Uskon, että hyvin moni osaa samaistua siihen, että kun kulissi on kunnossa, on kaikki hyvin. Itse olen elänyt näin hyvin pienestä asti, ja nyt ns. vanhemmalla iällä asiat alkavat painamaan hyvinkin paljon.
Pienenä referaattina elämästäni; isäni lähti kun olin hyvin pieni, ja jokin aika sen jälkeen äitini uusi miesystävä muutti saman katon alle. Pian tämän jälkeen mies alkoi hakkaamaan minua systemaattisesti ja jokakerta hieman rajummin ja kovemmin. Pienenä tyttönä en tietenkään kenellekkään asiasta sanonut, vaan jossainvaiheessa asia vain tuli julki koulussa. Siitä alkoi terapiaistunnot ja poliisikuulustelut jonka jälkeen tilanne hieman rauhoittui. Äitini miesystävä kuitenkin vielä edelleen harrastaa hyvin kamalaa henkistä väkivaltaa, pilkkaa ja haukkuu.
Asia saattaa kuulostaa pieneltä, mutta olen hyvin loppu. Lukiossa ja töissä pitää jaksaa pitää kulissia yllä siitä, että kaikki on hyvin. Samoin kavereiden kanssa. Olen pienestä asti myös ollut ihminen, joka pitää kaiken pahan olon sisällää, eikä kerro siitä muille. Tämä on jatkunut edelleen, ja alkaa koitua ongelmaksi.
Nyt viimeaikoina kuitenkin elämä on alkanut tuntumaan täysin ylivoimaiselta ja tuntuu siltä, ainoa tie ulos on itsemurha. Tiedän ajatuksen olevan itsekäs, enkä itselleni viimeaikoina mitään ole tehnyt. Yleensä ajatus on mennyt pois, mutta nyt se on pyörinyt päässäni pidemmän aikaa. Tuntuu hyvin pahalta ja ahdistaa.. Ainut asia joka auttaa tällähetkellä jaksamaan on koirani ja poikaystäväni. Poikaystävälleni pystyn onneksi kertomaan kaiken, mutta pyrin kuitenkin siihen, ettei tarvitsisi asioista paljoa hänenkään kanssa keskustella. Tuntuu myös hyvin väärältä, että ajattelen itsemurhaa, sillä poikaystäväni on maailman upein ihminen ja olen hänen kanssaan hyvin onnellinen. Kaikki on hyvin niinkauan kun en ole kotona..
Anteeksi pitkästä viestistä! Onko kenelläkään samoja tuntemuksia tms?
Hei jjeh!
Koeta päästä pois tuosta tilanteesta. Voitko muuttaa pois kotoasi?
Jos et pääse pois, niin mene koulussa kuraattorin tai koulupsykologin puheille. Tai terveyskeskukseen mielenterveystoimistoon. Puhuminen auttaa.
Sen verran voin kokemuksesta sanoa, että lapsuuden rankat kokemukset pitää puhua auki jonkun kanssa. Siten niihin saa etäisyyttä ja pystyy ajattelemaan eteenpäin. Minäkin olin lukioikäisenä samanlainen; kulissi oli kunnossa, kenellekään en puhunut, ja paha olo vain kasvoi. Minun pelastukseni oli eräs luotettava aikuinen, joka ymmärsi, että jotain oli pielessä. En silloin kyennyt hänellekään puhumaan kuin jotain kautta rantain, mutta hänen ymmärryksensä ylitti minun puhumattomuuteni. Vasta sitten yli parikymppisenä menin terapiaan, jossa kävin muutaman kerran kuukaudessa kahden vuoden ajan. Sitten vyyhti ja paha olo sitä mukaa alkoi purkautumaan. Aikaa se kuitenkin vei, ja jossain vaiheessa ajattelin, että "mitä hyötyä tästä muka on", mutta on siitä.
Usko pois, elämässä on sulle mukavia juttuja vielä tulossa. Älä anna periksi. 🌻🙂🌻
Hei.
