Moi!
Eronnut olen minäkin. En aluksi huomannut tätä aloittamaasi ketjua ja kirjoitin jo toisen ketjun, tavoitteena löytää lisää keinoja jaksaa sinnikkäästi vaan jatkaa sitä omaa elämää, eron jälkeen, juuttumatta menneisiin ym.
Koen tosin olevani paljon muutakin yhä, kuin ”eronnut ihminen”. Hyvinä hetkinä voin jopa yhäkin muistaa vaan nauttia ystävyydestä ja omista harrastuksista ym.

Erossa oli yllättävää se negatiivisten tunteiden vahvuus, ja se kuinka aloin tiedostaa sitä katkeransuloista unelmien haihtumista. Uusia unelmia tulee varmaan tilalle vähitellen.
Ystävyys eksän kanssa oli tärkeä tavoite eroa tehdessämme, ja nyt tiedän jo että se on ainakin mahdollista, tietysti yhteydenpito on aivan kuin uutta, jos verrataan yhteydenpitoon parisuhteessa kun asutaan yhdessä.

Miksi niin ihana asia kuin rakkaus tekee hirveää tuskaa, miksi kaikki yhteisesti koetut ihanat asiat tuntuivat muuttuvan tosi kipeiksi kun erosi? Vain toiset eronneet/sydänsuruiset voivat jaksaa tällaisia ajatteluja pohtia... Jaksamista sinulle!

Moikka kaikille.

Itsekin etsin sopivaa keskustelua, johon voisi purkaa omia tunteita ja kuulla vertaistukea.
Meillä nelikymppisillä takana liki 15 vuotta avoliitossa.
Suhde on ajan kanssa ajautunut samaan kuin monella muulla. Olemme kuin parhaat ystävät, rakastamme toisiamme, mutta intohimo hiipunut.
Meillä ei ole lapsia, mutta pari koiraa ja minun hevonen.

Olemme aiemminkin "keskustelleet" suhteestamme, mutta mitään konkreettista ei asialle silloin tehty. Oli ehkä enemmän sellainen toteamus, että molemmat ovat samoilla linjoilla.
Nyt edellisviikolla mies sitten otti asian puheeksi. Ei ole hyvä olla ja ahdistaa. Sovimme, että nyt kokeillaan sitten saada tämä sisko/veli-fiilis takaisin. Yritetään keksiä yhteistä tekemistä jo ihan arjesta kuin lominakin menisimme ihan kahdestaan jonnekin jne..

Kunnes alle viikko ja mies täräyttää, että ei tästä mitään tule, turha yrittää..
Siis 15 vuoden parisuhde käsiteltiin alle viikossa ja se on siinä!
Itse olen tästä loukkaantunut ja murtunut, vaikka samoilla linjoilla hänen kanssaan alun perin olenkin ollut niin tuntuu pahalle, että toinen antaa periksi noin helposti. Peiliin voin myös katsoa ja todeta, että miksi en silloin aiemmin reagoinut enemmän, ajoissa. Miksi en huomannut, että pikkuhiljaa yhteiset pikkujutut väheni vähenemistään, vaikka yhdessä oltiinkin kotosalla.. Vai olemmeko kuitenkin tiedostamattamme jo prosessoineet tulevaa, hiljaa hiivutaan pois 😑❓

Eli vajaassa kahdessa viikossa olen nyt allekirjoittanut vuokrasopimuksen marraskuulle ja välittäjän kanssa sovittu tapaaminen. Yhteinen koti menee myyntiin.

Kysyin myös alussa, että onko ihastunut, mutta ei kuulemma ikinä pystyisi tekemään minulle niin (on tehnyt aiemmalle). Totesin, että ei kai ihastumisille mitään voi ja niitä voi tullakin pitkässä suhteessa, mutta minne asti sen päästää on eri juttu. Ei kuulemma ole. En tiedä luotanko ja tarviiko minun edes luottaa tässä kohtaa. Yleensä vaan kuulemien perusteella nämä nopeat "risti ja poikki ja pinoon- erot on olleet niin, että toisella on toinen kiikarissa ainakin.

