KAIKKI ALKOI VUOSI SITTEN.
MIES RAKASTUI TYÖKAVERIINSA.ALKOI VIESTITTELY. LOPETTIVAT ISE.
meni kaksi kuukautta, mies ei tullut kotiinsa työpäivän jälkeen, menivät kahtyville.mikää nkään ei ole loppunut. romahdin. yö oli hirveä. seuraavana pvänä nainen lähti, mutta ei pystynytkään jättämään perhettään.
mentiin terapiaan. puskin vihaani, emme päässeet eteenpäin. meillä mies sai jopa syytteen ,kun kutsuin paikalle poliisit hänen käytyään minuun kiinni. menimme sovitteluun, ei tullut syytettä.
meni muutama kuukausi, taas maanantaina nainen oli sanonut miehelleni, ettei voi unohtaa tätä.sain laakin, joko lapset tai tämä nainen. keskiviikkona mies soitti naiselle, että ei voi jättää lapsiaan.
sanoo, että jäi pelkästään lasten vuoksi kotiin. lähtee kuitenkin kanssani lenkille, yhteiselle lomareissulle. touhuaa kotona normaalia perhe-elämää. emme riitele, kun emme puhu asiasta.
lapsi sanoo, että se nainen täytyy tappaa. hirveää. kun en tiedä itsekään , mitä tehdä. lähteäkö vaiko jäädä löysään hirteen.
Toivo14, tiedän mitä käyt läpi. Jouduin itse elämään samanlaisessa tilanteessa puolitoista vuotta. Jouduin seuraamaan sivusta mieheni rakastumista työkaveriinsa ja yhteydenpidon salailua. Välillä he lopettivat yhteydenpidon, ja siten olivat aina uudestaan ja uudestaan taas yhteydessä, ja jotain kautta huomasin sen. Milloin löysin mieheni puhumasta salaa puhelimeen tai viestittelemästä tällä naiselle. Olin aivan vereslihalla ja rikki revitty, ja enimmän aikaa halusin vain kuolla. Ilman lapsia olisin varmasti luovuttanut, monta kertaa. Osa tunteista miestäni kohtaan kuoli tuona aikana, kun pakolla yritin tappaa niitä, ja kun tajusin, kuinka tärkeä tuo ihminen hänelle oli. Pelkän vihan voimalla olisin ehkä päässyt nopeammin eteenpäin, mutta olisiko se kuitenkaan ollut todellista. Ei pitkän yhteiselämän menneisyyttä ja kaikkea hyvää pyyhitä hetkessä vihalla pois kokonaan. Minun miehelläni oli kuitenkin pitkän aikaa toive päästä tilanteesta irti, vaikka hän ei siihen pystynyt. Hän kärsi kovasti siitä, kun tiesi satuttavansa minua jatkuvasti. Mutta tuon kipeän prosessin aikana mieheni tajusi vähitellen, että on tehnyt hirveän virheen, ja että hän haluaisi elää kanssani ja korjata niitä ongelmia, joita meillä on aiemmin ollut. Itse en vain enää tiedä, pystynkö siihen.
Vaikka tilanteemme tällä hetkellä on sekava, enkä tiedä mitä haluan tai mihin pystyn, lopultakin reilun kahden vuoden jälkeen tuntuu siltä, että olen selvinnyt elämään. En toivo enää koko ajan kuolevani, ja osaan iloita jo useistakin asioista. Pystyn keskittymään työhön ja välillä muihin puuhiin ilman, että tuska raastaa koko aikaa. Edelleen tämä on kipeä tie, enkä tiedä, mihin ratkaisuun päädymme, mutta olen vahvempi ihminen, ja tiedän pärjääväni, vaikka tiemme erkanisivat. Sinäkin selviät. Et ehkä jaksa uskoa siihen nyt, mutta aika tekee tehtävänsä. Oikotietä ei valitettavasti ole, eikä kukaan toinen voi sanoa sinulle, mitä sinun on tehtävä. Ratkaisut on tehtävä itse. Minäkään en vielä tiedä, mikä on minun ratkaisuni, mutta toivon että se selviää vähitellen ja jonain päivänä voin seisoa ratkaisuni takana miettimättä koko ajan, teinkö oikein.