Tuossa kertomassasi oli paljon samaa kuin itsekkin tunnen. Kulissia itsekkin joudun pitämään yllä 24/7. Itselläni ei ole ketään jolle olisin ajatuksistani kertonut. Ja tuntuu kun muuta keinoa ei oikeasti enää olis kuin oman elämän päättäminen.
Voimia sinulle, puhu asioistani jos vain kykenet. Sinulla kuitenkin joku joka on yhä kanssasi 🙂🌻
Hei!
Eieieiei, ei se ole ohi, se on vasta alussa! 🙂 Ymmärrän, ettei sinusta nyt tunnu siltä, mutta viiden tai kymmenen vuoden kuluttua tilanne on aivan toinen.
Ole kiltti, ja hae itsellesi ammattiapua. Voit mennä alkuun vaikka koulun terveydenhoitajalle tai terveyskeskukseen, sieltä pääset eteenpäin. Uskaltaudu puhumaan tilanteestasi ammattiauttajalle. Siten sinun pitäisi saada apua myös siinä, miten pääsisit pois väkivallan ilmapiiristä. Voit soittaa myös paikkakuntasi sosiaalitoimistoon, sielläkin osataan ainakin neuvoa eteenpäin.
Myös henkinen väkivalta on väkivaltaa, se ei ole sinun vikasi, eikä sinun tarvitse sitä sietää tai kestää. Apua ja tukea on saatavilla (myös rahallista tukea, jota varmasti tarvitset voidaksesi muuttaa pois), mutta valitettavasti sen hakeminen ja etsiminen tuntuu monesti vaikealta ja vaivalloiseltakin. Silti kannattaa uskaltaa hakea apua! Olet oikeasti niin nuori, että sinulla on vielä kaikki edessäsi, ja voit vielä joskus päästä yli kaikesta kokemastasi pahasta. Arvet pysyvät aina, mutta kipu hellittää.
Entä äitisi, antaako hän miesystävänsä kohdella sinua huonosti?
Hyvä, että sinulla on rakas poikaystävä elämässäsi. Juttele myös hänen kanssasi ainakin siitä, että sinun pitäisi päästä pois sieltä sairastuneesta kodistasi - omaan kotiin, jossa saat olla sinä ilman pelkoa.
Hirmuisesti voimia ja tsemppiä!🙂🌻
ihanaa kuulla näin paljon tsemppiä! eipähän ennen ole tullut vastaan.
pienempänä kävinkin terapiassa, mutta ei se oikein ole auttanut (ainakaan vielä). tällä hetkellä tunnen olevani niin solmussa etten terapiaan pysty menemään, jotenkin ironista kyllä. toivon että tässä jossain vaiheessa rohkaistuisin juttelemaan jollekulle. se on vaan aina ollut niin vaikeaa ettei siitä tunnu olemaan mitään hyötyä.
poismuuttaminen tuntuu toki ainoalta vaihtoehdolta tällähetkellä.. ainut este on taloudellinen tilanne.. ajattelin mennä kyselemään hiukan millaisia tukia olisi mahdollista saada. pari päivää sitten isäpuoli painosti ja uhkasi muutolla taas. kun sanoin että heti tilanteen salliessa muutan sitten pois, he suuttuivat ja haukkuivat hyvin itsekkääksi. samalla sain kuulla siitä, kuinka en pärjää ja olen huono ihminen.. huoh.. kai tämä tästä vielä jossain vaiheessa.. ikäväkseni taas huomasin, että melkein "asuin" poikaystäväni luona viikon ja heti kun tulin kotiin alkoi elämä käymään ylivoimaiseksi.. en tiedä mitä tehdä.
kiitos ihan mielettömästi kaikille teille jotka olette kirjoittaneeet! enemmän kuin mielelläni juttelisin lisää. 🙂🌻
Mutta sehän on tosi hyvä juttu, että voit kuitenkin olla poikaystäväsi luona hengähtämässä, ja ainakin välillä pois siitä perhe*elvetistä. Asuuko poikaystäväsi vanhempiensa luona? (Mietin sitäkin, että kuinka hyvät välit sinulla on poikaystävän vanhempiin - voisivatko he olla sellaisia luotettavia aikuisia, jotka voisivat ainakin auttaa sinua selvittämään asioita?)
