hei,
kukaan ei ilmeisesti ole tänne ennen kirjoittanut? Minulla on puoliso, jolla epäilen olevan ADHD, hoitamaton sellainen, jota ei ole koskaan lapsena diagnosoitu ja nyt aikuisenakin se edelleen vaivaa. Millä saada puoliso tutkimuksiin? Millaisia lääkkeitä tähän sitten on olemassa? Omat voimat tässä on jo aivan poissa tuon ihmisen kanssa eläessä. Perhe on kärsinyt ja vaarassa. Lapset eivät ymmärrä mistä on kyse.
Voisiko tänne joku joka vastaavassa tilanteessa elää, ADHD puolison kanssa, niin kommentoida? olisin kovasti kiitollinen kaikesta vertaistuesta mitä voisi olla.

SeOnMa kirjoitti 20.1.2014 0:14

hei,
kukaan ei ilmeisesti ole tänne ennen kirjoittanut? Minulla on puoliso, jolla epäilen olevan ADHD, hoitamaton sellainen, jota ei ole koskaan lapsena diagnosoitu ja nyt aikuisenakin se edelleen vaivaa. Millä saada puoliso tutkimuksiin? Millaisia lääkkeitä tähän sitten on olemassa? Omat voimat tässä on jo aivan poissa tuon ihmisen kanssa eläessä. Perhe on kärsinyt ja vaarassa. Lapset eivät ymmärrä mistä on kyse.
Voisiko tänne joku joka vastaavassa tilanteessa elää, ADHD puolison kanssa, niin kommentoida? olisin kovasti kiitollinen kaikesta vertaistuesta mitä voisi olla.

Hei SeOnMa,

viestisi kosketti! Kaipaamaasi tietoa adhd:sta löytyy esim. ADHD-liiton sivuilta. Liitolla on myös neuvontapuhelin jos haluat nopeasti vastauksia kysymyksiisi. Joka tapauksessa et ole yksin! Monessa perheessä painitaan samankaltaisten tilanteiden kanssa. Harmi, ettei puolisosikaan ole saanut apua aikaisemmin ja joudutte nyt taistelemaan asian kanssa. Jos asut pääkaupunkiseudulla voisit tiedustella ADHD-liitosta puolisoiden vertaistukiryhmän tilannetta.

Kiitos kommenteista ja vinkeistä. Täytyy näitä tutkia. Myös erittäin vahvoja piirteitä narsistista löytyy.
Mistä ihmiselle tällaisia erilaisia persoonallisuushäiriöitä voi oikein tulla? Miehelläni on alkoholisti isä vaikuttanut perheessä aikanaan ja ikävällä tavalla. Ihminen on mielestäni kuitenkin syntyessään "puhdas ja viaton" olento. Onko niin, että riittävä määrä ikäviä asioita lapsuuden kokemuksissa muokkaa sitten aikuisiin persoonallisuus tason eri häiriöitä? Ja jos kyseessä narsismia, niin sellaista henkilöä on vaikea saada ymmärtämään oma tilansa.
Itse tunnen olevan "vankina omassa elämässäni". Mieheni "hallitsee" kodin ilmapiiriä omalla käytöksellään. Nuorimmat lapsemme kyllä ovat edelleen isi ihailijoita, koska isiltä saa vain "hemmottelu" huomiota. Näin mennään oletettavasti siihen asti kunnes lapset varttuvat itsenäisemmiksi ajattelijoiksi eivätkä ole enää aina isin kanssa samaa mieltä. Pelkään, että silloin alkaa sama ikävä käytös, mitä alkoi aikanaa vanhempien lastemme kohdalla.
No, ei auta, kuin yrittää sopeutua (sitä on tehty) ja toivoa parempaa huomista..

Meillä on tutustuttu ihan omin päin ADD-oireisiin, ja netistä löytyi sellaista aineistoa (tosin paras on englanniksi!) josta päättelimme että kyseessä meilläkin on tuo syndrooma. Huomasin, että jos oireille ja vaikeuksille on olemassa neurobiologinen tausta, siihen täytyy alkaa hakea apua muualta kuin toisen syyttelystä tai hurjasta riitelystä. Meillä helpotti jo se diagnoosin löytyminen, vaikkakin näin vain keskenämme olemme sen saamastamme informaatiosta todenneet. Mieheni kanssa - joka siis on tämä ADD-ta sairastava, molemmathan olemme siitä kärsiviä! - olemme siitä lähtien ottaneet huomioon, että avioliitossamme vaikuttaa tällainen "tauti", eikä kyseessä siis ole ilkeys, narsistisuus, tai vaikkapa laiskuus.

