HEI!
Niin, oma tunteeni menneestä noin puolesta vuodesta on ollut kuin olisin ollut löysässä hirressä tai lusinut päiviä. Olen ollut toimelias ja touhukas, nyt vain istuin ja ihmettelin, missään ei ollut hyvä olla. Pää oli ihan sekaisin ja tunteet vihasta, kauhuun, kiukusta rakkauteen , jättämiseen tai pelkoon tulla jätetyksi vaihtelivat hetkittäin. Ja mikä pahinta, kuten sinäkin kuvasit oli se, että se, mikä on ollut aiemmin tuki ja turva (parisuhde ja perhe) kaikissa elämän vaikeuksissa olikin nyt vaakalaudalla- eli sinulla tai minulla ei olle muuta kuin itsesi jä läheisesi, mutta se on PALJON! Olen tässä prosessin aikana oppinut luottamaan yhä enemmän omiin voimavaroihini, uskon, että sinussakin on PAJON voimia, kunhan saat ne vähitellen käyttöön- nyt sinun ei juuri tarvitse tehdä yhtään enempää kuin mitä jaksat- hengität ja siitä se lähtee.

Oma tilanteeni on edelleen sekaisin, suhde kuulema on loppu, mutta mies ei juuri minua huomio ja häviää aina vähän väliä jonnekin, puhenlin on piilossa jne. eli ei kovin luottamusta lisäävää toimintaa... No, minä olen nyt niin kovissa liemissä keitetty, että en enää romahda samaan kuiluun kuin aiemmin- kumma juttu kuinka mieli vähitellen alkaa löytää toimintakykyä! Enää en roiku miehessäni vaan teen omiakin juttuja!

Alussa odotin ja odotin , välillä vaadin mieleheltä ratkaisuja; no, hän sanoi jotain toisena päivnä ja kohta mieli vaihtui- surullista ja raskasta. Minä olen sitä mieltä, että sinä itse päätät mihin suostut- missä miehesi miettii? minuakin on suuresti loukannut se, kuinka mieheni on ikään kuin koko ajan miettinyt asioita itsensä kannalta ja koittanut pohtia mikä hänelle olisi hyvä , se, mitä tuo pohtiminen ja mielipiteen muutos vaikuttaa minuun ja lapsiin on hänelle ollut minun näkemyksen mukaan yhdentekevää... En tiedä, olisiko homma selvinnyt paremmin jos hän olisi muuttanut muualle miettimään- tämä ei ainakaan näytä kovin nopealta prosessilta. Toisaalta taloudellisesti tämä on ollut järkevää, ei ole mennyt kuluja toiseen asuntoon jne. mutta se on ehkä pikku juttu.

Ymmärrän tilanteesi ja olen elänyt tuota samaa helvettiä, mutta usko, koita saada itsesi johonkin liikkeelle, tapaa ystäviä ja käy vaikka lavatansseissa. Minä piristyin kun lähdin ulos ja tapasin kivoja ihmisiä! Toki tuo ihmisten ilmoille meno vaatii voimia, mutta jos vain jaksat niin mene- huomaat olevasi viehättävä nainen , et vain petetty!
Voimia sinulle!

