Terveellinen elämä päin mäntyä
Moi. Oon ammattikoulussa oleva tyttö, jonka ruokavalio koostui pienestä asti karkista, pitsasta, hamppareista, kakuista, leivonnaisista, jäätelöstä, sipseistä ja makkaroista, perunoista sekä lihapullista.
Mun vanhemmat olivat hyvässä kunnossa ennen ensimmäisen siskon syntymää. Äiti urheili päivittäin, ja oli niin solakka, että sitä ei uskottu aikuiseksikaan välillä. Isällä ei ollut kipuja, ja se urheili. Sitten tuli lapsia, ja jutut meni alamäkeä. Kuvista voi nähdä, miten äiti ja isä rupsahti kummatkin. Kun lapsi tuli, ne alkoi suosimaan nopeampaa ruokaa. Nopeaa ruokaa taas oli lohkoperunat ja nugetit. Lasten kasvaessa ostettiin karkkia, jotka alkoivat heistäkin maistua hyvältä. Isä alkoi sairastelemaan, ja sillä on nykyään kaikki paikat kipeenä aina. Pelkkä työssä käyminen tekee sille tuskaa. Äiti taas on todella paksussa kunnossa, ja surettaa sen puolesta.
Ennen pitkään perhe on siinä tilanteessa, että karkkia ja herkkuja syödään kiloittain, ja hedelmä on se kerran viikossa saatava herkku. Voisi sanoa, että 6päivää viikossa on karkkipäiviä, ja se yksi on ”hedelmäpäivä”, mitä odotetaan innolla. Nyt meitä lapsia on 5. Hedelmät on herkkua, etenkin vesimeloni ja ananas on sellaisia, joita pienet sisarukset kärttää. ”koska syödään, koska toi syödään, koska toi syödään?”. Pikkusisarukset myös tykkää porkkanasta. Toinen niistä vetelee sitä aina, kun on tarjolla. Myös höyrytetty parsakaali on herkkua heistä. Toinen myös jumaloi päärynöitä. Nää on kuitenkin todella harvinaisia herkkuja.
Sanottakoot että tää on tuonut ongelmia paljon: mun isosiskoni (olen siis keskimmäinen lapsi) ovat sairastaneet vakavaa anoreksiaa, ja molemmilla on ollut jäätävä masennus. Toinen siskoista pääsi lääkkeistäkin eroon vasta viimeisenä kuluneena vuotena, ja on siis 25 tällä hetkellä. Masennus on alkanut mitä ilmeisemmin kun hän oli 11. Edelleen hän ajattelee itsensä rumana ja lihavana, vaikka hänellä on mies, josta aina unelmoinut. Tämä sama juttu on myös toisessa isosiskossa.
Sitten puolestaan pienemmät sisarukset: toinen (vanhempi) puhuu mulle jatkuvasti siitä, kuinka paljon kaloreita on missäkin ruoassa. Hän miettii, miten paljon joutuu pyöräilemään kaloreidensa edestä. Hän yrittää jättää ruokia välistä, ja mua pelottaa hänen puolestaan. Hän on vielä aina ollut sitä sorttia, joka ei koskaan liho. Silti ilmeisesti kaverit huutelevat läskiä ulkona, joten hänen mielipiteensä on mikä on. Olen jo ajatellut, että soitan ihan pian hänen koulunsa terveydenhoitajalle asiasta.
Sitten sisko, nuorin. Hän on nyt kahdeksan. Lääkärin mukaan painoa on tuplasti enemmän, kun pitäisi olla. Sisko syö tylsyyteensä, ja murheisiinsa. Siinä hän on tullut muhun, sillä mulla on sama homma. Lisäksi herkkuja on tarjolla aina kotona, joten tälläinen toiminta on mahdollista. Sisaren normaaliin ruokavalioon kesän aikana kuului suklaa: 7suklaalevyä katosi viikossa. Myös kaksi 500g suklaakonvehti pussia, sekä patukoita ja suklaamuroja, kaikkea sellaista. On vaikeaa yrittää auttaa, koska sisko loukkaantuu herkästä. Sanominen että herkkuja pitäisi vähentää, saa aikaan itkua. Hän sanoo itseään läskiksi, puhuu että haluaisi vaihtaa ulkonäkönsä. Isä ja äiti eivät ole tästä perillä, vaikka iltaisin siskon mentyä nukkumaan yritän tätä heille jauhaa, että tämä ei vetele. Ei, ei tule muutosta. Kun sisko sitten taas pyytää herkkuja, hän saa. Tai jos ei saa, sisko kerran kävi varastamassa kaupasta, kavereilta ja kävi tonkimassa vanhempien karkit syöden ne. Hän on ilmeisesti koukussa sokeriin, ja vanhemmat ruokkivat sitä.
