Yritän torjua yksinäisyyttä aika paljon ruudun ääressä, katselen areenan dokumentteja ja joitain sarjoja sekä pelaan simsiä - pelihahmojen elämä on niin paljon mielenkiintoisempaa.
Olen asunut nyt kolme vuotta käytännössä yksin ja ilman tietokonetta tai musiikkia täällä on liian hiljaista. Vaikka ei sitä seuraa tietokoneenkaan kautta tunnu löytävän, tuttavuudet kuivuvat kasaan viimeistään parissa kuukaudessa.
Jokaisen uuden tuttavan kohdalla, etenkin niiden joista voisi tullakin jotain, iskee nykyään heti pelko että kuinka kauan tätä kestää ja miksi tämä tulee lopulta loppumaan.
Eikä millään jaksaisi yrittää turhaan enää, olen ihan valmis muuttamaan metsämökkiin jossa ei tarvitse miettiä työnhakuja tai ihmissuhteita.
On mulla yksi ystävä tässä kaupungissa ja muutamia muissa, sisko ulkomailla, joten en ihan yksin ole. Se ei kuitenkaan estä sitä tunnetta. Tämä läheinen ystäväni on myös entinen tyttöystäväni jo muutaman vuoden takaa, siitä huolimatta ollaan yhtä hyvissä väleissä kuin ennenkin. Vuodatan hänelle melkein kaiken surun ja ikävän minkä vain kehtaan, kuitenkin pelkään aina ettei hänkään jaksa kuunnella, mulla on liian paljon ikävää sydämellä peruskoulusta lähtien. En ole koskaan ollut hyvä ihmissuhteissa.
Muualta en ole saanut apua haettua. Monilla muilla menee huonommin, joten en kehtaa, mutta ehkä pitäisi kun tätä on kuitenkin kestänyt niin pitkään. Nyt vihdoin uskalsin tänne rekisteröityä, jos olisi oikea paikka. Lääkäri neuvoi joskus viime kesänä tutustumaan tyttöjen taloon mutta en, kynnys on liian korkealla.
Haluaisin edes kanini asumaan tänne, mutta lemmikittömään asuntoon ei saa pörröpalleroa ottaa. Lemmikit ja musiikki helpottavat, mutta hetkellisesti. Liikunnasta ei enää saa mitään iloa, kuten tuolla aikaisemmin juttelittekin, lenkille pitäisi aina lähteä yksin ja palata tyhjään asuntoon. Mainittua ystävää liikunta ei vähääkään kiinnosta.
BirdBell, tuo on hyvin mielenkiintoinen aihe. Ahdistaa aina säännöllisin väliajoin miettiä, mikä itsessä tai sosiaalisissa taidoissa (?) on vialla kun on yksinäinen. Se sattuu, itkeminen ehkä helpottaa mutta ei jaksaisi itkeä enempää. Rintakehää puristaa, eikä kyse ole pelkästä huonosta kunnosta vaan siitä kun kukaan ei halaa kun halausta tarvitsisi.