Kiitos taas kaikille kirjoittaneille.
Olen ollut pienellä lomalla,vaikka kaukana se lomafiiliksestä oli.Eikä asiat siellä ainakaan parempaan suuntaan menneet.
Jotenkin minusta vain tuntuu siltä että en minä ole miehestäni eroamassa.Meidän arki sujuu hyvin ja meidän on aina ollut hyvä olla yhdessä. Jotenkin koen että mieheni käy kasvukriisiä kun lapset ovat lähdössä pois kotoa ja tietyt asiat joutuvat uudelleen puntariin.Yhtenä päivänä olen sitä mieltä että miksi en ole osannut pitää parempaa huolta suhteestamme ja toisen sitä mieltä että en ole voinut vaikuttaa mieheni tapaan toimia. Hanellä on ollut muitakin mahdollisuuksia selvitellä tuntemuksiaan,miksi hän ei ole niin tehnyt,miksi hän on ollut uskoton, miksi halunnut loukata minua,miksi ei ole osannu toimia toisin.
Tänään on taas vahva päivä ja tuntuu että kestän tämän epävarmuden,toisena päivänä olen valmis luovuttamaan.Mieheleni olen monta kertaa sanonut että ei minun kanssa tarvitse väkisin olla.Pois voi lähteä jos pahalta tuntuu,mutta eihän tuo ole lähtenyt.
Pitäisikö minun ajaa hänet pois kotoaan kun ei enää tapaa naista.
Kyllä minusta siltä tuntuu että minun pitää käydä myös terapiassa selvittelemässä vähän ajatuksiani,mieheni jo käy ja yhdessäkin olemme käyneet ,muta siitä emme ole kokeneet saavamme kovinkaan paljon apua.
Välillä mietin sitäkin että roikunko miehessäni,mutta en koe oiken sitäkään.Koen pärjääväni yksin jos niin vaaditaan mutta ei minulla ole mitään tarvetta vaihtaa miestä.
Mietinn sitäkin että tiedänkö ketään paria joilla olisi ollut uskottomuutta, että he olisivat onnistuneet jatkamaan yhdessä ja vastaus taitaa ola, en. Onko uskottomuus nin vahva kannanoto muutoshalukkuuteen etä paluuta ei todellisuudessa enää ole?
Jotenkin vain tuntuu käsittämättömältä että näin hyvä liitto kariutuisi. Ja siksi se tuntuu vielä enemmän kummalliselta että miehenikin puhuu siitä kuinka hyvä meillä on ollut ja miten hyvä hänen on ollut olla. Missä vaiheessa se on hänen kohdaltaan muuttunut vain kuvitelmaksi?
Tänään on taas sellanen päivä että pystyn katsomaan tilannetta kauempaa ja pystyn elämään lähes normaalisti.saa nähdä millainen päivä huomenna valkenee.
Yritän päästä ajatukseen että jos suhde toiseen naiseen pysyy tekojen osalta poissa kuvioista niin jaksan katsoa kuinka tässä käy. Minä toivoisin että me pystyisimme kasvamaan,näkemään asiat uudessa valossa ja jatkamaan matkaamme yhdessä.Sitä minä toivon. mutta mikäli mieheni jatkaa suhdetta vielä millään tasolla on se sitten merkki siitä että hänellä ei enää ole tahtoa ja sitten saa olla,sitten ei enä rimpuilla.

HEI!
Pohdit, löytyykö ketään ,kuka olisi selviytynyt. Vinkiksi yksi blogi- laita hakusanaksi Kaunis Kulkuri Googlen kautta ja löydät ihanan tarinan.🙂👍

Täänään meinaa taas usko loppua. Muutamat itkut on jo itketty.
Tuntuu siltä että hän on rikkonut liittomme eikä edellekään osaa sano haluaako heittää sen menemään vai lkaa korjaamaan sitä.
Hän ei tapaa naista enää ja yritämme elää arkea mutta puheita tulevaisuudesta varotaan.
uutena asiana on tullut vaikeus läheisyyteen.Hän kokee sisällään harmautta ja tyhjyyttä.
Kysyin häneltä tänään että johuuko se siitä että hän halaisi tehdä muuta mutta yrittää tehdä toista. Hän on lievästi masentunut mutta jos tämä tilanne häntä masentaa niin pitäisikö hellittää ja päästää irti vai onko se rakkautta että yrittää taistella sen yli jos jotain tunteita sisällä vielä on.Hän koki samanlaista harmautta silloin syksyllä ennen tämän episodin alkua.
Mutta ei ole olo helppoa tässä rinalla. Ei mitään pahaakaan mutta mitäänsanomatonta.
Minusta tuntuu että olsin valmis rakentamaan uutta mutta hän ei taida olla siihen vielä valmis.Tuntuu melko nöyryyttävältä.
Uskonko siihen että hän herää vielä huomaamaan eletyn elämän arvon vai onko uskottomus niin vahva kannanotto muutoshalukkuuteen että tämä on pelkkää ajanhukkaa. Tuon asian kanssa kamppailen.
Mieheni on nyt niin väsynyt kaikesta että ei jaksa käydä keskusteluja ja olen luvannut että hän saa hengähtää ja ottaa sitten asiat puheeksi kun on ehtinut asioita miettiä ja hänellä on jotain sanottavaa. Kokee nyt olonsa niin tyhjäksi kun hänelläei ole vastauksia. Mietin sitäkin että onko hänen ajatuksensa sellaisia että hän ei halua tuoda julki,sanoo olevansa edelleen aivan jumissa. Mikä voisi auttaa.
Terapiatkin on lomalla heinäkuussa että eihän tässävoi kuin odotella ellei karkuun meinaa lähteä. On tämäkin kesäloma!Näillä fiiliksillä ptäisi syksy jaksaa.Onkko kenelläkään kokemuksia aviolittoleireistä?
Onneksi edes aurinkopaistaa ja vesi on lämmintä.

HEI!
Voi kun kirjoitat edelleen kuin meidän elämäämme! Mieheni oli myös lievästi masentunut ja on ehkä sitä edelleenkin. Itse ajattelen niin, että masenus ehkä oli olemassa jo kun suhde alkoi ja hän yritti poistaa pahaa oloaan tällä suhteella. Toki masennuksen taustalla voi olla pulmat meidän yhteiselossa... Samat puheet tyhjyydestä ja tietämättömyydestä on meilläkin käyty. Ainut lisä on ollut se, että kun puhetta alkaa tulla, niin se keskittyi lähinnä siihen, mitä minä olen tehnyt väärin...

