Hei,

minulla ei ole valitettavasti kertoa kokemuksia, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan, miten teillä on mennyt. Olen itse harkinnut asumuseroa tilanteemme ratkaisemiseksi.

Moi Kalkkuna

Valitettavasti minulla ei ole tarjolla tarinaa, jossa olisi onnellinen loppu. Mielestäni muuttaminen erilleen parisuhteesta on lopun alkua, ellei molemmat oikeasti sitoudu hoitamaan yhteitä suhdetta. Ei se itsellään korjaannu. Kannattaa Googlata sellaista asiaa, kuin parantava erillisyys. Tämä on vähän niin kuin vanhanajan asumusero, jonka jälkeen puolisot päättävät jatkaako suhdetta vai erota. Molempien pitää todella sitoutua suhteen hoitoon tuona aikana. Tämä ei välttämättä ole helppotehtävä. Parantavaan erillisyyteen kannattaisi tehdä sopimus, missä määritellään eron kesto, sitoutuminen suhteen hoitoon, tapaamiset, eron aikana ulkopuoliset suhteet yms. Bruce Fisherin kirjassa jälleenrakennus on tästä lisää tietoa liitteissä. Toivon, että teillä asumusero tuo hyvän tuloksen ja saatte asianne korjattua. Edessä ei ole helppo tehtävä, mutta periksi ei kannata antaa liian helpolla. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Hei,

nyt on miehen muutosta reilut kolme viikkoa takana. Aika on mennyt ihan hyvin, tarkoittaa minulta, että olen voinut kohtalaisesti ja en ole vaipunut epätoivoon.
Vielä en tästä asumuserosta voi pahemmin mitään kommentteja antaa, sillä aikaa on mennyt niin vähän. Olemme käyneet tänä aika kaksi kertaa pariterapiassa ja tällä viikolla on kolmas aika. Nämä istunnot ovat olleet varsin hyödyllisiä.

Meidän tavoite on siis saada suhteemme kuntoon (myös unohdetut minämme) ja palata takaisin perheeksi. Olemme siis edelleen parisuhteessa, mutta asumme eri osoitteissa. Uskon, että tästä erossa olosta ei tule mitään hirveän helppoa ja en missään nimessä lähtisi tälläistä edes yrittämään jollemme kävisi parisuhdeterapeutin juttusilla samaan aikaan. Olemme avoimesti kertoneet myös lapselle, että mikä on syy, että isi muutti pois (jatkuva riitely) ja kertoneet hänelle myös, että äiti ja isä toivovat, että asiat saadaan kuntoon ja isä voi muuttaa takaisin kotiin.

Meidän terapeutin mukaan asumuseron paras anti on se, että suhteeseen saadaan vähän happea ja hän uskoo, että jos pari eroaa asumuseron aikana lopullisesti niin se ero tulisi myös ilman asumuseroa. Tämä hapen tuleminen suhteeseen, pitää ainakin minun kohdalla paikkansa, sillä tietyt asiat ovat mielessä selkeytyneet. Esim en pystynyt suoraan muistamaan, että mihinkä minä aikoinaan miehessäni rakastuin ja viime viikolla, minä yht'äkkiä sen oivalsin. Ehkä tämä jo kertoo sen, että olemme olleet aikamoisessa umpikujassa.

Katsotaaan kuinka meidän tässä käy.

Kuulostaa hienolta Kalkkuna. Molemmat siis tekevät töitä suhteen eteen. Jos saatte suhteenne toimimaan, voi siitä kasvaa erittäin vahva ja antoisa molemmille.

Tämä olisi ollut myös minun tahtoni omassa suhteessa, mutta vaimoni ei sitä halunnut. Löysi netistä uuden miehen ja oli helpompi lähteä uuteen suhteeseen, kuin korjata vanhaa. Neljä kertaa käytiin perheneuvolassa, mutta ei se auttanut.

Hei Kalkkuna,

hyvältä kuulostaa teidän tilanteenne. Toivottavasti kaikki menee parhain päin ja saatte korjattua välinne!

