Elämäni romahtamassa
En oikein tiedä mistä aloittaa. En pysty kunnolla edes kirjoittamaan kun käteni vapisevat niin.
Sain lauantaina tietää, että vaimoni on rakastunut toiseen. Tai hän väittää kyseessä olevat ”ehkä” rakastuminen, mitä se sitten tarkoittaakaan. Minusta se on hyvin selvä asia. Olenkin sitä mieltä, että hän on rakastunut, mutta ei tohdi sitä täysin minulle myöntää. Tämä toinen mies astui kuvioihin tietysti työpaikalla. Siten minäkin aikanaan viamoni tapasin ja suhteemme alkoi. Olimme silloinkin molemmat naimisissa omilla tahoillamme. Meillä oli ns. nuoruudenrakkaudet viety vihille. Sitten löysimme toisemme ja se oli menoa. Naimisiin menimme 10 vuotta sitten. Olemme molemmat noin 40-kymppisiä ja nyt töissä eri paikoissa.
Meillä ei tuolloin ollut lapsia entisissä avioliitoissa. Nyt on kaksi yhteistä ihanaa tenavaa! Viimeiset pari vuotta meillä on mennyt vähän huonommin. Seksiä ei ole juuri lainkaan, ehkä kerran joka toinen kuukausi ja tuolloinkin melko väkinäistä. Vaimo ei ole halunnut. Viimeiset puoli vuotta vaimo on viihtynyt töissä. Lähtee aikaisemmin ja tulee myöhemmin. Monesti tulee kotiin niin, että olen jo lasten kanssa ruokaillut sen perheen yhteisen aterian ja vaimo syö yksin. Sitten joko tekee kotona läppärillä töitä tai linnoittautuu netin maailmaan. Karkeasti ottaen elämämme on ollut tätä viimeiset puoli vuotta. Se aikaa tuo ihastus on ollut kuvioissa .
En ole saanut vaimoani puhumaan aiemmin. En ole ehkä tarpeeksi yrittänytkään. Nyt olen ollut aistivinani, että jotain on pahasti vialla ja sain hänet tunnustamaan ihastumisen/rakastumisen.
Minun maailmani romahti sillä sekunnilla.
Olemme yrittäneet parina iltana keskustella asiasta. Hän ei tiedä haluaako lähteä vai ei. Väittää, ettei se mies ole tässä pääasia vaan on ahdistunut suhteessamme muutoinkin. Hän haluaisi enemmän omaa aikaa, haluaisi myös, että minäkin viettäisin enemmän aikaa kavereideni kanssa. Olen kuulemma liikaa kotona. Minä toivoin, että voitaisiin koittaa viettää lapsetonta aikaa ja antaa aikaa myös itsellemme ja toisillemme. Olemme alun alkaen tehneet täss sen virheen, että emme ole puhuneet tarpeeksi vaan antanut pienten ongelmien kasaantua isoiksi.
Olen kysynyt rakastaako hän minua. Väittää rakastavansa, mutta kun kysyn, rakastaako hän minua muutoinkin kuin lastensa isänä, hän on hiljaa. Minä rakastan häntä valtavasti. En ole tämän avioliiton aikana edes kokenut muita ihastuksia. Hän tietää minun rakkauteni suuruuden. Osallistun myös reilusti kotitöihin, siitä se ei ole kiinni. Minä pelkään, että perheemme hajoaa ja vaimo lähtee tuon miehen matkaan. Osaan lukea vaimostani samat merkin, joita oli silloin kuin oma suhteemme alkoi ja erosimme ensimmäisistä puolisoistamme. Tämä toistaa samaa kaavaa.
Vaimoni ei halua kertoa kuka mies on kyseessä. Hän myös sanoo ettei suhde ole edennyt fyysiseksi. Väittää myös, ettei ole viettänyt aikaa miehen kanssa töiden ulkopuolella. Tämä ei pidä paikkaansa. Selailin vaimoni puhelinta ja löysin tälle miehelle lähetetyn sähköpostin, jossa on vaimoni ottama valokuva tästä hepusta kun hän ajaa vaimoni autoa. Vaimoni siis valehtelee. Eiköhän siellä ole siis seksiäkin harrastettu. Ja näin ollen tiedän myös kenestä on kyse. Vaimolleni en ole tätä vielä kertonut. En tiedä pitäisikö vai ajanko hänet sillä vieläkin enemmän miehen syliin.