Entä mä?
Mä olen myös ylipainoinen. Mua kiusattiin koko peruskoulu -> olin se ”läskityttö”, ”ihramaha”, ”norsun painonen”, ”talookin isompi”, ”ällö ylipainonen”. Mulla ei ollut koulussa omaa nimeä, olin vaan ”se”, tai ”läski”. Opettajat eivät puuttuneet, ja yksikin sanoi, että koska kiusaaminen oli totta, niin hän ei voi puuttua siihen. Kävin psykologeilla sitten kun olin 10, ja he vaihtoivat kouluanikin. Sama jatkui kuitenkin, aina uudessakin koulussa.
Itken usein ulkonäköni vuoksi, ja yritän tehdä sille jotain. Urheilen kotona, sillä vanhemmat eivät halua maksaa harrastusta. Urheilu on silti vaikeaa, sillä vihaan sitä. En nauti siitä, tulee paha mieli, itkettää ja sattuu. Kaikki on niin epämukavaa verrattuna hyvään muffinssiin ja nukkumiseen.
Sen lisäksi olen yrittänyt vaikuttaa syömiseeni. Yritän pyytää vanhemmilta terveellisiä ruokia, ja toisinaan saan sitä. Kuitenkin vain muutamaa lajia kerralla: ei monipuolisuutta, vain esimerkiksi yhtä lajia hedelmiä, ja ehkä joku vihannes. Tällä silti pärjätään. Mutta niiden syöminen on vaikeaa, kun vieressä muut syö herkkuja niin paljon, että voin kuulla heidän suoniensa huutavan apua. Välillä se ällöttää tosissaan.
Olen laihtunut, mutta se on ollut tuskaa ja raatamista. Toisaalta en ole edes iloinen saavutuksestani, sillä unelmoin niin niiden herkkujen perään. Olen siis laihtunut 6kg.
Olen pienentänyt annoskokoja radikaalisti, herkut on kokonaan kiellossa, ja yritän juoda paljon vettä, sekä syödä terveellisesti. Ostin itse pakkaseen marjojakin. Ostin juuri stepperin, jolla steppailen vähintään sen 100kcal pois. Siihen menee vähän päälle 10min, mutta näin kesällä on vaikeaa steppailla sen enempää, koska hiki nousee jo pelkästä stepperin päälle menemisestä.
Olen koukussa sokeriin, ja pahasti. Tajusin näin kieltäessäni itseltäni kaiken, että sokeri on mulle kaikki kaikessa. Ihan kaikki. Elin joskus vain sen vuoksi, että saan syödä sokeria. Sokerin syöminen on mulle päivän kohokohta. Välillä mä tunnen kuinka ääni päässä huutaa sokeria ja hiilareita. Se on niin vaikeaa olla kieltäytymättä, koska ne kaikki on siinä silmien edessä. Niin, nytkin pöydällä olisi suklaalevyjä, patukoita, piirakkaa, karkkia ja nakkeja. Ja mä haluaisin syödä itteni ähkyyn kaikilla niillä.
Totaalikieltäydyn sokerista siksi, etten voi hallita syömistäni, kun sen aloitan. Kun otan sen yhden palan sitä suklaata, pian koko levy on kadoksissa. Ihan sama kuinka iso se on, mutta mä syön sen. En edes huomaa, kun rivit vain katoavat. Kun oon surullinen, teen sen vielä hyvin nopeasti. Mä hotkasen ruokaa niin, että suklaalevykin varmaan katoaisi sen sileän tien parissa minuutissa. Mä en ehdi maistaan sitä, vaan mä hotkasen sen suruuni, sillä tiedän sen jälkeen olevan kiva olo. Ainakin hetken.
Herkun syömisen jälkeen mä syyllistän itteeni. Suutun, ja jätän ruoan väliin. Urheilen niin, että varmasti kulutan ne kalorit. Olin sukulaisilla käymässä, ja ne pakotti mut syömään jäätelön, vaikka en millään halunnut. Tämän jälkeen mä vedin jokaisen kalorin edestä 10 kyykkyä. Paljon tuli meinaan niitä vedettyä..