Itsekin kaipaisin juuri tuota happea asioiden miettimistä varten, koska parisuhteemme tuntuu tukahtuneen arjen pyörityksen yms. alle. Mies vastustaa ajatusta, mutta en oikein näe muuta vaihtoehtoa suhteemme korjaamiseksi. Terapiassa kävimme kerran yli vuosi sitten, mutta aika ei ollut silloin oikea.

Kiitokset Sammylle hyvistä neuvoista. Ikävää, ettei asumusero toiminut sinun kohdallasi.

Hei,

meillä on paljon ongelmia, syviä sellaisia ja niiden selviäminen vaatii aikaa. Itse nopeatempoisena ihmisenä koen ehkä tämän "hiljaa hyvää tulee" ihan älyttömän tuskallisena. Haluaisin vastauksia nopeasti, mutta nyt on vain opeteltava odottamaan.
Puolisoni mielestä hänellä itsellään on paljon sellaisia asioita jotka hänen on saatava itsensä kanssa kuntoon. Jos hän ei saa niitä ensi oikeille raiteille, niin meidän suhteesta ei voi tulla mitään. Tiedän myös itse, että olen unohtanut itseni ja omat toiveeni ja haaveeni. Olen suorittanut työtäni, opiskeluita ja perhettä. En ole niitä oikeasti elänyt.

Mitä tästä meidän tilanteesta sitten tulee, niin en tiedä. Välillä uskon ja toivon kovasti ja välillä tuntuu siltä, että ei, ei minusta ole tähän. Kuitenkin perhe ja yhteinen elämä painaa vaakakupissani niin paljon, että yritän nämä epäuskon tunteet painaa taka-alalle.

Puolisoni oli alkuvuodesta ihastunut työkaveriinsa, mitään fyysistä ei heidän välillään tapahtunut. Minä taas sain tämän selville epärehellisin keinoin kun hän kiisti kaiken viimeiseen asti ja syytti minua jopa mielenvikaiseksi kun epäilin, että hänellä on jotain peliä tuon naisen kanssa. Yhtenä päivänä minä sitten otin hänen kännykkänsä ja näin siellä viestit.
Nyt minä yritän kerätä luottamusta häneen ja hän minuun. Hän pitää todella pahana asiana sitä mitä minä tein. Tiesin tehneeni väärin, enkä missään nimessä pitänyt tekoani hyväksyttävänä, mutta en keksinyt enää mitään muuta keinoa saada epäilyilleni varmistuksen. Tosin toivoin, että epäilyni olisi osoittautunut vääräksi.

Mutta, nyt eletään tätä hetkeä.

Pientä tilapäivitystä. Oma fiilis vaihtelee kovasti ja välillä tekisi mieli todeta, että tässä on eropaperi, nimi alle ja hei. Sitten kuitenkin toinen tunne, joka ainakin tällä hetkellä on se vahvempi, niin sanoo, että yrityksen aika on nyt ja tätä hetkeä ei kannata hukata. Ainakin sitten tiedän yrittäneeni kaikkeni jos ero kuitenkin tulee.

Luin Jälleenrakennus kirjan parantava erillysyys liitteen ja siinä mainittiin kapinoinnista. Luin sitten myös kirjan kapinointi kappaleen ja jokainen kohta täyttyy meidän tapauksessa -osa vähän lievempänä, mutta kuitenkin. Kirjan mukaan ei ole siis ihme, että liitto päättyy tälläisessä tapauksessa eroon. Tässä kapinointi vaiheessa ei voi tehdä oikein mitään, minä vain yritän olla empaattinen ja toinen repii joka suuntaan kuin pahainen teini.

Juttelin meidän terapeutin kanssa tästä ja hän sanoi, että tälläinen kapinoiva ihminen ei näe mitään muuta kuin itsensä ja ei pysty mitenkään asettumaan toisen asemaan, joka siinä sivussa yrittää kestää kaiken tempoilun. Meilläkin alkaa olemaan pahasti viitteitä siitä, että kapinointi jää siihen, että jos minä muutun, niin hän voi tulla minun kanssa onnelliseksi, mutta ei niin, että hänellä on myös oma osansa meidän parisuhteessa. On myös niin, että hän on lokeroinut elämänsä niin, että hänellä on työminä, kotiminä, baariminä, isäminä, pettäjäminä ja hän ei näytä näkevän missään noissa rooleissa, että jos minä nyt teen näin, niin se vaikuttaa myös muihin. Esim hänestä tämä kolmas osapuoli ei vaikuttanut meidän kriisiin, kun meidän kriisi oli alkanut jo ennen tätä kolmatta.

