Olen täysin avuton nykyisen parisuhteeni tilan vuoksi. Olemme seurustelleet noin vuoden ja asuneet tästä vuodesta n. 10kk yhdessä. Naisystäväni on raskaana hieman yli kolmannella kuulla. Tiedän, raskaana ollessa mielialat heittelee ym mutta en enää tiedä mitä tehdä.
Parisuhteemme on aina ollut (alkuhuuma!) mukavalla mallilla paitsi raskauden ilmettyä. Harrastamme (vielä) säännöllisesti seksiä ja meidän suhteessamme on läheisyyttä ja hellyyttä.
Nykyän kuitenkin kaikki on huonosti, ahdistaa ym ja tuntuu, että pääasiassa kaikki on minun syytäni.
Minä käyn täysipäiväisesti töissä ja naiseni vain on kotona. Nainen on kotoisin toiselta paikkakunnalta, eikä hänellä ole ystäviä n. 200km sisällä juurikaan (entisiä työkavereita lukuunottamatta). Naisella on kuitenkin lukuisia vanhoja ystäviä (99% miehiä) kenen kanssa hän keskustelee sosiaalisessa mediassa. Naisella on kaksi lasta aikaisemmasta liitosta, joiden kanssa minä tulen loistavasti juttuun ja nämä lapset ovat erittäin mukavia ja helppoja. Nainen valittaa päivittäin, että kuinka häntä ahdistaa olla vain kotona ja että aikoo muuttaa monen sadan kilometrin päähän yksin ja jättää minut tänne. Hän ei kuitenkaan tee elettäkään tutustuakseen alueeseen, jossa on nyt pari vuotta asunut. Hän joutui jäädä pois töistään, sillä ei voinut raskaudesta johtuen turvallisesti työskennellä kyseisessä ammatissa.
Tätä niin sanottua epävakautta on kulunut nyt n. 2 kuukautta, joista viimeisen kolmen viikon aikana on karkeasti ollut 4 paskaa päivää ja 1 ihan ok päivä. Viimeisten päivien aikana eron merkit ovat olleet naisen puolelta hyvin selkeästi ilmaistuna.
Hän myös käyttäytyy minua kohtaan hyvin törkeästi ja ilkeästi mm. kertomalla suoraan että hän kyllä pärjää yksin ja hän ei halua, että tuleva lapsi saa nähdä koskaan isäänsä. Hän myös sanoo, että voi hyvin kertoa sosiaaliviranomaisille ettei mukamas tiedä kuka isä on ja näin rajoittaa minun tapaamistani lapsen kanssa. Hän toistelee jatkuvasti, että hänestä tuntuu etten oikeasti rakasta tulevaa lastani ja en välitä hänestä.
Hän puhuu tulevasta lapsestamme, että ”voit hoitaa velvollisuutesi mutta ei haittaa jos et tahdo”. Olen tunne-elämältäni hyvin sekaisin sekä kroppani alkaa fyysisesti voida pahoin (olen melkoinen jännittäjä ja stressaaja muutenkin). En enää tiedä mitä tehdä.
Itkettää, ahdistaa, raivostuttaa jatkuvasti. Pahinta on se, että kun suurin kriisi on ohi niin saattaa mennä päivä tai kaksi niin on kuin ei olisi mitään ikinä tapahtunutkaan. Hän kertoo usein, että olen paras, ihanin ja kiltein mies ketä hän voi saada mutta kuitenkin tahtoo muuttaa yksin kauas pois, sillä kaikki vain ärsyttää. Aluksi hän pohti, että muuttaisi raskauden ajaksi pois yksin asumaan sosiaalituen voimin. Nyt asia on kääntynyt niin, että eroaisimme lopullisesti ja hän muuttaisi pois. Oli niin tai näin, en usko, että jos hän muuttaisi raskauden ajaksi n. 300km päähän, että hän olisi sen jälkeen valmis palaamaan takaisin.
Kirjoitushetkellä on taas ”kriisi päällä”.
Apua kaivataan, lähinnä oli pakko vain päästä avautumaan sillä ei ole juuri ketään kenelle jutella.
mietin vain itse naisena ja välillä todella väsyyneenä ja itkuisenakin olen ollut... olisin vain kaivannut miehen tukea ja turvaa; jonkun halausta ja sanoja: "kaikki on hyvin".
en tarkoita että naisen käytös on sun syytäsi, mutta itse ainakin voin aina vaan ahemmin, kun huomasin, ettei toinen välitä yhtään.
voin niin samaistua vaimoosi; en vain ole ketään uhannut mitenkään enkä itseäni tappaa.
mutta niin rikki ja yksin olen tuntenut olevani ja se sai minut voimaan vielä pahemmin ja hakemaan eroa miehestäni. en vain tuntenut saavani tukea, vaikka sitä olisin eniten tarvinnut.