Olen kirjoittanut paljon tuon hirveimmän ajan tuntemuksista ketjussa Elämän sortuminen, mieheni on pettänyt ja ihastunut toiseen. Jos jaksat lukea niitä, ehkä löydät sieltä jotain yhtäläisyyttä omaan tilanteeseesi.
Voimia sinulle 🙂🌻
Joonuska , kiitos. vertaistuesta. toivon todella, että sinäkin tiedät aikaa myöten vastaukset.
Totta on tuo, että yhteiset vuodet pitävät. Meillä myös lapset. Oli jotenkin lohduttavaa, ja ihanaa, kun kirjoitit, että tästä selviää. Tiedätkö, me selvitään. Oikeasti. Minua pitää ylhäällä perheterapeutin sanat " vaikka olet parisuhteessa, niin oma itsenäisyys täytyy aina osata pitää". eli se, että kaikesta huolimatta rakennamme elämää myös pelkästään itsellemmekin, emme vain siinä parisuhteessa toisen kanssa. Kun jokainen tekee tätä, niin ihastumisia tulee. Uskon identiteettikriisiin, jossa haetaan omaa itseään:tätäkö haluan, onko tämä ihminen se, jonka kanssa haluan loppelämäni elää?
Minäkin olin ensin paniikissa.en voi elää miestäni. mutta, varmaan siihen. minulle jäisi lapset, ystävät, terveys, työ. Elämä. vaikka toinen jättäisi ja pettäisi, niin emme voi lakata kuitenkaan elämästä. tekisimme suurimman vääryyde n itsellemme.
tiedän toki, jos ero tulisi, niin surisin. taivas, miten surisin ja itkisin. masentuisin.
en tiedä , eilen sanoi asumuserosta, tänään että katsotaan.
kävin katsomassa yhtä myytävää asuntoa. tajusin, että en ole valmis vielä siihen. haluan katsoa tämän loppuun. vihaa työstän terapiassa.
iso halaus sinulle Joonuska, tulen lukemaan aikaisemmat kirjoitelmasi.olet täysin samassa veneessä kuin minä. halaus.🙂🌻
Joonuska kirjoitti 22.6.2014 13:51
Olen kirjoittanut paljon tuon hirveimmän ajan tuntemuksista ketjussa Elämän sortuminen, mieheni on pettänyt ja ihastunut toiseen. Jos jaksat lukea niitä, ehkä löydät sieltä jotain yhtäläisyyttä omaan tilanteeseesi.
Voimia sinulle 🙂🌻
Joonuska, ,luin elämänkokemuksesi läpi, ja olen todella järkyttynyt. Miten mies voi tehdä jotain tuollaista?
Tuli mieleen, että ilmeisesti minunkaan ei kannata uskoa enää mihinkään hyvään, ja että näinhän se on, että kun toinen rakastuu ulkopuoliseen, niin se on hänen vaan käytävä läpi.
Hui.
Eli ilmeisesti minunkin parisuhderintamalla on vielä jotain hirveää tulossa? Tässä on vaan se ero, että miehen työkaveri on myös naimisissa ja viiden lapsen äiti. Olenkin miettinyt, minkälaista elämää heillä olisi, jos uusioperheeseen kuuluisi seitsemän lasta.
Jotenkin täytyy minunkin valaa uskoa itseeni, etten anna itseäni nöyryyttää liikaa. Mieheni ei käy vapaa-ajalla missään, ei puhu puhelimessa, ainoastaan käy lenkillä. eli mahdollisuudet tavata salaa tämä nainen on mahdottoman pienet. miten työpaikalla ehditään lempimään? kertokaa, miten nämä työrakastumiset menevät.
tunnen naista kohtaan suunnatonta vihaa. voisin ajatuksissani tappaa hänet.
saas nähdä, miten käy. mutta nyt, kun luen sinun kokemustasi + muiden kirjoittaneiden, olen kauhuissani.petänkö itseäni?