Henkisesti olen tällä hetkellä hyvin kovilla. Olen miettinyt omia käyttäytymismalleja ja muutostarpeita, olen yrittänyt elää niin, että en niin kauheasti vaivaisi meidän suhteella päätäni. Ei se sillä tällä hetkellä parane.

Mukavaa päivää kaikille!

Moi Sammy ja Terve Kalkkuna, on hienoa kuulla toistenkin kertomusta tuosta toisen osapuolen tiedostamattomasta kapinasta.

Fisherin mukaan siinä pitäis olla toisen osapuolen vaan rennosti taaksepäin nojaten ja näytöstä seuraten... ei onnistunut minulta ja eroon se tie vei. Kuinkahan monella kumppanilla tuossa tilanteessa, kun toinen kapinoi tiedostamattaan, on niin hyvä itsetunto, että se kestää tuollaisen ja kuinkahan moni pääsee oikeasti kohentamaan omaa käsitystä itsestään ja osaa keskittyä omaan elämäänsä hyvällä tavalla, kun toinen soukkailee ja seikkailee oman kapinansa aallokossa...? En usko että kovin moni sitä kestää.

En päässyt lukemaan enempää asiasta, kuin mitä Fisher tarjoilee, mutta koen että ehkä tärkeintä siinä tilanteessa on keskittyä pitämään huolta itsestään ja omasta elämästään mahdollisimman hyvinvointisena ja vahvana itsellisenä itselleen riittävänä ihmisenä. Se on vaikeaa, kun harva meidänn parisuhteista on terveellä tavalla itsellisiä. Ja kasvaminen tekee kipeää, mutta aivan hyvin ehdottaisin sulle sellaista ajattelemista, että ottaisit itsellesi uuden harrastuksen ja tapailisit keitä nyt tulee vastaan, siis et jäisi roikkumaan. Se on pahinta, mitä siinä voi suhteelle ja itselleen tehdä. Ikäänkuin heittäisi vaan asian elämän huomaan ja eläisi omaa elämäänsä rohkeasti eteenpäin riippumatta siitä toisesta, vaikka onhan se hankalaa kun on yyhteiset lapset ja se entinen toive- ja oletusasetelma, että molemmat huolehtii pesästä. On varmasti vaikeaa.

Ajattelen itse, että ehkä mulle ero oli kuitenkin parasta mitä tapahtui, mun oli pakko ruveta ajattelemaan omaa elämääni, pois ylivastuullisesta roolista suhteessa ja pakotuskeinona tuska etsiä oman elämäni hyville poluille, joilla olen jo melko vahvasti, kiitos ystävien ja peilauspintojen ja fisherin ym... ja tteidän höpöttelykavereiden.

Voiko toista estää lähtemästä suhteesta tai poukkoilemasta? Jos olisi itse hukassa, niin voisiko itselleen jotain? Se kapina ainakin mun eksälläni oli niin ison asian tuottamaa ja sellainen mylläkkä, että huh hyvä kun kestin sen minkä kestin. ITsetunnoltaan olisi pitänyt olla paljon tukevammin omalla maaperällään, mutta minkäs teet kun kaikki unelmat ja tulevaisuudentoiveet on siinä samassa korissa, josta toinen vaan lähtee.

Kyllä siinä jokainen jää ymmälleen ja yksin. Ja jos se toinen ei kanna vastuutaan yhteisistä asioista, niin se ei sitten halua tai pysty siihen. Hieman lakonisesti omasta vinkkelistäni sanon itselleni, että mitä sellaisella kumppanilla loppujenlopuksi tekee, joka ei oikeasti sitoudu, uskaltaudu, uskoudu ja ole vapaaehtoisesti tahtovana omasta tahdostaan siinä kumppanina?

