Niin, onhan tämä yrittäminen ollut todella raskasta, ei tämä perhe-elämää ole ollut, kaukana siitä. Lapsetkin siitä kärsivät.

Vihan tunne. En tiedä pääsenkö siihen enää käsiksi... Minä itse lähdin tästä pari vuotta sitten, parisuhteemme on ollut todella huonossa jamassa jo vuosia. Tunsin olleeni henkisen väkivallan kohteena. Silloin lähdin siis omasta tahdostani. Silloin käsittelin vihaa ja katkeruutta. Ja pääsin niistä myös irti. Tilalle tuli anteeksianto, rakkaus ja sitten päädyimme takaisin yhteen 😞 Mutta ehkä tämä uusi ero on tarpeen, jotta pääsen käsittelemään myös tätä surua ja luopumista, jotka ovat jääneet välistä....

Mutta miehellä on ehkä sama juttu. Hän on kiinni vielä siinä vihassa ja katkeruudessa mitä huono suhteemme on aiheuttanut. Hän syyttää minua siitä, että hänen elämänsä on pa**aa vaikka peruukin sanansa myöhemmin. Hän ei pysty päästämään menneistä tapahtumista irti, hän käy niitä läpi jatkuvasti. Ja hän käsittelee niitä minun kanssani, kun ei muitakaan ole. Hän on puhunut terapiaan menosta monesti, koska ymmärtää itsekin, että minä olen ihan väärä ihminen jonka kanssa niitä asioita käsitellä. Ja onhan sekin ollut raskasta, ottaa vastaan kaikki ne hänen vihan tunteensa minua kohtaan, vaikka hän niitä anteeksi pyyteleekin ja toteaa, että ei vaan saa kaadettua niitä muuallekaan.

Toivon, että hänkin jotain ulkopuolista apua saisi ja käsittelisi nuo asiat, jotta ne ei jäisi meidän väliimme ikuisesti, kun lapsia kuitenkin on.

En ole ihan saanut pidettyä kiinni siitä, että emme ole yhteydessä. Mies on viestitellyt jonkun verran ja vaikka aluksi en edes lukenut niitä, niin äh... vaikeaa. Lapset ovat nyt siellä ja hänellä tuntuu olevan koko ajan minulle jotain asiaa heistä. Eilen piti mennä katsomaan lapsia siksi aikaa, että mies kävi lääkärissä. Ajattelin, että olisin lähtenyt heti, kun mies palaa, mutta lasten kanssa oleminen vei huomion kaikelta siltä kyyneleiden vuodattamiselta, joten jäin niin kauaksi aikaa, että he nukahtivat. Huono päätös sinänsä, kun mies jopa yritti vähän lähennellä, estin häntä, sitten taas toivoin, että yrittäisi uudestaan ja petyin kun ei tehnyt niin, vaan oli välinpitämätön. No tarpeiden tyydytystähän se olisi hänen puoleltaan ollut, hyvä että mitään ei tapahtunut....

Mutta ei hänelläkään helppoa ole ollut. Kävi lääkärissäkin hakemassa nukahtamislääkkeitä, kun ei ole pystynyt töissä oikein käymään, valvoo yöt.

Ensi viikoksi lähdemme lasten kanssa toiselle paikkakunnalle. Yritän pitää kiinni siitä, että emme pidä yhteyttä, paitsi pitää muistuttaa miestä, että käy hoitamassa kissoja.

Tulihan se katkeruuskin sieltä, se vain oli kohdistettu toiseen ihmiseen, virheellisesti.
Sain aikamoisen herätyksen juuri. Miehellä nimittäin on yksi kaveri, joka on puhunut miehelle järkeä tässä jo monta kuukautta, että uskaltaisi lähteä tästä huonosta suhteesta. Se vain ei ole ihan näyttänyt siltä minun silmiin. Vähän sekavaksi menee, mutta aloitetaan vaikka alusta.