Nyt on tilanne se, että en saa nukuttua, en syötyä ja räjähtelen lapsille. Vaimoni on vielä tämän viikon töissä ja minä lasten kanssa lomalla. Eilen rukoilin vaimoani jäämään ja hän sanoi, ettei jaksa kuunnella moista vaan haluaa miettiä asioita rauhassa. Antaa minun roikkua löyhässä hirressä. Hän sanoo, että tämä vaatii nyt aikaa ja miettimistä. Häntä kuulemma kaduttaa, että minulle edes kertoi ja olisi pitänyt miettiä asia valmiiksi yksin. Sanoin olevani eri mieltä. Minusta oli hyvä, että kuulin sen ja asiaa voidaan koittaa korjata. Minulla taas on sellainen tunne, että asia on päätetty ja minulle annetaan aikaa tottua siihen. Olemme parin viikon päästä menossa parisuhdeterapiaan. Vaimoni suostui kynsin hampain.
Olen helvetinmoisessa suossa. Vaimoni on minun elämäni rakkaus ja hänen rakkautensa minuun on kuihtunut pois. En tiedä miten saisin hänet pysymään rinnallani, saati sitten rakastumaan uudelleen. Olin aistinut, että kaikki ei ole kunnossa, mutta ei minulla ollut aavistustakaan, että näin syvällä uidaan. Ja jos hän jäisikin, miten voin olla varma siitä, että hän sitä todella haluaa ja tuo homma ei jatku tai uusiudu.
En yksinkertaisesti kestä ajatusta elää ilman häntä. Luulin, että tästä avautuminen olisi helpottanut, mutta kävikin ehkä päinvastoin. Minulla on todella paha olla itseni ja lastemme puolesta.
On tämä melkoista vuoristorataa. Oltiin pitkä viikonloppu koko perheen voimin ulkomailla ja tilanne oli siellä ihan erilainen kuin kotona. Sain vaimon henkisesti lähelle, halattiin ja itkettiinkin vähän yhdessä. Hän oli aivan toinen nainen kuin kotona. Sieltä paljastui jotain hyvää kun hän laski puolustusmuurin pois. Tunsimme molemmat yhteenkuuluvuutta. Sitten taas kun palasimme kotiin, esirippu laskeutui välillemme ja vaimo on kylmä ja etäinen. Ei päästä enää lähelle (henkisesti siis).
Olimme toistamiseen terapiassa ja siellä hän sanoi, että jos NYT pitäisi päättä, tulisi kaksi taloutta. Hän ei kuitenkaan päästöstä nyt tee, ettei tule hätiköity päätös, jota sitten myöhemmin katuu. Se on jännä, että tämä kotiympäristö saa meidät kauas toisistaan ja reissussa olimme ihan eri ihmiset. Miten saisimmekin luotua saman ilmapiirin tänne, niin jotain hyvää tästä vielä voisi syntyäkin. Se rakkaus ja läheisyys on siellä jossain, sillä näin sen ihan selvästi. Siinä minä toistaiseksi roikun.
Vaimoni ei näe tässä tulevaisuutta tällä hetkellä. Syyksi hän sanoo sen, että ei usko meidän pääsevän enää mihinkään hyvään ja unohtaa tätä kaikkea tapahtunutta. Hän pelkää, että on rikkonut niin paljon mitä en voi unohtaa ja että jatkuvasti tulen kyttäämään ja tulkitsemaan ja epäilemään häntä, sillä tiedän myös sen, että se toinen mies on hänelle tärkeä ihminen ja en tiedä kuinka hän pääsee siitä irti. Terapeutti sanoi, että hänellä on paljon aiempaa kokemusta siitä, että näistä epäilyistä, luottamuspulasta ym. pääsee kyllä irti. Hän sanoi myös, että tällainen kriisi on monesti auttanut pareja löytämään toisensa uudestaan ja se on toiminut jopa lähentävänä tekijänä. Näin minäkin haluan uskoa. Ongelmana onkin, että vaimoni ei usko sen olevan mahdollista. Tämän kun saisin muutettua, niin meillä olisi mahdollisuus. En vain tiedä miten. Nyt otamme parin viikon tauon terapiaan ja yritän olla rasittamatta häntä näillä asioilla. Katsotaan onko sillä mitään vaikutusta.