Miten sinun puolisosi on yrittänyt selvittää, mikä häntä ns. vaivaa? Vai onko ongelma vain vaimon puolella?
Voisitko kertoa millä tavalla olet puolisona kärsinyt näistä asioista ja miten olet reagoinut. Miten se on vaikuttanut kertomiisi vanhempiin lapsiin.

Nyt ihan muu kommentti: Tällä palstalla on kaikenlaista vertaistukiehdotusta, mutta itse asumme Huitsin Nevadassa, joten ei tule kysymykseenkään lähteä johonkin istuntoon. Tämä siksi, ettei kellään tule mieleen ehdottaa, että lähtekää Helsinkiin sinne ja sinne.

Hei,

meillä asiaa ei ole keskusteltu, selvitetty tai yritetty diagnosoida, muutoin kuin mitä omasta toimestani olen tätä miettinyt. Mieheni ei valitettavasti näe itsessään vikaa. Paitsi, kun on tuossa jokailtaisessa 10-12 kaljan humalassaan, niin alkaa sellainen itsesäälinen kommentointi joka asiaa, että kaikkihan täällä on hänen vikansa. Hokee sitä nuoremmille lapsillemmekin ja "vitsiä" vääntää, että muistakaa lapset, kaikki ikävä maailmassa on aina isän vika. Ja sitten sellainen hyvin marttyyrinen ilme perään.. Argh! Siinä sitä on asennekasvatusta lapsille. Humalainen, mutta myös joko puhdan narsisita tai sitten näiden kahden lisäksi Adhd oireinen.. ja mä asun sen kanssa edelleen... Auttaa pitäisi, mutta apua ei voi toisen päähän istuttaa, avun tarve pitää itse tunnustaa, tiedostaa ja myöntää ja sitten lähteä apua hakemaan. Tiedä sitten kauanko jaksa tässä odottaa tuota ahaa-elämystä mieheltäni...

Mieheni on ollut jo lapsena puheiden perusteella ADHD-oireinen. Hän ei vain itse näe, että lapsuuden tekemisillä olisi ollut mitään väliä. Itse huomaan selvästi samanlaisia piirteitä, kuin ADHD-lapsissa, mutta aikuisemmalla tavalla. Miehen mielestä lääkärissä en kannata käydä, sillä hän ei usko, että hänessä olisi vikaa.

Olen kirjoitellut keskusteluryhmiin jo aiemmin hankalasta avopuolisostani. Nyt olen/olemme tajunneet että "hankaluuden" takana saattaakin olla ADHD. Kaikki oireet linkissä otsikon alla "ADHD aikuinen on pahimmillaan" sopii avopuolisooni http://adhd-aikuiset.org/portal/index.php/info

Nuo hankalat piirteet puolisossani ovat aiheuttaneet itselleni ahdistusta ja surua jo pitkään vaikka en niitä häiriöön osannutkaan yhdistää. Hänelle itselleen asia selkeni nyt, kun opinnäytetöiden tekeminen keskittymishäiriöiden takia ei tunnu onnistuvan. Hän itse allekirjoittaa useimpien ADHD oireiden sopivan häneen.

Olen huojentunut siitä, että syy käytökselle on mahdollisesti löytynyt, ja aikakin miehellä on psykologille jo tällä viikolla. Pelkään kuitenkin ettei toimivaa hoitoa löydy. Mies itse ei usko terapian auttavan, vaan odottaa lääkitystä joka ratkaisisi pulmat.

Millaisia kokemuksia täällä on noista ADHD:n hoidosta? Ovatko lääkkeet toimineet? Entä sivuoireet?

