alkoholistivanhemmat-surutyö-oma masennus
tuntuu että sisällä on suuri möykky tuskaa ja pahaa oloa. pää niin sekava ettei tiedä mahtuuko sinne enää yhtään ajatusta…
isä kuoli tapaturmaisesti hetki sitten. emme olleet paljon tekemisissä, sillä olin pieni kun vanhemmat erosivat. olin ajatellut että lapsillani olisi isoisä, että nyt olisimme yhteydessä. mutta se olikin liian myöhäistä. olisin tahtonut tuntea isäni kuitenkin. en ole osannut hänelle koskaan mitään sanoa. näimme vähän. isäni oli alkoholisti. nyt suren sitä kuinka yksinäinen hän oli. jos vain olisin voinut jotenkin auttaa…
äitiä en jaksaisi enää. hän tuhoaa kaiken mitä yritän rakentaa. tekee tyhjäksi kaiken sen mitä saan aikaiseksi. hän on valehdellut aina ja juonut ja käyttäytynyt vastuuttomasti. en jaksaisi pitää häneen mitään yhteyttä. mutta on kai äitiinsä pidettävä… entä jos hänkin kuolee… ja tahtoisin että lapsillani olisi isoäiti.
käyn psykiatrilla säännöllisesti. välillä tuntuu ettei se auta mitään. tuntuu ettei jaksaisi kahlata tässä elämässä. tunnen niin suurta yksinäisyyttä vaikka ympärilläni on ihmisiä. en tiedä mitä tekisin. veljeni on sitä mieltä että tulisi antaa anteeksi. sisälläni on kuitenkin niin suuri viha ja katkeruus etten usko siihen pystyväni. äiti ei ole koskaan pyytänyt anteeksi mitään…
Myös minun vanhempani erosivat kun olin aika nuori. Isä joi ja oli väkivaltainen äitiä kohtaan. Eron jälkeen en paljon tavannut isääni, sillä alkoholi oli hänelle tärkeämpi. Isä kuoli, kun olin 15. Olisin halunnut tuntea isäni, lapsena olin aina "isin tyttö", kysyä, mikä johti eroon, miksi hän joi, miksi en ollut hänelle tärkeämpi...
Toivon, että voisin syyttää äitiäni "vain" juomisesta, mutta kyllä hän oli muutenkin kylmä ja etäinen, ei koskaan antanut läheisyyttä tai turvaa. Olin lapsena yksinäinen, turvaton, ei-toivottu, ilman hyväksyntää. Mieti, onko parempi, että sinulla on sellainen äiti kuin on, vai onko parempi että unohdat koko "äidin". Minä olen katkaissut välit kokonaan, en usko että äitini pystyisi olemaan isoäiti yhtään enempää kuin hän oli äiti aikoinaan. Onko aina pakko antaa anteeksi? En usko niin. Joskus pitää vain unohtaa.
Omat vanhempani erosivat kun olin pieni, molemmat alkoholisteja. Isäni onnistui salaamaan alkoholisminsa ulkopuolisille melkein kuolemaansa asti, äitini on sairautensa vuoksi ollut kuivilla muutaman vuoden. Itselleni sattui paljon pahoja asioita isän kuoleman aikoihin, mm. ero miehestäni, nyt tuntuu että pää ei kestä. Hyväksyn kuoleman elämään kuuluvana osana, mutta lastenikin takia paha olo on hirveä, oli niin paljon suunnitelmia vaarin varalle.. Suvun kanssa tuli välirikko perintökiistojen seurauksena, heidät olen päättänyt unohtaa. Isän kuoleman jälkeen tuli syvät vihantunteet äitiäni kohtaan, joita omien lapsien olemassaolo on vain vahvistanut. Äitini kanssa haluan olla väleissä, sen tiedän, mutta koko tämä tunteiden sekamelska on niin vaikea ja äitini kanssa keskustelu mahdotonta. Minua vaivaa myös yksinäisyyden tunne, ei ole ketään kenelle puhua enkä tiedä mistä tätä vyyhtiä alkaa purkamaan. Hermot ovat tiukilla, joka myös vaikeuttaa arjessa ja lasten kanssa jaksamista.. pahanolon kierre..