Valtavasti tämä ahdistaa ja pelottaa.
Hei 🌻🙂🌻
Olen seurannut tarinaanne ja haluaisin tietää, miten Sinulla tai teillä nyt menee?
Tuo rakastuminen toiseen kyllä vaikuttaa arkielämästä pakenemiselta ja lienee vasta ihastumisen tasolla.
Rakkautta on se, että pidemmän yhteisen elämän jälkeen voidaan sanoa haluavansa jatkaa elämää juuri sen valitun ihmisen kanssa☺️❤️☺️
Siihen rakkauteen sisältyy myös ymmärrys ja tukeminen niin hyvinä, kuin pahoinakin päivinä.
Nykyään ihmisistä on tullut järkyttävän itsekkäitä ja pinnallisia. Vain omat tarpeet ja halut määrittävät sen, miten ihminen elää...
Kun on parisuhteessa tai perheellinen täytyy omata kykyä asettaa muiden tarpeitakin omien edelle.
Ja lopuksi: reiluinta on kertoa kumppanille se, että on tyytymätön suhteen tilaan. Pettäminen on mielestäni tunteiden tasolla satuttavin ja loukkaavina teko, minkä ihminen voi kumppaniaan kohtaan tehdä😭
Moi,
Minä todella ymmärrän tilanteesi ja olotilaa 🙁 Ensimmäisenä sanon että pidä itsestäsi huolta, syö, liiku, nuku, vietä aikaa ystävien kanssa, mitä vaan että saat ajatukset hetkeksi pois ja hyvän olon tunteita jotenkin vaikka vaikeaa se onkin...Tässä oma tarinani jos yhtään lohduttaa ja antaa toivoa teidän suhteelle.
Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa 20v ja viime elokuussa tunsin et kaikki ei ole hyvin joten otin asian puheeksi ja syntyi valtava riita. Silloin mieheni ilmoitti minulle ettei tiedä rakastaako minua enään eikä tiedä haluaako enään olla naimisissa...maailmani romahti täysin!
Tämä tuli ihan puun takaa enkä yhtään ymmärtänyt mitä tapahtui, kun oletin että meillä on kaikki hyvin, vaikka näin pitkässä suhteessa tuleekin välillä ongelmia, ei seksiä eikä yhteistä aikaa tarpeeksi kun on lapsia, työtä ym ym ym
Epäilin että on toinen nainen, mutta hän kielsi sen täysin. Viikko myöhemmin selvisi että hänellä oli toinen nainen, jonka kanssa oli "suhteessa" vuoden verran ja tunteita ja seksiä oli myös.
Hän ei tiennyt haluaako lähtee toisen naisen matkaan vai erota ja olla sinkku mutta hän oli jo luovuttanut ajatukseen että jatkaisi minun kanssa yhteistä elämää ja tunsi niin paljon syyllisyyttä siitä että on minua loukannut ja pettänyt ettei tiennyt miten edetä.
Itkin päivät ja yöt, söin mielialalääkkeitä, unilääkkeitä ja ryyppäsin ja laihduin yli 10kg kun en voinut syödä mitään...sain ahdistus, paniikki ja raivokohtauksia kun hän ei ollut kotona ja halusin vaan kuolla ettei tarvisi tuntea tätä hirveätä kipua ja pahaa oloa enään.