Ja hienoa myös, että aiot ruveta selvittelemään, miten pärjäisit omillasi. ☺️ Älä usko hetkeäkään äitiäsi ja hänen miesystäväänsä siinä, ettet muka pärjäisi ja että olisit jotenkin huono. Semmoisilla sanomisillaan he osoittavat oman itsekkyytensä; ehkä he saavat jotain pönkitystä omille heikoille egoilleen mollaamalla sinua. Vaikutat minusta oikein fiksulta nuorelta naiselta! Vaikka sehän on selvä, ettei se ainakaan itseluottamusta kasvata, kun saa kuulla kotonaan haukkumista ja lyttäämistä. 😞 Kannustaisin sinua kuitenkin luottamaan itseesi.
Varsinainen terapia onkin rankkaa, ja ymmärrän, ettei sen kaltaiselle solmujen avaamiselle ole voimia tämänhetkisessä tilanteessasi. Varmaan nyt olisikin ajankohtaista ensin selvittää, millaista apua ja tukea on saatavilla. Tuttu tunne tuo, ettei terapiasta välttämättä ole apua... täytyy löytyä semmoinen ihminen, jonka kanssa juttelu on luontevaa, muuten koko homma helposti jumittaa. Mutta sitten kun se hyvä keskustelukontakti löytyy, siitä oikeasti on apua, eli sinullakin on siinä toivoa vielä. 🙂
Jos et oikein vielä tiedä, mistä lähteä kyselemään ja jos vaikka koulun terkkarille meneminen ei tunnu kivalta ajatukselta, on olemassa kaikenlaisia kriisipuhelimia ja chatteja. (Itse en oikein tykkää soitella, mutta chatit on "helppoja".) Esim. täältä löytyy paljon linkkejä: http://www.nuortenelama.fi/tuki-ja-kriisipalvelut
Edelleenkin paljon tsemppiä sulle ja hyvää tätä viikkoa!
🌻🙂🌻
Niin ja hei, luulen, että sinun tilanteessasi on aika luonnollista, että olet oppinut pitämään tunteet sisälläsi. Onhan sinun pitänyt jollain lailla suojata sisintäsi, vaikket pahoinpitelyltä olekaan sillä pystynyt suojautumaan. Vähempikin riittää siihen, että lapsi ja nuori oppii pitämään kaiken sisällään. (Esim. jos vanhemmista jompi kumpi tai molemmat ovat masentuneita eivätkä jaksa niin paljoa huomioida lasta, lapsi ei saa omille tunteilleen "peiliä" ja oppii siten, että tunteet kannattaa pitää piilossa kun ei niitä kuitenkaan huomioida).
Eli se, ettet ehkä pysty puhumaan vaikka haluaisitkin, ei ole missään nimessä sinun vikasi eikä sinun ominaisuutesi sillä lailla, etteikö se voisi vielä muuttua. Muutos ei tapahdu äkkiä, siis niin, että yht'äkkiä jonain aamuna herää ja on helppo puhua omista huolistaan. Mutta pienin askelin kyllä. 🙂 Ja sitten, kun oppii puhumaan murheistaan luotettaville ihmisille ja osaa/uskaltaa pyytää apua aina silloin kun siltä tuntuu, on elämä oikeasti aika paljon kevyempää. Usko pois, minä tiedän. 🙂🌻
sappe, ihanaa kuulla tälläistä tukea. Kyllä, poikaystäväni asuu vanhempiensa luona. olen heidän kanssaan hyvissä väleissä ja he itse ovat myös ehdottaneet, että jos oikein pahalta tuntuu niin saan heidän luonaan asua. he ovat aivan ihania ja tulen heidän kanssaan toimeen, sain heiltä myös työpaikan! jee! mutta kuitenkin ajatus siitä, että olisin "häiritsemässä" toisen perheen arkea tuntuu hassulta. vaikka he itse ovatkin pyytäneet, mutta silti.. täytyy selivtellä asioita ja katsella mitä tapahtuu. 😐 jos työt heillä jatkuu kesän jälkeen, tiedän että pääsisin muuttamaan omaan kotiin.