Hei Toivo14, kiva kuulla että sait kirjoituksestani lohtua. Itsekin olen saanut paljon tukea täältä ja huomannut kuinka lohdullista on, ettei ole ainoa ihminen maailmassa, jolle on käynyt näin.
Ihastumisissa ja pettämisissä on tosiaankin varmaan kyse jonkinlaisesta identiteettikriisistä ja vastausten hakemisesta. On vaan surullista, että ihastunut osapuoli satuttaa siinä niin paljon toista ihmistä, ja joskus koko perhettä.
Ero on varmasti aina tuskallinen, vaikka siihen olisi varautunut jo pitkäänkin. Luulen että olen itse tehnyt erotyötä jo kaksi vuotta siitäkin huolimatta, että asumme edelleen saman katon alla. Lopullista tilannetta on kuitenkin vaikea kuvitella. Millaista elämä olisi sitten, kun mies on todella lähtenyt? Varmasti se olisi raastavaa ja hirveää, mutta omalta osaltani luulen, että olisin siihenkin paljon valmiimpi nyt kuin heti alussa suhteen tullessa ilmi. Tuskatonta ja helppoa se ei varmaan silti ole koskaan kenellekään.
Vaikka elämäntilanteemme on pitkälti sama, sinä et välttämättä ja toivottavasti joudu kokemaan kaikkia niitä asioita, joita minä jouduin. Minullahan tässä samassa rytäkässä tuli lisäksi ilmi mieheni aiemmat pettämiset ja satunnainen kaksoiselämä pitkältä ajalta. Mieheni oli kuitenkin pystynyt elämään varsin pitkään kaamean salaisuutensa kanssa, ja se kaikki kauheus tuli tietooni samalla kerralla työkaveriin ihastumisen kanssa. Siksi se teki tilanteestani vielä hirveämmän ja vei pohjan koko menneeltä elämältä.
Minunkin mieheni ihastuksen kohde oli naimisissa suhteen aikana, ja hänellä on lapsia. Tämä nainen erosi sinä aikana, kun hänellä oli suhde mieheni kanssa. Heidän suhde loppui siis viime kesänä, ja pian sen jälkeen tämä nainen alkoi jo seurustella uuden miehen kanssa.
Minun mieheni ja ihastus olivat työpaikalla samassa työhuoneessa usein kahdestaan, ja he olivat puhuneet hyvin paljon asioista. Joskus he olivat kosketelleet toisiaan (en tosin tiedä, kuinka uskalsivat niin tehdä). Mieheni oli myös joskus vienyt tuon naisen autolla kotiin ja tiedän heidän lähennelleen silloin. Vieläkin tulee hirveä olo näitä muistellessa ja tietäessä, että tuo toinen nainen on istunut meidän autossa minun paikallani ja mieheni on suudellut häntä.
Minäkin olen monesti kysynyt itseltäni, petänkö itseäni vai pystynkö vielä joskus elämään kunnolla mieheni kanssa. Kun ihastus on voimakas, siinä ei auta mikään muu kuin aika. Joko se menee ohi tai sitten mies tekee toisenlaisen ratkaisun ja haluaa erilaisen elämän. Olen pohtinut monesti, teinkö ison virheen, kun jatkoin siinä tilanteessa olemista. Mutta ihminen ei voi elää pelkästään järjen ääntä kuunnellen, kun tunteetkin sotkevat kuvioita. Ja vaikka kuinka yritin tukahduttaa tunteeni miestäni kohtaan, eivät ne kokonaan hävinneet. Mutta sen olin luvannut itselleni, että jos mies olisi vielä kolmannen kerran tehnyt jotain tuon naisen kanssa (kaksi kertaa hän oli tuon naisen kanssa illan vietossa osan ajasta kahden kesken), niin se olisi ollut viimeinen niitti. Siinä vaiheessa miehelläni alkoi kuitenkin olla jo järkeäkin päässä pelkkien tunteiden sijaan, ja hän ymmärsi tilanteen, eikä enää rikkonut luottamustani.