No, en osaa sanoa mikä teillä toimisi, meillä on mennyt tässä veivaamisessa jo tovi jos toinenkin ja jotenkin asiat tästä ehkä lähtevät liikkeelle, vaikka asiat ovat vieläkin epäselviä yli puolen vuoden vitkuttelun jälkeen. Itse olisin valmis siihen, että mies muuttaisi pois- puoli vuotta sitten rukoilin jäämään... eli ainakin itse olen käynyt melkoisen prosessin läpi. Mies ehkä vieläkin miettii sitä, mikä on hänen kannaltaan paras ratkaisu; yksinolo olisi todennäköisesti melkoinen shokki ja siihen liittyy paljon negatiivisia asioita ; talous, yksinäisyys, ero lapsista jne. Mutta tosiasia on myös se, ettei voi vain napsia ihmisiä kuin ostoskoriin.. jokin valinta on tehtävä. Uskon, että sinulla on raskasta ja itse koin elämäni aivan kuin vankilatuomiona; jokainen päivä oli pitkä ja vaati äärimäisiä ponnisteluja selvitä työstä ja pienistäkin kotihommista. Mutta, usko, kyllä elämä kantaa ja asiat selkiintyvät suuntaan tai toiseen; jotenkin asioilla on jokin tarkoituksensa , ainakin itse koen nyt niin, että vaikka olen ollut kovilla, olen myös oppinut ja saanut paljon , joskaan tälläistä kriisiä ei kenellekkään toki toivo! Aurinkoa ja nauti pienistä asioista!🌻🙂🌻

Hei Tulevaisuusko
Jotenkin tuntuu että itse on pääsemässä tässä asiassa eteenpäin. Olen monesti sanonut miehelleni että jos kanssani on paha olla,pois voi lähteä. Mutta hän vastaa että olisi hän jo lähtenyt jos ei välitäisi. Tuntuu vielä mahdottomalta ajatukselta että ajaisin hänet pois kotoaan vaikka tuntuukin siltä että hän käy jonkinlaista jakobin painia tunteidensa kanssa.
Onko se kuitenki sitoutumista että ei soitellen lähde uuteen suhteeseen,vaikka tuntuu myös siltä että jos tilanne vain jatkuu ja hän vuodenpäästä tuleekin siihen tulokseen ettei hän pääsekänn tunteistaan eroon ja lähtee niin tähänkin ajatelmaan olen monesti sanonut että lahde nyt.
Paljon haluaisin käydä keskusteluja siitä millaista elämää hän on toivonut/ elänyt.
Onko hän nyt vasta herännyt huomaamaan asioita jotka ovat hänelle tärkeitä mutta ei ole tunnistanut tunteitaan aiemmin. Onko meilla todellista mahdollisuutta rakenta a tästä uutta tulevaisuutta.
Olemme erilaisia monellakin lailla. Onko se meille rikkaus vai erottava tekijä.
Surulliselta vain tuntuu se että emme osannet ratkaista tätä toisella tavalla.Oli niin hienoa tuntea se luja luottamus toista kohtaan,mutta kaikesta huolimatta haluaisin jatkaa yhteistä matkaa. Oppia tästä jotain syvempää shteeseemme,mutta en tiedä riitävätkö mieheni voimat.
Vai onko hän löytänyt sellaisen palasen jota hän ei ole tiennyt kaipaavansa ennen kuin se sattui tulemaan vastaan.
Minun on ollut hyvä olla. Niin hänkin sanoo,mutta en voi uskoa että jos syvältä tuntuu hyvälle,voi antaa tuollaisten asioiden tapahtua.
otain on jäänyt tunnistamatta,sanomatta,ymmärtämättä.
En tiedä kauanko jaksan. Syksy painaa päälle ja työkiireet taas alkamassa molemmilla.Odotin niin että lomalla voisimme puhua asioista rauhassa,mutta ei nämä asiat ole paljonkaan edenneet. Jostain luien että loma on mielentila ei säätila.ja tänä kesänä se on pitänyt todella paikkansa. Näistä hienoista säisä huolimatta ei loma ole tuntunut hetkeäkään lomalle,mutta tuleehan se kesä ensi vuonnakin..

