Sosiaalisten tilanteiden pelko??

Sosiaalisten tilanteiden pelko??

Käyttäjä ampiainen aloittanut aikaan 20.08.2008 klo 16:59 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä ampiainen kirjoittanut 20.08.2008 klo 16:59

Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja se ilmenee punastumisen pelkona.. sydän hakkaa, kuumat aallot ja punastuminen saavat aikaan mieletöntä pelkoa ja ahdistusta. Pelko on pahin kaupan kassalla, ruokailu – ja kahvittelutilanteissa, mutta myöskin silloin jos joku tuttu tulee keskustelemaan ja paikalla on muita ihmisiä.. sekavaa kirjoitusta..😋

No mutta kuitenkin viime aikoina pelko on taas saanut otteen minusta, ja parin viikon päästä alkava koulu ja siellä eteen tulevat ed. tilanteet pelottavat.. pelko saa aikaan noidankehän, josta ei pääse pois.

Millaisia sosiaalisten tilanteiden pelkoja teillä muilla on ja miten ootte niistä selvinneet? Ja mitä vinkkejä / apuja osaatte antaa?

Toivottavasti tästä kehittyy vilkasta keskustelua🙂

Olen muuten 25 – vuotia naisen alku🙂

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 23.08.2008 klo 22:39

Heippa ampiainen!

Otit puheeksi todella tärkeän asian, kiitos! 🙂 En täysin ymmärrä, mitä käyt läpi, mutta sen tiedän, että sosiaalisissa tilanteissa kokemasi ahdistus on kamalaa. Itsellänikin on sosiaalista jännitystä. Olen 23-vuotias, ja toisinaan tunnen olevani ainut ikäiseni, jolla näitä tunteita on. Todellisuus on kuitenkin toinen; olen lukenut eri lähteistä, että sosiaaliset pelot ovat yleisimpiä nuorilla ja nuorilla aikuisilla. Tästä vain puhutaan harvoin, koska vahvuutta ihannoidaan. Hullua sinänsä, sillä yksikään meistä ei ole aina vahva. Olen aina ollut ujo, mutta viime kevät herätti minut...

Jännittämiseni vaikeutti todella paljon työharjoitteluani isossa toimistossa. Päivästä toiseen muutaman kuukauden ajan olin todella vaivautunut. Pahinta jännitykseni oli täydessä kahvihuoneessa. Ahdistuin jo siitä, jos joku kysyi minulta jotakin. Minulla olikin omat "selviytymiskeinoni": välttelin katsekontaktia ja vetäydyin kuoreeni. Jännitin huomatuksi tulemista mutta kaipasin seuraa. Onneksi eräs esimies sanoi minulle, että jos en katsoisi silmiin työhaastattelussa, minun olisi vaikea saada töitä. Tiesin, että olisi aika tehdä tilanteelle jotakin...

Lainasin kirjastosta Ben Furmanin teoksen Perhosia vatsassa. Sitä lukiessani tajusin, että yrittämällä peittää jännitykseni uuvutin itseäni. Sinuakin luultavasti väsyttää punastumisen pelko? Minäkin olen hävennyt sosiaalista jännitystäni, koska vahvuutta ihaillaan. Nyt kuitenkin puhun avoimemmin tunteistani. Mitä useammat tietävät jännityksestäni, sitä vähemmän minun tarvitsee pelätä sen paljastumista. Harjoittelen paljon katsekontaktin luomista. Toisinaan epäonnistun, mutta se on inhimillistä.

Kirjoittelethan lisää.

Käyttäjä ampiainen kirjoittanut 01.09.2008 klo 17:49

Heippa!🙂

Kiva, että oot vastannu mulle! Ja "kiva" kuulla, että en oo yksin tämän ongelman kanssa.. Pitääpä lainata tuo kirja kirjastosta, kiitti vinkistä!!

Joo pelkääminen todellakin uuvuttaa ja vie mehut minusta.. Miten oot selvinny kirjan lukemisen ym. jälkeen? Millä tavoin olet toiminut/ajatellut tms. niissä tilanteissa, jossa ahdistaa? Kerroisitko enemmän sun peloista, olisi kiva kuulla tarkemmin..