Toivottavasti asiat selviävät pikkuhiljaa. Välillä se on tuskaisen hidasta ja kaikki ahdistaa, mutta välillä tunnelin päässä näkyy valoa. Voimia kovasti ja halaus ! 🌻🙂🌻
Joonuska kirjoitti 23.6.2014 18:23
Ihastumisissa ja pettämisissä on tosiaankin varmaan kyse jonkinlaisesta identiteettikriisistä ja vastausten hakemisesta. On vaan surullista, että ihastunut osapuoli satuttaa siinä niin paljon toista ihmistä, ja joskus koko perhettä.
Ero on varmasti aina tuskallinen, vaikka siihen olisi varautunut jo pitkäänkin. Luulen että olen itse tehnyt erotyötä jo kaksi vuotta siitäkin huolimatta, että asumme edelleen saman katon alla. Lopullista tilannetta on kuitenkin vaikea kuvitella. Millaista elämä olisi sitten, kun mies on todella lähtenyt? Varmasti se olisi raastavaa ja hirveää, mutta omalta osaltani luulen, että olisin siihenkin paljon valmiimpi nyt kuin heti alussa suhteen tullessa ilmi. Tuskatonta ja helppoa se ei varmaan silti ole koskaan kenellekään.
Vaikka elämäntilanteemme on pitkälti sama, sinä et välttämättä ja toivottavasti joudu kokemaan kaikkia niitä asioita, joita minä jouduin. Minullahan tässä samassa rytäkässä tuli lisäksi ilmi mieheni aiemmat pettämiset ja satunnainen kaksoiselämä pitkältä ajalta. Mieheni oli kuitenkin pystynyt elämään varsin pitkään kaamean salaisuutensa kanssa, ja se kaikki kauheus tuli tietooni samalla kerralla työkaveriin ihastumisen kanssa. Siksi se teki tilanteestani vielä hirveämmän ja vei pohjan koko menneeltä elämältä.
Minunkin mieheni ihastuksen kohde oli naimisissa suhteen aikana, ja hänellä on lapsia. Tämä nainen erosi sinä aikana, kun hänellä oli suhde mieheni kanssa. Heidän suhde loppui siis viime kesänä, ja pian sen jälkeen tämä nainen alkoi jo seurustella uuden miehen kanssa.
Minun mieheni ja ihastus olivat työpaikalla samassa työhuoneessa usein kahdestaan, ja he olivat puhuneet hyvin paljon asioista. Joskus he olivat kosketelleet toisiaan (en tosin tiedä, kuinka uskalsivat niin tehdä). Mieheni oli myös joskus vienyt tuon naisen autolla kotiin ja tiedän heidän lähennelleen silloin. Vieläkin tulee hirveä olo näitä muistellessa ja tietäessä, että tuo toinen nainen on istunut meidän autossa minun paikallani ja mieheni on suudellut häntä.
Minäkin olen monesti kysynyt itseltäni, petänkö itseäni vai pystynkö vielä joskus elämään kunnolla mieheni kanssa. Kun ihastus on voimakas, siinä ei auta mikään muu kuin aika. Joko se menee ohi tai sitten mies tekee toisenlaisen ratkaisun ja haluaa erilaisen elämän. Olen pohtinut monesti, teinkö ison virheen, kun jatkoin siinä tilanteessa olemista. Mutta ihminen ei voi elää pelkästään järjen ääntä kuunnellen, kun tunteetkin sotkevat kuvioita. Ja vaikka kuinka yritin tukahduttaa tunteeni miestäni kohtaan, eivät ne kokonaan hävinneet. Mutta sen olin luvannut itselleni, että jos mies olisi vielä kolmannen kerran tehnyt jotain tuon naisen kanssa (kaksi kertaa hän oli tuon naisen kanssa illan vietossa osan ajasta kahden kesken), niin se olisi ollut viimeinen niitti. Siinä vaiheessa miehelläni alkoi kuitenkin olla jo järkeäkin päässä pelkkien tunteiden sijaan, ja hän ymmärsi tilanteen, eikä enää rikkonut luottamustani.