On joku joka haluaa. Tai jos ei ihan heti ole, niin riitän itselleni... tämän kirjoitin itselleni tuossa pari viikkoa sitten, sen jälkeen kun eksäni ihan välttämättä kummallisesti yhtenä iltana halusi tavata ja kuulla kuulumisia... Tämä on minun ajatuksenjuoksuani, ei valmismalli kenellekään:

"Pitäisi osata ajatella terveen itsellisesti ja itseään rakastaen, että ok, sattuhan se, jos toinen ottaakin toisen, eikä minua. Mä en ole hänelle mieluinen. Mutta se ei alenna minun arvoani itseni silmissä. Ei minun tarvitse olla mieluinen sellaiselle, joka ei arvosta minua tarpeeksi. Minä voin riittää itselleni, ja voin arvostaa itseäni tästä kaikesta ikävästä ja surusta huolimatta. Nousta seisomaan omille jaloilleni ja katsella maailmaa, joka on kaunis pakkasenhuuruisine oksineen.

Jos et ota minua

Jos et ota minua
jos et huoli rakkaaksesi kuitenkaan
vaikka katsellut oot mua läheltä ja myöskin sisältä.
Jos et ota minua
jos et huoli omaksesi kuitenkaan
niin se on sinun oma häpeä jos et tahdo minua

Vaikken kelpaa sulle tällaisena millainen mä oon
Vaikken ole tarpeeksi sellainen kun pitäisi
Vaikken riitä sulle mittareilla joita sulla on
mä riitän itselleni aivan hyvin näin - mä riitän itselleni täydellisesti

Jos et ota minua
jos en ole mieleisesi kuitenkaan
vaikka tutkinut oot mua joka sentiltä ja myöskin syönyt mua
Jos et ota minua
jos et tahdo omaksesi sittenkään
niin se on sinun oma häpeä jos et tahdo minua

Vaikken kelpaa sulle tällaisena millainen mä oon
Vaikken ole tarpeeksi sellainen kun pitäisi
Vaikken riitä sulle mittareilla joita sulla on
mä riitän itselleni aivan hyvin näin - mä riitän itselleni täydellisesti

Jos et tahdo mua tosissasi
olet mulle pelkkää ilmaa vaan - ihan tuhkaa joka lentää tuuleen
ja pieneen pyryyn katoaa"

🙂👍 ja 🙂👍 teille ja meille kipeiden 🤕 kysymysten kanssa pakertaville 🙂👍

ja linkkivinkki jätetyille: tässä on helpottavat sanat...
http://www.youtube.com/watch?v=onbPuy6WYZI

Moi Kalkkuna ja Pöllöhuuhkaja

Kalkkuna, sain jotenkin viestistäsi sen kuvan, että kokisit jotenkin tapahtuneesta syyllisyyttä ja siitä johtuen haluaisit muuttua. Huomaa, että välttämättä sinussa ei ole mitään vikaa, jos parisuhteesi ei toimi. Parisuhde on aina molempien vastuulla. Ja jos ette siinä olevia ongelmia pysty ratkaisemaan ja päädytte eroon, niin toinen häviää yhtä paljon ellei jopa enemmän kuin sinä. Tämä on enemmän tai vähemmän lainattua tuosta Fisherin kirjasta kohdasta syyllisyys / hylkääminen. Kannattaa lukasta jos kirja on vielä saatavilla.

Toinen mitä voisit kokeilla on kirjoittaa 10 hyvää asiaa tai ominaisuutta itsestäsi. Laita toi lista näkyvälle paikalle vaikka jääkaapin oveen jotta näet sen. Näet sen kuinka hyvä ihminen oikeastaan olet. On riittävän rankaa katsoa vierestä puolison kapinointia ja rimpuilua. Siinä tulee pakostakin omaan itsetuntoon kolhuja.

Pöllöhuuhkaja tuossa hienosti kiteyttikin tuon Fisherin kirjan ajatuksen. On siis oltava itsellinen, jotta voi olla yhdessä toisen kanssa.

pöllöhuuhkaja kirjoitti 9.5.2014 3:23

On joku joka haluaa. Tai jos ei ihan heti ole, niin riitän itselleni... tämän kirjoitin itselleni tuossa pari viikkoa sitten, sen jälkeen kun eksäni ihan välttämättä kummallisesti yhtenä iltana halusi tavata ja kuulla kuulumisia... Tämä on minun ajatuksenjuoksuani, ei valmismalli kenellekään:

"Pitäisi osata ajatella terveen itsellisesti ja itseään rakastaen, että ok, sattuhan se, jos toinen ottaakin toisen, eikä minua. Mä en ole hänelle mieluinen. Mutta se ei alenna minun arvoani itseni silmissä. Ei minun tarvitse olla mieluinen sellaiselle, joka ei arvosta minua tarpeeksi. Minä voin riittää itselleni, ja voin arvostaa itseäni tästä kaikesta ikävästä ja surusta huolimatta. Nousta seisomaan omille jaloilleni ja katsella maailmaa, joka on kaunis pakkasenhuuruisine oksineen.

