Ero…miten päästää irti ?

Ero...miten päästää irti ?

Käyttäjä mustaa75 aloittanut aikaan 08.12.2012 klo 03:41 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä mustaa75 kirjoittanut 08.12.2012 klo 03:41

Hei,
Nyt päättyi meidän lähes kymmenvuotinen liitto pari kuukautta sitten. Vaimo muutti omaan asuntoon vajaa kuukausi sitten, tai ex-vaimohan hän jo on. Ensimmäiset viikot erosta meni jotenkuten sovussa, saatiin asiat selvitettyä kohtuullisen hyvin ja lasten huoltajuudetkin minun kannalta loistavasti. Saan olla heidän kanssaan lähes koko ajan ja huolehtia heidän arjen sujumisesta.
Sitten alkoi mun alamäki. Eron todellisuus oli vaikea ymmärtää minulle, olo oli täysin epätodellinen. Tuntui, että kohta vaimo tulee kotiin, kuten ennenkin. Mutta ei tullut. Minua ahdisti yhä enempi se, että kun lapset olivat minulla, yhteydenotot vähenivät. Muuttoa hän tekee laatikko kerrallaan kotoa, kaikki muistuttaa edelleen hänestä.
Lasten kanssa pärjäsin hyvin, oli arki ja sen rutiini. Asiat oli vain pakko saada pyörimään. Kun olen yksin ja lapset äidillä, olen aivan hukassa. Teen koko ajan jotain kotihommia, yritän täyttää ajan tekemisellä, mutta silti en saa paljon mitään tehtyä.
Nyt sitten paljastui viikonloppuna, että vaimo tosiaan on päässyt irti minusta. Oli alkanut taas hommaileen sen hepun kanssa, jonka kanssa jäi kiinni puolentoista vuoden suhteesta pari vuotta sitten. Viimeisin viikko on ollut helvettiä. Luulin että aiemmin oli, mutta ei, se ei ollut mitään tähän verrattuna.
Olen kauhuissani tästä, millaiseksi olen muuttunut. En ole ennen pettämisen paljastumista ollut mustasukkainen, luotin häneen enempi kuin keneenkään. Sen jälkeen, no yhdessä yritettiin, mutta ei näemmä oikeasti. Paljastui totuus minulle eroa tehdessä, että ainoa asia minkä takia hän jäi ”yrittämään” on lapset, ja että olen tehnyt hänen elämästään helvettiä mustasukkaisuudella ja epäilyillä. Ymmärrystä ja anteeksipyyntöä en ikinä saanut häneltä, mielestään hän ei väärin ollut tehnyt.
Inhoan tätä mustasukkaisuutta ja riippuvaisuutta hänestä. En pysty olemaan hetkeäkään miettimättä mitä hän tekee, missä menee, kenen kans on, varsinkaan nyt kun paljastui totuus. Haluaisin päästä irti, unohtaa hänet, olla tekemisissä vain lasten takia. Mutta en pysty, en saa itseäni irroitettua.
Olemme onnistuneet alussa hyvinä säilyneet välit pilaamaan hirveillä sanallisilla tappeluilla, kun minulle iskee se viha, pettymys, niin hirveät tunteet, en pysty olemaan syyttämättä häntä joka asiasta mitä tässä on tapahtunut. Jälkeenpäin itken ja inhoan taas itseäni enempi. En haluaisi tehdä pahaa, en haluaisi olla näin kiinni, haluaisin IRTI, haluaisin yhden päivän edes elämään, että ei tarvisi katsella 24h filmiä pään sisällä kuinka hän viettää hauskaa siellä sen toisen kanssa.
Olen aivan hukassa, toisaalta ymmärrän sen, että olemme eronneet. Täysin. Hän on vapaa tekemään kuten haluaa. Ja toisaalta en hyväksy sitä yhtään, että hän jo nyt tekee tuota. Toisaalta ymmärrän, että hän on oikeasti eronnut minusta jo kolme vuotta sitten, mutta en ole hyväksynyt sitäkään totuutta, en ole halunnut ymmärtää, että hän ei oikeasti halua enää minua, yhdessä olo on ollut vain lasten ja kodin takia.
Olen joutunut olemaan töistä pois saikulla asian takia, töissä minua painostetaan hirveästi saamaan vastuullani olevia asioita eteenpäin, varoituksiakin on annettu, kaikenlaiset joustot työajoissa on revitty pois, vaikka niistä aiemmin on pystynyt järkevästi sopimaan. Maanantaina taas pitäisi mennä, mutta en tiedä jaksanko. Yritän pärjätä viikonlopun taas lasten kanssa, tietäen pikkujoulujen taas kutsuvan toista.
Haluaisin jaksaa lasten kanssa tehdä ja olla, mutta en jaksa muuta kuin arkea pyörittää. Toisen luona taas ensimmäistä kertaa heidän elämänsä aikana heillä on pirteä ja jaksava äiti. Aiemmin yhdessäolon aikana minä olin se, joka joutui arjen ja lapset pyörittämään, toinen vain kotona nukkui pitkiä päiväunia iltapäivisin ja juoksi lenkillä loppuillan.
Yritin antaa kaikkeni perheelle ja tässä kiitos. Miksi ? Olenko paha, jos olen yrittänyt saada kotihommia tasattua, että minulla ei tarvitse tehdä kaikkea ? Olenko paha, jos olen yrittänyt saada asiat hoidettua ? Onko väärin, että olisi halunnut puolison kanssa yhteistä aikaa viettää, muutenkin kuin petihommien kanssa ? Väsyin pyytämiseen, väsyin aina samojen asioiden tekoon, en ollut ihana ihminen lopussa, mutta en tajunnut sitä ennenkuin nyt eron kynnyksellä.
Auttakaa minua, kertokaa miten pääsen toisesta irti ? Miten saan häivytettyä hänet pääni sisältä ? Minä en JAKSA olla tällainen ihminen, vihaan ja inhoan itseäni ja en pysty muuttumaan, en pääse IRTI!
Ei tarvitse kuitenkaan pois menoa pelätä, en sitä tekisi itselleni ikinä lasten takia, mutta tulen hulluksi tässä kun en tiedä miten irrottautua ja olen niin väsynyt…..se tunne kun sanon etten jaksa, tuntuu kuin valtava paino olisi sisällä, se ei lähde sieltä mihinkään, haluaisin vain vetää peiton korville ja nukkua, nukkua, nukkua, nukkua…olen kuin toinen oli yhdessä vielä ollessa.
Riipii ja repii päätä niin joka suuntaan tämä asia, aamulla pitäisi lapset vielä luistelemaan, miten ihmeessä jaksan ?