Toivottavasti asiat selviävät pikkuhiljaa. Välillä se on tuskaisen hidasta ja kaikki ahdistaa, mutta välillä tunnelin päässä näkyy valoa. Voimia kovasti ja halaus ! 🌻🙂🌻
huh huh.vaikkaikka elämäntilanteessani ei ole mieheni kaksoiselämää, on kirjoituksessasi paljon samaa tilannetta kuin omassani. lähtö ei todellakaan ole helppoa, vaikka järki niin sanoisikin. paitsi että tunteet kuolee pikkuhiljaa koko ajan, varsinkin, kun mies tekee tätä salassa, olematta lainkaan rehellinen.mukana tietenkin saamani pahoinpitely.
en itsekään usko, että tämä on vielä tässä, vaikka yhteydenpito naiseen on jälleen lopetettu. teen siksi itselleni taustaelämää piikkuhijaa, käyn pankissa katsastamassa asuntolainaa, yhteys ammattiauttajiin myös lasteni kohdalla.
Yritän samalla koko ajan muistaa, että yksi laatikkoni elämässä on Oma Reviiri. Jaksaminen. kuten psykologi sanoi, että en esimerkiksi voi pelastaa lasteni hyvinvointia, jos en pelasta ensin itseäni.
halaus kaikille vertaisille.
jotenkin minun nyt täytyy kirjoittaa tänne usein.ehkä itsenikin vuoksi ,voin joskus lukea, mitä olen tuntenut.
kävin eilen juttelemassa työterveyspsykologilla. hän siteerasi sitä samaa, että pelastaakseni rakkaimpani , eli lapseni, minun täytyy laittaa happinaamari ensin omille kasvoilleni, sitten vasta lapseni. lisäksi hän jakoi elämäntilanteeni eri lokeroihin, ja pyysi niitä miettimään.
seuraavaksi menin kasvatus-ja perheneuvolaan. haluan jotenkin jonkun pisteen, jossa mahdollisen eron tullessa otetaan huomioon myös lapseni. itkuhan siellä tuli. kuitenkin huomasin keskustelun olevan helpottavaa. olenhan tehnyt jo paljon pohjatyötä:
sain työpaikan lähempää lapsiani, kävin katsomassa asuntoa jne. Mutta toisaalta, eräs ajatus tuli mieleeni, kuin luin täällä vertaisiani: miksi minä tekisin kaikki päätökset. miksi en velvoita miestäni, jos hän on kerta lähdössä? kuten esimerkiksi lapset: suuttumushan tulee viestintuojalle. miksi minä kertoisin?hän saa hoitaa kaikki järjestelyt.
eräs asia on myös selvä: asumuseroon en suostu. vaihtoehtona lopullinen ero. en kertakaikkiaan voi sietää sitä, että hän pelehtisi tuolla välin työkaverinsa kanssa.
ja raahaisi tämän naikkosen asuntoon, josta omistan puolet.miksi lähtisin kodistani?
olen miettinyt, että mitä teen, jos seuraavan kerran tulee vielä tämä nainen kuvioihin, ? minusta tuntuu, että soitan suoraan lastenvalvojalle , ja pyydän tätä laittamaan miehen pois kotoaan. tämäkin on kuulemma mahdollista.
toisaalta mietin , hätiköinkö? mieheni soitti naiselle kuukausi sitten, että lapset menevät etusijalle, jos hänen täytyy miettiä, kumman valitsee. yhteyttä eivät ole pitäneet, töissä kuulemma puhuneet ohimennen. minulle kuitenkin sanoo, että tunteet eivät ole täysin kuolleet, vaikka tietää, että ettei siitä mitään tulisi. täytykö minun toivoa, että elämällä seesteistä elämää voisi parisuhteemme parantua?
en tiedä, enkä tiedä, haluanko välttämättä loppujen lopuksi kokonaan jäädä ja toivoa. haluan tehdä oman elämäni ratkaisuja. välillä olen masennuksen syövereissä ja välillä kaikki menee hyvin.
sitä tuskan määrää, mitä toinen aiheuttaa, en olisi voinut kuvitella. kun joutuu pakosta tappamaan tunteitaan toista kohtaan. sehän on verrattavissa äkilliseen kuolemaan.
jossa kuitenkin tämä ns. kuollut elää koko ajan samassa taloudessa.
nukumme erillään, fyysistä läheisyyttä ei ole, sitä hän ei ole koskaan osannut antaa täysiä, ei edes lapsilleen. minulle hän ei ole ehdottanut seksiä vuosikausiin, osoittanut välittämisensä kuulemma sitoutumalla muuten perheeseemme. tämäkö riittää minulle? joskus haluaisin miehen, joka pystyisi halaamaan minua ja sanomaan: minä rakastan sinua.
