ihan uusi täällä ja ajattelin tulla kokeilemaan, auttaisiko tällainen avautuminen yhtään…
Erosin lähes 7 vuotta kestäneestä suhteesta juuri. Yhdessä ehdittiin asua hieman yli 2 vuotta. Jouluksi muutettiin omaan kotiin poikani kanssa. Eropäätös tehtiin noin vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen, eli mikään pikainen päätös se ei ollut. Koko viime vuosi meni eroa miettiessä. Koko touhu asunnon oston, asunnon remontoimisen, muuttamisen ja jopa joulun osalta meni ihan hyvin. Joulun jälkeen iski aivan hirveä masennus. Itkin ja olen itkenyt tähän asti. En saa mitään tehtyä, makaan sängyssä pitkään, en saa unta. Kaipaan ja ikävöin exääni, kadun eroani. Hän on viimeinen mitä mietin illalla ja ensimmäinen mitä mietin aamulla. Mietin, olisiko minun pitänyt vielä yrittää, teinkö eropäätöksen liian hätäisesti.
Mies kertoi jossain vaiheessa (asunto oli jo ostettu), että ei hän olisi halunnut erota, että minä kuulemma tein sen päätöksen. Hänestä me oltaisiin voitu vielä yrittää. Nyt mietin, enkö ikinä pysähtynyt katsomaan häntä. Mitä jos olisin pysähtynyt, katsonut tuota miestä, jota rakastin. Olisinkö nähnyt hänessä ne hyvät puolet, joita mietin nyt enkä vain niitä huonoja, mitkä tuntuivat koko viime vuoden painavan eropäätöksen suuntaan?
Kaipaan häntä ja meidän hyviä hetkiä. En edes osaa enää sanoa miksi tein sen eropäätöksen (luulin kyllä että teimme sen yhdessä, mutta ilmeisesti oma mielipiteeni painoi enemmän..).. Mies sanoi, että passivoiduin täysin viime vuonna, ettei minua saanut mihinkään, en innostunut mistään enkä huomioinut häntä lainkaan. Vuoden alussa tein abortin. Suhteemme oli niin kaameassa jamassa ja miehen reaktio vahinkoraskauteen niin raju, että tein oikeastaan paniikinomaisen ratkaisun abortista (asia mitä myös kadun nyt). Ajattelin että meidän riitojen keskelle ei lasta tehdä. Nyt olen miettinyt miksi en katsonut sitä vaihtoehtoa. Mies olisi halunnut isäksi. Tein aborttipäätöksenikin juttelematta hänen kanssaan juuri lainkaan. Nyt pyöritän päässäni sitä, miksi en puhunut asiasta, miksi en sitä, miksi en tätä. Mietin myös, että passivoiduinko tuon abortin takia, enkö nähnyt mitään ympärilläni kun olin ”vahva” ja tein päätökseni. Mietin, miksei elämä voi olla se elokuva, missä päähenkilö palasi takaisin ja teki toisenlaiset valinnat, näki miten se elämä meni erilaisilla valinnoilla. Ei, oikeassa elämässä ei ole kelausnappulaa..
Olen ihan hajalla, soimaan itseäni ja vihaan itseäni siitä, etten vieläkään yli 30:nä tunnu tietävän yhtään mitä haluan. Toimin kuin tuuliviiri mielialojen mukaan, mukamas haluan yhtä ja sitten taas haluankin toista. Yhdessä ollessa halusin erota, nyt kun olen yksin, haluan hänet takaisin. Miksen osaa päättää!
Apua, mikä mua vaivaa? Onko tää normaalia eroon liittyvää pohdiskelua? Voinko ajatella että kun olen eropäätöksen tehnyt, onhan mun täytynyt se mielessäni valmiiksi pohtia. Olenko vain unohtanut ikävässäni ne syyt, miksi halusin erota? Meillä ei ole ollut mitään sellaisia ongelmia, missä ero olisi taatusti oikein, alkoholismia, väkivaltaa, pettämistä… no meillä molemmilla on ollut jotain muita säpinöitä suhteen aikana, mikä on kyllä syönyt luottamusta puolin ja toisin, mutta niistä on selvitty ja jopa yhteen muutettu.