🙂

Käyttäjä ronja81 kirjoittanut 01.09.2008 klo 20:06

Moi Ampiainen ja Eläväinen!
Huomasin, että täälläkin puolella on aloitettu keskustelu sosiaalisista peloista. Olen itse aloittanut keskustelun aikuisten foorumin puolella, joten käykää ihmeessä lukemassa siellä käytyä keskustelua aiheesta. Ymmärsin itse keväällä, että oon kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta jo noin kymmenen vuotta (olen nyt 27) ja nyt vasta olen pystynyt myöntämään asian itselleni, kun työssäkäynti alkoi tuntua mahdottomalta sosiaalisten tilanteiden takia. Kävin psykiatrilla, kun tuntui, ettei elämä voi enää jatkua näin, ja olen nyt 3kk syönyt mielialalääkkeitä (cipralex) vaivaan ja vaikka olen ollut aina täysin lääkkeitä vastaan, niin muutos edelliseen on ollut huima ja olo 200-kertaa parempi ja nyt tuntuu, että on voimia ja halua todella päivittää tämä rasittava ja uuvuttava, elämän pilaava ongelma! Suosittelen teille dr.richardsin audiosarjaa "overcoming social anxiety - step by step", josta on ainakin itselleni ollut hyötyä (löytyy esim. torrenttina piratebaysta tai voi myös tilata maksullisena osoitteesta: http://www.socialanxietyinstitute.org. Lisäksi suosittelen youtubea ja muiden ihmisten tarinoiden kuuntelua, jotka löytyvät hakusanalla social anxiety. katsokaa myös erittäin hyvä video aiheesta: http://www.youtube.com/watch?v=4truuD_xMP0. Törmäsin sattumalta terapiavaihtoehtoihin tutustuessa RAY:n tukeman terapiaryhmän sosiaalisista peloista ja jännittämisestä kärsiville, joten jos asutte helsingissä päin, niin siitä voi olla myös kovasti apua. Lisätietoa löytyy osoitteesta http://www.suomenryhmapsykoterapia.fi/aj.htm. Toivon mukaan vinkeistäni on teille jotain apua ja jaksamisia ja voimia teille molemmille!!

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 02.09.2008 klo 13:14

Kiitos, ronja81, vinkeistä! Olen lueskellutkin aloittamaasi viestiketjua. 🙂

Ampiainen, ujostelen etäisempiä ihmisiä yleensä. Siksi tarvitsen aikaa tottuakseni uusiin henkilöihin. Ihme kyllä, työskentelen tällä hetkellä asiakaspalvelijana. Uskon, että harjoittelemalla sosiaalisia tilanteita saan lisää rohkeutta. Kun keskityn itse työn tekemiseen, huomioni menee pois jännityksestäni. Jos työroolissani pärjäänkin, en kaipaa itselleni asiakaspalvelua. Sen sijaan jännitän myyjiä, jotka aktiivisesti tarjoavat apuaan. Asiakkaana katselenkin tuotteita mieluiten itsekseni. Puolituttujen näkeminen jännittää minua. Kuten viime kevät osoitti, isossa ryhmässä toimiminen olisi minulle kaikkein vaikeinta.

Ben Furmanin kirja on muuttanut suhtautumistani jännitykseeni. Se on muistuttanut minua siitä, ettei jännitysoireitaan tarvitse hävetä. Kirjassa käsitellään monenlaista jännitystä; kaikenlaiset ihmiset siis jännittävät.

Kuinkas itselläsi menee? Oletko hakenut apua sosiaalisiin pelkoihisi? Miten läheisesi ja kaverisi suhtautuvat niihin? 🙂👍

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 02.09.2008 klo 19:57

Moi teille!

Ronjan tavoin olen käynyt aikuisten puolella keskusetelemassa aiheesta. Sieltä näettekin jo mitä olen miettinyt ja kirjoittanut aiheesta. Vastaisuudessa käyn täällä(kin) lueskelemassa juttujanne ja fiiliksen mukaan osallistun keskusteluun.

