Bipon puolisolle vertasitukea
Miehelläni todettiin juuri bipo ja nyt kaipaisin muiden kommentteja, vertaistukea ja kokemuksia bipon puolisona. Tällä hetkellä mieheni haluisi olla mahdollisimman paljon yksin, koska häntä ahdistaa se miten hänen käytös vaikuttaa minuun. Minä haluaisin häntä tukea, mutta hän torjuu tukeni. Hänellä on todettu se lievänä joten ainakaan vielä ei lääkitys ole tarpeellinen, vaan terapialla, joka ei ole vielä alkanut, yritetään selvitä.
Itselleni kaikesta vaikeinta on se miten mieheni on hyvin vähäisessä ajassa muuttunut ja on hyvin etäinen ja empatia kyvytön, kun ennen esim. viime keväänä oli ihan toisenlainen. Hänen suurin pelko on se että vie myös minut sinne syviin syövereihin, joten helpoin on olla yksin. Minusta se on vain pakenemista. Ehdotti ensin eroa juurikin siksi että ei halua että minä joudun pysäyttämään elämäni ja odottaa josko hänen olonsa paranee terapian myötä. Mutta minä kyllä odotan, rakastan miestäni vaikka se ei tällä hetkellä ole se jonka tunnen ja johon tutustuin.
Onko muita joiden bipo puoliso haluaa olla mahdollisimman paljon yksin ja omissa oloissa ja joita ahdistaa olla puolisonsa seurassa, juurikin siksi kun ei voi antaa niin paljon puolisolle kuin haluaa?
Hei,
Kuulostaa aika tutulta. Exäni käytös muuttui aina välillä todella vetäytyväksi, kaikki oli huonosti ja surkeaa ja sitten mentiin tuhatta ja sataa kohti uusia seikkailuja. Minulle tämä tarkoitti, että olin jatkuvasti eri vaiheessa hänen kanssaan, enkä oikein koskaan ymmärtänyt mistä on kysymys. Esim. aloitimme monesti uusia harrastuksia, piti ostaa uusimmat ja kalleimmat laitteet ja muutaman käyttökerran jälkeen ne jäivät lojumaan ja myytiin tappiolla pois. Kalliita autoja ja laitteita ostettiin samalla vimmalla ja myytiin kohta pois isolla tappiolla. Kaikessa toistui äärimmäinen tuhlaaminen ja sitä seuraava surkeus. Tämä johti siihen, että oma työkyky ja hyvinvointi meni kun millään ei voi pysyä toisen tahdissa. Rakkauselämä oli hieman samanlaista. Piti olla pehmeä nallekarhu ja kohta äärimmäinen alfauros, mutta mikään ei kelvannut pitkään. Hänestä kaikki pettivät hänet, mutta hän ei huomannut, että omassa toiminnassa olisi ollut parannettavaa. Välillä hän oli jumala ja välillä surkimus, mutta kultaista keskitietä ei löytynyt mistään ja lopulta hän päätti erota kun haaveili erilaisesta elämästä.
Hän sai diagnoosin vasta eromme jälkeen, mikä oli ehkä helpotus ja selitti monia asioita ja auttoi myös itseäni jaloille, sillä olin aivan loppu tämän suhteen jälkeen. Ja hänelläkin todettiin vain lievä bipo.
Sinihukka; kirjoituksestasi on jo kauan. Olen itse nyt tuossa kuvailemassasi tilanteessa. Mieheni diagnoosista on vain vähän aikaa. Olisi mukava kuulla miten olet jaksanut ja mitä teidän elämäänne nyt kuuluu 🙂