Eli aina, kun mies on tätä kaveria nähnyt, niin mies on tullut kotiin ja sanoo "se sitten osaa nauttia elämästä", "sillä on asenne kohdallaan", on ollut aina kateellinen tälle kaverille. Kaveri oli myös, en tiedä tarkkaan, mutta kai pari vuotta sitten eronnut itse. Ja hänen elämäntyylinsä on menestyksen myötä tullut aika pinnallisen oloiseksi, tai siltä se vaikuttaa, kun mies siitä puhuu. Eli nopeita autoja, matkustelua ensimmäisessä luokassa, uusi ulkomaalaistaustainen kaunis tyttöystävä.

Sen sijaan, että olisin kuunnellut mitä mies ilmeisesti yritti sanoa, että ei halua olla tässä, minä keskityin siihen, että hän sanoo, että haluaa tuota pinnallista elämää, vaikka se tässä oli sivuasia. Oli helppo syyttää sitä kaveria tuollaisen elämäntyylin myymisestä ja perheen hylkäämisestä, kun ei halunnut itse kohdata sitä totuutta.

Eli ihan asiaahan se kaveri on miehelle puhunut: päästä irti huonosta suhteesta ja katso mitä parempaa elämällä on tarjottavana. Ja minä en ole kestänyt sitä ja kohdistanut tuohon kaveriin vain kasan paheksuntaa ja muita negatiivisia tunteita. Enkä ole ymmärtänyt sitä miehen sanomaa siinä, että ei hän sitä pinnallista elämää kaipaa, ei vain halua tätäkään.

Ja miehen on kai ollut helpompi sanoa asia tavallaan kaverin suulla kuin, että itse olisi sen suoraan sanonut. Ja minä olen nähnyt hänen kaverinsa sitten vain uhkana, enkä ottanut huomioon, että mitä se mies siinä oikeasti haluaa ja ajaa takaa.

Eli kaikki ne negatiiviset tunteet tuota kaveria kohtaan olivatkin vain tosiasioiden pakenemista. Oli helpompi paheksua ja vihata ja olla katkera kuin kohdata se mistä se johtui.

Mutta taisin siis päästä yhdestä taakasta juuri 🙂

Vielä lisää asiaa 😳

Kävin saunassa ja tajusin, että ei mies ole tainnut minua ikinä rakastaakaan. Surullista, mutta totta se taitaa olla. Ei hän ole oikein ikinä sanonut rakastavansa. Ehkä hän oli siinä olosuhteiden pakosta, aluksi siksi, että oli siinä joku vierellä, tottui seuraan ja myöhemmin yhdisti lapset.

Ei meillä ole ikinä ollut sellasita lämpöä ja rakkautta. Hellyyttä ja läheisyyttä. Tai no oli silloin ihastumisvaiheessa. Ollaan oltu alusta asti vain kaverit, kaverisuhteesta tämä lähtikin. Ehkä siinä oli alussa jotain ihastusta miehen puolelta, mutta kun se meni ohi, niin ei tullut rakkautta tilalle. Ensimmäinen kriisi olikin, kun se ihastusvaihe loppui. Mies sanoi tuolloin suoraan, että ei rakasta. Perui sanansa, ilmeisesti vain siksi, koska oli syntymäpäiväni. Jäi huonosta omasta tunnosta, kun ei kestänyt kohdata satuttamistani. Pari kuukautta myöhemmin tuli uusi kriisi, kun kuulin että oli tuolloin, kun oli tajunnut tunteiden loppuneen, yrittänyt iskeä serkkuani. Olimme erossa viikon, mutta minä menin takaisin, vastoin hänen tahtoaan ja olimme taas yhdessä. En tiedä miksi. Mies sanoi kerran, että voikun et olisi tullut takaisin. Ehkä hän ei vain osannut torjua minua, vaikka olisi halunnut. Muutama vuosi meni seesteisesti, mutta ei ollut sitä läheisyyttä eikä hellyyttä. Olimme vain kaverit ja elelimme siinä, kun ei ollut muutakaan. Kumpikin yksinäisiä.

Sitten tulin yllättäen raskaaksi. Ehkäisy petti. Mies oli aluksi järkyttynyt, mutta sitten hyväksyi asian. Hän vaihtoi työpaikkaa vähän sen jälkeen, kun esikoinen oli syntynyt ja ihastui siellä työkaveriinsa. Ei tehnyt asialle mitään, kärsi vain hiljaa tunteensa kanssa. Sitten tulin vielä uudestaan raskaaksi. Se oli miehelle liikaa, hän masentui, erkani perheestä täysin, oli oma yksikkönsä. Yritti lähteäkin siitä välillä, mutta ei hän kai taaskaan vaan pystynyt kohtaamaan niitä tunteita mitä se minussa herätti, eikä hän halunnut jättää lapsiakaan.