Ronja81: Eikös muuten olekin mahtava lääke tuo cipralex? Suosittelen muillekin. Hiljattain tehoa lisätty 20 mg:hen ja tosi hieno tunne oikeasti. Nyt ei tarvitse ottaa enää edes beetasalpaajaakaan ja olo silti rauhallinen ja itsevarma. Häiritsevää esiintymisjännitystä ei ole enää ollenkaan, vaikka yleisö olisi kuinka iso. Toisin sanoen kykenen kahvipöytäkeskusteluun ja kouluesitelmiin. Ajatus kulkee ja samalla puhe luistaa. Uskomatonta mutta totta. Heikkouksista on tullut selkeästi vahvuuksia.

Tällä siis tahdon kannustaa teitä kaikkia. Elämä on nyt todella mahtavaa. Jos haluatte kysellä minulta jotain, niin vastaan mielelläni🙂

Käyttäjä Crying kirjoittanut 28.10.2008 klo 19:33

Hei Ampiainen! 🙂

Olen kärsinyt itse sosiaalisten tilanteiden pelosta jo 2 vuotta. Täällä olen siitä kirjoitellutkin silloin ja hakenut tukea. Hyvä että olet myös löytänyt itsesi tänne.🙂

Olin 8- luokalla, kun oireet alkoivat. Sydämen tykytys, tuntuu kuin ei pystyisi hengittämään, ei pysty puhumaan, pelko ja halu päästä tilanteesta pois, kädet hikoavat - haluaisi vain lähteä tilanteesta pois keinolla millä hyvänsä.

Luokassa tuli usein luettavaa luokalle ääneen. En yksinkertaisesti pystynyt. Pääsin kotiopetukseen pitkän taistelun jälkeen. Kävin ylä-asteen loppuun sillä tapaa. Sinä aikana yritin 3 eri psykologia, eivät auttaneet. Se on turha vaan toitottaa että "kaikki pelkäävät joskus, joten tuo on normaalia", ehei, ei sinne päinkään.

Kävin yhteensä vuoden psykologin vastaanotolla, ei auttanut MITENKÄÄN. Päinvastoin, tunsin oloni sairaaksi. Kun lopetin siellä käynnin, asiat paranivat. En joutunut käymään niitä läpi enää. Se on hyvä, jos joku löytää sellaisen psykologin, joka tietää ja on erikoistunut tähän ja sillä tapaa purkaa tilannetta. Minun tapauksessani oli vain parempi olla käymättä.

Vieläkin pakotan itseäni tilanteisiin - kassalle, kahviloihin, puhelinsoittoihin... Ja se on oikeasti auttanut! Ensimmäinen puhelinsoitto oli karmeaa, kun soitin puolituntemattomalle. Ääni värisi jne. Mutta siitä se lähti purkautumaan. Pakotin itseni - epäonnistumisen mahdollisuudella. Nykyään soittaminen on jo helpompaa.

En ole vieläkään päässyt varmaan yli muille ääneenlukemisesta. En ole kokeillut sen jälkeen. Ehkä sitäkin olisi hyvä kokeilla. Mutta ei ainakaan minun luokalle, koska jos epäonnistun, en todellakaan saa minkäänlaista kannustusta - päinvastoin.

Minulla on tenoblock 50 mg lääkettä, sydämentykytykseen ja käsienvapinaan, on auttanut.

Yritä pienin askelein ja anna itsellesi lupa epäonnistua. Masennus tulee helposti tämän pelon kanssa, mutta älä luovuta!

Usko itseesi!

Toivon sinulle sydämen pohjasta kaikkea hyvää!🙂🌻🙂👍

Käyttäjä *Henna* (Vapaaehtoinen) (MIELI Tukitalo mielenterveys ry) kirjoittanut 31.10.2008 klo 11:15

Hei kaikki!

