ammottava tyhjyys.
en olekaan ennen tuntenut niin valtavaa tyhjyyttä kuin näinä aikoina nyt. se on kyllä kamala, ahdistava tunne, jota ei pääse pakoon. se kuristaa kurkkua.
Avoliitto päättyi eroon (toivottavasti ei lopulliseen) kk sitten. Sopimuksesta pidämme nyt tauon jolloin emme ole yhteydessä toisiimme, viimeiset viikot tekivät kovasti kipeää molemmille, päätös oli vaikea. siksi ajattelimme että on parempi olla hetki pitämättä yhteyttä, emme saa mitään rakentavaa suusta ulos ennenkuin edes toinen jalka on maassa. Näin jälkikäteen mietin miten joku niin rakas ja läheinen voi yhtäkkiä vaan olla yhteyttä pitämättä? minä itse en siihen sittenkään kovin hyvin pysty vaikkakin olen jättänyt soittamatta kunnioittaakseni toisen toivetta. se tekee kipeää, mietin kokoajan mitä sinne kuuluu, mitä teet, missä meet, miten voit? viikko viikolta se on kuitenkin käynyt helpommaksi. voihan olla että tilanne pahenisi jos tässä mielentilassa alkaisimme puhumaan. jotenkin vaikein asia tässä on se että kaikki jäi vähän kesken, puhuimme siitä että ehkä aika parantaa suhteemme, varsinaisesti olemme matkalla selvittämään omia päitämme. rakkauden loppumisesta/tunteiden muuttumisesta emme koskaan puhuneet. Näemme sitten kun voimme paremmin. tajuan senkin järjellä, minusta ei olisi häntä näkemäänkään ennenkuin olen itse käsitellyt asian. silti kaipaan häntä, enkä ymmärrä miksi hän ei halua vielä olla yhteydessä ja nähdä.
olen jollain ihmeen keinolla porskuttanut eteenpäin, jälkikäteen en edes itse muista miten. hoitanut työn ja tavannut kavereita, ollut fyysisesti siellä ja täällä, henkisesti olen hajalla, ihan rehellisesti, vain pari ihmistä tietää sen. Tunnen niin suurta turhuutta ja tyhjyyttä ja avuttomuutta ettei siinä ole enää mitään järkeäkään. Päätös oli tavallaan yhteinen, ainakin ajatuksemme tilanteesta oli sama. minä kuitenkin haluan korjata vielä, sillä päädyimme suoraan ongelman tiedostamisesta erilleen muuttoon. se ei mene mun jakeluun, miten joku niin rakas ja tärkeä ihmissuhde ei olisi korjaustyön arvoinen? kuitenkin koen itselleni paremmaksi sen että ajattelen tämän eron olevan lopullinen. haluaisin päästä jo siihen vaiheeseen, että voin olla vain ja ainoastaan surullinen. Nyt olotilaani liittyy niin suurta ahdistusta ja paniikkia että se menee jo hetkittäisen kauhun puolelle. jotenkin aina niistä tunteista pöristelen puhumalla eteenpäin ja jään odottamaan milloin se taas iskee. itken kaupassa ja töissä, sekin iskee aina niin yllättäen. en tiedä mistä ne paniikit juontaa, onko se sitä etten ole vieläKÄÄN tiedostanut tilannetta? tekisin mitä vain jotta ne jättäisivät mut rauhaan. sillä hetkellä tuntuu että lähtee järki.
järjellä tajuan että joskus ihmissuhde vain loppuu. se on helppo lohduttaa toista, omaa pettymystä ja huonommuutta, ahdistusta ja pelkoja onkin sitten vaikeampi käsitellä. mitä kun toisesta ei halua luopua? mitä jos ei koskaan pääsekään yli? että tämä määrittää lopulta sen mitä musta tuli.
on vaikea uskoa että jossain vaiheessa se helpottaa, mietin helpottaako se oikeasti vai vaipuuko se vaan syvemmälle niin että sitä ei enää jaksa aina kaivaa esiin, koska on yksinkertaisesti niin uupunut?
jokainen minuutti on vaikea, pelottava ja ahdistava. tuntuu jotenkin että olen lakannut kokonaan olemasta vaikka olenkin tässä.