Käyttäjä sofia79 kirjoittanut 09.12.2012 klo 10:57

Voi että.. Minä olen jollain tapaa kohtalotoverisi. Mies ilmoitti eilen, että haluaa eron ja haluaa muuttaa toiselle paikkakunnalle, jossa sisarensakin asuu ja paras ystävänsä. Ei rakasta minua enää.. Meillä kaksi lasta 2 v ja 4 kk. Tänne siis jään yksin lasten kanssa ja joulu pitäisi jaksaa lapsille laittaa. Olen itkenyt koko yön, en tiedä miten ihmeessä voin tästä elämää jatkaa. Olen hyvä vaimo ollut, antanut miehen mennä ja kotia olen hoitanut, ruuat laittanut ja lapset hoitanut hyvin. Itsestänikin olen aina huolta pitänyt, nättikin kai olen ja hoikka. Mies painottikin, että ei ole muuta syytä kuin ettei vaan enää rakasta.. Kammottava tilanne, sydän on aivan pirstaleina. Minä kun vielä eilen innoissani suunnittelin joulua ja onni oli rinnassa kun ajattelin lapsia ja aattoaamua kuusineen ja koristeineen. Mitään en arvannut, pommi tippui aivan kirkkaalta taivaalta. Toista ei ilmeisesti ole miehellä, hirvittää myöntää että katsoin salaa miehen viestit. Siellä ei ainakaan mitään ollut.

Voimia sinulle. Ja minulle. Minuutti kerrallaan se on kai jaksettava hengittää..

N33

Käyttäjä yhäippä kirjoittanut 09.12.2012 klo 14:32

täällä myös yksi kohtalotoveri. yhdeksän vuotta naimisissa. neljä lasta. nuorin 9 kk. avioelämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, monet kerrat on mietitty, jatketaanko vai ei. nyt ollaan päätetty, että joulun jälkeen lähdetään eri teille. ero on ollut jo vireillä ja harkinta-aikakin umpeutumassa. tuo aloituskirjoitus kuvastaa niin omia tuntemuksia siitä, miten on vaikea päästää irti. vaikka tietääkin, että yhteiselo ei suju, vaan tunteeton suhde syö kaikkia perheenjäseniä. mutta silti, tietoisuus, että kohta on yksin neljän lapsen kanssa, ahdistaa liikaa!! ei oikein näistä tunteista saa puhuttua tarpeeksi. ihana että on tällainen paikka jossa voi purkaa jotain, vaikka vain vähän kerrallaan. ei ole voimia kirjoitella tällä erää enempää, mutta lämpimiä ajatuksia teille, ymmärrän tunteenne, onneksi ei sillä tavalla olla yksin kuitenkaan. yritetään taistella, vaikka tunti kerrallaan. jos elämä vielä antaisi niitä onnellisempia päiviä, jolloin uskaltaisi jälleen hymyillä pelkäämättä, milloin kaikki taas romahtaa.

Käyttäjä Zarah82 kirjoittanut 09.12.2012 klo 16:10

Voi hyvänen aika kun näitä kirjoituksia lukee.. Kyyneleet virtaavat poskillani ja oma tilanteeni on "vain" avoero puolisostani, mutta koska se tuli niin puun takaa ja yllättäen en todellakaan enää tiedä mistä jatkaisin, saisin voimia uuden asunnon etsimiseen tai tavaroiden jakamiseen. Olen miettinyt paljon asioita mm. siitä etten suostunut aikaisemmin mieheni vihjaillessa kihlauksesta, nyt kun ajattelen hyvä niin, mutta se ettei meillä ole lapsia on sekä hyvä, että huono asia. Lapset saisivat minutkin jatkamaan ja tsemppaamaan aivan eritavalla kuin se että jää täysin totaalisen yksin!