Miehen ihastus meni ohi. Sitten vihdoin mies otti osaa perheeseen. Tuntui, että ehkä jopa välitti minustakin, mutta ei sitä kauan kestänyt. Minä olin liian loppuun kulutettu, kun olin jäänyt täysin yksin kahden pienen lapsen kanssa ja vielä kehittänyt siinä itselleni päihdeongelman (mies oli todella kauhea minua kohtaan ihastuksensa aikana). Eli kerrankin, kun olisi ollut mahdollisuus siihen, että mies olisi tullut lähemmäs, oli muut asiat tiellä. Suhde oli niin umpisolmussa, että ei sitä pysty kunnolla edes käsittämään nyttenkään. Sitten minä tein ratkaisun ja lähdin hoitamaan päihdeongelmaani, halusin myös erota miehestä, hänen käytöksensä takia minua kohtaan. Haukuin hänet narsistiksi, koska muut sitä minulle sanoivat. Mutta ehkä hän vain eli tilanteessa missä kärsi, eikä osannut lopettaa sitä ja purki sen kaiken pahan olon minuun, joka olin syy siihen, että hän ei voinut lähteä. Kun minä lähdin, mies oli todella murtunut, mutta nopeasti hän kuitenkin oli sitä mieltä, että tätähän hän on aina halunnutkin. Perheen menetys vain koski.

Kaiken tuon jälkeen häntä on kai ajanut takaisin vain toive yhtenäisestä perheestä. Kyllä se minusta on välillä päivänselvää, että ei hän voi edes sietää minua. Näkee minut syypäänä siihen, että elämä hunoa ja mennyt hukkaan. No itsehän hän ne ratkaisut on tehnyt, mutta ymmärrän kyllä häntä.
Ja minä tyhmä elin koko ajan jossain haavemaailmassa, jossa mies rakasti minua. Mies on usein sanonut, että hänen olisi pitänyt jättää minut aikoja sitten. Että hänen elämänsä on mennyt hukkaan. Se on hänen suurin virheensä, että hän on jäänyt ja kaikki se paska mitä siitä on seurannut, on seurausta hänen huonosta päätöksestään. Kaikki se miten hän on minuakin satuttanut, on johtunut siitä, kun hän ei ole osannut lähteä vaikka olisi pitänyt. Pelkuruudesta, kun ei ole kyennyt lähtemään. Miten hän on vihannut minua, kun olen sitonut hänet kiinni itseeni ja elämä viuhahtanut ohitse.

On hän ollut todella mustasukkainen ja omistushaluinen silti. En tiedä miksi, jos ei kerran ole rakastanutkaan.

Viime kesänä hän sanoi, että suhteemme on platoninen. Aluksi suutuin, mutta sitten hän selitti ja silloin se kuulosti kauniilta, mutta sekin taisi olla vain tapa sanoa, että arvostaisin sinua ystävänä, mutta en puolisona. En tajunnut, koska en halunnut tajuta.

Surullinen tarina. Hävettävä tarina... Sitä vaan halusi niin kovasti uskoa, mutta se kaikki oli harhaa ja tapoimme vain toisemme sisältä.