Yhtenä päivän ilmoitin miehelleni että en hyväksy sitä et luovutetaan heti ilman että yritetään kaikkemme. Sanoin että haluan parisuhdeterapiaan ja jos se ei toimi, jotain muuta ja jos kaiken yrityksen jälkeen asiat ei suju hyväksyn sitten eron, vaikka sisimmillään en missään tapauksessa näin halunnut käyvän. Tämä kuitenkin jotenkin muutti hänen ajatuksiaan ja helpotti hänen ahdistusta ja että olin hyväksynyt lopputuloksen oli se sit mikä oli...
Vaatimukseni oli että yhteys toiseen naiseen on loputtava eikä yhteyttä saa olla niin kauan kuin ollaan naimisissa. Hän suostui siihen ja terapiaan muutaman keskustelun jälkeen.
Rakastan miestäni todella paljon ja tiesin ettei hänen rakkaus minua kohtaan ole kadonnut, vaan olimme vähän eksyksissä, ja hän teki virheen mutta annoin anteeksi kaiken.
Päätin taistella avioliittoni ja rakkaan mieheni puolesta ja nyt on vuosi aikaa kulunut...tämä on ollut vaikeinta mitä olen ikinä elämässä joutunut kokemaan mutta pikku hiljaa olo parani, vietimme aikaa yhdessä, juttelimme, itkimme ja rakastelimme ja nyt olemme edelleen yhdessä, hän rakastaa minua, seksi elämä on parempi kuin on koskaan ollut ja hän on löytänyt itsensä, tunteet ja halut minua kohtaan.
Edelleen meillä on hetkiä kun tulee riitaa tai epäilen jotain mutta puhumalla ollaan saatu asiat selviksi ja tämä vie aikaa ja hän tietää sen...hän on luvannut ettei ikinä enään tällaista minulle tule tekemään ja minun on luotettava siihen, vaikka vaikeeta välillä on.
Kuitenkin, jos toinen vaan jotenkin suostuu odottamaan ja yrittämään, eikä tee mitään peruuttamattomia päätöksiä niin sanon vaan että taistele rakkaasi puolesta äläkä anna periksi! Tämä ei tietenkään aina toimi ja varsinkin jos toinen ei suostu mihinkään, sillä ketään ei voi kuitenkaan pakottaa johonkin mihin ei halua...mutta mieheni ei alussa halunnut mut sain hänen mielen muuttumaan ja uskon että jatkamme elämää yhdessä ja olen todella onnellinen vaikka ei tiedä mitä tulevaisuus tuo.
Vaikeeta tulee olemaan tekee sit mitä vaan, mutta tsemppiä ja haleja sulle 😉
Elin tuon kaiken runsaat seitsemän vuotta sitten. Olimme yrittäjät yhteisesti ja erillään. Ero rikkoi työkuviot, kaatoi velanmaksusuunnitelmat ja vei elämäni rakkauden. Putosin vaikeaan masennukseen. Valoa ei ollut näkyvissä, en mitenkään voisi selvitä. Mutta. Jokainen päivä vie kauemmaksi tapahtuneesta. Jokinen päivä antaa voimaa ja mahdollisuuksia, jos niin haluatte. Jos mieli hajoaa, hakekaa apua! Ei saa jäädä yksin. Minä selvisin, selviätte tekin. Voimaa, vääntöä ja uskoa tulevaan, niin jonain päivänä se paha uni on poissa. 🙂👍
Voimia teille, teillä sentään tunnustettu.
Meillä ei, epäilys jäynää mieltä.
Luin juuri Terveyslehdestä että petetty ja hylätyksi tulemin vastaa samaa kuin kova kiputila. Särkylääke kuulemma pitäisi auttaa.
Jännä miten paljon on pettämistä ja ihan kuin nämä netit ja kännykät vielä helpottaa sitä.
Teilläkin vielä lapsia ja sinä tunnut hyvältä kaverilta.
Millä ihmeellä saisit vaimosi heräämään että ei se vaihtaminen auta. Uudessa suhteessa taas uudet ongelmat. Se miten minä olen yrittänyt epäilykseni unohtaa että yritän urheilla ja enkä yritä liikaa huomioida miestäni. Yritän elää itselleni. Teen kaikkea sitä mikä minusta tuntuu hyvältä.