Minua ei voisi vähempää kiinnostaa aloittaa edes ajattelemaan sitä kun jonain päivänä tuska helpottaa ja "pitäisi" aloittaa tapailemaan miehiä uudelleen, aloittaa kaikki aivan totaalisen nollasta ja uskallanko enää rakastua samalla tavalla? Olen TÄYSIN mieheni pauloissa enkä millään pysty unohtamaan tai luovuttamaan. Tuntuu säälittävältä kolmekymppiseltä kun ei edes tajua lopettaa siihen että mies ei enää rakasta vaan silti tekisin mitä tahansa jotta saisin nuo ihanat yhteiset vuotemme takaisin ja voisimme jatkaa yhteistä elämäämme. Ainoa hyvä asia tässä on se, että mieheni muutti toiselle paikkakunnalle eikä tarvitse häntä nähdä toivottavasti hyyyyyyviin hyyyyyvin pitkään aikaan. Ainoa asia jolla pysyn nyt järjissäni on työ, mutta illat ja viikonloput ovat tuskaa. Minulla on muutama läheinen ystävä jolle pystyn avautumaan mutten voi soittaa heille kokoajan kun tuntuu että kuolen!

Voi kun osaisinkin tai joku osaisi sanoa miten jatkaa ja miten unohtaa niin, että nämä kärvimyksen päivät ja riipivä ikävä unohtuisi NYT, mutta kuten kaikki on toitottanut ympärilläni on ainoa helpottava tekijä aika, joka kuluu niin helvetin hitaasti. Ajattelen jatkuvasti mitä mieheni tekee ja missä menee ja tekisi mieli soittaa tai laittaa viestiä, mutta pitää käyttäytyä kuin häntä ei enää olisi. Noh minulle ei olekaan. Ikävä kyllä jos mies muuttaisi mieltään ottaisin hänet avosylin takaisin miettimättä sekuntiakaan, mutta siitä on turha unelmoida.

En koskaan uskonut mieheni pettävän minua enkä koskaan sitä epäillytkään, mutta nyt ajatuskin siitä että hän iskee tai peuhaa muiden kanssa saa minut voimaan pahoin!? Mitä tapahtui, mihin hävisin hänen maailmastaan!? En ymmärrä, en pysty tätä käsittämään nyt enkä myöhemmin, mutta luotan siihen että 6kk tai vaikka vuoden kuluttua en ole enää samassa pisteessä kuin nyt!

Tsemppiä kaikille sydämensä särkeneille, jonain päivänä koittaa vielä se hetki kun ymmärtää kaikielle sen tarkoituksen tai merkityksen. Jonain päivänä...

Käyttäjä mustaa75 kirjoittanut 10.12.2012 klo 16:30

Miten meitä riittääkin ? Joulu tulossa ja ihmiset eroaa, miten siinä lapsille jaksaa jouluiloa antaa ? Yritän, mutta en kovin onnistu. Exän kanssa eroa tehdessä oli puhe, että yhdessä hoidetaan tämä vuosi asioita ja joulua vietetään yhdessä lasten toiveesta. Tein selväksi jo silloin, että tulee olemaan mulle vaikeaa sekin, että ei mitään enempää tähän enää tarvitse vielä ottaa mukaan, kun epäilys oli asiasta mulla jo pitkään ollut. Nyt sitten paljastui tosiaan toisen leikit ja välit on menny aika huonoiksi. Ja silti, joulua yhdessä pitää istua...voi tuska tätä hommaa!
Onnekseni sain itseäni niskasta kiinni sen verran, että aloitusviestin jälkeen lopetin tyhjän haukkumisen ja valittamisen, laitan ainoastaan lapsiin liittyvistä asioista viestiä.
Karmeaa, kun kadotttaa eron myötä sekä rakastetun, että parhaan ystävän, jonka kanssa on voinut aina arjen asiat jutella, purkaa työn aiheuttamat huonot fiilikset pois...ei ole ketään muuta jonka kanssa jutella, ei kavereita haluta enää enempää tähän mun pahaan oloon sotkea, he ovat jo osansa joutuneet kestämään. Osa on onneksi rehellisesti sanoneet, että toivovat ettei tarvisi näistä asioista keskustella, kun ovat kavereita exälle.
Tuntuu, että olen tässä hylättynä ja syrjäytettynä, exä ja se kaveri jonka kanssa hommailee, he ovat kyllä tervetulleita kavereiden illanviettoihin ja sattuu kummasti niin, että kun tuttavat ovat illanviettoja suunnittelemassa, on lapset mulla. Nämä kaverit ovat suoraan sanoneet, että vähän on vaikea, kun en pysty tulemaan toimeen sen hepun kanssa ja ei voi yhtä aikaa kutsua paikalle, ei mun päähän oikeen mee tää homma. Miksi minua syrjitään ja niitä, jotka pettivät, suositaan ? Kai he ovat vain niin paljon hauskempaa ja iloisempaa seuraa kuin minä. Kelpaan vain silloin, kun lasten kans ollaan tekemisissä.
Omia kavereita ja tuttuja on toki minullakin, mutta eron myötä tuntuu niin vaikealta lähteä heidänkään luokse, en osaa enää jutella normaalisti, tämä pettymys painaa päälle niin koko ajan, ei pääse eroon.
Aikaa, aikaa, aikaa, miten ihmeessä sen saa kulumaan, hävittämään tämän olon ? 🙁
Neljä lasta ja lemmikit vaativat onneksi oman osansa ajasta, arki pyörii jotenkin, pakkohan se on ja ei minulle vaihtoehtoja anneta, exä on kysellyt jo pärjäänkö vai pitääkö sopimuksia muuttaa. Ei siis kestä antaa yhtään periksi, pitäisi vaan näytellä, että kaikki on ok.
Voi hitto tätä hommaa...
Jaksamisia Teille muille, yritetään kestää ja päästä eteenpäin, hetki kerrallaan. <3