Molemmilla on puheiden mukaan halu hyvästä ja siististä erosta ja haluaisimme pysyä kavereina tämänkin jälkeen. Katsotaan kuinka käy vai onko sanahelinää. Kotona tällä hetkellä ollaan kuin ennenkin, mutta tottakai sellainen tietty tunnelma on..
Minä olen herkkä ja enkä pelkää näyttää tunteita, kun toinen on kuin kivi. Kerran itki ja itki niin sydäntäsärkevästi, mutta siinä se. Ennen tätä sanoinkin, että eniten tässä satuttaa se, että ihan kuin 15 vuotta ei olisi merkinnyt mitään, että miten voit olla noin kylmä asian suhteen. No nyt ei halua keskustella asiasta enää ja itsellä olisi halu puhua ja muistellakin sitä hyvää aikaa..

Nyt pää riipuksissa epäonnistumisesta rakkaudessa ja kasvatan panssaria ympärilleni. Tottakai tästä toivutaan, mutta en kyllä tälläistä toista kertaa jaksa läpi käydä. Oma talo ja oma lupa!!

Pakko korjata kun kirjoittanut vähän väärin eli tarkoitin tietysti, että täytyy saada tämä sisko/veli-fiilis pois ja kipinä takaisin.

Hei,

Meillä on parisuhdetta takana 21 vuotta ja nyt se päätyy eroon. Mies otti eron puheeksi jo n. vuosi sitten. Oli alkanut kaipaamaan omaa tilaa, ei halua viettää enää turvallista kotielämää vaan haluaa muuttaa pätkätöiden perässä ympäri maata, ehkä maailmaakin ja olla vastuussa vain itsestään ja itselleen. Minulle kaikki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun mies oli haudutellut asiaa jo vuoden verran. Olin ihan rikki, psykiatrillakin kävin pari kertaa ja tuntui että koko maailma romahti.

Mies kuitenkin taipui siihen, että kokeillaan vielä, kun on historiaakin niin paljon takana. Osin parisuhde lähtikin toimimaan paremmin. Intiimipuoli toimi paremmin kuin vuosiin, mies sai tehdä työreissuja kun "vaki"töiltään pystyi ja sai omaa tilaa. Minä yritin hankkia enemmän omaa elämää, tottua elämään ilman miestä koko ajan rinnalla. Mutta palatessaan viimeisimmältä reissulta viime viikonloppuna hän ilmoitti, että tämä on nyt tässä. Ettei enää jaksa yrittää, koska oma mieli ei muutu. Reissussa on mukavaa, kotiin ahdistaa palata. Eikä enää rakasta niin kuin omaa vaimoa kuuluisi rakastaa.

Joten oma elämä romahti taas. Ei onneksi niin alas kuin vuosi sitten. Vaikka olo on edelleen sellainen että haluan vain käpertyä itkemään ja huutamaan sohvan pohjalle, nyt olen kuitenkin siinä suremassa. Vuosi sitten olo oli sellainen, etten olisi välittänyt vaikka en olisi aamulla herännyt. Eli olen onneksi saanut työstettyä tätä asiaa vuoden aikana ja nyt uskon jo vähän siihen, että tästä voi selvitä. Että saan asiat ja oman elämän järjestettyä kuntoon.

Toki paljon on asioita ja itkuja vielä edessä. Ensi viikonloppuna on tarkoitus alkaa laittamaan asioita paperille, miten omaisuutta jaetaan. Todennäköisesti asutaan vielä vuoden loppuun yhdessä tässä omakotitalossa, sitten mies lähtee uuteen elämäänsä ja minä toivottavasti pystyn jatkamaan elämääni tässä talossa. Onneksi aloitin kesällä uudessa työpaikassa ja viihdyn siellä tosi hyvin, joten se pitää minua nyt aika paljon elämässä kiinni.

