Vaikeaa aloittaa, kun on niin monta asiaa, jotka ahdistaa. Pitkällä kaavalla tätä on kyllä riittänyt, mutta tuntuu nyt että viimeisen puolentoista vuoden aikana asiat on taas saaneet liian isot mittasuhteet. Välissä ehdin kyllä käymään psykologilla, ja se helpotti oloa. Mulla olis varmaan taas tarvetta käydä siellä, mutta toisaalta en jaksaisi näiden periaatteessa samojen asioiden takia alkaa käymään jälleen. Tuntuu, että kierrän vaan kehää.

Täytynee ehkä hieman avata mun lähimenneisyyttä selkeyttääkseni. En oikein oo varma miten sen tiivistäisin. Ehkä lähinnä kolmeen, jos ei nyt sinällään vaikeaan, mutta silti raskaaseen ihmissuhteeseen ja opiskeluvaikeuksiin. Luulen, että mun tarvitsee avautua etenkin näistä ihmisistä vähän enemmän.

Ensimmäisen ihmissuhteen aikana olin lukiossa, vuosina 2011-2014. Oon melkein aina ollut herkkä tyttö ihastumaan ja herkkä noin muutenkin. Ensimmäisenä vuotena tutustuin vuotta vanhempaan poikaan, ja meistä tuli kaverit. Hyvätkin sellaiset. Näitä edesauttoivat huomattavasti meitä kohdanneet samanlaiset intressit asioihin ja muutenkin hieman samantyyliset olemukset (en käyttäisi ehkä sanaa ajatusmaailma, mutta kuitenkin) – mikä teki toisistamme helposti lähestyttäviä. No, aikaa kului ja huomasin, että aloin olla ihastunut. Kaveri ei tiennyt mitään, ja jonkun aikaa ei kukaan muukaan. Lopulta mun lähimmät kaverit sai tietää asiasta. Itse kohteelle mä en kertonut kuin vasta melko loppuvaiheessa kaveruuttamme. Muistan, että hän oli yllättynyt asiasta, mutta mun harmiksi ei pystynyt vastaamaan tunteisiin. Silti sovittiin, että voidaan olla kavereita. Ei siinä vielä mitään, kyllähän se kirpaisi, mutta pystyin käsittelemään asian. Jotenkin. Ja tähän väliin täytyy sanoa, että tuo oli ensimmäinen kerta elämässäni kun joku torjuu noin. Mutta joo. Sitten kului parisen kuukautta, ja tämä mun ihastuksen kohde/kaveri alkoi seurustelemaan lukiossamme olevan mun entisen tutun/kaverin kanssa. Ja sekös tuntui. En vaan yksinkertaisesti pystynyt enää nielemään sitäkin, että nyt vielä joutuisin katselemaan viisi kertaa viikossa näitä kahta yhdessä. Mut kaikesta huolimatta yritin kestää, ihan mun ja sen mun kohteen kaveruuden vuoksi. Koska se oli mulle kuitenkin tärkeää. Kunnes yksi päivä käytiin eräs keskustelu läpi, mistä muistan enää vain sen etten enää voisi vierailla tän mun kohteen luona. Edes kaverina. Syyksi luulin hänen tyttöystävää, minkä mä päättelin kohteeni sanoista. Myöhemmin mulle selvisi mun ja tän tyttöystävän yhteisen tuttumme kautta että syynä ei ollutkaan tyttöystävä. En tätäkään enää kunnolla muista, mutta juttu meni jokseenkin niin että pojalla ei vaan ollut selkärankaa sanoa mulle suoraan että olisi parempi ettei oltaisi enää kavereita. Tai niin musta tuntui. Ja sen päivän jälkeen me ei enää puhuttu. Voitte uskoa että sattui aika lujaa, ja opiskelut eivät menneet aivan putkeen henkisen kuormituksen alla. Katseltiin vain tämän kohteemme kanssa toisiamme kaukaa käytävillä. Tiedettiin joka kerta, miltä toisesta tuntui, mutta kumpikin oli liian raukka tehdäkseen asialle mitään. Siinä kummatkin varmaan kierittiin yhdessä kipupisteessä. No mulla se kipu sitten laukesi lopulta syömishäiriöksi. Tällä mun ihastuksellanikin oli ollut sama vaiva tuosta ajasta muutama vuosi takaperin. Ehkä mä jotenkin sitten yritin samaistua tiedostamattani.
Nojoo, mutta onnekseni sairaus ei ehtinyt edetä pitkälle ja sain apua niin siihen kuin tähän silloiseen ihmissuhteeseenkin, jossa selvänä ongelmana sillä hetkellä oli se asioiden selvittäminen kasvotusten. Lyhyesti voin nyt tässä vaan todeta, että tämä ihminen pyysi multa lopulta anteeksi meidän valmistumispäivänä. Tekstiviestillä. Mutta teki sen kuitenkin. Mä vaan pyysin sitä samaa ja toivotin kaikkea hyvää hänelle ja tyttöystävälleen.