Hyvää viikonloppua kaikille
🙂

Hei, tässäpä miehinen kommentti. Sen verran voin kertoa itsestäni että olemme "Kalkkunan" kanssa saman ikäisiä, ja minulla(kin) on yksi avioero n. 10v sitten takana.

Elikkä. -Unohda miehesi, tollaista typerää "oman pään selvittämispaskaa" jos tämän ikäiset alkaa jauhaa niin mieleen tulee että miehelläsi on joku nainen jota haluaa panna uudessa asunnossaan. Siltikään ei ole varma mitä haluaa, kun haluaa myös roikkua sussa. Tuota voi kestää jopa vuositolkulla, elikkä nyt unohdat sen jätkän, meidän ikäiset naiset ovat just nyt kauneimmillaan joten eikun uutta matoa koukkuun heti kun siltä tuntuu. Hyvää jatkoa!🙂👍

Kalkkuna75 kirjoitti 8.5.2014 12:25

Pientä tilapäivitystä. Oma fiilis vaihtelee kovasti ja välillä tekisi mieli todeta, että tässä on eropaperi, nimi alle ja hei. Sitten kuitenkin toinen tunne, joka ainakin tällä hetkellä on se vahvempi, niin sanoo, että yrityksen aika on nyt ja tätä hetkeä ei kannata hukata. Ainakin sitten tiedän yrittäneeni kaikkeni jos ero kuitenkin tulee.

Luin Jälleenrakennus kirjan parantava erillysyys liitteen ja siinä mainittiin kapinoinnista. Luin sitten myös kirjan kapinointi kappaleen ja jokainen kohta täyttyy meidän tapauksessa -osa vähän lievempänä, mutta kuitenkin. Kirjan mukaan ei ole siis ihme, että liitto päättyy tälläisessä tapauksessa eroon. Tässä kapinointi vaiheessa ei voi tehdä oikein mitään, minä vain yritän olla empaattinen ja toinen repii joka suuntaan kuin pahainen teini.

Juttelin meidän terapeutin kanssa tästä ja hän sanoi, että tälläinen kapinoiva ihminen ei näe mitään muuta kuin itsensä ja ei pysty mitenkään asettumaan toisen asemaan, joka siinä sivussa yrittää kestää kaiken tempoilun. Meilläkin alkaa olemaan pahasti viitteitä siitä, että kapinointi jää siihen, että jos minä muutun, niin hän voi tulla minun kanssa onnelliseksi, mutta ei niin, että hänellä on myös oma osansa meidän parisuhteessa. On myös niin, että hän on lokeroinut elämänsä niin, että hänellä on työminä, kotiminä, baariminä, isäminä, pettäjäminä ja hän ei näytä näkevän missään noissa rooleissa, että jos minä nyt teen näin, niin se vaikuttaa myös muihin. Esim hänestä tämä kolmas osapuoli ei vaikuttanut meidän kriisiin, kun meidän kriisi oli alkanut jo ennen tätä kolmatta.

Henkisesti olen tällä hetkellä hyvin kovilla. Olen miettinyt omia käyttäytymismalleja ja muutostarpeita, olen yrittänyt elää niin, että en niin kauheasti vaivaisi meidän suhteella päätäni. Ei se sillä tällä hetkellä parane.

Mukavaa päivää kaikille!

Hyvä kun haet apua itsellesi tilanteessa. Sitä itsensä voi olla myös se, että otta omat tarpeensa todesta, alkaa elää omaa elämäänsä siinä parisuhteen sisällä, tehdä asioita, joita on ikänsä rakastanut ja unohtanut ne kaiken rytinän keskellä. Alkaa pikkuhiljaa rakastaa itseään ja löytämään oma arvonsa, oman elämänsä parhaat asiat ja oma elämä.