Hei kaikille sydämensä särkeneille. Mustaa -75, puhuit mustasukkaisuudesta, jonka vaimosi uskottomuuden paljastuminen toi sinussa esiin. Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa 10 vuotta takaperin, avomies kärähti suhteesta toiseen naiseen, kolmas osapuoli ilmoitti asiasta minulle puhelimitse, koska ex oli ilmoittanut, että haluaa lopettaa suhteen, koska haaluaa yrittää vielä kanssani.
Valitettavasti tuo tapahtuma myrkytti mieleni niin, etten pystynyt jättämään tapahtumaa taakseni. Kolme vuotta myöhemmin ex ilmoitti lähtevänsä, oli löytänyt elämänsä rakkauden ja hoiti eroon liittyvät asiat vähintäänkin julmasti.
Ensin nielin kaiken hänen suoltamansa syytökset pureskelematta, myöhemmin pintaan nousi mieletön raivo ja viha tätä ihmistä kohtaan. Surun tunteita kävinkin sitten muiden lomassa varmaan pari vuotta läpi. Tunne oli vielä aikojenkin päästä ajoittain hyvinkin musertava ja jokin stressaavampi tilanne elämässä aktivoi myös eron aikaiset tunteet ja uniin tulee ahdistus ja kaaos, jonka exän toiminta aiheutti.
Anna itsellesi aikaa, koska ainoastaan se auttaa pääsemään elämään pikkuhiljaa kiinni. Itse en kyennyt missään vaiheessa edes ajattelemaan exääni ystävänä, hän haavoitti minua liian syvältä. Työtoverini sanoi minulle pian eron jälkeen, että ero voi olla pahempi, kuin se, että puoliso kuolisi. Etenkin, kun eroon liittyy pettämistä. Itse myönnän tämän paikkansapitäväksi.
Voimia kaikille, toivottavasti alkanut vuosi tuo uusia tuulia elämään, jotka vievät elämässä eteenpäin.

Voi että, miten meitä on paljon :/
Nykyisessä elämäntilanteessani tuntuu, että kukaan ei näe, eikä ymmärrä sitä, että yhä edelleen kahden vuoden takaiset tapahtumat sattuvat minuun. Kaksi vuotta sitten miehelläni oli kuukausia kestänyt suhde parhaan ystäväni kanssa.
Puolitoista vuotta tapahtumien paljastumisen jälkeen sain vihdoin eropäätöksen tehtyä ja nyt olen asunut pari kuukautta lasten kanssa omillani. Surullista ja kipeää, mutta silti parempi näin!
Mustaa75 kuulostaa uskomattoman ajattelevalta mieheltä, jolla olla sydän ja arvot paikallaan. Sellaisen miehen kanssa minäkin kuvittelin eläväni, kunnes totuus paljastui. Tuntuu, kuin olisin elänyt elokuvaa, en omaa elämääni. Kaikelta putosi pohja, minua oli petetty niin härskisti, etten vaan saanut luottamusta mieheeni palaamaan, vaikka yritettiin kaikkemme - rakkautta oli yhä, on edelleen.
Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että minun täytyy ensin kasata itseni, pienin askelin ja vasta sitten voin katsoa eteenpäin - yhteistä tulevaisuutta exäni kanssa tuskin enää on, mutta ehkä tapaan jonkun ihmisen, jonka kanssa voin saada aikaiseksi jotakin tasapainoisempaa. Mustaa75 - olet kaikesta päätellen harvinainen mies, joten kasaa omanarvontuntosi ja mene rohkeasti kohti uutta! Vaimosi ei selvästikään ole kyennyt arvostamaan sitä kaikkea, mitä olet hänen eteen tehnyt.

Kuten muiden, minunkin tarinani on surullinen, mutta toivottavasti se tarina alkaa pian värittyä iloisemmilla, valoisemmilla asioilla. Voimia kaikille!