HEI Revitty!
Niin, meilläkin on tilanne se, että mies sanoo juuri samoilla sanoilla, että olisi jo lähtenyt ellei välittäisi... Minä kuitenkin mietin, mistä hän välittää; itsestään, taloudesta, lapsista, kodista, minusta, koirista vai mistä? Mikä on minun paikkani tässä hänen välittämisessään kun hän on jo lähdes vuoden tehnyt niin karmeita tekoja? TOisaalta onhan minullakin, kuten myös sinulla oikeus tehdä itsenäisiä ratkaisuja. Koen kuitenkin , kuten luulen myös sinun kokevan, että on katsottava kaikki kortit enne kuin pystyn itse ajamaan hänet pois . Olen sanonut, että lähde ja mene. Hän itsekin sanoo välillä, että lähtee, sitten kuitenkin peruu. Itse koin ja sinäkin olen ymmärtääkseni elänyt kuitenkin ihan hyvässä parisuhteessa, tai ainakin näin me petetyt olemme kokeneet- pettäjällä on kai eri käsitys asiasta.

Tämä on pitkä ja vaikea prosessi jossa tunteet menevät niin laidasta laitaan. Itse koen, että rakkaus on sinänsä voimavara, mutta se on myös vaarallinen sen suhteen, että pitää kiinni ehkä jostain sellaiseta, mistä ei enää kannattaisi pitää. Mutta, prosessi etenee. Se, mitä itse toivoisin enemmän olisi se, että puoliso kertoisi ajatuksistaan enemmän- tätä ehkä sinäkin toivot. Itse ajattelen, että hän käy syvällisemmät keskustelut tämän kolmannen osapuolen kanssa ja sivuuttaa minut- en tiedä.. vai onko niin,että hän ei juuri puhu kenenkään kanssa- ei oikein tiedä itsekään mitä on tekemässä.

Hei

Olen lukenut paljon kaikenlaista ja mietin että liekö kyseessä mieheni kasvukriisi.Murrosiässä kapinoidaan vanhempia vastaan keski-iässä puolisoa.Miksi toinen ratkaisee kasvunsakriisit uskottomuudella toinen jotenkin toisin?Tuntuu niin käsittämättömältä että näin toimiva liitto onkin ollut toisen mielestä niin arvoton ja huono että hän haluaa jotain ulkopuolelta.
Keskustelumme on paljastumisesta lähtien ( mies keroi itse)mennyt niin että minä kysyn ja mies vastaa,mutta nyt olen päättänyt että en enää kysy,odotan että hän alkaa itse kertomaan mitä haluaa.Katsotaan riittääkö mun kärsivällisyys odottaa. Mies käy terapiassa ja me yhdessä myös. On vielä sellainen tunne että ei se ole meitä yhtään vienyt eteenpäin.Omaehtoista keskustelun aloitusta menneestä,toiveista,tapahtuneesta,tulevaisuudesta ym.ei ole vielä tapahtunut. Mies kyllä avoimesti vastaa kun häneltä kysyy.

Yksi elämäniohjeista on että "elämä on suhteellista".ja niin tässäkin vaiheessa vielä ajattelen.Arkemme kuitenkn edelleen sujuu,meillä on jonkinverran läheiyyttä,ei alkoholia ei väkivaltaa,ei enää tapaa toista. Siedänkö ja pystynkö antamaan tuon hetkellisen teon anteeksi jos se ei enää toistu. Hän tietää että toista tilaisuutta ei sitten enää ole. Jos tuollaista toimintaa haluaa jatkaa niin sitten on päästettävä irti minusta.

Tämä kuuluu taas siihen että et voi aina vaikuttaa siihen mitä sinulle tapahtuu mutta voit vaikuttaa siihen miten siihen suhtaudut. Tuntuu kyllä siltä että haluaisin käydä keskustelemassa itsekin jonkun psykologin kanssa asiasta. Sieltä voisi saada eväitä asiaan ja sen käsittelemiseen itsensä kanssa.
Kova tämä koulu on ollut.Voimia kaikille jotka asian kanssa kamppailevat!

Hei, revitty. Olen läpikäynyt pitkälti samoja asioita ja tuntoja kuin sinäkin. En lopulta kyennyt jatkamaan liittoamme, vaan erosimme. Nyt siitä on jo pari vuotta ja huomaan voivani selvästi paremmin.

On todella raskasta aikaa käydä kuukausikaupalla läpi sitä ajatusta, onko liitolla enää oikeasti jatkumismahdollisuutta, jos toinen on ollut kuukausia uskoton ja miehellä on edelleen voimakkaita tunteita toista naista kohtaan. Kerroit että miehesi tunnusti itse pettämisen, mutta lopetti kuitenkin sivusuhteen. Mikä sai miehesi kertomaan asiasta? Itsekin luulin, että mieheni lupaaminsa tavoin lopetti suhteen, mutta muutaman viikon kuluttua huomasin, että suhde ei ollutkaan loppu ja että yhteydenpito naisen kanssa jatkui ainakin jollain tavalla. Se taas romutti uskoani miehen aitoon tahtoon yrittää vielä jatkaa liitossamme.