Fisher sanoo, että kapinoivan henkilön puolison pitäisi vain nojata taaksepäin ja seurata näytelmää ja antaa toisen tehdä oma tiedostamaton kapinansa ulos. Se on aika paljon vaadittu, puhun kokemuksesta, en pystynyt siihen, vaan menin mukaan, menin sisään tilanteeseen, halusin kantaa enemmän vastuuta, kun kumppanini olisi antanut, en osannut antaa tilaa... olin ylivastuullinen, en luottanut itseeni enkä osannut rakastaa ja hyväksyä itseäni ja kuulla itsenäisesti omia tarpeitani. En kyennyt, olin liikaa kiinni suhteessa ja liian vähän itsenäinen, itsellinen. Ja annan sen itselleni anteeksi. Ei tosin toinen osapuoli tehnyt muuta kuin pakeni kolmannen osapuolen syliin. Ja se siitä. Elämä jatkuu ja on hienoa. 😀

Toivotan uskallusta oivallusta ja itsellesi itsesi rakastamista enemmän kuin ennen. Anna tulla kaikkien tunteiden ulos. Se on teille naisille paljon helpompaa useimmiten kuin meille tuppisuiksi oppineille miehille. 🙂👍

Kiitos kaikille, jotka ovat kommentoineet tänne. On ollut itseasiassa varsin hienoa huomata, että tälläinenkin keksustelupalsta on olemassa jossa ei haukuta tai parjata kirjoittajaa tekemistään valinnoista.

Tosiaan terapeuttimme mukaan kapinavaihe on se meidän juttu ja kun toisella on ollut hyvin pitkään tälläinen konfliktien välttämismetodi käytössä, niin nyt sitten rytisee vähän enemmänkin.
Fisherin kirjan mukaan tosiaan, siihen kapinaan ei pidä mennä mukaan, mutta se aika kannattaa käyttää itsensä tutkiskeluun. Lainasin myös toisen Fisherin kirjan -Rakentava valinta ja voin kyllä suositella sitä erittäin lämpimästi niille, jotka oikeasti haluavat tutustua itseensä syvemmin ja kehittää parisuhde/ ihmissuhdetaitojaan. Kirja vaatii lukijaltaan sitä, että tekee siinä olleet tehtävät. Silloin siitä saa oikeasti asioita irti. Kirjassa käsitellään myös tätä kapinavaihetta ja annetaan neuvoja sille, joka ei kapinoi, Yksi kohta osui ja upposi, niin että sattui. " Kapinoivan kumppanina sinun kannattaa kysyä itseltäsi: " Miksi minua vastaan kapinoidaan?", "Millä tavalla olen ollut isä- äitihahmo, hallitseva, ylivastuullinen tai kriittinen?", "Mitä voin tehdä muuttaakseni tämän kriisin myönteiseksi kokemukseksi?", "Mitä minun pitää tehdä rauhoittaakseni selviytymismekanismini ja saadakseni elämäni paremmin hallintaan?".

Olen tehnyt oman päätökseni pysyä tässä matkassa mukana. Epäröin aina välillä ja kontrolloiva minäni puskee läpi ja silloin mielen valtaa epätoivo. Yritän tietoisesti päästää irti, välillä se onnistuu, välillä taas ei. Tämä on siis hyvinkin vuoristoratamaista meininkiä. Olen varmasti ollut osittain äitihahmo, kontorolloiva, ylivastuullinen ja kriittinen. En kuitenkaan ole tehnyt sitä ikinä siksi, että olisin halunnut olla ilkeä jne vaan kuvitellut, että sillä kotona kaiken tekevänä ja lapsestamme täyden vastuun kantajana olisin osoittanut rakkautta. Olen jopa varmaan yrittänyt sillä, että tekisin kaiken, niin tehdä itsestäni tärkeää. Olen siis paikannut jotain tyhjiötä.

Äitienpäivä oli minulle yksi pahimmista päivistä, sillä silloin kaikki tunteet löivät päin naamaa. Oli ikävä, suru, viha, raivo ja kaikki siltä väliltä. Olin samaan aikaan maailman onnellisin lapseni tekemistä leivistä, mutta samaan aikaan todella surullinen, että olemme tässä jamassa.