tänään taas äitin kanssa juteltiin siitä, etten haluaisi lähteä, mutta taitaa olla pakko. hän siihen siitten sanoi että haluaisi pitää minut kotona vielä. tunteet tuntuu olevan sekaisin molemmissa päissä.. katsotaan mitä tässä nyt tapahtuu...🤨
Ihan ymmärrettävää, että tulee toisten nurkissa semmoinen olo, että entä jos onkin jotenkin häiriöksi. Itsellenikin varmaan tulisi vastaavassa tilanteessa. Muista kuitenkin, että oma tunteesi (siis se, että häiritset) ei tässä tapauksessa varmaan kuitenkaan vastaa totuutta: poikaystäväsi vanhemmat ihan takuulla tykkäävät sinusta ja haluavat oikeasti auttaa. (Kun itse sinun ikäisenäsi seurustelin vakavasti, vanhempani alkoivat pitää poikaystävääni vähän niin kuin omana poikanaan. Hän asui varmaan meillä enemmän kuin kotonaan - ei siksi, että hänellä olisi ollut kotonaan jotain ongelmia vaan siksi, että meillä oli isonpuoleinen talo ja hänen vanhemmillaan pieni kerrostaloasunto.)
Joten ihan huippujuttu sinulle, että on olemassa "varaperhe"! 🙂 🙂👍 Senkin tiedän, että avun vastaanottaminen on monesti tosi vaikeaa, juuri kun ei halua olla toisille vaivaksi jne. MUTTA, tiedän myös, että avun vastaanottaminen kannattaa. Jokaisella on elämässään vaikeita aikoja ja asioita, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Ja juuri sen takia on niin, että kukaan ei pärjää tässä elämässä yksin, ilman toisten apua. Jokainen on vuorollaan jonkun toisen autettavana, ja voi sitten joskus myöhemmin olla itse avuksi jollekin toiselle, jolla on hankalaa. (Sinulla on nuoresta iästäsi huolimatta ollut vaikeita aikoja jo kohtuuttoman paljon, ja olen siitä tosi pahoillani puolestasi.)
Sitä jäin vähän ihmettelemään, että eikö äitisi ole pystynyt pitämään sinun puoliasi ollenkaan siellä kotona? Jos kerran hänen miesystävänsä on päässyt kohtelemaan sinua kaltoin ties vaikka jo kuinka pitkään. Osaako hän pitää omia puoliaan? Näin ulkopuolisesta tuntuisi siltä, että äitiäsi pitäisi kiinnostaa sinun hyvinvointisi, eli se, ettet joutuisi kokemaan fyysistä tai psyykkistä väkivaltaa. Vaikka taitaa olla kyllä tosi monesti äideille vaikea paikka päästää lapset lähtemään kotoa. 🙂
Tilanne on kuitenkin jo niin paha, että olet miettinyt itsemurhaakin, joten sinulla on ihan täysi oikeus olla nyt terveesti itsekäs! Sinulla on oikeus "pelastaa" itsesi! Mulle on joku joskus vuosia sitten sanonut, että toivoa on niin kauan kuin elämääkin. Ja siitä seuraa, että ihan ensimmäinen juttu vaikeuksien keskellä on yrittää järjestää niin, että elämänhalu säilyy. 🙂 Sen jälkeen voi miettiä kaikkia muita juttuja.
Minua kiukuttaa puolestasi, että olet saanut sieltä kotoasi vähättelyä ja lyttäämistä, vaikka olisit ansainnut kehua ja kannustusta. 🙂🌻 Oikeasti, siitäkin jo näkyy että olet fiksu ja vastuullinen, kun olet lukiossa ja käyt samalla töissäkin! Ja huolehdit omasta koirastakin vielä. Sinusta on vaikka mihin! Tsemppiä edelleen! Kyllä ne asiat siitä vielä järjestyy. 🙂
Jjeh: toivottavasti tulet jossain vaiheessa kertomaan kuulumisiasi. 🙂