Minkälaisia kokemuksia muilla on eroista ja sen jälkeisistä tuntemuksista?
Hei hieno että kirjoitit tänne, varmasti saat erilaisia vastauksia ja tukea täältä ihmisiltä. Onhan toi kova pala elämässä. Eron alussa sitä kaipaa sitä läheisyyttää mitä oli ja sitä ihmistä kun muistot ja hyvät ja huonot asiat käyvät mielessä. Itsellä oli sillein että erosimme joskus 1,5 vuotta sitten ja ero tuntui ylitsepääsemättömältä, en tiennyt mitä tekisin oikein kun tunsin kanssa miten sinä, kaipasin exääni kaipasin sitä kaikkea mikä oli, mietin monesti että olisin toisin tehnyt, olisimmeko voinneet yrittää ? Jotenkin nyt olen sen tajunut pohdiskelujen jälkeen että.
Olisimmeko?... ei sitä kannata ajatella niin.... on tapahtunut mitä tapahtui, ei voi enään vaikuttaa siihen entiseen elämään. Tärkeintä on kuitenkin että pidät nyt itsestäsi huoli ja puhut ystäväsi kanssa niistä tunteista joita olet käymässä läpi. Kyllä Sinä selviät siitä. Pysyt vahvana ja käyt läpi tämän elämän vaiheen ja selviidyt siitä. . Aina ei voida vaikuttaa asioille mitä on tapahtunut elämässä tai mitä tulee tapahtumaan, tärkeintä on selvitä niistä.
Eikö elämä olekin jännittävä, ettei tiedä huomisesta päivästä mitä tulee vastaan 🙂
Voimia ja jaksamisia sulle, jonain päivänä huomaat ettet tarvitsekkaan häntä tai ajattele.
On olemassa sanonta joka menee jotenkin näin..."syntymänsä jälkeen ainoa asia, jonka ihminen joutuu opettelemaan yhä uudestaan, on luopuminen. Ja aina se on yhtä vaikeaa".
Sinä teet tuota luopumistyötä juuri nyt. Kun vihdoin saitte eron vuoden soutamisen ja huopaamisen jälkeen aluilleen, purit kaiken energiasi mainitsimiisi asioihin; asunnon ostoon, remppaan ym...mutta jossain vaiheessa tulee pysähdys, jolloin juuri se luopumisen suru ja tuska on kohdattava. Itku, ahdistus, masennus...tuntuu kuin voisi vetää ranteet auki, ei halua enää herätä koska se tuska tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Tunnetilasi ja ajatuksesi ex-puolisoasi kohtaan ovat täysin normaaleja!! (Usko pois, tiedän erittäin hyvin mistä puhun...☹️ )
Ehdottaisin sinulle, että pohdiskelet oikein syvällisesti, miksi te erositte. Sanoisin, että jos tilanne menisi niin että jostain syystä palaisitte yhteen, hetken aikaa olisi varmasti ihanaa, mutta pian huomaisit tehneesi suuren virheen, sillä näkisit uudestaan ne eron syyt. Tämänkin voin kertoa kokemuksen jokseenkin syvällä rinta-äänellä 😉 Toki jokainen ero on omanlaisensa, mutta lähtökohtaisesti niin aina käy. Olit kuitenkin jo vuoden miettinyt mitä tehdä, ja voisin melkein taata että kesän loppuun mennessä olet huomannut tehneesi oikean ratkaisun kun erosit. Tee surutyösi rauhassa ja anna itsellesi oikeus tuntea tuskaa menetetystä!!! Anna itsellesi aikaa, itke, huuda, raivoa...tee mikä parhaimmalta tuntuu sinusta itsestäsi!! Ennenkuin huomaatkaan, alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, ihan tunti tunnilta 🙂 Ja muista että et ole tuskasi kanssa yksin, miten paljon on tälläkin hetkellä meitä jotka kamppailemme eroahdistuksen kanssa! Myös minä mukaan lukien...