Hei, luin ketjua ja tunnistin kaikilla saman ongelman - petetyksi tullut. - Minunkin kohdallani on käynyt samoin jo ensirakastumisesta alkaen. - En ymmärrä miksi kohdalleni on aina osunut petturimies. Minullakin oli unelmani perheestä ja tulevaisuudesta mutta mikään ei toteutunut (paitsi perheenlisäys), nyt en ole parisuhteessa. - Olen miettinyt sitä olenko mennyt vain ja ainoastaan omien toiveitteni ja mieltymytstni mukaan, olenko yrittänyt ohjailla tuota toista ihmistä itseni mukaiseksi. Vai olenko pyrkinyt miellyttämään toista ja olenko oikeasti ja alkuunkaan antanut omien mielipiteitteni kuulua ja näkyä. Olenko antanut toisen säätää omaa elämääni ja mennyt vaan mukana. Olenko nöyrtynyt ja nöyränä palvellut ja mennyt kuin pässi narussa - liika nöyryys on ylpeyttä. - Tässä sitä nyt pohditaan ja mietitään näitä kysymyksiä.
- Suhteeni on nyt hyvällä pohjalla koska en asu saman katon alla. Niin - en tiedäkään mitä toinen touhuaa omassa kotonaan. Tiedän ainoastaan sen että suhteita on mutta en ole mustasukkainen olen loukattu. - Tunteita ei voi herätellä alkuhuuman kaltaisiksi. Hetkiä ei voi kokea "kuin silloin ennen olimme". Tää on rikottu. Se tässä vaikeaa onkin että tuo toinen saa tehdä niin kokematta huonoa omaatuntoa ja ikäänkuin se olisi ansaittua ja oikeaa. Pitäisi katkaista koko suhde kokonaan. Vaikka toinen osapuoli on tietoinen minusta - se tuskin liikuttaa - ilkeilyäkö, en tiedä.
Kun hän tulee käymään luonani odotan jo hetkeä milloin hän lähtee koska koko yhdessäolo aika on toimintaa hänen säädöllään. - Hyvät ihmiset jotka luette näitä ketjuja - jotka olette toisessa asemassa - antakaa tuolle petetylle ospuolelle edes hetki aikaa kertoa omista kipeistä tunteistaan, toiveistaan ja ajatuksistaan tai antakaa hänen itsensä ilmoittaa mitä haluaa - keskustelkaa. Petetyn haavat voivat olla todella niin syviä etteivät ne koskaan täysin parane😐. Petetty muistaan epäoikeudenmukaisen kohtelun aina, ei hän unohda vaikka sanoisikin antaneensa anteeksi. Vastuu teosta on pettäjän itsensä, syy ei ole koskaan petetyn vaikka niitäkin syytöksiä kuulee usein. - Petetyksi joutuu usein se kiltimpi toiset huomioon ottava osapuoli. Osapuoli joka uhrautuu toisen vuoksi ja uskoo hyvää puolisostaan joka uskaltaa näyttää ja elää tunteet todellisina ja puhtaina. Sehän siinä juuri satuttaakin kaikkein eniten se että on antanut pohjia myöden kaikkensa toisen vuoksi. - Sitominen ja koukuttaminen on turhaa, arvostan itse tänäpäivänä vapautta enemmän kuin voi olettaa. - En lupaa rakastaa ketään niinkuin avioliittolupauksessa sanotaan (vaaditaan) ja tulisi tehdä - en ota sitä riskiä että olisin se suhteen ainoa osapuoli joka rakastaa.
- Tulisi keskittyä tärkeimpää🙂👍

Kuinka paljon kaikki sen kaltaiset ongelmat, kuten pettämiset, toisen kontrolloimiset, mustasukkaisuus jne. johtuvat oikeastaan pelosta näyttää ja kertoa tunteistaan, alunperin? Ja kun näistä peloista sitten seuraa kaiken maailman mököttämis ym. kommunikointi ja henkisen väkivallan harjoittaminen ja ongelmat.

On siinä parisuhdesoppaa kerrakseen. Pettäminen on usein hanskojen tiskiin heittämistä. Aina se ei sitä kuitenkaan ole. Toiset pettävät, vaikka sanovat heillä olevan "ihan hyvä parisuhde".

Sitä vain tulee ihmetelleeksi, että miksi ei kommunikoida, miksi ei kerrota tunteistaan, miksi ei uhmata pelkoa? Onko hajoaminen niin pelottavan lähellä silloin?

Joskus se vain olisi niin yksinkertaista, mutta satutetaan toista mieluummin, kuin suostutaan arkeen ja yritykseen. Toki monelle on monimutkaista sompailla periaatteiden ja tunteiden nostattamien tekemisten haluamisen viidakossa. Elämää ei katsota niin mustavalkoiseksi, eikähän se sitä tietysti aina olekaan.