Hienoja vinkkejä olette antaneet toisillenne. Eläväinen on siinä hyvin oikeassa, että mitä enemmän peloistaan uskaltaa puhua – se helpottaa. Sosiaalisten tilanteiden pelko on hyvin yleistä, eikä se tarkoita sitä että vain ujot ihmiset kärsisivät siitä. Montaa hyvin päällepäin reippaan oloista ihmistä voi jännittää todella paljon esim. puheiden pitäminen tai ihmisten tapaaminen. Sosiaalisten tilanteiden pelko ei läheskään aina näy ulospäin. Voit itse ajatella olevasi aivan punainen, mutta todellisuudessa näin ei välttämättä ole. Kun myönnät jännittäväsi, jännittyneisyytesi vähenee jo huomattavasti. Kun ryhdyt tekemään jotain, missä olet esillä, on aivan luonnollista että sinua voi jännittää. Kätesi hikoavat, pyörryttää tai sydämesi tykyttää kiivaasti. Vessassa käynti tulee useille myös tutuksi ennen jännittävää tilannetta.
Jännittyneisyys johtuu usein osittain siitä, että odotat, miltä sinusta kohta tuntuu ja pelkäät mitä seuraavaksi voikaan tapahtua. Siksi ei kannattaisi huolestua siitä, mitä saattaa tapahtua tulevaisuudessa vaan keskittyä tekemiseen. Opettele tuntemaan miten elimistösi reagoi jännittävissä tilanteissa, näin pystyt hallitsemaan tilannettakin paremmin. Mielikuvaharjoituksia kannattaa käyttää. Ajattele niitä kertoja jolloin olet selviytynyt hyvin tai jos olet epäonnistunut, ota nämä kokemukset oppimisen kannalta – harjoitus tekee mestarin ja tällä kertaa meneekin paremmin. Kiinnitä tuntemuksiesi sijasta huomiota siihen mitä teet, älä mitä tunnet tai pelkäät pian tuntevasi. Kun hyväksyt pelkosi ja jännityksesi, pystyt paremmin toimimaan sen kanssa!
 🙂👍

Käyttäjä miukun kirjoittanut 03.11.2008 klo 22:24

En oikein tiedä onko minulla sosiaalisten tilanteiden pelko, joku paniikkihäiriö vai olenko vain jotenkin traumatisoitunut sosiaalisista tilanteista. En edes tiedä että onko minulla tarpeeksi ongelmia että voisin hakea ammattiapua, en haluaisi kuitenkaan viedä muiden aikaa turhaan jos minulla ei mitään ongelmaa olisikaan.

Olen hirveän iloinen ja pirteä ihminen ulospäin, tulen ihmisten kanssa toimeen hyvin koulussa ja harrastuksissa ja olen esiintynyt koko elämäni ajan ja pidän esiintymisestä. Kuitenkin, saan paniikkikohtauksen kaltaisia tuntemuksia aina ennen kun pitäisi lähteä töihin johon liittyy asiakaspalvelua. Olen työskennellyt mansikanmyyjänä, kassana ja tällä hetkellä olen työharjoittelussa omalla alallani johon liittyy käytännössä pelkästään asiakkaiden palvelemista. Olen aikaisemmat työni lopettanut kesken, ensimmäisen kahden viikon ja toisen kahden kuukauden jälkeen koska en kestänyt omaa jännittämistä ja panikoimistani. Rupean aina itkemään kun pitäisi ajatellakin töihin lähtöä tai keskustella siitä, ruoka ei maistu kun mietin mitä töissä voi tapahtua, olen oksentanutkin pari kertaa ennen töihin lähtöä enkä ikinä kahdeksan tunnin työpäivän aikana kykene syömään kunnon ruokaa, koska muuten oksennan. Rakastan opiskelemaani alaa, mutta tuntuu etten pysty tekemään mitään sen eteen koska jännitän asiakaspalvelutilanteita niin paljon.

Suunnittelin että menisin koulun terveydenhoitajalle puhumaan asiasta, ja sitä kautta mahdollisesti pääsin puhumaan lääkärille tai kuraattorille tai muulle ammatti-ihmisille. Kuitenkin välillä tuntuu, etten kykene ikinä toimimaan tulevassa ammatissani, ja en tiedä onko mitenkään mahdollista päästä pahasta olosta eroon ennen töihin menoa.
Onko joku muu päässyt samankaltaisesta jännittämisestä eroon ammattilaisten avulla ? Olen puhunut asiasta poikaystävälleni, kavereille, vanhemmille mutta kukaan ei osaa oikein auttaa, sanoo vaan että kyllä se siitä kun opiskelet ja totut uusiin asioihin. En vain usko ikinä tottuvani asiakaspalvelutyöhön..