Huomaan, että ystäväni ympärillä odottavat kovasti tuloksia ja sitä, että meidän kehitys olisi selkeästi näkyvillä. Monet käskevät jo erota, heittää moinen mies kokonaan pihalle, muutama työkaveri, jolla ei minun ikään mennessä ole vielä kerinnyt olemaan kuin vain muutama lyhyt parisuhde, kertovat minulle, että kyllä sinun nyt pitää lähteä tai eikö toi ole jo liian vaikeaa. En voi kieltää, etteikö tälläiset neuvot saisi minua välillä pois raiteiltani ja alan epäilemään omaa järkeäni. Kun tähän lisää vielä ne minun omat epäluuloni, niin soppa on aika hyvin kasassa. Tästä lyhyestä ajasta oppineena voin sanoa sen, että asumusero on varmasti hyvä ratkaisu niille, jotka vankasti ovat päättäneet rakentaa parisuhdettaan. Tämä meinaan raastaa mieltä ja hermoja.

Olen tämän parin kuukauden aikana lukenut myös kirjan "saat sen mistä luovut" ja tuo kirja oli aluksi sellainen että meinasin jättää sen lukematta. Sitten kuitenkin päätin, että kirjaa on kehuttu niin paljon ja terapeuttimmekin on sitä kehunut, että uhraan nyt aikaani tähän ja ainakin selaan läpi. Nyt olen lukenut tuon kirjan kolme keraa läpi ja muutaman erillisen kappaleen vieläkin useampaan kertaan. Kirjassa on todella hyvää pohdintaa. Siinä todella hyvin kerrotaan siitä miksi me toimimme tietyllä tavalla, miksi me hakeudumme tietynlaisten ihmisten pariin, miksi me annamme kohdella itseämme esim kaltoin jne jne. Lukekaa ihmeessä jos on lukunälkää.
(olen pahoillani tekstini oikeikeinkirjoituksesta, minulla on lukihäiriö ja en näe helposti kirjoittamiani virheitä ja sanajärjestyksiä)

Oikein aurinkoista Kukan päivää kaikille 🙂🌻

Taas on yksi terapiakäynti takana. Kovin hyvältä ei minusta tilanne näytä. Mieheni ei kaipaa kotiin, ei kaipaa minua tai yhteistä aikaa minun kanssa. Hän ei ole kuulema voinut pitkään aikaan näin hyvin kuin nyt on voinut. Yritin sanoa hänelle, että eikö se jo sitten ole merkki siitä, että ero on meidän tapauksessa se paras ratkaisu. Hän ei kuulema ole ajatellut asiaa niin.
En pysty ymmärtämään tälläistä lokerointia. Hän lokeroi kaikki asiat omiin lokeroihin, mutta ei pysty näkemään niiden muodostamaa kokonaisuutta.

Olen rehellisesti sanottuna alkanut luovuttamaan. Minä en saa häneltä kysymyksiini vastauksia, sillä hän kokee minun kysymykset vain ahdistavina ja, että minä vaadin häneltä raportointia. Tapani kysyä asioita on väärä, ääneni on väärä, ilmeeni on väärä jne jne joten hänellä on kuulema oikeus jättää vastaamatta.

Hän kuulema rakastaa minua puolisonaan ja lapsemme äitinä ja toivoo, että voisimme palata yhteen. En ymmärrä miksi, jos kerta yksin on hyvä olla.

Kirjoitin jo terapeutillemme, että minä en näe meillä enää tulevaisuutta. Kyse ei ole siitä, että minä en rakastaisi tai tahtoisi, vaan kyse on siitä, että minä en usko, että mieheni haluaisi enää palata.

Koville ottaa.