Iso ongelma minulla on läheisten ihmisten puute. Olen äärimmäinen introvertti ja mieheni on käytännössä ainoa ystäväni. Joka osaltaan on varmasti aiheuttanut sen, että mieheni on niin ahdistunut tässä suhteessa. Tuntuu äärimmäisen vaikealta alkaa nelikymppisenä etsimään itselleen uutta ystävää. Varsinkin kun tällä hetkellä on sellainen olo, että kun ei tuolle miehellekään kelpaa ja hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, niin miksi minä kelpaisin kenellekään muullekaan. Eli aviomieheni lisäksi menetän parhaan, ja ainoan, ystäväni ja ainoan ihmiskontaktini. Tästä voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni, koska olen aina sanonut että en kaipaa ihmisiä enkä ystäviä elämääni. Mutta nyt olisi kyllä mukava että olisi edes se yksi ihminen joka soittaisi tai laittaisi viestiä ja kysyisi, mitä kuuluu.

Lueskelin teidän tarinoita ja kuullosti jotenkin tosi tutulta tuo”ensin sovitaan että yritetään” ja sitten ei halutakaan. Meillä taustalta hyvin nopeasti paljastui toinen nainen. Kannattaa vaan keskittyä
Omaan jaksamiseen ja lähteä omaa elämää viemään eteenpäin. Paljon jaksamista teille!🤨

Näinpä se meilläkin paljastui, että toinen nainen on nyt siellä taustalla. Miehen puheiden mukaan homma alkoi nyt tällä viimeisimmällä työreissulla, mutta en tiedä mitä uskoa. Mutta tämä nainen on siis syynä siihen, että mies halusi laittaa nyt eron konkreettisesti liikkeelle.

Romahdin tuon tiedon saatuani täysin. En ollut tiennyt että ihmisestä voi tuntua näin pahalta. Ei pelkästään se, että minut jätetään vaan mies elää nyt onnellisinta aikaa vuosiin ja petti kaiken sen, mitä on minulle luvannut. Tällä hetkellä taistelen vain seuraavaan hetkeen ja seuraavaan päivään ja toivon, että tämä alkaisi helpottamaan. Koko elämä menee uusiksi, asunto yms. mutta tällä hetkellä minulla ei ole voimia hoitaa niitä, voimat menee vain siihen että jaksan ajassa eteenpäin.

Kiitos Kolmenmamma sanoistasi. Olen seurannut vuoden ajan tarinaasi täällä ja auttaa, kun voi lukea muiden taistelusta ja siitä, että eteenpäin pääsee vaikka välillä on äärettömän vaikeaa 😭

Edelliselle kirjoittajalle- hukassa...
Sinun pitäisi löytää jostain henkilö, jonka kanssa saisit puhua.
Eikö töissäsi ole jotakuta tuttua, jolle pääsisit puhumaan?

Meillä tilanne on siinä, että koti on siivottu ylimääräisistä tavaroista. Huh huh. Kyllä sitä roinaa olikin kertynyt. Itse lähden työreissuun ensi viikolla kolmeksi viikoksi. Sen jälkeen hoidan loput pakkaamiset jne ja vuokrakämpän avaimet saan sitten sen jälkeen.
Onneksi minulla on tuo koira ja hevonen, joiden kanssa saan päivät täytettyä.
Vähän jännittää, kuinka koira tulee reagoimaan muutokseen okt.sta kerrostaloon.
Sen olen aika hyvin jo hyväksynyt, että "meitä" ei enää ole, mutta suren valtavasti kodin menetystä. Asumme minun nuoruudesta asti haaveilemassani talossa ja nyt minut pakkomuutetaan pois kodistani. Koskaan, kukaan, ei pakota minua enää lähtemään kodistani.Prkle! Kenenkään kanssa en yhteistä taloa/lainaa asuntoon enää ota!