Käyttäjä Unnu kirjoittanut 11.12.2012 klo 15:05

Jollain tavalla lohduttaa lukea muiden tarinoita. Itsellä päättyi 9 vuoden avoliitto, joista 7,5 asuttiin yhdessä. Kiteytettynä: Mies haluaa erota, sillä kokee että emme ole oikeita ihmisiä toisillemme. Rakkautta, välittämistä ja himoa on edelleen. Asumme vielä saman katon alla, mutta haluan pois, vaikka sattuukin. Mies on ihastunut työkaveriinsa (mitään eivät ole vielä tehneet), ja kokee että se nainen voisi olla hänelle Se Oikea. Minun kanssa vielä n. 2 kk sitten oli ostamassa omaa asuntoa, ja vielä kesällä kuulin asioita, kuten "Ollaanhan aina yhdessä". Nyt hän kertoo miettineensä elämäämme (jota aiemmin ei ollut tehnyt, eli vain) ja tullut siihen tulokseen, että parempi erota. Oli uutta ihastusta tai ei.

Itse olen aivan rikki, en halua edes ajatella tulevaa koska ei kiinnosta elämä ilman häntä. Kaikki meni. Koko elämä hajalla ja poispyyhitty. Meillä on edelleen rakkautta, eikä riidellä tms, meillä on myös seksiä. Kyyneleet virtaavat kummallakin, minulla enemmän luonnollisesti. En vaan voi uskoa tätä todeksi! :'(

Sovimme että yhdessä hoidamme eron ja että minä en jää yksi kaikkien asioiden kanssa, hän auttaa rahallisesti yms. Tämä on vaan niin uskomatonta, en ole koskaan aikuisena elänyt yksin, hän oli koko maailmani! 9 vuotta, ja hetkessä ohi.

Miksi meitä on niin paljon?

Käyttäjä Hupikko kirjoittanut 11.12.2012 klo 23:17

Joskus se ihastuminen tuntuu suuremmalta kuin rakkaus. Lopulta ihminen voi tajuta virheensä, mutta ylpeys, häpeä tms ei anna periiksi pyytää anteeksi. Tiedän paljon tapauksia.
Jokainen ihminen ihastuu väliajoin. Se voi olla hetkellistä tai hieman pidenpää. Toinen ihminen tuntuu jännittävämmältä kuin oma vanha. Puolisosta voi olla tullut itsestään selvyys. Miestäsi voi olla stressannut esimerkiksi asuntosuunnitelmat ja sen voi mies ottaa raskaastikin. Asioista voi mennä pää pyörälle ja kriisi on käsissä, eikä huomaakaan. Tällöin ihminen on usein altis vaikutteille.
Harmittavan usein nämä ihastumiset johtavat avioeroon. avioliitolla ei ole samalaista merkitystä kuin ennen. Avioliiton säilymisen puolesta ei taistella kuten ennen, ns sitkeys puuttuu myäs parisuhteista ja tämä näkyy avioerotilastoissa. Toivon, ettet sinä' päädy tilastoon.

Koita seuraavaa.
Laittaidu 'vähän', parhaimmillesi. OLe arkisesti, mutta kumminkin hieman naisellisempi. Hymyile miehellsi enemmän, pienet eleet, asennot, ilmeet, sipaisu (Voin sanoa että mies ei voi vastustaa hymylevää naista ikinä) ole arvoituksellinen ja salaperäinen, näytä että pärjäät ilman häntä. Mene ystäviäsi kanssa pitämään hauskaa. Ole läsnä, mutta pidä etäisyys mieheesi. Yritä saada miehesi näkemään sinut taas naisena, joka saavuttamisen arvoinen. Kuten ilmeisesti olet, koska niin kauan olette suhteessa olleet. Kenties saada jopa hänet hieman mustasukkaiseksi, jolloin tunteet heräävät.
Tee itsestäsi välillä nainen, joka olet. Olet ilmeisesti vain urautunut vaimoksi ja miehesi ei näe 'metsää puilta'.
Valitettavan usein suhde urautuu...tätä tapahtuu jokaisessa suhteessa ja suhteen kestävyys punnitaan silloin. Toisissa shteissa tämä aiheuttaa kriisin ja toisissa ei. Asiasta voi puhua, mutta syyttely ei ketään auata. Yleensä tunne on molemminpuolista vuoron perään. Kukaan ei jaksa olla jännitävä aina.
No tämä vain vinkkinä miehenä ja on tämä auttanut minua joskus. Aloian kuvittelemaan lähtöä ja naistani toisen miehen . Aloin katselemaan häntä uudelleen miehenä, en puolisona. jne Löysin lopultaa aina naiseni uudelleen. Hän ei tätä huomannut, kuijn ylimääräisenä intohimona.
Toivottavasti teet tämän ja se auttaa...Jos olet sitä mielt että miehesi on sinun arvoinen.