Ajan mittaan ja vähitellen kävi ilmi myös, että muitakin asioita oli vähän kaunisteltu mm. suhteen kestoa. Soimasin itseäni, että miten en ollut huomannut mitään, mutta työni vuoksi olen pois kotoa lähes joka viikko ainakin pari päivää. Kun lapsetkaan eivät ole enää pieniä, oli mieheni helppo tavata naista poissaollessani. Nainen oli eronnut ja vapaa. Nainen oli samaa ikäluokkaa kuin mieheni, joten rakastuminen ei ollut selitettävissä tyypillisenä hullaantumisena nuoreen naiseen viidenkympin korvilla,vaan jostain muusta oli kysymys. Lisäksi tieto, että työssään mieheni saattoi ohimennen törmätä naiseen, ei huojentanut mieltäni lainkaan.

Kun sivusuhde sitten viimein päättyi ja tiesin sen varmasti, oloni helpottui vähän. Ainakin joksikin aikaa, sillä huomasin, että mieheni oli edelleen usein omissa ajatuksissaan, poissaoleva ja hänestä oli kadonnut aiempi positiivisuus. En kuitenkaan uskaltanut kysyä, ajatteliko ja kaipasiko hän tuota toista naista näinä hetkinä. Mies sanoi, että hänellä on paljon tunteita minua kohtaan, mutta kuvasi niitä lähinnä sisarellisiksi ja vastaavasti ymmärsin, että hänen tunteensa toista naista kohtaan jatkui voimakkaana suhteen päättymisestä huolimatta.

"Välirauha" kesti melko pitkään, kunnes aloin voida huonosti ja ajatella todella omaa oloani ja toiveitani. Olihan mieheni tämän prosessin kuluessa 2 kertaa ilmoittanut haluavansa erota, rakasti toista naista, mutta eli yhä parisuhteessa kanssani. Tilanne oli ristiriitainen ja kestämätön. Minulle ei riittänyt enää yhteinen sujuva arki, halusin tuntea itseni rakastetuksi enkä koko ajan sillä saralla kakkoseksi. Huomasin myös, että en voisi enää saada takaisin täydellistä luottamusta mieheen. Ajatus jonkinlaisesta jatkuvasta epäilystä oli kestämätön. Asiaa alettiin taas puida ja jouduin kohtaamaan sen kylmän totuuden, että tunteita ei voi käskeä ja että en voinut saada miestäni enää entisin tavoin rakastamaan minua ja toista naista pois miehen mielestä. Totesin, että se ei riitä minulle, vaan haluan antaa itselleni mahdollisuuden johonkin muuhun ja saman mahdollisuuden miehelleni.

Ei ero lopulta sitten kuitenkaan ollut lainkaan helppoa vaikka ymmärsin liittomme jatkumisen mahdottomaksi ja pitkään jouduin tekemään erotyötä. Kuulisin mielelläni, miten teillä on edennyt ja onko miehesi päässyt yli toisesta naisesta ja millä ajatuksin itse jatkat liittoanne, mikäli ette ole päätyneet eroamaan.

Jaksamista tähän pimeään marraskuuhun.

Kiitän Viviania hienosta kirjoituksesta. Olen elänyt tässä ristiriitojen tilanteessa kohta vuoden; edelleen tilanteeni on sekava. Jonain päivänä näyttää ja tuntuu siltä, että yhteiselo mieheni kanssa kantaa ja selviämme näistä karmeista kokemuksista. Toisena päivänä tulee lunta tupaan kun selviää joitain uusia asioita,tai osa jää selvittämättä ja jäävät vaivaamaan mieltä. Mieheni ei edelleenkään katso aiheelliseksi "tunnustaa" mitään, mistä minulla ei ole 100 % todisteita. Hän väittää , että suhde on loppu, mutta jotenkin koen ja tunnen, että asiat eivät ole oikein. Vivian kuvasi kuinka hän jäi vaille aitoa rakkautta. Itse koen täysin samoin. Minulla on tunne, että mieheni on kanssani ikään kuin väkisin, jostain pakosta (lapset, talous jne), ei sen vuoksi, että rakastaisi minua itseäni täydestä sydämestään. En toki haikaile mitään huumaa, mutta aitoa tunnetta kaipaan ja toki luottamusta.