Kävin viime viikolla työterveyslääkärillä. Hän teetti BDI-testin, jonka tuloksena kohtalainen masennus. Joten ensi viikolla sitten juttelu työpsykologin kanssa. Katsotaan montako sessiota hän haluaa ennen kuin saan lääkärille "puhtaat paperit". Ajattelin häneltä kysyä suosituksia eroterapeutista ja aloittaa mahdollisimman pian asian työstön hänen kanssaan.

Olen alkanut katselemaan uutta asuntoa. Tässä asunnossa on aivan liikaa muistoja. Yhteisiä remontteja, haaveita, suunnitelmia vanhenemisesta. Kun katson keittiön ikkunasta ulos, en voi olla miettimättä että milloin mies tulee kotiin, milloin auton valot tulevat pihaan. Toisaalta omillaan eläminen pelottaa. En ole asunut koskaan yksin, muutin mieheni kanssa yhteen 17-vuotiaana ja siitä asti on pidetty yhtä. Ja nyt yhtäkkiä pitäisi pärjätä omillaan. Välillä on helpompiakin hetkiä, jolloin pystyy hengittämään ja kuvittelemaan, että tästä selviää. Mutta sitten on päiviä kuten tänään, kun tuntuu että koko ajan vain itkettää ja ajatukset ahdistaa.

Sukulaisille on nyt kerrottu, samoin muutamille yhteisille ystäville. Niille parille omalle kaverilleni en ole pystynyt vielä kertomaan. Mutta pikkuhiljaa. Ja toivon tosissaan, että löytäisin hyvän terapeutin jonka kanssa lähteä purkamaan itseäni, koska tunnen olevani nyt aika solmussa.

Hei, täällä myös yksi 40-vuotias eronnut ja sydän täysin musertunut. Yli 20 vuotta yhteistä taivalta päättyi kesäkuussa ja eron harkintavaihe on loppusuoralla. Muutin heinäkuussa lasten kanssa pois yhteisestä talostamme ja olin aluksi onnellinen ja iloinen, kun vastuut talon hoidosta loppuivat ja elämä tuntui helpommalta. Järkeilin myös päässäni, että ero oli oikein ja tästä alkaa hyvät ajat kaikille.

Mutta sitten aloin harkitsemaan ja vaikka kuinka yritin suhtautua exään niin kuin hän olisi kuollut, en millään pystynyt. Huomasin myös miten kaikki ne vaikeat asiat hävisivät meidän väliltä ja aloin taas kaipaamaan häntä valtavasti. Ymmärsin myös paremmin mitkä asiat johtivat eroon ja siksi haluaisinkin palata takaisin yhteen ja korjata ne.

Yritin käydä treffeillä, mutta ei niistä tullut mitään, kun olisin halunnut olla treffeillä exän kanssa. Exä ei ole hidastanut yhtään ja hän seurustelee jo vakavasti tinder tutun kanssa.

Minä en pysty muuta kuin itkemään. Nyt on alkanut jostain syystä myös oksettamaan ja kuvottamaan, kun kuulen exän viettävän aikaa uuden naisen kanssa. Minusta ei tunnu yhtään, että olisimme vielä eronneet ja siksi nämä exän uudet tyttöystävät tuntuvat pahalta. Todella vaikea tehdä eroa, kun ei halua eroa.

Minäkin introverttinä kärsin kaverien puutteesta ja tuntuu lohduttomalta, kun elämäni paras ystävä hylkäsi minut. Lapsille opetan miten pettymyksiin pitää elämässä vain oppia tottumaan, kun niitä tulee jatkuvasti vastaan. En ole vain kovin hyvä opettaja, kun 3 kuukautta olen jo itkenyt eikä tälle näy loppua. Haluaisin vain takaisin exän viereen nukkumaan ja unohtaa, että tätä koko eroa olisi edes tapahtunut.