Käyttäjä Unnu kirjoittanut 12.12.2012 klo 09:36

Kiitos vastauksestasi. Mieheni on kuitenkin sanonut, että olen hänen silmissään maailman kaunein nainen (ja hän jopa useasti sanoo, että uusi ihastus on "ihan sun näköinen", ja niin onkin, mikä tuntuu sairaalta ja pahalta). Pidän itsestäni huolta sillä saralla. Meillä oli n. kuukauden "mietintäjakso" (so. haluaako mies yrittää vai ei), joka päättyi siihen että en kestänyt enää epätietoisuutta, ja sen jälkeen tuli tämä lopullinen ero. Sinä aikana elettiin normaalia arkea, meillä oli todella ihanaa, paljon läheisyyttä ja fyysisyyttä. Samalla mies kuitenkin ihastui voimakkaammin toiseen. Hän on sanonut, että halusi pitää minun ja hänen, sekä hänen ja tämän työkaverin, suhteet erillään toisistaan, hän halusi katsoa kuinka meillä menee, ilman että toinen nainen vaikuttaa siihen. Kuinka hullua, en tietenkään voi olla 100 % normaali kun tiedän tilanteen! Ihan sairasta. Mutta kuitenkin tuona aikana olin sellainen, tosin en salaperäinen tms.

Mies kuitenkin on nyt sanonut, että oli ihastusta tai ei (ja ihastus on todella voimakas), niin ero on paras ratkaisu. Hän tuntee vahvasti näin. Me kuulema näemme maailman niin eri tavalla. En mahda enää mitään. En nuku enkä syö, tänään suuntaan työterveyteen.

En enää tiedä mistään mitään.

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 13.12.2012 klo 14:57

Niinpä niin, meitä on paljon, niin paljon että voisimme perustaa ihan oman särkyneiden sydänten kerhon.

Oman nyt jo päättyneen suhteeni alkuaikoina luin kaikenlaisia parisuhdeoppaita, aikaa oli riittämiin, koska toisen osapuolen kiinnostus minuun oli alun perinkin varsin kohtuullinen. Niissä sanottiin, että mies etsii vaihtelua. Biologisen näkemyksen mukaan mies pyrkii levittämään geenejään mahdollisimman laajalle ja etsii siksi "luontaisesti" useita partnereita. Näköjään tämä toimii myös toisin päin eli meidän kulttuurissamme myös nainen voi haluta useita partnereita, seksiä ja ehkä ajatustenvaihtoakin useiden kanssa. En tiedä, mitä biologit tästä sanoisivat, koska en ole biologi, mutta omassa kulttuurissammekin näin toimivaa naista paheksutaan.

Kyllä minäkin suoraan sanoen ihmettelen, miten neljän lapsen äiti voi tehdä tuollaisen tempun. Sanotaan, ettei mustasukkaisuus ole rakkautta, mutta käsi sydämelle, hyvät ystävät: kuka meistä kykenee todella pyyteettömään rakkauteen ja noudattamaan Jeesuksen Vuorisaarnan ohjeita omassa elämässään? No, aika harva. Tuskin kukaan. Ei ainakaan kukaan minun tuntemani ihminen. Joskin tällaisia ihmisiä voi olla jossain muualla, mutta minä en juuri ole heitä tavannut. Hyviä ihmisiä kylläkin, mutta inhimillisiä sellaisia heikkouksineen.

Jos lapset on tehty, on heistä huolehdittava. Sinä ketjun aloittaja, tarvitsisit todella tukea. Kuulostaa siltä, että olet aivan uuvuksissa. Löytäisitköhän täältä vertaistukea? Eräs tuttuni löysi ja nämä miehet ovat kirjoitelleet toisilleen, mistä on ollut kummallekin vähän apua.

Onko ketään ystäviä/sukulaisia, jotka voisivat auttaa arjessa, viedä vaikka lapsia luistelemaan, että itse saisit levätä? Neljän lapsen kanssa pitäisi saada jo yhteiskunnan tukeakin, jos joutuu sairaslomaa pitämään. Oletko ajatellut tuota vaihtoehtoa?

Jos tietäisin, miten päästää irti ja saada filmi katkeamaan aivoissa, olisin tehnyt sen jo itsekin. Ei kai siihen ole muuta ratkaisua kuin pitää etäisyyttä ja yrittää ajatella jotain muuta. Mitä enemmän ajattelee ja tekee muita asioita, sitä paremmin se alkaa sujua. Jos alkaa odottaa ajan kulumista, aika pitenee entisestään kuin kuminauha, jota venytetään ja venytetään. Oikea tapa on yrittää hukuttaa murhe työntekoon ja yrittää sitten saada levättyä kun väsyttää. Tiedän, että juuri silloin filmi alkaa pyöriä päässä, se kuuluu kappaleen juoneen, mutta yritä vain sinnikkäästi ajatella jotain muuta. Joskus voi helpottaa sekin, että kuvittelee harjoittamansa seksiä ventovieraan kanssa (tai sitten ihan oikeasti tekeekin niin!), sekin on parempi vaihtoehto kuin murhata exä ja hänen uusi kumppaninsa yhä uudelleen ja uudelleen

Tosin Bruce Fisherin kirjassa Jälleenrakennus väitettiin, että viha on näissä tilanteissa hyödyllinen, koska se auttaa päästämään irti. Ikävä kyllä se myös vie leijonanosan sitä energiaa, mitä tarvittaisiin arjen pyörittämiseen.

Voi kunpa Sinulla olisi ymmärtäväinen pomo, joustava työ ja kivat työtoverit, sekin auttaisi paljon! Mutta niin ei ikävä kyllä tunnu asiat olevan. En voi muuta kuin lähettää Sinulle ja muille kohtalotovereillesi lämpimiä ja myötätuntoisia ajatuksia.