Lisäksi mieheni ei ole edelleenkään pyytänyt tekojaan anteeksi; sanoo vain, että se tulee aikanaan (anteeksi pyytäminen) ja minun pitää katsoa peiliin, miksi hän ei pyydä anteeksi . On toki niin, että oma käytökseni ei ole aina niin korrektia, mutta kai minulla on oikeus kokea itseni loukatuksi ja nöyryytetyksi. Viha ja raivo ovat mielestäni luonnollisia, mutta mieheni on kai eri mieltä. Nyt olen parina päivänä lähentynyt vahvasti sitä ajatusta, että lopullinen ero on paras ratkaisu; meillä on jo harkinta -aika meneillään vaikka asumme edelleen yhdessä. Jotenkin tulevaisuus noin epäilyttävän puolison kanssa tuntuu mahdottomalta. Surullista toki on se, että erossa menetän paljon niitä asioita, joita olin avioliittoa solmiessani toivonut; yhteistä vanhuutta, kumppanuutta jne. Lasten kannalta ero toki on myös raskas ratkaisu, mutta ei jatkuvassa ristiriidassa eläminen ole myöskään hyväksi kenellekkään.

Vaikeaa on, mutta ajastaan nämä asiat ratkeavat!

Minä sain tietää pettämisestä kun kumppanini hänen päivästään kysyessäni kertoi olleensa kävelyllä selliasen naispuolisen ystävän kanssa josta en ollut koskaan aiemmin kuullut ja samalla hän punastui. Tuntui iso möykky mahassa, tuntui että siinä oli jotain enemmän. Viikon päästä hän alkoi kysellä mitä pitäisi tehdä jos on ihastunut johonkin.....kysyin oletko ihastunut siihen kävelyseuraan. Vastaus oli kielteinen. Viikko tästä hän tunnusti olevansa ihastunut. Annoin hänelle viikon aikaa päättää kumman kanssa haluaa olla. Määräajassa hän päätti että jää minun luokseni ja päättää ihastumisensa ja yhteydenpidon. Laittoi myös kännykkään äänet päälle uudelleen. Pari viikkoa meni kivasti, mutta kun yritin suudella, hän sanoi että en nyt vielä pysty panostamaan tähän, tarvitsee aikaa. Kaksi viikkoa myöhemmin sanoi että erotaan ja että on edelleen ihastunut. Haluaa kuulemma tutustua häneen paremmin.
Asutaan yhdessä vielä, laitetaan talousasioita kuntoon. Asunto menee myyntiin keväämmällä. Hyvänyön suukon saan joka ilta, samoin töihin lähtiessä, välillä jossain välissä halataan ja saan suukon. Joinain päivinä tuntuu kun mitään ei olisi tapahtunutkaan vaan kaikki on niinkuin ennenkin. Nauretaan niinkuin ennenkin ja on kivaa. Tällaisina päivinä en kysele liikoja ja hän on tyytyväinen kun ei tarvitsee "vääntää" asioista.
Olen kertonut avoimesti omasta pahasta olostani, hän ei pysty puhumaan omistaan vaan sanoo selvittävänsä omat asiansa oman päänsä sisällä.
Eromme jälkeen on tavannut toisen naisen pari kertaa. Ilmeisesti silloin kun sanoo menevänsä harastuksiinsa, eli meneekin tämän naisen luo.
Lasta piti alkaa yrittämään viikkoa ennen kuin tämä toinen nainen astui kuvioihin, esteettömyystodistuskin oli juuri saatu.
Nyt olen tämän kahden kuukauden aikana laihtunut 10 kiloa, enkä pysty kunnolla nukkumaan enkä syömään. Työni hoidan, muuten olen raunio ja palasina.
Rakastan häntä niin paljon edelleen. Koskaan emme ole riidelleet eikä meillä mikään ollut niin kovin huonosti. Niin hänkin sanoo, että hän ei ymmärrä miksi teki näin koska ei koskaan ole vihannut mitään niin paljoa kuin pettämistä.
Välillä sanoo että hänen tunteensa olivat loppuneet minua kohtaan jo ennenkuin tämä nainen pyysi häntä kahville ja kävelylle.
Ensimmäisestä kutsusta oli kieltäytynyt, mutta toisesta ei enää....itse olin matkoilla kun tämä alkoi.
Tuntuu kuin sydäntä revittäisiin rinnasta ulos enkä pysty ajatelemaan mitään muuta kuin sitä että meneekö hän treeneihin vai tämän naisen luo ja tulee taas kotiin.
Välillä hän sanoo että pelkää tekevänsä elämänsä suurimman virheen pilaamalla molempien elämät ja että kun haluaa joskus palata takaisin luokseni, en ottaisikaan häntä enää takaisin.

Yhden päivän olin vastaamatta viesteihin ollenkaan ja siitäkös hepuli tuli. Raivosi puhelimessa minulle että älä sulje häntä ulkopuolelle ja että hän on huolissaan olenko kunnossa kun minusta ei kuulu mitään vuorokauteen.

En ymmärrä miten jaksan ja jatkan tästä eteenpäin. Sanoo että rakastaa minua ystävänä jne.....

Hei kaikille.

