Hei Lenni

Tosi hienoa kuulla, että olet pääsemässä käsiksi siihen avun hakemiseen. Itse jouduin hakemaan apua kahteen kertaan ja välillä turhautumaankin, kun en sitä tuntunut saavan. Mutta voin kertoa lopullisesta heräämisestäni. Ensin pieni johdanto. Sinä kerroit pelkääväsi punastumista, minulla se kaikkein pahin mahdollinen häpeä on oksentaminen. En tiedä miksi, siinä ei oikeastaan ole yhtään mitään järkeä. Sehän on aivan luonnollinen asia (kuten muuten punastuminenkin 😉). En ole myöskään koskaan kuullut että jollain muulla olisi samanlainen pelko kuin minulla, joten koko homma tuntuu kauhean nololta. No, ettei asia olisi liian helppo, reagoin myös muihin oksentaviin ihmisiin paniikinomaisesti, oli syy sitten mikä tahansa. Ehkä kyse on siitä, että pelkään, että he tartuttavat huonon olonsa minuun.

Ensimmäisillä kerroilla yritin hakea apua, koska ahdistukseni takia aloin lintsaamaan koulusta, tämä yritys kuitenkin kariutui, koska en vielä osannut kertoa miltä minusta tuntui. Toinen herääminen tapahtui kun avokkini tuli kotiin raisuista bileistä konttien ja rupesi oksentamaan kuten asiaan yleensä kuuluu. Muistan maanneeni sängyssä ja puristaneeni korvia käsillä, etten vain kuulisi mitään vessasta. Kun avokki useamman tunnin päästä hoiperteli sangon kanssa sänkyyn, olin jo valmiiksi paniikissa ja tiesin etten pystyisi kestämään enempää. Jouduin lähtemään kuudelta aamulla pakoon omasta kodistani, joka yleensä on minulle se suojapaikka kaikelta ahdistavalta. En edes uskaltanut käydä vessassa saatika suihkussa vaan pakkasin hätäisesti pyyhkeen ja saippuaa reppuun ja lähdin uimahalliin "aamu-uinnille" ja sieltä kouluun. Koulussa minua ahdisti koko päivän, enkä pystynyt syömään juuri mitään, mutta en uskaltanut lähteä kotiin, koska en tiennyt mikä siellä odotti. Illalla kotiin uskaltautuessani avokki oli vielä kauheassa krapulassa ja olin vauhkona monta päivää. Syyllistin tietysti avokkiani, koska hän tiesi tästä pelostani. "Miten saatoit tehdä tämän minulle, kun tiesit miltä minusta tuntuu?" Tarpeeksi anteeksi pyydeltyään avokki suuttui ja edessä oli valtava riita. Ahdistus jatkui päiviä ja pelkäsin mihinkään lähtemistä, viikonloppusuunnitelmat ja kaikki meni uusiksi, en kestänyt ajatusta kestään ihmisestä lähellä, hyvä kun siedin avokkia samassa asunnossa. Lopulta avokki tajusi hätäni ja sanoi että nyt on pakko saada apua. Olin samaa mieltä. Ajatus siitä, että se rakkain ihminen muuttuu pelottavaksi ja koti ahdistavaksi paikaksi oli liikaa minulle.

Soitin yths:lle. Sain juuri ja juuri pidäteltyä itkuani kun kerroin päiviä kestäneestä ahdistuksestani ja pääsin samantien psykologijonoon ja ajan yleislääkärille. Seuraavana päivänä sain mielialalääkereseptin ja rauhoittavia hätätilanteita varten. Ja ne rauhoittavat tuli todella tarpeeseen. Oli valtavan helpottavaa kun joku otti minut tosissaan. Siitä sitten vähitellen vaan psykologille, eka kerta ahdisti minua aivan valtavasti. Kuvittelin kuinka hän nauraisi minulle ja kirjoittaisi muistiinpanoihinsa kuinka hullu olen. Välttelin seuraavaa kertaa, mutta vähitellen psykologiin syntyi luottamuksellinen suhde ja tie terapialle alkoi avautua. Pelkään edelleen ihmisten nauravan ongelmalleni tai sivuuttavan sen tekosyynä tai huomionkipeytenä, mutta onneksi on tullut vastaan niitäkin ihmisiä, jotka ovat suhtautuneet asiaan fiksusti. Nyt olen juuri saanut Kelan rahoituspäätöksen ja aloittanut terapian. Pitkästä aikaa oloni on toiveikas ja ehkä vielä joskus opin elämään pelkoni kanssa.

Toivottavasti tämän tarinan kertomisesta oli apua sinulle, luulen että siitä oli apua myös minulle. Jaksamista teille kaikille!!

Itselläni sosiaalisten tilanteiden pelkoa esiintyy heti, jos olen tekemisissä vähänkin tuntemattomampien ihmisten kanssa ja myöskin koulussa, jos joudun puhumaan luokassa, oli se sitten esitelmä tai vain johonkin tehtävään vastaaminen. 😳
Ilmenee käsien tärinänä ja punastelemisena + epäselvänä puheena. Tuntuu, etten pysty tuottamaan minkään laista järjellistä puhetta, mikä taas lisää häpeän tunnetta. Olen yrittänyt vain pakottaa itseäni niihin tilanteisiin, missä tuota tulee, mutta hermoilen etukäteen niin paljon, että asiat vain pahenee. Siksi olen siirtynyt kokonaan välttelemään näitä tilanteita niin paljon kuin pystyn.

Irrallinen, minäpä kerron jotain omasta kouluesitelmäpelosta ja sen ratkeamisesta. Ennen esitelmät olivat pahin paikka, mitä vain kuvitella saattoi. Nykyisin se on nautinnollisuutta lisäävä tekijä ja ennen kaikkea mahdollisuus saada itseluottamus "huippulukemiin". Nyt on mainittava, että olen syönyt pahaan sos tilanteiden pelkoon cipralexia yli vuoden. Ohessa minulla oli tällasiin stressaaviin tilanteisiin oman harkintani mukaan joko propral tai opamox.

Hyvin mennyt esitelmä on jotenkin mieletön riemuvoitto. Suurin ansio tähän oli ALUKSI lääkkeillä. Opamoxin vaikutuksesta ajatus kulkee normaalisti, millä "tuottaa" normaalia puhetta ja päänsisäistä ajattelua esitelmän aikana sekä hetkessä elämisen taitoa. Suurin ihanuus on ollut kuitenkin se, että muistikuvat onnistuneesta esitelmästä säilyvät. Toisin sanoen lääkkeiden vaikutuksen alaisena ei olla humalassa, jolloin muisti mahdollisesti reistailisi. Se, että muistikuva onnistuneesta esitelmästä säilyi, vaikutti niin, että saatoin koettaa seuraavan esitelmän yhteydessä opamoxia pienemmällä annoksella. Nyt on niin, että hallitsen esitelmät ilman mitään tilannekohtaista lääkettä 🙂. Monet lääkärit syystä vieroksuvat rauhoittavien lääkkeiden määräämistä, sillä siihen liitty vaaroja. Mutta lääketieteellisen perusteiden ollessa olemassa ja oikeaoppinen käyttö olivat minun pelastus.

Tässä minun tarina. Voi olla, että olet kovin nuori. ja ongelmasi voivat ratketa omia aikojaan. mutta jos esitelmäpelko kahlitsee ja rajottaa elämää olisi hyvä kääntyä jonkun luotettettavan aikuisen puoleen. Esim . kouluterveydenhoitajan puoleen, jolla on vaitiolovelvollisuus. 🌻🙂🌻 Kirjoitellaan 🙂