Voisimmekohan me kaikki rikotut perustaa oman valtion? Ja millaista politiikkaa siellä harjoitettaisiin?😉 Voimia!

Käyttäjä Joonuska kirjoittanut 27.12.2012 klo 16:02

Hei Mustaa75, joulu ehti tulla ja mennä ja luin kirjoitustasi jo ennen sitä, mutta jäi silloin vastaamatta. Tilanteesi jäi kuitenkin kummittelemaan päässäni, ja lopultakin sain aikaiseksi kirjoittaa.

Kuulostaa, että olet todella vaikeassa ja raskaassa tilanteessa, eikä ole ihme, että voimat tuntuvat loppuvan. Hämmästyttävää, kuinka työpaikalla voi olla noin tiukka linja, eikä armahdeta yhtään vaikeassa tilanteessa olevaa. Nostan hattua, että jaksat kuitenkin huolehtia lapsista ja arjesta. Osaan kuvitella sen tuskan määrän, jota naisesi touhuaminen toisen miehen kanssa aiheuttaa. Olen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana joutunut kestämään oman mieheni aiheuttamaa mustasukkaisuutta, kun hän keväällä paljasti ihastumisensa toiseen. Ennen sitä en olisi voinut edes kuvitella, miten kovaa tuskaa ihminen pystyy tuntemaan. Miksi me jotkut joudumme kokemaan tällaisia kamalia asioita? Näitä olen pohtinut paljon viime aikoina ja yrittänyt löytää syitä tapahtuneille. Mitään selkeää syytä ei kuitenkaan ole omasta eikä mieheni mielestä.

Toivottavasti saat apua tilanteeseesi ja pääsisit pikkuhiljaa pahimman yli. Mainitsit, että kaikesta huolimatta vietätte joulua lasten vuoksi yhdessä. Meillä on ollut aika samanlainen tilanne, tosin me olemme asuneetkin koko ajan yhdessä. Välillä ollaan otettu vähän etäisyyttä, mutta saman katon alla ollaan oltu. Välillä on mennyt pitkiä aikoja ilman minkäänlaista läheisyyttä ja olemme keskittyneet pelkästään asioiden hoitoon ja lasten kanssa olemiseen, mutta välillä olemme puhuneet ja olleet lähekkäin. Tunteet vaihtelevat ja kaikki on mielessä niin sekaisin. Kunpa tuo nainen häviäisi kuvioista kokonaan, niin saisin itsekin miettiä rauhassa asioita, ja ehkä jossain vaiheessa tietää, onko kaikki täysin toivotonta suhteemme.

Voimia tosi paljon sinulle ja teille muillekin vaikessa tilanteissa eleleville. Meitä tuntuu olevan todella paljon!

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 01.01.2013 klo 00:01

Raskaaksi menee ihmisen elo välillä elämässä. Voisi usein sanoa, että liian raskaaksi, kun ei vain jaksa. Silloin tosiaan pitäisi sitä apua saada tukiverkostoiltaan.

Yhden ihmisen voimat kun ei ihan mihin tahansa riitä, todellisuus vain on sitä. Itsekin on tullut jotenkin selvittyä ihan mahdottomalle tuntuneista tilanteista. Aikanaa pyysin apua sosiaalisysteemien puolelta, mutta en saanut. Kyllä se oli toivotonta silloin. usein on vielä monta murhetta päällä samaan aikaan.

Mitä tunteisiin tulee, niin ainakin joissain tilanteissa toimii se, että koettaa hyväksyä sitä pahaa oloa. Tiedän, että se on mahdoton ajatus, mutta niin se voi hetki hetkeltä helpottaa. Miksi sinun tarvitsisi olla jotenkin toisenlainen? Sinua ahdistaa ja on todella paha olla, et pääse irti. Mutta eivät ne tunteet turhasta tule, ne ovat aiheesta, kaikki, sinä tunnet ne, ne ovat osa sinua ja ne kertovat siitä, että reagoit kriisiin. Ei silloin ihmisellä voikaan olla kovin onnellisen tuntuista oloa.

Tiedän, että on hyvä päästää irti jossain vaiheessa ja silloin siihen varmasti tarvitaan selkeä päätös, mutta ennenkuin pääset siihen vaiheeseen, mikset antaisi itsellesi lupaa helliä mennyttä rakkaintasi ajatuksissasi? Tottakai mustasukkaisuus on raastava olotila, eivät ne tunteet helppoja ole. Ne ovat suoraan jostakin syvältä.

Mutta eihän väkisellä voi itseltään niitä tuntemuksia heti poiskaan ottaa. Uskon siihen, että kun antaa itselle aikaa ja antaa rakkauden ja kaipauksen tunteidenkin tulla ja olla, niin vähitellen pystyy sitten päästämään myös irti. Toki siihen irtipäästämiseen tarvitaan sitten välineitä, kuten päätöksiä ja kenties joitakin arjen yksinkertaisia juttuja. Rutiinit ovat hyvä asia. Kun vain aluksi tekee joitakin asioita arjessa, niistä tulee lopulta tapa ja tottumus ja sinä aikana ne ovat opettaneet jo itselle ja olleet arjen pelastajina.

Voimia kaikille teille tälläisten asioiden kanssa painijille!