Oikeesti tiedän miltä sinusta tuntuu elän vähän samassa tilanteessa. Meillä ei vain vielä tunnustettu vaikka merkkejä on ilmassa.
Samantapaista elämäntilannetta käyty keväästä läpi. Lapsia on kaksi, joille asumusero oli kova paikka ja on edelleen. Vaimo ihastui työtoveriin joka on "sielunkumppani" jne....
Tajusin että en selviä tilanteesta mitenkään ja luin kaiken mahdollisen netistä mitä sai ja keskiössä siinä oli oma jaksaminen. Aloin liikkumaan, pitämään muutenkin huolta itsestä freesaamalla ulkonäköä. Käytän aikaa harrastuksiin ja ystävien tapaamiseen niin paljon kuin voin. Sain elvytettyä tärkeitä kaverisuhteita ja ekaa kertaa elämässä hain apua ulkopuolelta. Tärekä jutut on ollut puhua luottoystäville ekaa kertaa ja sieltä onkin avautunut yllättävä vertaistukiverkosto, jollaista ei ollut.
Asioiden hoito vaimon kanssa on sujunut, mutta kaikki henkilökohtaisempi tai meidän suhteeseen liittyvä puhuminen ahdistaa aina jo minä teen aloitteen. Näyttää toimivan niin, että kun keskityn vaan lapsiin tai arkisiin käytännön juttuihin, niin huonoina hetkinä sietlä tulee tahto selvitellä asioita. On älyttömän vaikeaa, mutta näyttää toimivan. Omasta puolesta avioliiton virheet pitää myös selvittää, että voi siitä puolesta ottaa vastuun. Meillä ainakaan ei vaimo ihan syyttä ajautunut pois luotani vaan henkisesti taisin jo kauan aikaa sitten estää kunnollisen tunnesiteen ja luottamuksen syntymisen.
Vaimolla on edelleen todella ristiriitaiset tunteet minua kohtaan, mutta jotenkin on koko ajan myös tahtonut tulla takaisin. Omien haavojen ja mokailunsa takia kynnys palata on tosi korkea ja iso tekijä on se, että pelkää, että paluu on samaan vanhaan avioliittoon, joka ei kyllä toiminut. Nyt kuitenkin haluaa varovaisesti aloittaa jotain uutta yhteistä alkua. En koe menettäväni tässä mitään, koska "uusi" minä näköjään kestää melkein mitä vaan. Jos tulee pettymys, se on odotettavissa ja palaan tähän samaan eroa edeltävään tilanteeseen.
Jos vaimo ei itse omasta halustaan palaa, niin tuskin koskaan takaisin tulee tai ei lähde pois kun tilaisuus koittaa. Sillä asenteella tässä itse olen nyt ja koitan joka päivä nauttia hyvistä asioista, joita yllättävän paljon löytyy.
Mutta itsekunnioistus, itsetunto, onnen löytäminen itsensä kanssa on täällä olleet avaintekijöitä, joilla jaksaa aina tämän päivän kerrallaan. Ja tietenkin lapsista saa energiaa ja vastarakkautta, jota ei nyt vaimolta saa.
Ja kaikki kommentit vaimolle missä on mielipidettä pistän nykyisin jos muistan etuliitteellä, MUSTA TUNTUU. Ja jos jotain jaluan niin tahtoisin, haluaisin, yms. ja suoraan asiaan kiertelemättä. Molemmat on mulle uutta, varsinkin suoraan sanoa, että en halua, haluan yms.
Joten toivottoman kesän jälkeen jotain ihmeellistä täällä on tapahtunut. Vaimo pyysin kerran jo anteeksikin aiheuttamaansa pahaan. Se tässä on kaikkein ihmeellisintä ja yllätyin siitä todella paljon.
Eli jos haluaa paluuta yhteen, niin etsii siihen keinoja ja apua ja musitaa pitää ittestä huolta. Puoliso saattaakin huomata, ettei se ihan niin kamala ollutkaan ja voi näköjään muuttua.