Olen 70 vuotta täyttänyt nainen. Jouduin yli vuosi sitten poikani pahoinpitelemäksi. Hän tuli luokseni tuntuvasti humalassa ja ehkä joissain ”aineissa”. Hän alkoi syytää päälleni solvauksia, nimitteli kaikilla mahdollisilla rumilla nimillä ja uhkaili tappaa minut.

Hän puristi lujaa käsivarsiani ja käsiäni ja aina välillä löi nyrkillä eri puolille päätäni. Hän syyti suustaan toinen toistaan pahempia rivouksia ja toisti koko ajan että hän tappaa minut. Pahoinpitelyä kesti pari tuntia ja tunsin itseni hyvin huonokuntoiseksi ja luulin tosiaan kuolevani. Äkkiä hän kuitenkin putosi sängyn reunalta lattialle ja minä pääsin siinä vaiheessa häneltä pakoon naapuriin.
Käsivarteni ja käteni olivat täynnä ruhjeita, samoin ohimoni oli mustelmilla ja toisella korvalla en kuullut aikoihin, kun hän oli lyönyt nyrkillä suoraan korvani päälle.
Pääni oli täynnä mustelmia ja minun oli vaikea viikkoon nukkua, kun en löytänyt paikkaa, missä ei olisi ollut kipua.

Minä olen ollut aina hyvin huolehtivainen äiti. Lapseni ovat olleet aina ensimmäisellä sijalla elämässäni. Minulla on aina ollut lapsiini hyvin lämpimät välit. Tiedostan syvästi, että minun tekemisistä tai tekemättä jättämisistä ei hänen tekonsa ole aiheutunut, vaan syyt täytyisi löytyä jostain hänen eletystä elämästään.

En ottanut yhteyttä poliisiin, enkä myöskään ole nähnyt häntä sen jälkeen. En millään pysty enkä halua kohdata häntä. Kuitenkin elämäni muuttui totaalisesti tapahtuman jälkeen. Luulin eläväni leppoisaa vanhuutta, mutta se kuvitelma riistäytyi mielestäni lopullisesti tapahtuman jälkeen. En ole ahdistunut ainoastaan siitä mitä minulle tapahtui, vaan suurelta osin siitä mitä pojalleni on tapahtunut hänen elämässään, miten ennen niin hyväkäytöksisestä nuoresta mihestä on tullut lähes viisikymppisenä sellainen hirviö.

Poikani on asunut viimeiset parikymmentä vuotta ulkomailla, joten en ole päässyt seuraamaan hänen elämäänsä läheltä kuin lomilla ja ainoa asia mikä on huolestuttanut minua silloin on ollut hänen liiallinen alkoholin käyttönsä. Olen nyt jälkeenpäin kuullut myös huumeista.

Kun pahoinpitely tapahtui, huomasin hänen silmistään, että hän oli ottanut jotain muutakin kuin viinaa.
Hän on useaan kertaan lähettänyt tekstiviestejä ja pyytänyt anteeksi, mutta en ole voinut vastata hänelle niihin. Anteeksi antaminen on helppoa, mutta unohtaminen on ihan toinen asia. SE asia on mielessäni ensimmäisenä herätessäni ja viimeisenä nukkumaan käydessä.
Tekstiviesteistä vielä sen verran, että anteeksipyyntö viestien jälkeen on tullut hyvin agressiivisiä viestejä, että mikä äiti minä luulen olevani, kun en voi antaa anteeksi ja sellaista tekstiä, että huomaan, että ei hän ole apua itselleen hakenut.

Olisin neuvoista ja mielipiteistä kiitollinen.