Joskus tekee silti mieli korostaa hiukan asiaa siitä, kuinka paljon lopulta parisuhteessa kontrolloimme toista, sidomme toista väärällä tavalla, ahdistamme, kerromme koko olemuksellamme, että toisen tulisi jotenkin muuttua jne? Jos hyväksymme toisen ihmisen rinnallamme niin, että hän saa kokea ehdotonta rakkautta ja hän saa olla oma itsensä, ei tarvitse imuroida ja laittaa juuri sellaisia vaatteita päälleen, kuin itse haluamme, miten hän vapautuisi itsessään ja kuinka vahvaksi hän itsessään tuolisikaan? Tulisiko se toinen rinnallamme niin vapaaksi, että voisi alkaakin tukemaan minua ja ehkä muuttumaankin niin, että ilostuisin ja voisimme yhdessä tukea toinen toistamme ja antaa positiivista palautetta asioista. Mihin hemmettiin se ilo aina liitoista/suhteista katoaa? Omia rajoja on hyvä pitää ja suhteessa saa minun mielestä vaatiakain asioita, kuten yhteistä aikaa, mutta nämä ovat eri asioita, kuin toisen kontrollointi tai muuttamisen halu.

En yleistä ja tiedän, että aihe on arka ja monivivahteinen, mutta olen sitä mieltä, että liian vähän puhutaan näilläkin palstoilla esimerkiksi toisen ihmisen kontrolloinnista.

Voimia toivotan kaikille, jotka kamppailevat arjessaan.

Hei, omalta kohdaltani pettämisasiaa en pysty selittämään, ei riitä sanat. Kokemus on rankka. Kysyttyäni syytä pää pyöri ja ei löydy sanoja. Totuus on kuitenkin etta tapahtunutta ei voi kieltää. - Ainoa mieleenpainuva asia minkä hän sai sanoi " enhän minä ole luvannutkaan olla SINULLE uskollinen".- mitä tällainen suhde enää pitää sisällään - ei niin.
Silti on yritettävä ymmärtää ja raahautua päivästä toiseen ja taukoamatta rukoilla ja miettiä muita asioita - takoa unohda-unohda-unohda. Vaikka tekisi niin mieli sanoa vääriä sanoja ja asioita niin ei niin ei saisi tehdä koska valintahan on ollut hänen omansa ja en voi vaikuttaa hänen tunteisiinsa en hallita hänen elämäänsä.
- Yksi hyvä puoli tässä onkin - MINULLA on nyt vapaus ja lupa elää myös vapaasti - en ole kahlittu vaan saan elää omilla ehdoilla uskoen tai uskottomasti - omin valinnoin. Hienoa🙂👍

Olen erittäin ylpeä voimistanne. Itse olen täysin rikki vaikka "vain" avoliitto päättyi puoli vuotta sitten. Meillä ei ollut lapsia, joten ei tarvitse jaksaa kenenkään muun kuin itsensä takia. Ja se saa miettimään olisiko parempi vain antaa olla, nukahtaa eikä ikinä herätä?

Minua ei tietääkseni petetty. Tosin en tiedä, onko sillä mitään merkitystä. Tällä hetkellä se ainakin tuntuu samantekevältä, onko erossa ollut kolmas osapuoli mukana vai ei.. Ehkä sitten saisin vihattavaa eksästäni ja toisesta naisesta, sillä tällä hetkellä kykenen vihaamaan vain itseäni. Jos mies valitsee mielummin yksinäisen sinkkuelämän kuin minut, kuinka hirveä ämmä minun täytyykään olla? Meillä oli minun mielestäni aivan upea suhde: juttelimme vaikeistakin asioista (paitsi ilmeisesti eksä pahastaolostaan), meillä oli samat arvot ja asenteet ja viihdyimme toistemme kanssa (tai siis minä viihdyin). Eksäni kai voi huonosti jo kauemmin, mutta en kyennyt sitä näkemään. MIten siis ikinä voin luottaa suhteen jatkuvuuteen, kun tässäkin menin niin lankaan? Vaikka pystyimme puhumaan ainakin aluksi ihan kaikesta ja tuntuu, että toinen palvoisi sinua täysin, voi se mennä pois hetkessä ilman ennakkovaroituksia?

Miten sitä enää ikinä pystyy luottamaan kun se oli jo ennestäänkin vaikeaa, mutta rakentui pikkuhiljaa?