Hei Toivo14,
kyllähän tilanteissamme on paljon samaa. On varmastikin hyvä, että teet käytännön tasolla valmistautumista omaan elämään. Lopullista päätöstä ei tarvitse vielä tehdä, mutta asioita pohtineena et ainakaan putoa ihan tyhjän päälle, jos tienne erkanevat. Ammattiauttajien tapaaminen on myös hyvä juttu, ja saat varmaan sieltä jotain ideoita ja ajatuksen siemeniä tilanteen pohtimiseen.
Kyllä miehesikin kuuluu ottaa vastuuta ja kertoa mahdollisesta lähtemisestään. Sinun ei pidä joutua huolehtimaan kaikesta! Hän on se, joka on tehnyt väärin, ja hänen on myös tehtävä jotain asioiden eteen.
Koin itse hyvin samalla lailla toissa syksynä, etten halunnut asumuseroa, kun en voinut kestää ajatusta, että mieheni viettäisi aikaa toisen naisen kanssa. Se on todellakin liikaa vaadittu! Itsekin olin sitä mieltä, että olisin halunnut erota heti ja olla näkemättä miestä enää koskaan. Lasten takia se olisi kuitenkin ollut aika mahdotonta ja lapsille kamalaa.
Olisiko teillä miehesi kanssa jotain yhteistä, jota voisitte ajatella nyt? Jos pystyisitte viettämään aikaa kahdestaan, puhumaan, tai käymään yhdessä ulkona ilman lapsia? Meillä oli paljon yhteistä sillonkin, vaikka tuo toinen nainen oli vielä taustalla kuvioissa. Myönnän kyllä, että tilanteemme oli varsin sekava, mutta tavallaan etsimme toisiamme myös tuona kamalimpana aikana ja pystyimme välillä läheisyyteen. Ehkä sinun kannattaa kuitenkin edetä rauhassa ja olla hätiköimättä eron kanssa. Toivottavasti miehesi pystyy olemaan erossa toisesta naisesta, eikä jatka yhteydenpitoa salaa. Itse karvaasti kokeneena tiedän tosin, että suhteen lopettaminen ei välttämättä suju hyvin, ja se voi alkaa helposti uudelleen. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy tapauksessasi.
Yhdyn täysin siihen, ettei tuota tuskan määrää voi kuvitella, jos ei ole sitä kokenut. Tunteiden tappaminen on myös todella raastavaa ja vaikeaa. Ja se mustasukkaisuus... Se on aivan hirveää, jos tietää tai arvaa, että oma mies on jossain toisen kanssa...
Voimia sinulle kovasti ja muillekin vaikeass tilanteessa eläville!
Joonuska, kyllä, järki sanoo, että en halua kiirehtiä eron kanssa. Tunteet taas toista. Monta kertaa mies on sanonut, että nyt se on loppu, ja ei kuitenkaan. Tuon työkaverin kanssa.
Eilen illalla oli taas paha mieli. Olin tehnyt ruoan, laittanut sen niin, että on valmiina, kun mies tulee töistä.
Söi. Kysyi sen jälkeen, että onko sinulla mitään menoja perjantaina? Minä siihen, että ei. Odotin, että kysyy että tehtäisiin yhdessä jotakin. Ei. Aikoi lähteä työkavereittensa kanssa ulos , kun loma alkaa.