Minulla ja entisellä poikaystävällä suhde kaatui osittain juuri tämän ADHD/ADD:n takia. Siihen päälle lisättynä omat oireiluni masennuksen/ahdistuksen kanssa sekä molempien selvittämättömät asiat menneisyydestä on vain liian iso solmu selvitettäväksi. Pahaa se tekee ja on todella surullista päästää toisesta irti, mutta rajansa kai kaikella? Itse ainakin koin, että kumppani jäi hyvin etäiseksi välillä ja toisinaan sitten halusikin läheisyyttä. Ailahtelu on todella raastavaa itselle ja epätietoisuus asiasta. Varsinkin kun alkuun ei ymmärtänyt yhtään mistä kaikki voisi johtua. Oireilu näyttäytyi myös varsin itsekkäänä ja jopa narsistisena välillä vaikka pohjimmiltaan hän on ihana ihminen.

Alkuun olin valmis ymmärtämään ja taistelemaan vaikka kuinka toisen ja suhteen puolesta, mutta kyllä se vie energiaa niin paljon, että olen aivan totaalisen väsynyt nyt kaiken tämän jälkeen. Toivon ettei minua ala kaduttaa myöhemmin etten tehnyt vielä enemmän tämän kaiken eteen, mutta toisaalta sitä tuli kuultua välillä niin julmia asioita toiselta, ettei niitä ehkä vain pysty antamaan anteeksi. Ja välillä myös mietin sitä, että mistä sen tietää johtuuko tämä käytös juuri tuosta oireilusta vai onko se nyt sitten ihan vain täysin oma itsensä. Onko teillä ollut tällaisia samantyyppisiä ajatuksia ja kuinka te olette suhteissanne oikein jaksaneet? Meillä tietenkin erona se moneen täällä kirjoittelevaan ettei meillä vielä ollut lapsia tai muita suurempia sitoumuksia, mikä varmasti laittaa taistelemaan vielä lujemmin.

Kirjoittelin tuossa aiemminkin muutama kommentti sitten.

Pari päivää sitten otin asian esille mieheni kanssa, kun tuossa ylläkin mainitussa linkissa; adhd aikuinen on pahimmillaan/parhaimmillaan olevat jutut täsmäsi mieheeni täydellisesti. Miestä itseään alkoi ärsyttää, että edes ajattelin jotakin tuollaista. Kaikki kohdat sopivat niin täydellisesti, yhdessä kohdassa puhuttiin alisuoriutumisesta vaikka onkin fiksu. Mies tarttui tähän ja oli loukkaantunut, kun sanoin häntä alisuoriutujaksi. Noita sivuja tutkiessani tajusin, että miten rankkaa elämä on, kun toinen käyttäytyy valtavirrasta suuresti poikkeavasti. Tässä sitä ollaan, toinen ei kuuntele, vaikka olen melko varma mistä on kyse.

Hei,
monilla on samankaltaisia kokemuksia siitä, että puolisolla on adhd- tai add -oireita, mutta ei hoitoa eikä itsellä ehkäpä motivaatiota tutkimukseen menemiseen ja asioiden selvittelyyn. Toista ei voi tosiaankaan pakottaa motivoitumaan, voi vain ainoastaan kuvata omia kokemuksia puolisona ja mahd. myös vanhempana sekä antaa tietoa. Joskus onnistuu, joskus ei. Se, mitä voi tehdä, on omaan toimintaan ja vointiin vaikuttaminen ja lapsista huolehtiminen.

Joskus, jos muu ei auta, on myös laitettava rajat ja luovuttava oman tai/ja lasten vuoksi suhteesta. Apua kannattaa aina kuitenkin hakea ennen mahd. isoja ratkaisuja. Parisuhteen ja vanhemmuuden auttajatahot vaihtelevat hurjasti eri kunnissa, joten yleispätevää "toimintapolkua" ei ole, mutta näistä kannattaa aloittaa: Perheasiain neuvottelukeskus, perheneuvolat, neuvola, kouluterveydenhuolto/kuraattorit tms., sosiaalitoimen eri palvelut. Ja jos omat voimat loppuvat, kannattaa apua hakea terveysaseman tai työterveyshuollon lääkäriltä.