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 12.11.2008 klo 18:09

Tervehdys miukun!

Itse aloitin tänä syksynä asiakaspalvelutyöt kaupan alalla. Tunnollisena työntekijänä jännitän toisinaan kovastikin. Vapaa-ajallanikin saatan vaivata päätäni sillä, kuinka selviän seuraavasta vuorostani tai olisinko voinut tehdä jotain toisin työvuorollani. Näin joulun alla pitkät jonot synnyttävät jännitystä. Paremmin selviän, kun otan yhden asiakkaan kerrallaan. Toisin sanoen; minun on ollut hyvä opetella keskittymään itse tekemiseen. Pidän asiakaspalvelutyöstä, mutta henkilökohtaisessa elämässäni olen ujo.

Jatkuva jännitykesi asiakaspalvelutehtäviä kohtaan on varmasti rankkaa! Osaatko eritellä, miksi jännität juuri asiakaspalvelutilanteita? Jännitätkö ehkä tapaamiasi ihmisiä vai sitä, kuinka selviydyt tehtävistäsi? Taustalla voi olla tunnollisuuttasi, joka vaatii sinua tekemään kaiken mahdollisimman hyvin...

Mikä saa sinut epäilemään, tulisiko sinun sittenkään hakea apua? Selviät tehtävistäsi ,mutta eikö jännityksesi häiritsekin jokapäiväistä elämääsi? Olisi sääli, jos antaisit ahdistuksesi estää sinua tekemästä sitä, mitä toisaalta rakastat. Sinua helpottaisi selvittää, mikä sinulla on ja miten mennä eteenpäin. Toivon sinulle siksi rohkeutta tuen hakuun!

Käyttäjä Töppis kirjoittanut 17.02.2009 klo 11:33

Hei teille kaikille!

Itsekin kärsin sosiaalisiin tilanteisiin liittyvästä ahdistuksesta, joka alkoi jo n. 6-vuotiaana. Tie on ollut pitkä, olo on vaihdellut ja ilmenemismuodot erilaisia, mutta sama mörkö on ollut kaapissa koko ajan. Mietin myös kauan aikaa, että onko tämä oikeasti jotain mielisairautta, vai fobiaa vai mitä ihmettä? Ajan mittaan on selvinnyt, että todellinen ongelmahan se on, nimittäin mielenterveysongelma.

miukunen, kertomastasi päätellen olet nyt samassa tilanteessa kuin minä joskus alkuaikoina. Välillä minua ahdisti mennä kouluun niin paljon, että oksentelin aamuisin enkä pystynyt syömään mitään. Tämän takia painoni heitteli todella rajusti. En kuitenkaan osannut sanoa vanhemmille tai opettajille, miksi minua ahdistaa. En edes silloin vielä tajunnut, että minua ahdistaa. Tiesin vain, että minulla on paha olo, enkä halua mennä kouluun. Haluaisin siksi rohkaista sinua hakemaan apua ongelmaasi. Soittele vaikka paikalliseen mielenterveystoimistoon. Luulen, että ne työntekijät siellä eivät yhtään pahastu, vaikka "joutuisivatkin" sanomaan, ettei sinulla ole mitään hätää. 😉

Käyttäjä Lenni kirjoittanut 16.04.2009 klo 19:10

Moikka!

On kiva lukea teidän viestejä ja huomata, ettei olekaan ihan yksin tämän ongelman kanssa. Haluaisin tietää, miten pystyitte tekemään sen ratkaisevan siirron ja hakemaan apua. Ajatuskin siitä, että kertoisin jollekin tästä kauhistuttaa. Häpeän pelkojani ihan hirveästi ja jopa tänne kirjoittaminen tuntuu hieman vaikealta 😳. Mutta minä en halua mitään niin paljon, kuin saada oman elämäni kuntoon, parantua ja aloittaa elämän ihan vaan omana itsenäni. Minusta tuntuu, että en oikein enää tiedä tai muista, millainen minä todella olen😑❓