Siitä se sitten alkoi. Sanoin, että en luota yhtään, mitä sitten tapahtuu ja että minusta ei tunnu hyvältä, että sinä lähtisit, koska siellä on myös se työkaveri.Tästä mieheni vain suuttui, että meidän ei tarvitse jutella yhtään, ja että täällä ei ole koskaan pystytty puhumaan mitään rakentavasti. Tuntuu tosi pahalta, eikö mies näe yhtään miltä minusta tuntuu.Sanoin sitten vain iltaa myöten, ennen kuin lähdin purkamaan huonoa oloani jumppaan, että minulla on sovittu meno perjantaina - jonka sitten loin itselleni juuri tämän asian vuoksi- ja että et pääse työkavereitten kanssa ulos.
Mietin, onko tämä järjkevää? Puhuuko tässä mustasukkaisuuteni vaiko se, etten yhtään voi luottaa ja että se on sitten lapsille hirveää taas, jos vanhemmat riitelevät ja heille annettu loma menee pipareiksi.
Jokin ulospääsy tästä täytyy löytää. En halua tällaistakaan jatkaa, jos mies ei yhtään arvosta minun tunteitani. Toisaalta, voinko kieltää häntä lähtemästä ulos työkavereitten kanssa? Hän itse sanoi, että haluaa lähteä heidän kanssaan vain työkavereina ulos.
Ei ole koskaan aikaisemminkaan ole ollut hinkua lähteä.
Oikeasti, haluan pois tästä pahasta tunteesta.Tästä kaikesta.
Tuli sitten käytyä perheterapiassa.
Kerroin tuntojani, jospa lähtisinkin itse tästä suhteesta. Hän kyseli, miten lapset, mitä tunnen nyt. Antoi vinkiksi, jospa antaisit itsellesi jonkin ajanpään, mihin katsoa. Jospa se olisikin niiden lasten vuoksi, että nyt rauhoittuisin.
Joskus lapset ovat se linkki tulevaan. Joskus voi todellakin olla hyvä, että liitossa on jokin kiinni pitävä seikka, johon tukeutua silloin , kun epäilee omia tunteitaan.Se voi olla avioliitto, lapset taikka sitten yhteinen velka. Noista kolmesta kun ei pääse pois hirvittävän helpolla.
Aika näyttäisi, tuntuuko samalta silloin, kuin nyt.. Hän ehdotti myös täysinäistä välinpitämättömyyttä miestäni kohtaan, kokeilla täysin omaa elämää,siitä huolimatta, että asumme yhä samassa taloudessa.
huh, kun kaikki on niin vaikeaa. Mutta, olen saanut jotain tuntoa siitä, että tästä kyllä selvitään. Aikuiset kyllä pärjäävät, mutta lapset eivät ilman aikuisia. Kun ratkaisu tulee, siihen vaikuttaa paljon lapset.
Haluammeko pois helvetistä vaiko haluammeko helvettiin. Näin raakasti sanottu.
Joonuska kirjoitti 25.6.2014 20:16
Olisiko teillä miehesi kanssa jotain yhteistä, jota voisitte ajatella nyt? Jos pystyisitte viettämään aikaa kahdestaan, puhumaan, tai käymään yhdessä ulkona ilman lapsia?
Joonuska, tämä pysäytti. Tiedätkö, ei ole mitään. Muutaman kerran käyty yhdessä lenkillä - minun aloitteestani, puhuminen ei kannata. Siinäpä se, kun mies ei tee mitään aloitetta yhtään millekään. ei siis yhtään millekään. Seksi on yksi asia, jolle hän ei ole tehnyt aloitetta 12 vuoteen. On kyllä ruvennut toimiin aloitteestani. Epäilen vahvasti, ettei hän kykene läheisyyteen. Tämä tulee taas hänen kotoaan. Ei kykene kehumaan ketään, ei lapsiakaan. Kaikki toiminta tulee suorittamisen kautta. Hän tekee hyvää ruokaa, ja haluaa tehdä sitä, tämä siis esimerkiksi. Sillä tavalla osoittaa välittämisensä. Ja arvaa mitä? Näin tekee juuri hänen äitinsäkin. Hellyyden osoitusta ei ole annettu kotona riittävästi, jotta hän olisi kyennyt siihen myös aikuisiällä.
Päivitystä tilanteeseeni. Itselleni, ehkäpä opin tästä jotain. Mitä? Itsetuntemusta.