Vanhempani ostavat herkkuja myös silmieni alla, tai minulle. Olen saanut tähän mennessä kilon karkkipussin, suklaalevyn ja patukan, ja mielettömän ison jäätelön. En ole syönyt mitään, vaan olen ujuttanut pois. Jäätelön annoin isomummolleni.
Tiedän että tää alkaa mennä sairaaks, mutta tää on pakko vuodattaa. Mulla on nii paha olo. Rakastan ruokaa, mutta samalla tiedän etten sais syödä sitä niin kun toivoisin. Samalla myös vihaan sitä -> se aiheuttaa niin paljon ongelmia maailmalla, ja minun perheessä. Jotenkin vain niin vaikeaa. Puhun näistä asioista vanhemmille, mutta he kieltävät ongelman. Olen huolissani, enkä tiedä mitä tehdä. Isä on helpompi sulatella ja herättää todellisuuteen, mutta äiti haluaa kieltää kaiken. Hänen ykkös prioriteettinsä elämässä on, että pitää hiljentyä ja kieltää kaikki vaikeat asiat.
Perheessämme on ollut muutakin ongelmaa, kuten väkivaltaa ja alkoholia. Tosin nykyisin sitä ei ole, sillä perheessämme työskentelee psykologit aika tiuhaan tahtiin. Rakkaus ja luottavaisuus on palannut perheeseen, mutta minua silti ahdistaa tämä ruoka. Olen ajatellut viimeinkin tekeväni aloitteen ja puhuvan siitä jollekkin, ja harjoittelen eka täällä. Seuraavaksi puhun tästä psykologini kanssa.
Kiitos, jos joku jaksoi millään lukea!
Tosi hyvä että tulit tänne purkamaan mieltä! Haluan kertoa sulle että luin tämän. Ootko hakenu itelles mitään apua tilanteeseen? Se vois olla hyvä jos sulla olis ammattilainen tukemassa. Tosi hyvä että yrität syödä terveellisesti, kunhan se ei mee silti liian pitkälle. Mutta terveellinen syöminen on aina hyvä juttu!🙂 En osaa enempää sanoo, tsemppiä!
Joltain ravintoterapeutilta/ravintoohjaajalta vois saada sun ruokavalioon liittyvissä asioissa apua. Kannattaa terveydenhoitajalta pyytää sinne lähetettä.
Jostain sun ois hyvä saada apua purkaa henkistä puolta joka tukis sua tuossa ravintomuutoksessa ja muutenki elämässä. Ja vaikka koulukuraattori vois sua siinä auttaa. Kannattaa heti koulujen alkaessa sinne ottaa yhteyttä.
Paljon paljon sinnikkyyttä ja tahdonvoimaa sulle ! Tuo on tosi hienoa, että oot saanu jo painoa pudotettua 🙂 Tuo vaikuttaa tosi inhottavalta kun pakotetaan syödä herkkuja vaikkei haluaisi... 😐
Mulla oli samanlaista syöminen kun asuin äidin kanssa, joka omistaa leipomon. Aina vain söimme ns. herkkuja eli sitä mitä jäi myymättä. Aamiaiseksi saattoi olla täytekakkua, lounaaksi viineriä ja päivälliseksi munkkeja.
Mä pääsin kierteestä irti kun muutin asumaan isäni luokse. En osaa terveellistä ruokavaliota vieläkään kunnolla mutta koko ajan jotain opin.
Moi kaikille jotka on kommentoinut ja kiitos.
Kävin jutustelemaan psykologilla, ja heti kättelyssä hän teki mulle lähetteen jollekkin ravitsemusterapeutille tai vastaavalle. Pelkäävät kovasti, että mulle on kehittymässä syömishäiriö. Laihdutusta oon pitänyt yllä, ja huomenna taas punnitten itteni. Tänään tuli tosi paha mieli pelkästään siitä, että söin normaalia ruokaa liikaa. Tekee mieli itkeä, sillä kalorimärää ylitti sen mun maksimin 850 aika komeesti. Tänään ois ollut tarjolla pitsaa, hot dogeja, vanukkaita, nakkeja, jäätelöä, karkkeja, suklaata, lihapiirakoita ja sipsejä. Luulen että se osalta vaikutti siihen että söin muutakin ruokaa enemmän, kun ne tarjolla olevat ruoat yritti houkutella luokseen.