Kävin juttelemassa työterveyspsykologille pari päivää sitten ja on ollut vähän helpompi olo sen jälkeen. Hän sanoi minulle suoraan, että kuulostan kärsimättömältä, odotan liikaa että asiat menisivät jo eteenpäin. Että suru alkaisi jo helpottamaan. Ja niinhän se on. Eihän tässä ole mennyt kuin kolme viikkoa, en oikeasti voi olettaa että tämä menisi nopeasti ohi. Oppikirjan mukaan tässä menee vuosi, ellei enemmän. Ensi viikolla on ensimmäinen istunto terapeutin kanssa. Toivon että terapeutti on hyvä, saa minua eteenpäin ja varsinkin saa minut pysymään siellä terapiassa. Silloin vuosi sitten, kun mies erosta ensimmäisen kerran puhui, kävin kaksi kertaa terapiassa mutta jätin sitten homman kesken. Näin jälkikäteen harmittaa ihan vietävästi, miksi en silloin alkanut jo työstämään asiaa, työstämään itseäni.

Ymmärrän, kuinka vaikeaa on katsoa kun toinen menee lujaa eteenpäin kun itse vasta yrittää kömpiä maasta ylös. Miksi ihminen on niin raadollinen itselleen, että kiusaa itseään ajatuksilla toisista yhdessä, mitä he tekevät, mistä he puhuvat, missä he ovat jne.? Ja harmittaa, kun toinen saa ne huomionosoitukset ja hellyydet mitä itse haluaisi saada.

Asumme pienellä paikkakunnalla ja nyt olen alkanut pelkäämään, että törmään tähän naiseen kauppareissulla. Surkuhupaisaa, mutta käyn nykyään kaupassa vain pakon edessä, silloinkin mahdollisimman nopeasti. Katsonkin nyt uutta asuntoa ihan muualta, haluan pois tästä kunnasta kokonaan. Onneksi ei ole pahemmin tunnesiteitä tähän paikkaan niin voin helposti muuttaa vaikka 100km päähän. Kunhan vain nyt se asunto löytyisi.

Yritän onnitella itseäni joka päivän lopussa, että tästäkin päivästä selvisin. Vaikka suru yritti kukistaa minut, niin menin silti töihin, hoidin kissat, haravoin pihaa, makasin sohvalla katsoen netflix-videoita, ihan mitä tahansa. Kunhan vain jotenkin selvisin päivästä niin, että illalla laitan nukkumaan ja seuraavana päivänä yritän selvitä taas.

Löytyipä sopivasti tämä ketju.
Itsellä loppui suhde eilen ja olen lukossa. En tiedä mitä pitäisi tuntea: helpotusta, vihaa (lähinnä itseäni kohtaan) vaiko älytöntä surua. Tosennäköisesti näitä kaikkia sekaisin.

Lyhyestä virsi kaunis:

Suhde ei ollut pitkä; vain reilu vuoden, mutta kyllä siinä ajassa kykenee kiintymään kylmempikin ihminen.
Suhde ollut kaukosuhde, väliä 140km, mutta nyt syksyllä muutin lähemmäs opiskelemaan jolloin matkaa oli enää 70km eli 40min. Tästä se alamäki sitten alkoi. Tulin kiirelliseksi AMK-opintojen ja uuden oppimisen kanssa. Poikani jäi edelliselle paikkakunnalle käymään syyslukukauden, joten olin senkin myötä uudessa tilanteessa. Vähitellen yhteydenpito ja näkemiset hiipuivat, ennen joka toinen vkl ja kesän yhdessä viettäen, muuttui kerran kuussa yhdessä nukkumiseksi. Kovin raskasta oli painotella suhteen, koulun ja lapsen näkemisen välillä-Puhumattakaan että olisi ystäviä kerennyt näkemään.
Eri tiet siis häämöttivät, päätöstä vailla. Eilen koki päätöksen teko, ja vaikka kuinka luuli olevansa valmis jättämään toisen taakseen, ei itse teko ollut niin helppo kuin oli pääsään kuvitellut.