Ihan kuin minussa olisi joku vika, en vaan saa itseäni toimimaan. Jään usein sosiaalisissa tilanteissa istumaan hiljaa ja muut varmaan pitävät minua tosi outona. Jos yritän sanoa jotain, sydän hakkaa, punastun ja en pystykään sanomaan sitä mitä halusin. En pysty rentoutumaan, en keksi mitään järkevää sanottavaa, ahdistaa ja on paha olla. Joskus on helpompaa, joskus sanat vain tulevat suusta kuin itsestään ja minä nautin niistä tilanteista niin mielettömän paljon, mutta niitä on vain niin harvoin silloin kuin olen innostunut jostain tai tietenkin alkoholin vaikutuksen avulla. Myös päätöksien teko on todella vaikeaa, ihan mitättömienkin. Karkaan usein ongelmiani mielikuvituksen maailmaan, niin on vain helpompaa.

Olisi kiva kuulla teidän kokemuksia siitä, miten aloititte terapian ja mitä kautta saitte apua ongelmiin, jospa minäkin sitten joskus uskaltaisin...

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 17.04.2009 klo 23:14

Hei Lenni! 🙂 Olet ehkä suurimman harppauksen tehnyt jo parempaan suuntaan, kun kirjoitit tänne. Muistan itse, kun minullakin todella oli kynnys kirjoitella tänne. Kun tämän harppauksen oli tehnyt, rohkenin ottaa harppauksia lisää (ottaa yhteyttä psykologiin ja viimein jopa lääkäriin). Mutta juuri nuo soittamiset oli se pahin juttu itselle; tuntui että kuolisi häpeään. Ja muutoinkin alkuprosessi oli jotenkin inhottava, kun tuli jatkuvia pysähdyksiä itseni kanssa, kuka olen jne.

Olet päässyt hyvään liikkeeseen asiasi kanssa, kun sinulla on selkeästi motivaatio ja tämä tukinet-kosketus. Hyvä! Juuri samalla tavalla itsekin aloitin. Ja nyt voin sanoa, että avun hakeminen TODELLA KANNATTAA 🙂🌻. Juuri nämä häpeäntunneprosessit ja "en pysty sanomaan kenellekään tästä yhtään mitään" ajatukset olivat täysin samanlailla minullakin läsnä. Muutoinkin sinulla oli harvoja hyviä kokemuksia, kuten minullakin oli. Sain hyvää tietoa täältä tukinetistä tukinet-henkilöltä, joka neuvoi mitä kannattaa tehdä. Olen aktiivisesti nyt hoitanut itseäni lääkkeillä ja terapialla, ja usko tai älä, olo on hyvä ja positiivinen. Aiemmin pelot hallitsivat suurinta osaa elämästäni, nyt hallitsen pelkojani, aiemmat ylitsepääsemättömät vaikeat tilanteet ovat jopa vahvuuksiani. Pelot ovat vielä läsnä elämässäni, mutta ne ovat todella marginaalissa.

Itselläni oli vähän ehkä oma tyyli hakea apua. Noin puolisen vuotta marisin tukihenkilölleni, etten uskalla soittaa hänen ehdottamalleen terapeutille. vihdoin sain koottua voimani, ja varasin soittamalla ajan terapeutille. Tätä kontaktia jatkui jonkun aikaa, kunnes löysin netistä myönteistä tietoa lääkkeistä. Siitä eteenpäin ei ollut enää kynnystä hakeutua lääkärille, joka myöhemmin antoi lääkkeet ja psykiatrin lausunnon, jotta kela korvaisi täysin aktiivisen terapian.

Itselleni ehkä vaikeinta oli se, etten halunnut kenenkään läheisen tietävän yhtään mitään. Mutta terapeutti sai minut uskomaan, että tämä on ja saa olla henkilökohtainen asia, josta en ole kertomisvelvollinen kenellekään vastoin omaa tahtoani.

Tsemppiä!!🙂🌻

Käyttäjä Lenni kirjoittanut 21.04.2009 klo 20:00

Kiitos Blohy🙂 On tosi mukava kuulla, että joku on päässyt jo noin pitkälle ja todella upeaa, että jaksat auttaa ja tukea muita.