En osaa yhtään hallita tätä mun laihdutustani. Ruoka on ajatuksissa taukoamatta, ja liikkuminen on tuskaa väsymyksen takia. Samaan aikaan mua vaivaa jatkuva huimaus ja pyörtyily. Mut lähetettiin niiden vuoksi nyt myös kaksiin eri pääkuvauksiin, sekä verikokeisiin.
Mä vaan toivoisin, että joskus joku oikeesti hyväksyis mut sellaisena kun oon. Mua ei oo yksikään ystävä hyväksynyt, vaan ne on aina tahtonu muakata mua. Kun ne ei oo onnistunut, ne on heittänyt mut roskiin kuten eilisen lehden. Myöskään poikaystävät ei oo koskaan sanoneet että rakastavat mua sellaisena kun oon: aina on tullut kommenttia kehon jostain osasta. Kipeimmät kommentit on tullu yksityisistä alueista. Luonne yleensä on kaikista tosi hyvä ja mahtava ja oon "unelmien nainen", ja he osaavat myös nimetä monia syitä, miksi ajattelevat niin. Kun sitten tullaan kehoon, nii kommentit onkin vähän toista luokkaa. Joskus toivon että saisin jonkun, joka sanois että rakastaa mua millasena ikinä oonkin, ja tarkottaa sitä. Ainoa vaan, että enää tuskin koskaan tuun luottaan kenenkään sanoihin, sillä niin monta kertaa ne on petetty.
Tässä taas jotain ajatuksia. Seuraavasta terapeuttikerrasta en tiedä, mutta kuvaukset on ensi kuussa.
Hei kilovarasto!🙂
Tosi hyvä että kävit psykologilla. Ja on hyvä homma että laittoivat lähetteen sinne ravitsemusterapeutille. Mustakin kuulostaa siltä että jos ei sulla jo oo, niin ei oo kaukana syömishäiriö. Ja syömishäiriön kanssa ei ole kiva elää.
850 kaloria on aika vähän. Pärjäätkö aivan varmasti niin vähällä määrällä? Musta huimaus ja pyörtyily kertoo omaa tarinaansa tästä. Voisitko nostaa kalorirajaa edes vähän?
Oon varma että joku sut vielä hyväksyy aivan omana ittenäs! Oot varmasti rakastettava ihminen🙂🌻
Moi taas salaatti.
Niin. Pelottaa vain, että ravitsemusterapeutti pelästyy kertomiani, ja tästä tulee uusi rumba. Olen siis käynyt läpi armottoman masennuksesta koituneen rumban, missä poliisit oli välillä mukana. Nyt pelkään uutta aloitusta, eli haluaisin salata kaiken. Yritän hienostella ongelmiani, tehdä niistä pienempiä. Pelkään liikaa draamaa.
No oikeestaan en voi nostaa. Toi 850 on tosiaan siis maksimi, päivän kalorit pyörii normisti siinä 700 kohdalla. Yritän vähentää joka asiasta aina. Itseasiassa luulen että mittaan jopa vähän yläkanttiin kalorini, sillä tajusin että syön esimerkiksi puuroa desin, mutta sitten kalorit olen laskenut noin. 3desin edestä. En siis todellisuudessa edes tiedä tarkkaan, mitä syön. Uskomus on kuitenkin siinä 700 paikkeella.
Syy miksen voi nostaa, on se että tunnen suuremman määrän heti pistoksena sydämessä. Ihan kuin olisin pettänyt itseni, ja tehnyt maailman hirveimmän virheen, jos sattuu kalorit nousemaan liiaksi. Kuulostaa ihan mielettömän naurettavalta ja peilin edessä itselleni usein naurankin, mutta sitten siinä syödessä asia muuttuukin vakavaksi. Sellaiseksi, jolle ei voi nauraa.
Salaa olen toivonut, että saisin kalorit vieläkin alemmaksi. Haluaisin saada ne noin 300kaloriin. Toisaalta taas pelottaa ajatukset esim. hiusten lähtemisestä, sekä lihasten surkastumisesta. Etenkin nuorekkuuteni haluaisin säilyttää, mutta samalla olla laiha. Ajatukset tuntuvat sotivan keskenään.