ADHD -oireisen puolison rooli on usein raskas, mutta apua on saatavissa. Pitkä ja onnellinen parisuhde on mahdollista myös ADHD -oireisille ja heidän puolisoilleen 🙂

Tsemppiä kaikille ADHD-oireisten puolisoille! 🙂🌻

Itse sain eilen tietää, että oma puolisoni oli perunut ajan psykologille, jonne näitä ADHD asioita oli tarkoitus mennä selvittämään. Olin suoraan sanottuna järkyttynyt, viime yönä tuli nukuttua asian vuoksi huonosti. Mietiskelin koko yön, miten ottaa asia nyt uudestaan puheeksi. Alunperinkin oli vaikeaa saada hänet tuo aika varaamaan. Omasta mielestään hän oli minulle tuosta perumisesta sanonut. En edes jaksanut väittää vastaan. Muistaisin kyllä jos näin olisi, olen tuota aikaa odottanut nämä kuukaudet enemmän kuin mitään, toivonut että se olisi startti näiden asioiden järjestämiselle.

Pitänee varata jokin (harvinainen) onnellinen hetki, jolloin ottaa tuo ajan varaaminen taas puheeksi... Pelkään, ettei hän syystä tai toisesta ala enää uutta aikaa varaamaan. En oikein tiedä miten sitten enää jaksaisin. Nämä kuukaudet ovat menneet eteenpäin vain sen ajatuksen voimalla, että pian saadaan apua. Olen todella väsynyt ja pettynyt...

Näitä perinteisiä ADHD päiviä on nyt yhteisellä lomalla riittänyt. Eilen suututtiin tietokonepelille, jonka seurauksena loppuilta vietettiin sohvalla vetäen naamaan kaikkea mitä jääkaappi sisällään piti. Minulle on suututtu montakin kertaa kun olen mennyt väärällä äänensävyllä jotakin sanomaan. Aina pitäisi olla vain vaaleanpunaista ja kukkia, onnea ja iloa. Huomaan etten ole oma itseni, pelkään räjähdyksiä joten pyrin jatkuvasti olemaan yltiöpositiivinen, tekopirteä. En ymmärrä miten hän ei huomaa sitä minusta. Huomenna pitäisi lähteä yhdessä reissuun, pelkään että sekin tulee olemaan yhtä katastroofia.

Meillä ei ole lapsia, onneksi. En usko että voisin heitä altistaa miehen käytökselle. Meillä on pari koiraa, jotka nekin ovat jääneet ilman ruokaa ne pari kertaa kun olen typeryyksissäni mennyt miehen lupauksiin luottamaan.

Mies osaa kyllä olla ihanakin, meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, ja usein oikeasti hauskaakin. Niitäkin hetkiä on alkanut varjostaa pelkoni siitä, että sanon vahingossa jotain mikä aiheuttaa "masiskohtauksen". Rakkautta riittää ja on yhteisiä unelmia. Mutta pakko myöntää että mikäli mies ei ala pitämään itsestään huolta tämän ADHD asian kanssa, en tiedä jaksanko enää. Miten voisin tämän hänelle kertoa aiheuttamatta vain uutta masiskohtausta? Mies on HYVIN räjähdysherkkää sorttia.

Toivotan sydämestäni onnea kaikille muille puolisoille jotka kamppailevat näiden ongelmien kanssa. Olisi mukava kuulla teidän kokemuksia. 🌻🙂🌻

Ihanaa! Kyllä on helpottunut olo kun löysin tänne keskusteluun.... Teidän kokemuksen täsmää NIIIN hyvin omiini. Olen ollut mieheni kanssa lähes 20 vuotta yhdessä, koko tämän ajan ja appivanhempien puheiden mukaan, näitä oireita on ollut aina. Oma ahdistukseni alkaa kasvaa jo niin suureksi, että vastauksia on löydyttävä, en jaksa enää. Lapsia meillä on 5 ja niinkuin joku muukin tässä kirjoitti, pienet ei vielä ymmärrä Iskän "touhuja", mutta vanhemmat kyllä ja ongelmiahan siitä tulee.. Monesti on tehnyt mieli pakata tavarat ja lähteä. Ihan vaan lasten takia, ei ne voi kasvaa tällaisessa ympäristössä. Jostain kumman syystä tässä kuitenkin sinnittelen vieläkin ja sen 20 vuotta olen hokenut itselleni, että iän myöden kyllä käytös muuttuu (olimme nuoria kun aloitimme elämän yhdessä), ei ole muuttunut.... Nyt olen päättänyt varata ajan ensin itselleni lääkärin luo, jossa voin keskustella asiasta (vaikka tämäkin jo helpottaa yllättävän paljon!) ja sitten miehelleni. Mitä kautta itse olette asian aloittanut? Omalääkärillekö?