Oli mukava huomata että ketju on jatkunut vaikka toisaalta se on surullista kun silloin asiat ei todennäköisemmin ole lähteneet ratkeamaan positiiviseen suuntaan.
Ei meilläkään. Odottelen tässä miestäni kotiin että saisimme käydyksi ison keskustelun loppuuko tämä suhde nyt vai muuttaako hän vauin väliaikaisesti miettimään asioita.
Minäkin uskon edelleen että mieheni ei tapaa naista eikä ole häneen yhteydessä mutta viestejänne lukiessani taidan ottaa asian vielä tarkempaan tarkasteluun.

Olen kyllä monesti käynyt hänen kanssaan keskusteluja että jos on kova hinku takaisin toisen naisen syliin niie eroa minusta ensin.En halua olla enää petetty. Eikä hänen tarvitse pettää.
Meillä on myös iso prosessi ollut masennuksen ja terapian kanssa. Enkä oikein tiedä mikä on mitäkin. Pitäisikö asian antaa olla kunhan mieli vahvistuisi vai vahvistuisiko se jos pääsisi tästä sopasta pois. Itse kyllä ajattelen niin että selväksi tämä pitäisi saada puhutuksi mutta vaikeaa se on miehelleni. Vastaa kyllä jos kysyn mutta omaehtoista puhetta ei tule. Sanoo kyllä että kyllä hän vielä puhuu ja kertoo.
Haluaisin mennä hänen kanssaan sinne terapiaan ja keskustella masennuksesta sen lääkärin kanssa. Onko se fyysistä vai tilanteen aiheuttamaa.
En tiedä onko mieheni tehnyt lopullisen päätöksen lähdöstään vai auttaako tässä enää mitkään pariterapiat. 9 kk on siitä kun tapaus tuli ilmi, enkä vielä ole saanut selville mikä meidän suhteessa on ollut huonosti mutta pois mieheni on muuttamassa. Oisko joku asia tai tunne jäänyt tunnistamatta ja puhumatta näiden 20 vuoden aikana?
Toivon edelleen että asiat voisivat ratketa ja perheelämäme jatkua. Nyt elo on kamalaa
mutta jos minulta kysytään niin 20 pääsääntöisesti mukavaa vuotta yhdessä ja niin miehenikin väittää. Joten tilanne on täysin absurdi minulle. Kai näinkin voi käydä. Kaikki hyvin ja seuraavassa hetkessä kaikki aivan sekaisin.

Jos jotain kiinnostaa niin voin päivittää tämäniltaisen istunnon tapahtumat. Olen vähän huolissani mutta toisaalta sisimmässäni tunnen että jos on paha olla niin roikkuakaan ei kannata. Olisi vai hyvä tietää mistä mieheni pahaolo suhteessamme on johtunut tai mitä hän on ollut vailla kun en asiaa ole vielä tähän päivään mennessä kuullut.

HEI Revitty ja muut viestiketjua seuraavat! Toivon, että päivität tilantenne- mitä sitten olette päättäneetkään! On täysin mahdotonta sanoa, mikä tilanteessanne olisi oikein/ viisasta, mutta luota siihen, että kyllä te asiat osaatte ratkaista. Meidänkin tilanne on kestänyt jo 11 kk. Nyt on tilanne se, että mies on sanonut haluavansa asua kotona ja nainen on taaksejäänyttä-no itse en oikeasti vielä tähän usko , vaan kyllä tietynlainen epäily on varmasti pitkään olemassa. Itse voin ehkä jopa huonommin, kuin aikoihin- ilmeisesti pieni helpotus elämässä antaa mahdollisuden väsyä...

Tämä toipuminen on kyllä äärimäisen raskasta! Ei tarvitse tapahtua suurtakaan juttua, kun itku tulee ja kaikki vaikeat asiat pyörähtävät mieleen- kuinkahan kauan tämä prosessi oikein kestää, vai onko elämä oikeasti tätä ihan loputtömiin- toivottavasti ei! Mieheni ei ole myöskään kovin puhelias, hänestä asia on nyt selvitetty- minusta ei todellakaan. Itse ajattelen niin, että on parempi puhua kuin leikkiä, että tunteet ja mieli olisivat kunnossa. No, ehkä löydämme tähän jonkin kompromissin. Voimia kaikille, jotka elävät näissä prosesseissa!🙂👍

Nyt on miehelläni asunto jossa voi olla,mutta ei hän ole saanut puhutuksi asiasta vielä lapsille.
Siis ei ole vielä muuttanut mihinkään.
Mielenkiinnolla odotan kuinka tämä prosessi etenee.Hänellä on vahva tunne siitä että hänen on oltava hetki yksin jolloin hän voi työstää asioitansa rauhassa.LUPASI KIRJOITTAA MINULLE ASIOISTAAN.Mielenkiintoinen kirja aiheesta sattui käteeni:Tommy Hellsten, Kolmas mahdollisuus,