Tulipa sitten perjantai-aamu, nyt on jo tiistai.
Mieheni oli lähdössä töihin aamulla, ja minulla oli taas se kiusaus katsoa hänen puhelimeensa. Siellä se oli. Iltamyöhäisestä lähetetty tekstiviesti. Sisältöä en tiedä.
Samana aamuna minulla oli aika kriiisityöntekijälle, romahdin. Yhtäkkiä oli kriisitaloa ja lastensuojelua. Mies muuttaa, minä jään kotiin lasteni kanssa. Hirveä tunne, mutta päässäni takoi, ei enää, ei yhtään enää.
Puhuin mieheni kanssa, ja sanoin, että hän ei enää hallitse elämäänsä. Hänen elämäänsä hallitsee tämä nainen, joka välillä miettii jäävänsä kotiin, ja välillä ottavansa mieheni.
En jaksanut enää, ja nyt tuli tarve itsesuojeluun. Mies on ollut kotonakin yhtä aikaa meidän kanssa, yöksi täytyisi mennä pois.
Yritän hirveästi karpata itseni kanssa. Nyt elää enemmän omaa elämää eikä mieheni kautta. Ei kannata hirveästi itseään pettää, ja antaa kohdella huonosti. Minä laitan stopin, ja toivottavasti se myös pitää.
miksi annamme ihmisen niin paljon määrätä elämäämme? ovatko ne net paljon puhutut tunteet, vai onko se sitä ihmisen sisäsyntyistä tarvetta olla yhdessä toisen kanssa?
vai onko sitä itse niin sen verran vahva, että on uskaltautunut elämään toisen kanssa, senkin ehdolla, että toinen loukkaa, kuten nyt? miksi ei voi vain päästää irti? olisiko parempi tai helpompaa päästää irti, jos siinä vierellä olisi se toinen ihminen jo valmiiksi katsottuna? sekin tuntuu niin hirveältä ajatukselta...
en tiedä, kenelle kirjoitan, itselleni. ehkä haluan lukea myöhemmin tätä päiväkirjaa.
Viime yönä puhuttiin. Monta tuntia. Anteeksi minulta pyydettiin. välittämistä, ja tahtoa yhdessä jatkamiseen miehellä on.
Mutta, samalla tiedostaa sen, että pyristelee tästä naisesta eroon, joka on samalla työpaikalla.Miten uskoa, miten luottaa? Tulenko taas alas rytinällä, entistä kovemmalla tuskalla?
terapiaan on menossa.yhdessäkin jossain vaiheessa. riittääkö se, vai ajattelenko vain itseäni ja pyydän lähtemään? lapsiani en ajattelisi. mitä teen. voiko anteeksipyyntö ja antaminen riittää uskoon?ja luottamukseen?
...minulle on sanottu, ihan suoraan, kun pyytää anteeksi, se on kuin pyytäisi synninpäästöä, jos vielä saa anteeksi, se on kuin lupa tehdä uusia kolttosia.
Anteeksi voi pyytää ja anteeksi voi antaa, mutta voiko koskaan unohtaa? En tiedä muista kuin itsestäni, mutta siihen en pysty.
helemi... itse asiassa. olet oikeassa. koko vuoden odotin miehen anteeksipyyntöä, ja nyt kun sen kuulin, niin ei tunnu missään. tai tuntuu siltä, että se antoi kasvot koko tapahtuneelle.
koko tarina on niin likainen. tänne ensi kertaa kirjoittaessani miehelläni ja naisella oli vain työtapaamiset , mutta ei tapaamisia työpäivän jälkeen. toukokuussa vannottiin kaiken olevan ohi.
kesäkuussa minulla oli kuitenkin jostain syystä ääretön paha olla. aavistin jotain, vaikka mieheni kielsi, että on naisen kanssa missään tekemisissä.
heinäkuussa selvisi, että nainen oli vuokrannut yksiön 500 m meistä. mieheni käynyt siellä 2-3 kertaa. kuulemma tätä salatapaamista kesti viikon.
nyt kaikki on jälleen kuulemma ohi, kun ollaan oltu kuukauden kesälomalla.
en jaksa uskoa.