Motivaatio on taas hukassa, ei vaan millään pääse eteenpäin. Välillä tuntuu, että kyllähän ne asiat järjestyy, mutta sitten vaan huomaa, että miten monta vuotta on jo rypenyt siinä samassa suossa ilman minkäänlaista edistystä. On vain niin ulkopuolinen olo. Tuntuu, että ei kuulu mihinkään. Kukaan ei ymmärrä, miltä minusta tuntuu. Mikään ei kiinnosta. Kaikki tuntuu vaan niin turhalta😭 Miksi juuri minun täytyy käydä tämä kaikki läpi?Miksi minä en osaa laittaa elämääni kuntoon?

Käyttäjä Blohy kirjoittanut 22.04.2009 klo 20:00

Hei Lenni taas! 🙂

viestisi herätti taas joitain ajatuksia. En ole mikään hoitoalan asiantuntija, mutta olen miettinyt omaa paranemisprosessiani, ja osaan jotenkin miettiä ja analysoida sitä ja sen vaiheita. Ennen kuin lähdin hakemaan apua minulla oli ainoastaan halu parantua, muttei oikein motivaatiota eikä uskoa parantumisen mahdollisuudesta. Mutta nyt minulla on motivaatio ja usko paranemiseen.. jonkin verran päihdehoitotyötä sivusta seuranneena olen kuullutkin sanottavan, että saavutettu motivaatio on jo hoidontulos. Voipi olla, että se pätee jotenkin myös näihinkin juttuihin. Halusin nähdä muutoksen elämässäni, joten niinpä minulla ei ollut kuin HALU, eikä siis mitään muuta, ei uskoa eikä motivaatiota. Seuraava vaihe, suurin kynnys, paskamaisin ja ahdistavin paikka itselleni oli avun hakeminen. Kesti varmasti kuukausia ennen kuin sain soitettua tukihenkilöni ehdottamalle terapeutille, mistään tavallisesta puhelinsoitosta kun ei ollut kysymys. Ajatus siitä, että pitäisi kertoa itselleni vaikeimmista asioista ja tuoda tämä nöyrällä ja rehellisellä ilmi jollekin, oli musertaa minua. Tuli mieleen ajatuksia: vajoanko ihmisenä vielä alemmas ja olenko täysin parantumattomasti sairas luuseri jne, jos haen apua. Vastoin kaikkia ennakko-oletuksiani, elämäni olikin avun hakemisen jälkeen huomattavasti parempaa. Avun hakeminen oli ehkä tähän mennessä elämäni vaikein mutta paras päätös.

Toivon, että omista kokemuksistani olisi hyötyä teille kaikille!! Millä mielellä olet nyt Lenni? 🙂.

Käyttäjä Lenni kirjoittanut 23.04.2009 klo 21:58

Hei Blohy!
Täytyy myöntää, että kun viimeksi kirjoitin oli taas se huono päivä. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä kuitenkin olen vakavissa tämän terapiaan hakeutumisen kanssa, vaikka se pelottaa ja hävettää niin. Minä en häpeä elämässäni mitään niin paljon kuin sitä, että juuri minulla on sosiaalisten tilanteiden pelko(siis luulisin sitä siksi), enkä todellakaan pysty hyväksymään sitä ongelmaa. Mutta minä tiedän, että en pysty parantumaan tästä ilman apua. Olen jo aivan liian kauan pitänyt tätä taakkaa yksin sisälläni. Psykologille meneminen on kuitenkin vaan niin iso askel, että sitä joutuu sulattelemaan jonkin aikaa. Minä haluaisin niin kovasti kertoa jollekin kaiken mitä tunnen. Olen kuvitellut kertovani sen niin monta kertaa, mutta kun on kyse oikeasta tilanteesta, en vain pysty siihen. Miten pystyn kertomaan ongelmastani psykologille, joka katsoo minua suoraan silmiin tai ylipäätään sanomaan yhtään mitään?🤔

Minä uskon, että kokemuksistasi on/on ollut hyötyä todella monelle. Kiitos taas kerran 🙂