Kun vielä miettii että jos syön sen 700 kaloria, ja liikun tahallisesti siitä pois noin 100-200, niin lopputulos on että kehoni käytössä on vain 500-600kaloria. Tiedän että aivot käyttävät paljon kaloreita, mutta toisaalta joku osa minusta sanoo että en tarvitse kaloreita mihinkään. Ihankuin pysyisin hengissä nollalla. Tiedän myös että sydän, ja jokainen liike tarvitsee energiaa, jota saa ruoasta, jotka on kaloreita. Silti joku minussa sanoo, että se ei oikeasti ole niin. Ihankuin se olisi vale, jota pitäisi uskoa, ettei voi olla kaunis. Tiedän että kehoni tarvitsee jaksaakseen, toisaalta laihuus on parempaa kun jaksaminen.
Sen lisäksi että kulutan tuon pienen määrän tahallisesti, niin sitten olen koulussa, missä portaita on liiaksi. Yksi tunti on viidennessä kerroksessa, toinen toisessa rakennuksessa ja kolmannessa, seuraava löytyy taas viidennestä. Yhtä juoksemista ja portaiden nousua. Siispä voin kuvitella, että siinäkin kuluu. Toisaalta aivot sanovat, että ei kulu. Minä olen poikkeus. Minä en kuluta koskaan.
En tiedä, mitä ajatella. Nämä kaikki ajatukset tuntuvat toisaalta vierailta ja uusilta. En ole osannut käsitellä näitä kuvitelmia, en omassa päässä, enkä myöskään muille. Niistä kirjoittaminenkin on hämmentävää ja outoa. En ole ikinä kokenut mitään tälläistä.
Moikka kilovarasto!
Ymmärrän hyvin pelkosi. Jos kerrotkin aivan vähitellen? Kyselet vaikka aluksi että miten olisi parasta syödä.
Ymmärrän tuonkin, koska mulla oli aivan samanlaista joskus. Ja oikeestaan välillä nykyäänki, ku syömishäiriö joskus hyökkää alitajunnasta ja pakottaa uskomaan vaikka mitä. Mulla oli aivan sama ajatus, että oon jotenkin poikkeus enkä oikeesti kuluta ollenkaan. Vaikka kaikki muut kuluttaisi 1500 kaloria vähintään ihan normaalisti. Joskus vieläki epäilen että ei voi olla totta että voisin lihomatta syödä vähintään 1500kcal päivässä.
Mutta koeta muistaa että jos jatkat noilla kaloreilla, taistelematta alitajunnassa elävää syömishäiriötä vastaan, keho pettää lopulta. Jos lääkärit ei huomaa tilannetta ajoissa, sydän voi pettää. Voit kuolla. Jos lääkärit huomaa ja puuttuu tilanteeseen, joudut nenämahaletkuun.
Olis tosi hyvä jos rohkenisit puhua ajatuksistasi. Vain siten voit pelastaa itsesi todella vakavalta syömishäiriöltä, koko elämän mittaiselta. Kehon pettämiseltä. Mutta tiedän sen pelon. Tiedän miltä tuntuu vain elää aivan yksin ajatuksiensa kanssa, kun ei pysty puhumaan sen pelossa että mitä sitten tapahtuu jos kertoo.
Tsemppihalaus!!☺️❤️
Moi salaatti. On totta, että mulle voi käydä köpelösti. On vaan surullista, etten ajattele asiaa. Tiedostan sen, mutta se ei ole uhka, eikä riski. Pidän elämää ylipainoisena kamalampana, kuin kuolemista nälkään tai vastaavaa.
Mä nyt ilmojen viilennettyä alotin urheileen vähän enemmän, ja nyt vedän sen 45min kovan treenin, missä ei ole ollenkaan taukoja. Välillä läkähdyn niin, että makaan lähes tunnin lattialla paikoillani väsymyksestä. Sain juuri uusia urheiluvaatteitakin.
Toisaalta on naurettavaa ajatella, että mulla edes mitää syömishäiriötä voi tulla. Mä oon ollut läski, ja eikös kaikki syömishäiriöiset oo laihoja? Oon ollut monen anoreksiaa sairastavan ystävä, ja ne on olleet ihan erilaisia kun minä. Ne laihdutti oudoilla tavoilla, söi ruokansa hammastikuilla tai palotteli purkkansa neljään osaan. En mä tee tollasta. En siis usko, että mulla mitään kovin vakavaa voi olla.
Saa nyt tosiaan nähdä mitä terapeutti sanoo. Aika on varattu ensiviikolle, mutta siirrän sitä hieman, sillä se on koulun kanssa päällekkäin, enkä halua poissaoloja. Huomenna myös punnitsen itseni, saa nähdä paljon on laihduttu.