Sysi, nämä ovat varmasti kysymyksiä, joihin ei ihan heti löydy vastauksia. Voiko sitä muuta kuitenkaan, kuin elää vain sitä yhtä hetkeä kerrallaan.

todella ahdistunut olo... se miten mies näkee koko suhteen hukkaan heitettynä aikana. turhautumista ja katkeruutta kun itse yritin kaikkeni että se olisi taas toiminut, toinen oli vapaamatkustaja ja sitten vielä sanoo sellaisia loukkaavia asioita kuin juuri että koko suhde oli turha, kärsi niin kovasti minun kanssani että turvautui henkiseen väkivaltaan. miten kauhea minunkin täytyy olla?!

koko aika mennyt häneltä hukkaan kanssani. koko suhde ollut perseilyä. ja sanoo asiat näin rajusti minulle jotta ne menisi perille, kuulemma... tuntuu se pahalta.

miksi hän tuli takaisin. miksi... olin jo hyvän matkaa päässyt irti hänestä kun hän vain tuli ja tuli kunnes annoin periksi, rakastuin uudelleen ja sitten minut vain revittiin uudestaan rikki. pahemmin kappaleiksi kuin aiemmin. miksi hän tuli takaisin jos kerran se on ollut niin kauheaa, miksi miksi... jos hän kerran oli niin iloinen siitä että oli päässyt minusta, jos kerran ei niitä tunteita ollutkaan, niin miksi hän tuli ja repi minut palasiksi

Kirjauduin juuri tälle palstalle. Syy on siinä että etsin helpotusta tämänhetkiseen olooni. Olen myöskin elänyt on of suhteessa😞 apua jo kymmenen vuotta. suhde on ollut vaikea, mutta palvellut jotain puolta minussa.. ainakin ajoittain poistanut yksinäisyyttä ja on ollut joku kenen kanssa jakaa arkea. Eilen kotiin tullessani mies ystäväni oli hakenut kaikki tavaransa. Nyt sydän on yhtä tyhjä kuin kaapitkin.

Minä olen tällä hetkelläkin (lauantaiaamu, heräsin tunti sitten kuudelta) niin vihainen että mahaan sattuu enkä pysty keskittymään edes lehden lukuun. Noin suurin linjoin kuvattuna tilanne on se, että vuosi sitten ex-avomies ilmoitti minulle, että on ehkä parempi että muutan pois hänen luotaan. En itse ollut valmis ihan noin radikaaliin ratkaisuun, mutta lähdin ensin vanhempieni nurkkiin, sieltä tilapäiseen asuntoon kunnes oma, itselleni siinä kiireessä ostamani asunto vapautui. Toki meillä oli mennyt melko huonosti noin puolisen vuotta ennen tätä, mutta minun mielestäni ongelmat johtuivat miehen äärimmäisen stressaavasta tilanteesta työssä, mikä sitten tietysti heijastui kotiinkin.
Muutaman kuukauden kuluttua poismuutostani oltiin jo siinä pisteessä, että mies puhui naimisiin menosta ja uuden yhteisen talon rakentamisesta. Halusin antaa anteeksi miehelle, ja tavallaan annoinkin. En kuitenkaan ihan uskaltanut heittäytyä täysillä yhteisiin suunnitelmiin hänen kanssaan kun olin juuri vähän päässyt toipumaan eron aiheuttamasta järkytyksestä. Syksyn aikana oltiin välillä läheisempiä, välillä etäisempiä, sänkyynkin päädyttiin monta kertaa, ja se oli ihan yhtä ihanaa kuin ennenkin.
Sitten läjähti pommi niskaan. Sain ihan pyytämättä ja yllättäen tiedon, että mies olikin ottanut etelän lomalle mukaan työkaverinsa, naispuoleisen sellaisen. Kun kysyin asiaa mieheltä, hän myönsi, mutta väitti että he ovat vain kavereita. Uskokoon ken haluaa, oli kyllä kertonut lähtevänsä matkalle mutta luulin, että hän lähtee yksin. Ilmaisin miehelle että tämä oli nyt sitten tässä, hyvästi ikuisesti. Laitoin myös naiselle kohteliaan mutta suht suorasukaisen viestin, ja ai miten olen tyytyväinen itseeni ja toimintaani, kun onnistuin varmasti pilaamaan heidän lomansa. Ehkä juu kuulostan hirveältä riivinraudalta, mutta ihan kaikkea ei ole pakko sietää, minun kohdallani se raja ylittyi tässä. Tähän asti olen vain epäillyt pienistä asioista, että heillä on jotain menossa enkä ole asiaan reagoinut, mutta nyt se tuli selvästi julki.
Miksi tämä aiheuttaa niin suuren tunnekuohun, kun kyseessähän oli vain ex-avomies? Eikö sen pitäisi olla jo ex ja minun päästää hänet jatkamaan elämäänsä? Miksi mies ei antanut minun olla ensimmäisen eron jälkeen rauhassa, vaan halusi elvyttää suhteemme? Hänellä ei sitten kuitenkaan riittänyt uskoa ja kärsivällisyyttä ja rakkautta minua kohtaan, että olisi tosissaan valinnut vain minut. Minä olisin ehkä hetken vielä hengähdettyäni ollut valmis yrittämään hänen kanssaan uudelleen, eri tavalla, mutta tästä on ihan mahdotonta enää nousta jaloilleen hänen suhteensa.
Oma kokemus tiivistettynä: Irti päästäminen tapahtuu siinä sekunnissa, kun ex-kumppanilla on uusi kumppani. Jos/kun on tunteita exää kohtaan se sattuu ihan p*rkeleellisesti, ehkä jopa enemmän ja eri tavalla kuin se ensimmäinen ero. Mitä sitten tapahtuu, en pysty kertomaan vielä kun tämä prosessi on kesken. Ottaisin viinaa mutta olen tipattomalla, niinpä liikun ihan hullun lailla ja housut senkun löystyy jalassa, teen kännykän muistikirjaan listaa exän huonoista puolista jotta sitä lukemalla muistan, mistä ei enää toivottavasti koskaan tarvitse kärsiä, ainakaan samaan henkilöön yhdistyneenä.