Hei, olen edelleen samaa mieltä mitä kirjoitin aikaisempaan kommenttiin. -Lue se uudestaan. Voimia sulle! 🙂👍

Kalkkuna75 kirjoitti 22.5.2014 10:46

Taas on yksi terapiakäynti takana. Kovin hyvältä ei minusta tilanne näytä. Mieheni ei kaipaa kotiin, ei kaipaa minua tai yhteistä aikaa minun kanssa. Hän ei ole kuulema voinut pitkään aikaan näin hyvin kuin nyt on voinut. Yritin sanoa hänelle, että eikö se jo sitten ole merkki siitä, että ero on meidän tapauksessa se paras ratkaisu. Hän ei kuulema ole ajatellut asiaa niin.
En pysty ymmärtämään tälläistä lokerointia. Hän lokeroi kaikki asiat omiin lokeroihin, mutta ei pysty näkemään niiden muodostamaa kokonaisuutta.

Olen rehellisesti sanottuna alkanut luovuttamaan. Minä en saa häneltä kysymyksiini vastauksia, sillä hän kokee minun kysymykset vain ahdistavina ja, että minä vaadin häneltä raportointia. Tapani kysyä asioita on väärä, ääneni on väärä, ilmeeni on väärä jne jne joten hänellä on kuulema oikeus jättää vastaamatta.

Hän kuulema rakastaa minua puolisonaan ja lapsemme äitinä ja toivoo, että voisimme palata yhteen. En ymmärrä miksi, jos kerta yksin on hyvä olla.

Kirjoitin jo terapeutillemme, että minä en näe meillä enää tulevaisuutta. Kyse ei ole siitä, että minä en rakastaisi tai tahtoisi, vaan kyse on siitä, että minä en usko, että mieheni haluaisi enää palata.

Koville ottaa.

Kieltämättä aika haastava tilanne, vaatii jonniin verran mielikuvitusta ymmärtää mitä toisella on jos sanoo ettei kaipaa yhteiseen kotiin, vaan on hyvä olla omissa oloissaan ja samalla sanoo, että toivoo että voisitte palata yhteen.

Ainakin tilannetta lukevana kuulostaa siltä, että asumisero on tehnyt hänelle hyvää, että hän on jotenkin saanut kenties "itsensä takaisin itselleen". En tiedä, tulee mieleen vaan tällaisia asioita.

Ja tuosta kun sanoit, että hän lokeroi asioita omalla tavallaan omituisen oloisesti eri laareihin, niin tulee mieleen, että onko hänellä jokin omanlainen persoonallisuuden piirre, jonka pohjalta hän ajattelee omalla tavallaan lokeroiden. Siis en osaa näitä analyysejä lainkaan, mutta lievä asperger, tai jokin muu voimakas persoonallisuuden piirre, joka tuo mukanaan omintakeisen tavan ajatella ja hahmottaa maailmaa, tunteita ja toisen käytöstä?

Käytännössä yksinkertaisesti teot ratkaisevat, eivät sanat. Jos hän sanoo rakastavansa sinua puolisonaan ja lastenne äitinä ja toivoo, että voisitte palata yhteen, mutta ei itse tee sen suuntaan mitään vaan tekee päinvastoin, niin jotainhan siinä on hämärää. Joko valehtelee päin naamaa tai sitten on oikeasti ajatuksenjuoksultaan omintakeinen. Nuiden tunteiden ilmaiseminen kun ei aina meille miehille varsinkaan ole päivänselvää soppaa ja käsittelemättömät syyllisyydentunteet ihastuksista voivat kääntää peräsintä ja lippua ihan miten sattuu.

Voisiko olla niin, että miehesi on hukassa itseltään, tunteiltaan ja tavotteiltaan? Se ei tarkoita, että sinun pitäisi ollla hukassa tai jäädä ittensä hukanneen itsensä löytämistä odottamaan. Tulipahan vaan mieleen, kun tota kuvaustasi uudelleen ja uudelleen luin...

Mulla oli aika, että en kuullut itseäni, en tunnistanut tunteitani, en edes kuullut niitä, saati että olisin osannut sanoa niitä ääneen. Mennä tohotin vaan ja yritin elää parisuhdetta, olla kiltti toiselle ja kuulemma mulla oli silloin muinoin vain muutama tunne (sen perusteella mitä sanoin puheessani ääneen): on nälkä, on jano, panettaa ja kiire stressi töistä. Sitten kun olisi pitänyt tajuta sanoa, että olen väsynyt niin kimpoilin, suutuin, ressasin ja saatoin tosta vaan illalla lopulta simahtaa.

Kummallista on miehen päänsisäinen ja sydämenelämä 😀 🙂👍