hei. miniä olin avioliitossa adhd miehen kanssa nuorena jolla se oli pahin mahdollinen mitä voi diagnosida eli ei mikään lievä tai keski vaikee vaan vaikein mahdollinen. lääkeitä välillä, välillä ei, tekivät kuulema zombieksi ja sitten taas alotettii lääkeitä että jos kuitnekin ja sitten taas ei hyvä jne. oli huumeit ja alkoholia. väkivaltaa ei onneksi minuun jne. valehtelua se kohditu myös minuun. jne onneksi mies itse tiesi mitä sairasti ja halusi apua ja niistä voitiin puhua.
tässä pari ongelmaa ja niihin meillä ratakaisut.
tavarat oli aina hukassa. no meillä oli sitten muisti lappuja joka seinällä, hyvin määritetty että muista laitta avaimet ja rahapussi tähän kun astut ovesta sisään. jne. tee sitä tässä kohtaa ja tuossa tuotakohtaa. lappuja siellä ja täällä ja sitten käytiin yhdessä katsomassa onko tehny niinku lapsussa lukee. yhteinen kalenteri että muisti olla sielä misä pitä ja milloin ja minä soitan ja musituta puolituntia aikaisemmiin. jne.
kauppa listat jne. vieläkin mun pitää soitella että muistaa tulla kun on lasten kanssa tamaaminen jne. puolituntia aikaisemmin. ja usinmiten se on olluttkin ihan tarpeellista, mutta siihen tottuu.
jatkuvasti sai olla huomauttamassa ettei alota uutta ennenkun on tehnyt vanhaa. ja siivota jälkensä.
mökötys päivät sohvan nurkassa musaa korviin ja huppu päässä, kyllä tuntu että elää ku teinin kanssa. nukkuu kolmeen saakka jne. pelaa tiotokone peliä. ja sanoo vaan että elämä kaatuu päälle. mut noi toimi sit aika hyvin kuitenkin ei tapahtunu mitään pahaa kun oli se musa, minkä kanssa sai paremmin myös nukuttu kun oli vaikee rauhottua ja pelit niin ei tehny sitten sotkua mun siivottavaksi.

heti jos huomaa että silmiin tulee sellainen palo että nyt lähtee liian kovaa niin yrittä rauhottaa ja tylsistyttä toinen. se oppii kyllä huomaamaan. mun ekäsätä se huomas silmistä. jokaisella varmaan omat merkkinsä, mut vaatihan se paljon puolisolta.

pahinta oli ehkä non stoppina tuleva puheen tulva sitä mun oli vaikke kestää varsinknaan kun tuli kotiin ja lapset haluaa huomiota ja mies haluaa huomiota ja kaikki puhuu yhtä aikaa ja ite haluais vaan levätä.

raha. velkaa tuli alkuun paljon ja rahaa vaan hukkukin, sitten otettiin yks tili jolle hänellä ei ollut oikeutta ja mä hoidin kaikki raha asiat ja annoin viikkorahaa. muutoin tuo raha mikä tuli katosi päivässä, pelaamiseen ja turhaan tavaraan.

eli kiteytettynä viikoraha, muistilaput, muistutus soitot, paikoillaan tehtävä tekeminen ettei kämppä mee ihan seksisin. eli ne pelti ja musa.
en tiedä onko muille tää hyvä mut älä anna adhdn tehdä ruokaa se sotekee keittiön seiniä pitkin kun innostuu. ja iehän se ajatus sitten riitä sen siivoamiseen.

itse en tuota sitten kestäny vaikka noita helpottavia kikkoja olikin jo liuta. pahinta oli ehkä valehtelu ja että unohteli lääkeitäkin lattioille ja oli/on lapsia niin oli lasten takia tehtävä pätös ja lähdettävä.

vaikeaa voi olla jos adhd puoliso ei itse tiedä olevans tai ei ole yhteistyökykynen seurausten minimoimiseen. no tuollainen oli mun yks elämän jakso. tsemppiä teille!

ja kaikkeen ei kannata takertua niitä ideoita niillä tulee niin tulavana että ei tarvi pelät että ne kaikkea jaksais/ kerkeis toteuttaa🙂

ite ainakin vielä vaan kuuntelen ja kehun vaikka teidän että seuraavalla viikolla on taas ihan eri kuviot.