Et tiiä kuin moni syömishäiriöinen ajattelee just noin. Että vain laihoilla voi olla syömishäiriö, ja enhän minä oo yhtään laiha. Mutta totuus on että se syömishäiriö on mielessä. Totta kai se näkyy myös kehossa, mutta se itse sairaus on mielessä. Ja koska syömishäiriö on mielen sairaus, se on jokaisella erilainen. Sun ei kannata verrata itseäs muihin sun tuntemiin syömishäiriöisiin. Mulla itellä meni todella kauan myöntää edes itelleni että oon sairas. Ajattelin just samoin ku sinä. Vaikka syömishäiriön ääni mun päässä huusi mulle, en myöntänyt tilannetta itelleni. Omin voimin en olis irti päässyt. Mutta tässä sitä nyt ollaan.🙂 Joskus syömishäiriö nousee mun alitajunnasta ja yrittää pakottaa taas samaan rumbaan. Välillä lähden siihen mukaan. Sitten taas puhun järkeä itselleni ja muistan miksi en saa laihduttaa rääkkäämällä itseäni. On monta juttua mitkä on edelleen tuon mielen sairauden takia vaikeita, mutta haluan taistella koska mulla on vielä pitkä elämä edessäni enkä halua että se on onneton.
Toivotan sulle tsemppiä! Koita pitää huoli itsestäsi!
Moikka taas. Mä oon nyt täs ehtiny viimesen parin viikon ajan keksiin uusia tapoja, joilla välttää syömistä ja kaloreita. Muutaman päivän ajan sain kalorit pysymään jopa siinä 300 paikkeella. Nyt vähän nousi, koska olin nii väsynyt että normaalit liikkeetki oli vaikeita.
Mun tunne, että lihon jatkuvasti on voimistunut. Lisäksi mä pelkään nyt lihomista aika paljon. Mun isäni sai tietää tästä, että oon joutunut tähän pisteeseen. Se yritti käskeä unohtaan ne mun sairaat ajatukset, ja keskittyyn siihen et syön normaalisti. Ei se auta mulla. En koskaan oo ees oppinut, mikä on normaalisti. Sanoin sille vain, et kun pelkään sitä lihomista. Nään jokaisen ylimääräisen kalorin heti lihomisena. Isä ei osannut sanoa kuin, että toivottavasti ravitsemusterapeutti osaa neuvoa mua.
Oon laihtunut nyt 10kg siitä, kuin aloitin. Silti tuntuu, että lihon vaan. Mun ajatukset on alkanu vaivaan mua päivittäin. Koko päivän ajatukset pyörii ruoan ympärillä. Niin, ja tietenkin sen, että miten kulutan sen ruoan. Tänään olisi tulossa ystävä käymään. Lupasin leipoa keksejä hänen kanssaan. En tiedä, miten tulen selviämään niiden syömisestä. Joudun käymään juoksemassa ja tekemään liikuntasuoritukseni kaksinkertaisina.
Mun ajatukset tuntuu kuin päähän iskostetuilta. Esimerkiksi "Ei kukaan loukkaannu jos laihdutat alle 50-kiloiseksi". Tai "Tarvitset yhä vähemmän ruokaa, nyt kun laihdutkin". "Älä hanki apua. Jos hankit, ne pakottaa syömään. Jos syöt, lihot".
Ravitsemusterapeutti ois nyt keskiviikkona. Tuntuu tosi pahalta just nyt. Mitä pidemmälle oon menny, sitä enemmän haluaisin toisaalta pitää tästä kii, toisaalta päästää irti. Mä luulen, että toi ei jää ainoaksi terapeutti kerraksi. Toisaalta se pelottaa... Keskiviikkona on myös pääkuvaukset.. Saa nähä mitä aivoista löytyy.
Moi Kilovarasto! Luin aluks ton sun ekan viestin ja halusin sanoo, että vaikutat ihan uskomattomalta ihmiseltä! Huolehdit kaikkien sun sisarusten puolesta ja yrität auttaa niitä ittes lisäks. Vaikutat tosi fiksulta, vahvalta ja ihanalta ihmiseltä🙂 luin sitten kaikki muutki viestit tästä keskustelusta ja oon huolissani susta:/ muut kirjotti jo tosta syömishäiriöjutusta ja sen vaarallisuudesta niin en nyt siitä saarnaa sen enempää.. Varsinkaan ku ei oo oikeen omaa kokemusta. Toivon vaan että saisit mahdollisimman paljon apua sun tilanteeseen ja ymmärtäisit itekki missä menee raja.. Niin paljon tsemppii sulle ja yritä jooko olla vähän anteeksantavampi ittees kohtaan!