Yhtenä päivänä olen sitä mieltä että kai sitä näin saa tämän asian vain selville. Hän joko työstää asian päässään ja pystyy palaamaan aidosti tai ellei pysty ei me yhdessä voida jatkaa.
Puolittaista suhdetta en halua. Se ei osaltani sitä ole ollut ,enkä sitä jatkossakaan halua.
Minusta alkaa tuntua myös siltä että ehkä haluan tavata tämän naisen ja kuulla hänen versionsa asiasta,en tiedä, voisimmeko tavata kolmistaan ja puhua tämä asia selväksi.
Jotenki tuntuu siltä että jos sen kohtaisi kasvotusten niin itsekukin joutuisi sen todellisuuden kohtaamaan.
Tuntuu niin oudolta kun ei mieheni edelleenkään osaa sanoa mitä huonoa ( isosti )
liiossamme on ollut ja näin on tapahtunut.
Hän on kyllä sitä mieltä että hänen pitää tarkastella itseään eikä syytä minua. Onhan minullakin osani tapahtumaketjussa mutta ei meillä asiat ole huonosti ollut. Pientä aina sillointällöin mutta ei isompaa. Olen kuvitellut että asiat on sanottu jo on ollut tarvis , mutta ehkä se koskettaa vain itseäni.Saa nähdä kauanko jaksan ja uskon.

En kyllä ollenkaan ymmärrä noita juttuja mitä täällä jotkut kirjoittaa että eletään parisuhteessa ja petetään jatkuvasti. Kysymys kuuluu mihin suhdetta tarvitset? Miksi et ole yksin niin ei tarvitse pettää ketään? Monellalaillahan tätä elämäänsä voi elää.

Aina ei suhteessa ole mitään erityistä ongelmaa tai vikaa, jonka tyytymätön osapuoli voisi yksilöidä syyksi siihen, ettei halua jatkaa. Kaikki voi olla päällisin puolin aivan hyvin; arki sujuu ja seksikin voi olla ihan tyydyttävää, mutta mielen valtaa outo sisäinen tyytymättömyys suhteeseen tai jopa koko elämäntilanteeseen. Tuntee vaan sisimmässään, että kaikki ei ole hyvin ja kaipaa jotain muutosta. Puolisossa ei välttämättä ole mitään moitittavaa tai syytä, mutta olo on vaan jostain syystä levoton ja jonkin muutoksen pitäisi tapahtua. Vaikea edes itse sanoa, mistä on kysymys ja mitä pitäisi tehdä tai tapahtua saavuttaakseen tasapainoisen olon.

Tuossa tilanteessa puolison on vaikea ymmärtää, mikä suhteen todellinen ongelma on, kun sitä ei edes tyytymätön osapuoli osaa nimetä. Tällöin myös suhteen parantaminen ja korjaaminen on vaikeaa, kun ei tiedetä, mihin pureutua tilanteen korjaamiseksi. Tyytymätön osapuoli on altis syrjähypyille, ihastumiselle tai jopa rakastumaan toiseen. Mutta eroaminen ei ole vaihtoehto tai tule edes mieleen, kun mitään konkreettista ongelmaa ei liitossa ole, vaan tunteet ovat vain väljähtäneet. Revitty ihmetteli, miksi toiset pettävät jatkuvasti vaikka elävät parisuhteessa. Kertomani tilanne saattaa olla siihen yksi yleinen syy; tylsää ja harmaata parisuhteessa, jolloin vaihtelua haetaan syrjähypyistä. Eroaminen taas olisi aivan liian tuskallista ja työlästä jo pelkästään taloudellisista ja sosiaalisista syistä. Lisäksi pettäjä tyynnyttelee huonoa omatuntoaan (jos sellaista edes potee) sillä, että valtaosa pitkissä suhteissa elävistä toimii samoin "se on aivan normaalia" ja jopa hiljaisesti hyväksyttyä, ei tosin puolison taholta.

En hyväksy pettämistä missään olosuhteissa. Mielestäni uskoton osapuoli pettää uskottomuudellaan yhtä paljon itseään kuin puolisoaan, elää elämää valheessa uskaltamatta kohdata totuutta. Mukavuudenhalu ja muutoksen pelko saavat sietämään tyytymättömyyttä ja jatkamaan valheellista elämää, lisäksi pettäjää huojentaa ajatus, että ei uskottomuus loukkaa puolisoa, kun tämä ei siitä tiedä. Totuus olisi puolisolle liian julma, sillä hänessä ei ole mitään vikaa. Ja todennäköisesti tällä ajatusmallilla sama jatkuu, kunnes jää kiinni....

Siitä sitten seuraakin jo kaikenlaista, kuten tiedämme, mutta ehkä kirjoitan joskus siitä aiheesta lisää.