Paljon voimia sinulle! Tarjoaisin olkapääni jos se vaan edes hetkellisesti helpottaisi 🙂 Olen itse samassa tilanteessa kuin sinä, tosin en ole vielä päässyt muuttamaan pois yhteisestä kodistamme, se päivä on vasta ensikuussa, ja jo yhden kerran puolisoni kanssa eronneena tiedän minua kohtaavan aivan samat fiilikset kuin sinulla, olenhan ne jo kertaalleen kokenut. Toisen yrittämän jälkeen kuitenkin tiedän että homma on nyt tässä, vaikka sattuu niin pirusti!! Ja tiedän että pian sattuu vielä enemmän vaikkakin se on vain hetkellistä...kerron sinulle mielelläni oman tarinani jos se vain mitenkään helpottaa sinua ja auttaa jaksamaan eteenpäin 🙂 valitettavasti nyt ei ole aikaa kun täytyy alkaa lapsosten iltapalan tekoon ja läksyjen tarkastukseen...
Minulla on yli 30 vuotta avioliittoa takana ja asun tällä hetkellä epävirallisesti yksin, samalla pohtien, pistänkö avioeron vireille vai en. Mieheni ei halua pistää yhteiseen hakemukseen nimeään, vaan on jättänyt asian minun harkittavakseni. Pohdin myös sitä, olisiko järkevää palata entiseen, ja yrittää uudelleen, mutta luulen, että se ei olisi lopulta hyvä vaihtoehto. Samat ongelmat alkaisivat uudelleen. Ihminen ei näillä vuosikymmenillä enää ole valmis uusiin asioihin, mitä ihmissuhdekiemurat tuovat tullessaan. Vapaus tekee ihmiselle hyvää, jää aikaa omille ajatuksille, omille päätöksille ja oman ajan käytölle. Vaikka iltaisin olen usein aika heikoilla, kuten sanotaan, tulee taas uusi päivä ja kiireen keskellä ei jouda turhia murheita kantamaan. Minulla ei ole huolta enää lasten elämästä, he ovat jo muuttaneet pois kotoa. Mitä tarkoittaa käsite perhe tällä hetkellä? Kuulunko perheeseen? Mies kysyy näin, mutta ilmeisesti tarkoittaa, että kuulunko hänelle. Minä en tällä hetkellä kuulu kenellekään. Se on taatusti tällä hetkellä minulle myönteinen asia, koska se poistaa tietynlaiset suhteiden kahleet, joihin en ole luontaisesti ollut kovin sopeutuvainen. Suhteet aikuisiin lapsiini ovat hyvät. He eivät ole minua hylänneet. Pitäkää omasta elämästänne kiinni, ja muotoilkaa se itsellenne sopivaksi. Kukaan täällä maailmassa ei ole luotu toiselle, eikä teidän puolestanne elämää elä.
Kiitos teille kirjoittaneille ja mielelläni Shiloh kuulisin tarinasi, vähän niinkuin samassa veneessä kun ollaan. Suhteeni exään on tässä viime päivinä parantunut, ollaan oltu aika paljon tekemisissä ja ihmetelty molemmat, että miksi ylipäänsä erottiin, kun nyt menee niin hyvin. Ollaan vietetty aikaa yhdessä, mikä ei välttämättä ole hyvä asia. Hän etsii kuitenkin koko ajan elämäänsä uutta ihmistä, itse en pysty ajattelemaan uutta suhdetta tällä hetkellä ja tiedän, että jos/kun hän sen uuden kumppanin löytää, romahdan taas korkealta ja kovaa alas. =( Ehkä pitäisi vaan olla näkemättä, mutta toisaalta se tuntuu aina niin hyvältä nähdä häntä. Ja myös hän haluaa nähdä minua, koska sitä usein ehdottaa. Se on myös hälventänyt suurempaa pahaa oloa ja ikävää, mutta tosiaan pelkään sitä päivää, kun hän sanoo, ettei voi enää tavata koska on löytänyt toisen. =(
Kyllä minä ajattelen, että jos yhteen palattaisiin, niin samat ongelmat ne esiin tulisi. Nyt kun nähdään harvoin, ei tarvi riidellä typeristä, kun voi vaan olla yhdessä ja tehdä mukavia asioita. Yhteen tässä tuskin ollaan palaamassa, kai tämä on jotain odotusaikaa sille, että toinen (=hän) löytää sen uuden... =(