Uskon että yli pääsen kyllä, mutta mietityttää haaveilemani ystävyys. Molemmat haluaisi pysyä yhteydessä vastedes, mutta osaisiko kukaan kertoa miten semmoinen käytännössä toimii? Itse kun olen aina polttanut sillat takanani. 😞

Itse toivon että pystytään pysymään ex-mieheni kanssa ystävinä. Nyt meillä siis lopullisesta erosta 6 viikkoa ja täytyy sanoa että elämäni pisimmät viikot, eikä hyvässä mielessä. Johtuen omasta introvertti-luonteestani minulla ei juurikaan ole muita ystäviä kuin ex-mieheni. Eli vaikka on erottu ja mies asuu jo toisessa osoitteessa, viikonloppuisin hän on paljon seuranani ja tehdään talon keskenjääneitä remppoja yhdessä eteenpäin. Ja samalla jutellaan, puran hänelle tuntemuksiani, miten olen päässyt eron käsittelyssä eteenpäin, mitä vaihtoehtoja mietin oman tulevaisuuteni suhteen jne. Ja hän on tukenani, olkapää jota vasten voin itkeä ja välillä varovaisesti myös kannustaa eteenpäin.

Terapeuttikin sanoi, että tilanne kuulostaa aika kieroutuneelta, kun jättäjäni on myös lohduttajani. Osittain olen samaa mieltä. Mutta toisaalta uskon, että tämä on toimiva ratkaisu meillä. Eikä tämä ole helppoa ex-miehellenikään, ei hän pahuuttaan minua jättänyt eikä hänellekään ole helppoa nähdä ja kuunnella minun pahaa oloani, välillä aika katkeriakin sanoja. Meitä yhdistää niin monta vuotta, niin monta kokemusta, että olisi todella sääli menettää puolison lisäksi myös ystävä. Eli tällä hetkellä toivon ja uskon, että pystymme pysymään ystävinä.

TäysinHukassa, suosittelen kyllä, että rajoitat tuota ex-mieheesi tukeutumista aivan tietoisesti ja merkittävästi. Pura tuntojasi muualle, tänne, paperille, seinille tai metsään, terapeutille, mutta tunneyhteyden ylläpitäminen täysin varmasti vain vaikeuttaa asioita. Raadollista, mutta totta.

Ystävyydelle on sijaa sitten myöhemmin, jos on, mutta nyt tarvitset irtaantumisen täysin tuosta suhteesta.

Itse toivon entiselle puolisolleni kaikkea hyvää, ja toivon, että hän löytää uuden ja hyvän kumppanin. Samoin kuin tietysti toivon, että itsellekin osuisi vielä erityinen ihminen kohdalle. Eroon liittyvää ahdistusta on helpottanut se, että olen ajatellut eroon syyllisiä olleen kolme, tietysti meistä molemmat ihmisinä mutta myös meidän välinen ihmissuhde - kaikissa näissä on ollut omat tekijänsä jotka ovat tämän aiheuttaneet, ja tavallaan kaikki kolme on menneet palasiksi enemmän tai vähemmän, mutta etenkin koska meillä on lapsia, on meidän molempien vastuulla omalta osaltaan kasata kaikki nämä kolme, erilaiseksi mutta toimivaksi.

kuukkels: Olen nyt enemmän ja enemmän kallistumassa itsekin siihen, että minun on saatava välimatkaa ex-mieheeni. On vain todella vaikeaa katkaista välejä, kun 20 vuotta on ollut niin tiiviisti toisen kanssa yhdessä. Ja tosiaan, kun ei minulla niitä muita ystäviä ole. Tänä viikonloppuna hän oli vielä täällä käymässä, siivottiin talosta ja tontilta vielä enemmän hänen tavaroitaan pois. Ja samalla sovittiin joulukuulle kolme tapaamista, jossakin muualla kuin entisessä kodissamme ja parin tunnin pituisia. Se on jo huomattavasti vähemmän, mitä nyt olemme olleet tekemisissä eli siinä mielessä parempaan suuntaan olen menossa. Yksi asia vielä on, että miten pystyn katkaisemaan myös viestittelyn hänelle. Siinä minulla riittää työsarkaa, koska kun oikein ahdistaa, en tiedä minne muualle saan sitä ahdistusta purettua.