Hei Outofidea. Tiedän, että raskaana hormonitoiminnan muutokset vaikuttavat käytökseen, mutta rajansa kaikella. Kumppanisi uhkailut ja piruilu on saavutanut mittasuhteet, jossa oma jaksamisesi on syystä vaarantunut. Miten tuollaisessa tilanteessa kykenee enää tukemaan toista, jos lokaa sataa niskaan urakalla.
Olet ehdottanut kumppanillesi ammattiavun hakemista,mutta hän on kieltäytynyt. Kyllä työkalut ovat silloin häviksissä. Lisäksi, jos hän kokee, ettei ole sinulle selitysvelvollinen, on parisuhde huonoissa kantimissa.
Oma näkemykseni on, että kumppanisi käytös on äärimmäisen häiriintynyttä. Kaikkea ei voi panna raskauden piikkiin.
Mieleen nousi myös kysymys, kokeeko kumppanisi olevan valmis vanhemmuuteen. Olette olleet parisuhteessa suhteellisen vähän aikaa ja yhteen muuttaminen ja raskaus ovat tapahtuneet hyvin nopeasti. Mutta jos olette päätyneet yhteistuumin siihen, että aika on oikea, niin eihän siinä ole epäselvyyksiä.
Kerroit, että kumppanisi on uhkaillut eväävänsä sinulta tapaamisoikeudet, jos eroatte. Siinä tulee laki vastaan. Etävanhemmalla on oikeus tavata lastaan. Tottakai olisi parempi, jos lapsella olisi molemmat vanhemmat läsnä, mutta ainakin tällä hetkellä yhteinen tulevaisuus näyttää hyvin kivikkoiselta. Kun tilanne on tällä hetkellä pahoin tulehtunut, keskittyisin huolehtimaan omasta jaksamisesta, koska jos olet itse henkisesti riekaleina, ei sinulla ole voimia olla toisen ihmisen tukena.
Kiitokset nopeista vastauksista.
Ensinnäkin;
Olen koittanut parhaani mukaan olla tukena ja järjestää ohjelmaa (lähinnä ulkoilua ja vastaavaa) mutta mikään ei kelpaa. Naisystäväni on ollut työttömänä jo raskauden alkuajoista lähtien hänen itse irtisanottua itsensä.
Totta on, että pari suhteemme on lyhyt (n. 1v) ja raskaus tuli nopeasti mutta naisystävälläni on kaksi lasta aikaisemmasta liitosta (8- ja 5v pojat), jotka eivät asu meidän kanssamme.
Tämän päivän aikana olen vastaanottanut lukuisia itkuisia anteeksipyyntöjä asiaan liittyen ja syystä tai toisesta hellyin.
Tuntuu pahalta riidellä kun on itse niin rakastunut..
Olen ilmaissut asiani niin, että tarvitsen aikaa mutta lupaan yrittää kaikkeni suhteen pelastamiseksi kuin myös hän haluaa.
Itselläni on tunteet tällä hetkellä niin sanotusti nollissa mutta en haluaisi pahoittaa toisen mieltä.
Teenkö väärin jos naisystäväni olettaa kaiken olevan ns. normaalisti vaikka itse en tunne enää läheskään niin vahvoja tunteita kuin ennen. Olen ollut viimeisen kuukauden vahvasti masentunut ja ahdistunut asiasta ja sen takia odotukseni suhteesta ovat aika mitättömät.
Olenkohan minäkin raskaana kun (todnäk stressin johdosta) painoa on tullut 1,5 kuukaudessa 9 kiloa ja mielialani vaihtelevat jatkuvasti suhteeseen liittyen...😐
Vaikea on olla ihmisen tukena, joka vesittää auttamisyrityksesi. Jokaisella (jopa niillä kilteimmillä) tulee jossain vaiheessa mitta täyteen. Ihmettelen, että olet jaksanut näinkin pitkään. Kaikkea ei omasta mielestäni voi sovittaa sillä, että pistää(anteeksi sanavalintani) paskamaisen käytöksen raskauden piikkiin. Molemmilta löytyy kuitenkin vielä halua yrittää yhdessä. Masennus sekä ahdistus latistavat tunteet. Vaikka rakastatkin häntä, ei hänen käytöksensä voi olla vaikuttamatta sinuun. Kun välinne olivat kunnosda, pystyittekö selvittämään pulmatilanteet puhumalla ? Tämä menee minulta nyt arvailun puolelle, mutta kirjoituksissasi läy ilmi, että erittelemään mielialojasi ja näkemään syy ja seuraussuhteet
Kumppanisi sensijaan tuntuu olevan täysin hukassa. Mistä noin ikävä käytös kumpuaa. Jos hän on ilmaissut halunsa jatkaa yhteiseloa, olisi kohtuullista saada selitys, mlksi välinne ovat nyt huonossa jamassa. Pyydän anteeksi negatiivissävytteistä palautetta. Kumppanisi käytös vaan menee yli ymmärryksen. Toivon kuitenkin, että saatte välinne kuntoon. Jaksamisia sinulle.