Jo kerran yhden ihmisen kohdalta huonosti kohtelu pitäisi uskoa. Anteeksi voi saa ja pitääkin antaa mutta se ei tarkoita että tilanne jatkuisi entisellään ennen tapahtumia. Itse olen tehnyt samoin joskus. Tiedän että ensimmäinen kerta tuntuu ja sattuu mutta toinen kerta sattuu vielä enemmän. - Tuntee kyllä itsensä eri häpeälliseksi siksi että on uskonut, luottanut antanut mahdollisuuden toiselle (käyttää hyväkseen).
- Näitä ihmisiä on jotka osaavat taidon leikitellä hyväuskoisten entisten poika tai tyttökavereiden kanssa. Alkoholi ei auta ja jos auttaa niin ainoastaan hetkellisesti. Humaltuneena voi sanoa ja tehdä asioita joita katuisi ennenpitkää.
Olen miettinyt viimeaikoina juuri näitä ihmisiä, kanssasisareita ja veljiä jotka ovat joutuneet ja joutuvat petetyiksi ja hyväksikäytetyiksi. Kuinka tulisi luottaa ja uskaltautua uuteen suhteeseen vaikeankin eron jälkeen. Kuinka tulisi antaa uusi mahdollisuus exille. Kuinka antaa anteeksi vääryydet jne. Tiedän vain että väkisinkin viha kasvaa sydämessä, kiukku, häpeä, ja ties mitä. Oikein ei ole jäädä yksin suremaan. Särkyneiden sydäntenkerhossa saisi olla tilaa näille sydänten särkijöille. Heidän tulisi saada kuulla ja ymmärtää miten paha on olla kun ei voi luottaa rakkaimpaan ihmiseen.

Ero? Mitä se oikeasti on, mitä on irti päästäminen. Mitä oman elämänsä jatkaminen ja mielekkyyden löytäminen. Miten kokea itsensä arvokkaaksi ja löytää hyvä elämä. Näitä minäkin mietin joka päivä, enkä muuta toivo kuin ahdistuksen hepottavan. Yksinäisyys äkki eron jälkeen pahinta,myös avoimet kysymykset. Töistä tullessani tavarat oli vaan haettu ei mitään viestiä, vaan tyhjät kaapit. Toki on ollut vaikeaa ja jotenkin oli odotettavissa että näin käy, on käynyt aikaisemminkin. Sattuu sattuu sattuu!!😭