Moi Iina. Kiitti viestistäs. Mä ite tulin tänne nyt kertomaan miten toi ravitsemusterapeutti meni.
Ensinnäkin: se ei osannut mitään. Tuntui turvattomalta ja kylmältä puhua sille. Hän vain selaili ruokapäiväkirjaani, ja totesi että se on suhtkoht ok, jos lisään sinne maitolasin sinne tänne. En saanut kysellä lähes mitään, koska vastaukset oli epämääräisiä. Pääosassa oli hän, ja minä hiljaa nyökkäilin hänen sanomisilleen. Hän myös kehotti jatkamaan laihdutustani. Sitten hän näytti miten normaali ihminen syö, ja sanoi että minä lihoisin niistä lukemista. Sitten hän näytti mitä mun max kuuluu syödä, eli puolet vähemmän ku normaalit. Keskustelujen lomassa oli paljon hiljaisuuksia jotka tuntuivat painostavilta ja ahdistavilta. Hän ei tiennyt minusta mitään, eikä edes yrittänyt kysellä tärkeitä kysymyksiä. Hän saattoi iskeä täysin epäolennaisia kysymyksiä. Vielä liian isojakin. Ja kun kerroin lihavuuspelostani, siitä kuinka näen itseni läskinä, ja että minua haukutaan läskiksi jopa sukulaisten kesken, hän vain käänsi sivua ja kysyi että että "mites toi urheilupuoli". Tuntui tosi ikävältä.
Loppuajan vaan nyökyttelin hiljaa ja toivoin, että loppuisi koko homma. Sanoin myös, etten halua uudestaan tulla katsomaan häntä. Aion tästälähtien puhua siitä että ruokatottumukseni olisivat kunnoosa. En ainakaan tuollaiselle ihmiselle halua enää. 😠
Moi Kilovarasto!
Todella törkeää käytöstä ravitsemusterapeutilta!! Ei tainnut todellakaan osata asiaansa. ☹️ Tosi harmi että sulle sattui tällainen tyyppi. En kestä tätä että tässä maassa on niin paljon typeriä ihmisiä tuollaisissa ammateissa!! Tsemppiä!!
Hei Kilovarasto!
Ensinnäkin haluan sanoa, että ravintoterapeutti jonka luona kävit, oli täysin asiaton, monella tapaa. Harmillista, että kun sait apua jouduit sitten hänen kaltaisensa "terapeutin" luokse. Haluan sanoa sinulle, että kuulostat todella fiksulta, muakvalta, ja hyväsydämiseltä ihmiseltä. En tiedä ikääsi, mutta ilmeisesti asut vielä vanhempiesi luona. Se tekee tilanteestasi siinä mielessä hankalan, että et voi itse päättää täysin siitä, mitä ruokaa kotoasi kaapeistanne löytyy. Tottakai kaikenlaisista herkuista kieltäytyminen on todella vaikeaa, jos sitä suklaata lojuu nenän alla harva se hetki =7
Olen kuitenkin huolissani sinun kalorimäärätavoitteistasi. Itse en ole ravintoterapeutti, mutta kiinnostukseni ravintoon on suuri ja olen perehtynyt asiaan siten itse monen vuoden ajan. Koska en kuitenkaan ole ravintoterapeutti, en halua neuvoa sinua varsinaisesti siinä miten sinun kannattaisi syödä. Haluan kuitenkin antaa sinulle muutaman miettimisen arvoisen vinkin, jotka itse olen todennut hyviksi, ja myöskin yhden kirjavinkin, josta luulisin sinulle olevan paljonkin hyötyä.
Ensiksikin - älä tuijota vaakaa! Vaaka ei kerro totuutta ja saattaa aiheuttaa enemmänkin ahdistuneisuutta kuin kuin iloa. Ihmiset ovat monen mallisia ja kokoisia ja pelkkä kilojen tuijottelu saattaa jossain määrin olla harhaanjohtavaa. Itse yritän treenata (ja syödä) niin, että kehossa on hyvä olo. Etsi itsellesi sellaisia liikunnallisia harrastuksia, joista NAUTIT! Itse yritin vuosia lenkkeillä, koska kuvittelin sen olevan asia, jota jokaisen "pitää" tehdä. En nauttinut siitä lainkaan, ja sitten se aina jäi ja siitä vasta tuli syyllinen olo... Tunnustele, kokeile, nauti. Reipas kävelykin on erittäin hyvä, vaikka puoli tuntia päivässä.