Käyttäjä Roope76 kirjoittanut 01.01.2013 klo 19:45

Moi kaikille kohtalotovereille. Itselläni 15v suhteen jälkeen ero päällä, 2 lasta, vaimo lähdössä, koska ei enää halua minua ja elämäntapaamme, vaikka sanoo rakastavansa kyllä. Haluaa kokea muita miehiä, etsiä toisenlaista elämää, toteutta itseään muualla. Erittäin tuskaista minulle. Vaikka itse sanonkin, niin olen kaikin puolin erinomainen aviomies. Voin sanoa, että en ole koskaan ollut juurikaan mustasukkainen, mutta nyt olen kovissa tuskissa sekä mustasukkaisuuden että yleensä rakkaimpani lähdön takia. Häntä rakastan ja haluan. Pari viikkoa on mennyt aivan tunti tunnilta yrittäen - siis koko joulunalusaika, joulu ja nyt uusi vuosi.

Olisiko olemassa sellaisia eronneiden ryhmiä, jossa voisimme toisiamme tavata? Uskon, että siitä voisi olla hyötyä. Jaksamme toisiamme kuunnella ja sympata kun muut eivät jaksa.

Meillä tilanne vielä sellainen, että lopullinen ero vääjäämättömästi tulossa, eli pahin kannaltani edessä.

En voi muuta kuin tsemppiä kaikille teille toivottaa ja samalla toivoa, että itse jaksaisin.

Käyttäjä Etsijä kirjoittanut 02.01.2013 klo 13:44

Tuo eronneiden ryhmä voisi olla aika hyvä juttu. Livenä olisi kiva tavata, mutta toimiihan tämä nyt nettikeskustelunakin. Elämäntilanteet voivat olla erilaisia, mutta kaikille eronneille lienee tyypillistä eriasteinen ahdistuneisuus, pettymyksen tunne ja itsearvostuksen lasku.

Minulla on ollut ja on vieläkin myös itsetuhoisia ajatuksia. Eivät ne välttämättä eroon sinänsä liity, olen kai aika lailla perusmasentunut, joka pysyy huikeassa työkunnossa hyvän lääketasapainon ansiosta. Kaikenlainen tekeminen on sinänsä parantavaa ja hoitavaa ja auttaa unohtamaan rakkauden menetyksen tuskan. Suosittelenkin sitä lämpimästi kaikille! Jos tuntuu, ettet pysty toimimaan järkevästi, aloita jostakin helposta ja lisää tehtävien vaativuutta vähitellen. Jos siis pystyt itse säätelemään töitäsi, kaikillahan ei ole tätä mahdollisuutta.

Ainahan sanotaan, että onhan maailmassa muitakin ihmisiä kuin se yksi, jonka kanssa tuli epäonnistuttua. Uuden ihmissuhteen löytäminen ja rakentaminen vaatii kuitenkin aika lailla voimia ja luottamusta, ja molemmathan ovat epäonnistumisen jälkeen vähissä. Vaikeinta on unohtaa se entinen, rakas ihminen. Siihen tarvitaan aikaa... ja toisaalta, uudenkin ihmissuhteen voi menettää. Jälleen.

On sallittua ikävöidä, mutta jokaisen täytyy ensisijaisesti oppia tulemaan toimeen itsensä kanssa. Usein etsimme toisesta pelastusta, mutta sitä ei voi löytää oman itsen ulkopuolelta. Pitää opetella rakastamaan itseään ja antamaan toiselle anteeksi. Myös itsesäälistä pitäisi päästä eteenpäin, katumuksessa rypeminen on hyödytöntä. Kaikki tämä on vaikeaa, hyvin vaikeaa ja juuri siksi tarvitaan aikaa.

Opetellaan olemaan armollisia itsellemme, sitten ehkä voimme antaa toisillemmekin anteeksi. Joka tapauksessa elämä jatkuu. Emme voi muuttaa väkisin toisia ihmisiä emmekä pakottaa heitä rakastamaan meitä. Voimme muuttaa vain itseämme, emme muita. Tapahtunutta ei saa tapahtumattomaksi eikä aikaa voi kääntää taaksepäin. Hyväksyminen on siis ainoa vaihtoehto.

Käyttäjä Leenu80 kirjoittanut 02.01.2013 klo 19:58

Mies haki tavaransa tänään pois 😭 Eroa ollaan tehty pitkään, mutta nyt se todellisuus iski kasvoille. Hänkin on kai tässä yrittänyt olla vain lasten takia, ei ole enää tunteita minua kohtaan. Miten se sattuukaan, kun itse vielä rakastaa 😭

Onhan nämä viime kuukaudet olleet ihan hirveitä, jatkuvaa soutamista ja huopaamista, toivoa paremmasta, jota ei siltikään tule... Ei sitä vaan pysty rakastamaan, jos ei rakasta. Kai se on kummankin nyt todettava, että ei tästä vaan tule mitään.

Ei tämä tietysti helppoa miehellekään ole. Olimme kuitenkin 10 vuotta yhdessä ja meillä on 2 yhteistä lasta.

Mutta se irti päästäminen? Todella, miten se oikein tapahtuu? Sehän tässä on ollut, kun mies on jo lähtenyt monta kertaa, joka kerta sattuu ja koska minulla ne tunteet vielä on, otan hänet aina takaisin, kunnes taas sattuu 😭 En ole pystynyt olemaan tässä kuin parisuhteessa, pelännyt vain sitä seuraavaa iskua, ollut varpaillaan. Mies ei ole myöskään ollut parisuhteessa, on ollut isä ja ainut mitä meidän välillä on ollut niin seksisuhde.