😭
Sinulla on nyt paha vaihe menossa, kun olette ainakin väliaikaisesti erossa ja mitään lopullista päätöstä erosta ette ole vielä tehneet. Kaikenlaiset ahdistavat ajatukset pyörivät päässäsi ja puolison ikävä, ihmetys puolison käytöksestä ja tuohon käytökseen johtaneiden syiden pohtiminen tuntuu tuskalliselta. Myös yhdessä eletyn elämän muistot ahdistavat vielä näin tuoreessa erossa - aika niitä alkaa haalistaa pikku hiljaa, jos päädytte eroon.
Toivottavasti pystytte jonkin ajan päästä keskustelemaan asioista. Toivottavasti huomaatte nyt tauon aikana, että haluatte jatkaa yhdessä. Se tosin vaatii keskustelua, sillä jos ette keskustele asioista, niin voitte kohta olla samassa pattitilanteessa uudelleen eli olette taas eroamassa toisistanne. Jos keskustelua ei nyt synny, niin kai sekin on hyväksyttävä ja se voi silloin merkitä eroanne.
Jos myöhemmin sovitte eroavanne ja teette sen ihan oikeasti, niin sen jälkeen tilanteesi alkaa paranemaan pikku hiljaa, kun saat sellaisia omia kokemuksia ja tuttavuuksia, jotka eivät kuulu enää ex-kumppanisi elämään vaan pelkästään sinun elämääsi. Esim. itkukohtauksia voi tosin tulla ihan missä vain ja aika kauan aikaakin.
Eron tuskan pituuteen ja tuskan suuruuteen vaikuttaa melko paljon se, minkälaiset välit sinulla jäisi ex-kumppaniisi. Jossakin erossa on parempi se, että ei näe paljonkaan ex-kumppaniaan, toisessa erossa taas ex-kumppanit voivat nähdä toisiaan useinkin. Nämä asiat riippuvat mm. kunkin ex-puolison luonteista, että miten haluaa eron jälkeen toiseen olla yhteydessä. Eron jälkeen voitte kenties nähdä enemmän kuin sitten myöhemmin, kun kumpikin alatte löytämään oman paikkanne "uusissa elämissänne".
hei ja kiitos vastauksesta.
luotan sokeasti siihen että ajan kanssa oma oloni helpottuu. onhan se helpottunut jo nytkin. samalla on mennyt mullistumaan koko muu elämä, sosiaalinen, työ, kaikki. tämä täyspysähdys sai minut tarttumaan epäkohtiin tarmolla. ja hyvä niin.
tuskien taivalhan tämä on, ajatuksia on vaikea käsitellä, onneksi ne eivät valvota minua. kaikista vaikeinta tästä tekee se etten voi jakaa niitä sen rakkaimman kanssa. hän käsittelee omia juttujaan uudessa kodissaan. se tuntuu minusta suurelta vääryydeltä. en se kuitenkaan ole tässä maailmassa minä joka päättää toisen omasta ajasta, hän on sitä minulta pyytänyt, joten sitä en voi kuin kunnioittaa.
uskon niin vahvasti siihen että kun ajan kanssa keskustelemme asioista (parisuhteessahan ei ne ongelmat olleet, selvennykseksi ) vaan meissä yksilöinä, tulemme löytämään toisemme uudelleen. meillä ei lole mitään mistä tulisi yhdessä päästä yli. toki tämä kasvu vaikuttaa meihin molempiin ja tulee näin ollen muuttamaan meitä ja ajatteluamme. pelkään sen ajavan meitä erilleen, mutta se on kai asia joka ei myöskään ole käsissäni.......
suurin pelkoni on ettei uutta mahdollisuutta tule, vaan tilanne jää pysyvästi näin. olen koettanut asiaa maistella, mutta se aiheuttaa niin suurta tuskaa ja paniikkia vieläkin etten ole sen käsittelyyn valmis.
voisipa joku luvata että tulen pääsemään tästä jaloilleni. nyt tuntuu siltä ettei niin koskaa tapahtuisi. järjellä kuitenkin tiedän että ihmisen sisäänrakennettu selviytyminen on totta. asioiden tulee vain jäsentyä päähän ja sitten ne siitä ajan kanssa haalenevat.