Toiseksi - en usko kaloreiden laskemiseen. Itse asiassa kun syö terveellisesti ja _riittävästi_ (myöskin rasvaa, se tuo kylläisyyttä ja kehosi tarvitsee sitä), ei ole niin kovia himoja enää syödä epäterveellistä ruokaa. Tähän menee luonnollisesti jonkin aikaa, kun on tottunut syömään vaikka suklaata joka päivä. Mutta pysyvässä laihduttamisessa, on nimenomaan kysymys jonkinlaisesta elämäntapamuutoksesta ja silloin "repsahdus" ei ole enää repsahdus eikä siitä tarvitse potea syylllisyyttä. Jos nälkiinnytät itseäsi 300 kcal päivässä, kehosi tulee jossakin vaiheessa menemään "säästömoodiin" ja huomaat painon laskun olevan mahdotonta, ja joudut mahdollisesti pudottamaan kalorimääriä entisestään.. Näin näännytät kehoasi ja sairastutat itsesi. Kun syöt tarpeeksi, jaksat paremmin, mieli on virkeämpi ja jaksat myöskin liikkua. Kun saat terveellisistä ruokatavoista kiinni, huomaat painosi alkavan laskea, hitaasti, mutta varmasti. Se saattaa aluksi tuntua liian hitaalta, mutta pidemmällä aikavälillä se on parempi, koska vältät jojolaihduttamisen ja saat pysyvän tuloksen, ja se on myös terveellisempää kehosi kannalta!
Toivottavasti pidät näitä vinkkejä pohtimisen arvoisina. Molemmista kohdista voisin kirjoittaa ummet ja lammet, eli tässä aika pinnallinen raapaisu. Jos haluat kysellä tarkemmin mitä tarkoitan, niin vastaan mielelläni 🙂
Kirjavinkki on Kaisa Jaakkoan kirjoittama kirja Hormonidieetti. Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu eikä sitä ole pakko lukea kannesta kanteen. Siinä on luotettavat lähteet. Suosittelen sitä ehdottomasti, niin että pääset alkuun oikeasti terveellisissä elämäntavoissa 🙂👍 Anoreksialta toivon, että säästyt 🙂🌻
Okein hyvää jatkoa sinulle, toivottavasti kirjoittelet lisää siitä, kuinka sinulla on mennyt.
🙂🌻🙂🌻
Kas, tämä oli uppoutunut jonnekkin sivulle 5.... Siitä on aikaa kun olen täällä käynyt. Unelmoin ajatuksesta, että voisin tulla kertomaan olevani paremmassa kunnossa. Ikävä kyllä näin ei ole. Olen ymmärtänyt sairauteni. Menkkani ovat nyt 3kk myöhässä, paino laskee. Kalorit päivässä on 200. Jätin juuri poikaystävän, koska hän ei ymmärtänyt tilannettani. Juuri pari tuntia sitten tuli ero. Nyt halu kuolla on suuri. Ei koska kaipaisin häntä, vaan en tiedä mitä tehdä. En nukkunut koko yönä. Seuraava yö pitäisi valvoa myös. En tiedä, miten tulen jaksamaan. Nälkä ei ole, ruoka oikeastaan oksettaa. Ostin laihdutuspillereitä, ummetuslääkettä, voidemaisia selluliitin poistajia. Olo heikkenee, mutten anna sen näkyä.
En nykyään hengitä enää kunnolla. En pysty siihen. Se sattuu, enkä vain saa tarpeeksi happea. Siksi urheilu on tuskaa, kun sitä happea ei saa. On se muutenkin. Liityin kiloklubiin, ja huomasin että liikun päivässä sen suosituksen verran, mikä pitäisi täyttää viikossa. 1500 kcal. Käyn salilla, juoksen, lenkkeilen, teen kotitöitä, jumppaan kotona, venyttelen. Mitä tahansa, mikä pitää liikkeessä.
Haluaisin vain olla onnellinen. En tule olemaan tätä tahtia. Luulin poikaystävän löydettyäni että se oli onnea. Ei ollut, ja nyt taas olen yksin. Yksin vasten maailmaa, otan iskut vastaan.
Milloinkohan tapahtuisi jotain hyvääkin.