Välillä ne yhteenpalaamiset ovat näyttäneet ihan hyvältä, mutta sitten on vaan alkanut tulla se miehen tyytymättömyys minuun esiin. Kun olen niin passiivinen, parannusta siihen jo tuli, mutta kun olen nyt ollut elokuusta asti kipeänä, niin en vaan yksinkertaisesti jaksa. Tulee se jatkuva negatiivisuus, kun en minä vain kelpaa, ei voi mitään. Ja taas hän kaikkoaa, nyt lopullisesti.

Nyt sitten päätin, että emme vain ole yhteydessä muuten kuin lapsiin liittyvissä asioissa. Voi kun pystyisin pitämään kiinni siitä 😞 Nyttenkin on tehnyt mieli lähettää hänelle viesti. Ei vaan pidä olla yhteydessä, se meitä kai tässä on pitänyt koukussa, kun ollaan vietetty liikaa aikaa yhdessä, silloinkin kun ollaan oltu erossa. Ei yhteyden pitoa, jos se siitä lähtisi....

Jotenkin sitä vaan odottaa, että toinen vielä osoittaisi, että välittää sittenkin. Mutta tiedän, että niin ei ole. Odotan sitä viestiä, jotain. Että rikkoisi hiljaisuuden vaikka olen kieltänyt. Se, että hän haluaa siitä pitää kiinni, tietysti kertoo minulle sitä julmaa tosiasiaa, että tämä todella oli tässä. Se, että hän ensimmäistä kertaa itse tuli hakemaan tavaransa, kertoo että tämä oli tässä.

😭😭😭

Käyttäjä Eveny kirjoittanut 03.01.2013 klo 10:02

Todellisuus on joskus todella julmaa, mutta itse olen sitä mieltä, että silti on parempi, että ollaan rehellisiä. Se, että miehesi lähtee, on rehellisyyttä hänen tunteistaan ja itsekin tiedät selvästi,missä mennään. Tuskin se kulissienkaan pitäminen kovin ihanaa ja leppoisaa elämää olisi.

Se sattuu, mutta pidä nyt tärkeimpänä asiana sitä, ettet pidä yhteyttä. Jos haluaa päästä irti, se on irtipäästämiseen johtava ensimmäinen käytännön ratkaisu. Päivä päivältä, viikko viikolta, kuukuasi kuukaudelta alkaa helpottamaan, kun pysyt päätöksessäsi. Irtipäästäminen on näitä tälläisiä käytännän tekemisiä ja niissä pysymisiä, jotka auttavat ajan kanssa meitä tunnetasollakin päästämään irti. Tunnetyöskentelyyn tarvitaan aikaa. Ja usein se eteneminen on kaiksi askelta eteenpäin ja yksi taakse. Älä siis lannistu, kun huomaat ottavasi yhden taka-askelen, olethan kuitenkin sitä ennen ottanut kaksi askelta eteenpäin.

Jos niitä vihan tunteita sieltä jostain löytyy, niin anna niidenkin tulla, ne helpottavat myös irti päästämisessä. Listaa vaikka asioita, missä miehesi on tehnyt sinua kohtaan väärin, äläkä ymmärrä häntä sillä hetkellä.

Jos tulee hetki, että haluaisit ihan hirvittävästi vain olla miehesi lähellä, pidä häntä siinä mielessäsi ne muutamat minuutit, muistaen, että seuraavaksi teet ihan jotain muuta. Anna lupa itsellesi muistella, rakastaa, vihata, huomata, että se aika oli paikallaan teidän elämässänne ja ne kaikki tapahtumat, niillä oli oma paikkansa. Nyt on taas erilainen aika. Uskon, että sitten voit pikkuhiljaa alkaa näkemään sen kaiken muun, mitä elämässäsi on nyt edessä, suunnitella eteenpäinkin, kunhan jaksat.

Vanha, ehkä jo kulunutkin, mutta niin hyvä sanonta; kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Niin sen olen itsekin kokenut monen monta kertaa elämässäni.

Käyttäjä yhäippä kirjoittanut 04.01.2013 klo 21:34

Kiinnostaisi myöskin tuollainen eronneiden tapaaminen. En tiedä onko niitä järjestetty miten täällä Pohjois-Suomessa. Jos joku tietää niin voisi kertoa!
Itse ainakin käyn asioita läpi puhumalla, ja parhaiten näitä asoita jaksaa kuunnella/ymmärtää samankaltaisia kokenut ihminen..

Täällä myös rankka joulu ja vuodenvaihe. Mies muuttamassa parin kuukauden päästä pois, sitten alkaa arjen pyöritys neljän pienen lapsen kanssa. Toisaalta hyvä, että on lapsia. Ne pakottavat jaksamaan. Toisaalta huono, koska miehen kanssa on pakko olla yhteydessä, ja minulla on ongelmia tosissaan päästää irti. Inhoan itsessäni sitä, kun tulee päiviä jolloin ajattelen vain, että heräisin tästä painajaisesta, ja kaikki entinen palaisi. Mutta haluaisinko sitä todella. . en usko. Niin vaikeita ja tunneköyhiä vuosia takana, että järki yrittää sanoa, että parempi näin. Itsellä tunteet heittelee voimakkaasti, kai se kuuluu tähän..

Elämä ei ole reilua, mutta yrittäkäämme jaksaa, ehkä jotain hyvää meille kaikille on tulossa vielä joskus, kun siihen oikein kovasti uskotaan ja sitä toivotaan!