Tuosta Iilliksen viestistä tuli kyllä sellainen olo että itse en ole kyllä valmis tuollaiseen elämään. Olen aika varma että jos mieheni eläisi yksin, niin elämä olisi nimenomaan tietokoneella istumista aamuyöhön ja nukkumista pitkälle päivään. Tärkeät asiat jäisivät luultavasti tekemättä kun kukaan ei olisi muistuttamassa.
En haluaisi olla miehelleni äiti. Hirveästi pelottaa lapsien hankinta. Mies on joskus puhellut että kuinka hänestä tulee sitten kiva iskä, eikä kuulema aio olla ylisuojeleva vaan antaa lasten tehdä mitä lystää. Voitte vaan kuvitella kuinka tuommoinen kommentti pelottaa.
Tänään mies kävi sitten lääkärillä. Yhden kerran jälkeen kuulema on aika valmis määräämään lääkkeet ADHD oireiden hoitoon. Olen iloinen että asiat menevät viimein eteenpäin mutta samalla olen myös murtunut. En tiedä muuttaako mikään enää sitä etten voi luottaa häneen.
Mies on hyvin äkkipikainen riidoissa ja usein riidat ovat johtaneet erolla uhkailuun. Menneet usein siihen asti että hän lähtenyt ovesta ja sanonut ettei enää palaa. Usein riitoja edellisenä päivänä on saattanut vakuutella rakkauttaan, ja kertoilla kuinka onnellinen on kanssani, nuo erotilanteet tuleekin joka kerta kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olenkin alkanut elää siinä pelossa että milloin vaan voi tulla ero. Jos mies on myöhässä kotoa (niinkuin usein tapahtuu) olen joka kerta valmistautunut, varautunut pahimpaan. Minä eroan mielessäni monta kertaa kuukaudessa.
Pitää nyt vaan toivoa että lääkkeet tuovat sitten jotain, edes muutoksen. 😑❓

Hei,

Mitä teille kuuluu? Miten voitte?
Olen niin iloinen että löysin tämän palstan! Omalle kotihelvetilleni on viimein löytymässä nimi; ADHD. Nuo neljä kirjainta selittävät täysin sen kaiken minkä kanssa on nyt vuosikymmen painittu. Toisaalta ne myös vievät multa sen viimeisenkin toivon pilkahduksen siitä että tämä helvetti joskus loppuisi! 😭

Miten te kestätte?

Mä olen niin väsynyt. Kotona ikuinen homeen haju, roskia ja ruuantähteitä lattiat täynnä, kuoriaiset ja toukat vilistää seinillä. ADHD-puoliso sotkee aina enemmän kun minä ikinä ehdin siivota! Kai elämässä muutakin pitäisi olla kun palvelijana, äitinä ja omaishoitajana puolisolle?

ADHD-oireisen kanssa eläminen on kun pikkulapsen kanssa elämistä, paitsi että pikkulapsi kehittyy ja oppii. Serkkuni yksivuotias tietää, että uloslähtiessä pitää laittaa pipo päähään. Oma puolisoni ei sitä (saati käsineitä, lompakkoa tai bussikorttia) ilman muistutusta osaa. Parivuotias osaa laittaa roskat roskikseen ja pyykit pyykkikoriin, mutta puolisoni ne, kuten kaiken muunkin, vaan tiputtaa käsistä lattialle. Ja jättää/unohtaa siihen. Me hukumme saastaan.

Rakastan puolisoani, mutta koen hänen olevan myös elinkautinen pakkoraadantarangaistukseni. Aikuinen, tasapuolinen parisuhde on tästä kaukana.