Tälläkin hetkellä ahdistaa ja tulevaisuus pelottaa. Tunnistan itsessäni niin paljon työstettäviä asioita, että tulevaisuus tuntuu kauhean raskaalta. Koen että olen syypää tähän eroon. Tunnen, etten ollut tarpeeksi hyvä, en osannut olla oikein, kun toinen ei halua enää olla kanssani. Itsetuntoni on täysin pakkasella. En ymmärrä, miksi minun on niin vaikea tutustua ja luottaa ihmisiin, miksi olen näin sisäänpäin kääntynyt ja erakoituva. Kun en kuitenkaan yksinkään viihdy, tekisin mitä vain jos saisin kumppanin sohvalle vierelleni. Ja nyt olen niin väsynyt, etten jaksaisi yhtään käsitellä näitä tunteita, enkä varsinkaan yrittää kehittyä. Yritän toistella itselleni, että vasta 7 viikkoa on kulunut, ei minun vielä tarvitsekaan jaksaa kaikkea. Mutta silti kärsimätön puoleni minusta huutaa, että miksi asiat eivät jo etene, miksi ei jo tunnu paremmalta. Onneksi terapeutti nyt tuntuu sellaiselta, että pystyn hänen kanssaan näistä asioista puhumaan aika avoimesti ja uskon että hänen kanssaan työstän näitä asioita vielä pitkään...

Olen se toinen osapuoli; se, joka aikoo jättää. Pelkään, mitä siitä seuraa. Selviämmekö molemmat hengissä.

Yhteistä elämää on takana muutama vuosi, ja hän kärsii pahoista mielenterveysongelmista. Uskoin, että se ei haittaa: Hän tukee minua ja minä häntä, aina ja ikuisesti. Paloin itse työssä loppuun, mutta toivuin siitä. Hän ei toivu. Ei pysty eikä usko koskaan pystyvänsä. Ei edes tunnusta sairauttaan. Nyt minunkin uskoni on käytetty loppuun.

Rakastan, ja hän rakastaa, mutta se ei enää riitä. Haluan olla iloinen itseni, haluan tuntea himoa ja tulla himotuksi. Ei ole hänen vikansa, että hän ei siihen kykene, mutta en enää jaksa enää odottaa, sitä mitä ei tule koskaan tapahtumaan. Tilanne ei parane, vaan vain huononee, vaikka mitä tekisin.

Olemme puhuneet erosta, mutta jo seuraavana päivänä hän uskottelee itselleen, että mitään ongelmaa ei ole. Hänellä ei ole ystäviä eikä läheisiä perhesuhteita - olen se ainut ystävä ja pilari. Hän on sanonut usein, ettei olisi elossa ilman minua. Itsetuhoisia ajatuksia on paljon, mutta ei tarpeeksi, että hän suostuisi päivystykseen. Kävin mielenterveyshoitajan juttusilla, ja hän varoitti siitä, että mies saattaa yrittää viedä minut mukanaan. Täytyy olla varovainen.

En halua, että hän kuolee, enkä halua itsekään kuolla. Mitä minä teen? En voi soittaa hätänumeroon ja kertoa, että aion jättää hänet. Että kannattaisi ehkä lähettää apua. Tosin mistä minä tiedän mitä kohta tapahtuu. Ehkä ei mitään. Ehkä olemme vain surullisia.

Olen todella pahoillani. Niin teidän kuin meidänkin puolesta. Erot on perseestä oli niissä kummalla puolella vaan.