olen koittanut tehdä minulle mieluisia asioita, keskittynyt omaan hyvinvointiini ja uskaltanut ottaa jopa isoja askelia töiden ja asuntoasioiden kanssa. ne tuntuvat hyvältä, hetkittäin, mutta myös teennäisiltä itsensä parantamisen keinoilta. pääasia on kuitenkin se etten anna itseni vaipua syvemmälle, oli keino mikä hyvänsä, minä nousen tästä tunteiden suosta.
ajan kanssa tulemme varmasti keskustelemaan asioista, ei kai pidä pelätä putoamista kun ei ole vielä edes kiivennyt?
voihan olla että kaikki asiat järjestyvät meidän kannalta hyvin päin, ilman sen suurempaa työtä.
onko se normaalia, että tällaisessa tilanteessa jossa nyt olen, vaikkakin elämäni onkin tätä ihmissuhdesurua lukuunottamatta hyvissä kantimissa, on hyvä työ, paljon välittäviä ihmisiä, surunkin keskellä positiivinen luonne, kaunis koti, ihana lemmikki, terapiaa, niin onko se normaalia että tunnen suurta tyhjyyttä? "minnekkään" kuulumattomuutta? turhautuneisuutta, ikäänkuin ei olisi mitään "syytä" ponnistella ja parannella haavojaan ja oppia virheistään? onko nämä normaaleja tuntemuksia kun se kaikista tärkein ihminen on juuri kävellyt (ainakin toistaiseksi) takaovesta ulos, mietin vaan.
Hei,
Olen aivan vakuuttunut, että tuollainen tyhjyyden tunne tilanteessasi on normaalia, kunhan tyhjä tila sitten vähitellen, pala palalta taas täyttyy.
Elämääsi ja ajatuksiisi esim. tulevaisuuden suhteen on porattu aikamoinen aukko, eikä ihme ettet nyt jaksa nähdä ympärilläsi niiden hyvien asioiden arvoa. Sopeutuminen tilanteeseen vie aikaa.
Itselleni oli äärimmäisen tärkeä neuvo, jonka sain tukihenkilöltäni täältä - tilanteen rajaaminen. Mieheni mietti, haluaako jatkaa minun vai ystävättäreni kanssa. Epävarmuus ja epätietoisuus raastoivat. Asetin itselleni tietyn aikarajan: jos mies ei siihen mennessä saa päätöstä tehtyä, minä ratkaisen asian hänen puolestaan. Minulle tuo epätietoisuus omasta elämästäni oli ihan kaameaa, ei päässyt suuntamaan ajatuksiaan ja toimiaan eteenpäin.
Tyhjä tila täyttyy aikanaan - se vain kestää.🌻🙂🌻
Hei Jasse ja kiitos kauniista sanoista!
tyhjyyden tunne on ammottava pelottava aukko. lohtua tuo kuitenkin se että se on näiden viikkojen myötä pienentynyt. tottakai. elämähän jatkuu, halusin tai en.
Vieläkin tämä "yhteydettä oleminen" syö minua sisältä ja ihmetyttää, onneksi minulla on terapeutti joka tietää koko tarinan ja analysoi sitä kanssani, ehkä joskus ymmärrän?
tajuan että leijun nyt välitilassa. mielialat heittelevät ylös ja alas, ihan arvaamatta, kilot karisevat kun stressitaso on huikea. olen kuitenkin pikkuhiljaa oppinut rauhoittamaan itseni, mikä sekin hyvä taito. en ole valmis sen suhteen, mutta matkalla sinne jo kuitenkin.
olen hyväksynyt tilanteen vain osittain, on paljon mitä en ymmärrä. minulle ei kuitenkaan tietääkseni olla oltu epärehellisiä, eikä minua ole pysyvästi hylätty vaikka hassua kyllä, koen olevani hylätty. sekin kai normaali tunne tässä.
toisinaan olen pohjattoman vihainen, surullinen, itkuinen ja hädissäni, hetkittäin taas uskon vilpittömästi parempaan tulevaan ja hymyilen.
pahin on tunne siitä ettei toinen enää välitä. miten voisi lakata välittämästä? tämä kuitenkin kai oman pääni keksimä juttu, sillä mistään tällaisestä en ole hänen suustaan kuullut.
ihmissuhteet on hurjia, liekö enää koskaan osallistuisin semmoseen. sydän ei kestä!
Jasse, miten teidän tilanteessanne sitten kävi? Olisi kiva kuulla. toivottavasti hyvin!🙂👍