No samana vuonna. Myöhemmin syksyllä. Pääsin valmistumisen jälkeen uuteen kouluun, täysin uusien ihmisten sekaan. Tutustuin jälleen ihmisiin ja ehkä n. kolme kuukautta koulun käymisen jälkeen erotin vihdoin luokaltamme jyvät akanoista. Se, mitä sä et heti uskonut pitäväsi kiinnostavana, saatikka että sä olisit uskonut jaksavasi sitä samaa rumbaa miltei heti uudestaan, olit siinä pisteessä taas kuitenkin. Oon vielä tälläkin hetkellä tässä samaisessa koulussa, tosin käyn nyt kolmatta vuotta. Tää tapahtui ekana vuotena. Koulussamme on melko usein kaikenlaisia illanistujaisia, ja jos jollain on synttärit, menemme sinne. Tällaisten tapausten lomassa oli hyvä tilaisuus päästä juttelemaan tälle uudelle tuttavuudelleni, ja etenkin, kun hän itse kysyi pikkujoulu aikaan oonko tulossa kyseisille juhlille. Sinä iltana kaikki muuttuikin. Sain mun ensisuudelman. Ja seuraavina päivinä mä kävin tämän ihmisen luona vierailemassa, tutustumassa. Tuntui, että vihdoin oon löytänyt jonkun joka oikeasti kiinnostui musta.
Mutta enpä aavistanut, millaiseen sudenkuoppaan olin taas itseni asettanut. Kului aikaa, juhlia tuli ja meni ja opiskelut siinä samalla. Jossain vaiheessa kohteeni totesi mulle kasvotusten, että haluaisi sittenkin pysyä vain kaverina. No mun maailma tottakai jälleen romahti, vakavasti ihastumaan kun olin jo mennyt. Tällä kertaa mulla ei sinällään kuitenkaan ollut pelkoa kenestäkään muusta että tää ihminen olisi voinut ruveta seurustelemaan jonkun tuttuni kanssa, mutta nyt lähinnä mulle aiheutettiin olo kuin ne fiilikset olisivat olleet mun syytä. Mun varsinainen vika. En ala sen yksityiskohtaisemmin ruotimaan, enkä kaikkea taaskaan muistakaan, mutta taas löysin itseni pohjalta. Hoin vain, miksi taas. Alkoi tuntumaan, että historia toistaa itseään. Mulle tuli olo, että sen vian täytyy vaan olla mussa. Ja niin löysin itselleni uuden ”kaverin”. Koska syömishäiriöstä mä olin ehtinyt jo kunnolla toipua, mun uudeksi purkautumiskeinoksi tuli viiltely. Monta kertaa löysin tämän ihmisen ja mun tunteideni takia itseni baari-illan tai muun illan jälkeen lattialta itkemästä, ja yhä useimpina kertoina veitsi kädessä. Lopulta ranteella. Tätä jatkui muutama kuukausi. Edelliseen tapaukseen verrattuna mulla oli siinä mielessä parempi tilanne, että tän kyseisen ihmisen kanssa meillä kuitenkin säilyi puhevälit. Mutta vaikka olimmekin saaneet puhuttua jonkun verran asioista, tuntui, ettei se helpottanut mun olotilaa. Yhdessä välin kerroin jopa että olin sortunut viiltelyyn, mutten koskaan sanonut, että hänestä johtuvien tunteiden takia. Sen, ettei kestänyt sitä tuskaa, mikä niistä johtui. Siitä käsittelyprosessista. Näihin aikoihin mulla meni koulu myös paljon huonommin, mulla oli aikoja sitten hävinnyt motivaatio kaikkeen, vaikka ensimmäisenä vuotena olin ollut niin innoissani.
No näitäkin asioita pääsin onnekseni lopulta ratkomaan paikkakuntani mielenterveyskeskuksella. Asiat alkoivat näyttää loppujen lopuksi valoisemmilta. Sain lääkkeet ja sain nukuttua yöni paremmin. Viiltely vähentyi, ajatuksia kyllä oli mutta nekin väistyivät lopulta kokonaan. Opiskelu edelleen takkusi, mutta oli sentään yksi taakka vähemmän.

Kunnes. Voitte varmaan jo arvata? Mä tapasin taas uuden ihmisen. Tällä hetkellä siis viimeisimmän. Tuntui, kuin joku olisi pelastanut mut hukkumasta. Ennen pitkää mä sain huomata, että tää ihminen on se josta kannattaa pitää kiinni. Jolle voi avautua. Ja niin mä tein. Ja sain luottamusta häneltäkin. Olimme nettituttuja, mutta sovittiin, että nähtäisiin erään bändin keikalla josta molemmat tykätään.
En tiedä, oliko se virheliike jo silloin, mutta sinä iltana päädyttiin toistemme viereen. Tässä vaiheessa mä pidin tätä ihmistä vaan sellaisena ns. lohduttajana, piristäjänä. En ajatellut mitään sen erityisempää, kun edellinen oli vielä suht tuoreessa muistissa. Enkä todellakaan toivonut, että olisin ihastunut. Mä en halunnut kokea tunteita enää koskaan.
Mutta niin. Kun joku ihminen on vaan niin ainutlaatuinen. Ja tajuat, että oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäsi sä saat olla just sellainen kuin haluat, ja tämä ihminen viihtyy sun seurassa silti.
Mitä enemmän me tutustuttiin, sitä enemmän huomasin että meillä oli samoja kiinnostuksenkohteita. Ja vaikka oltiinkin tietyiltä osin erilaisia, esim. tämä ihminen tykkää peleistä kovin niin silti mä olin valmis itsekin tykkäämään niistä tämän ihmisen tähden. En miellyttääkseni, vaan uteliaisuuttani. Mä halusin nähdä tämän ihmisen maailman sen silmin. Mä halusin päästä siihen maailmaan. Ja pääsin. Mä opin tykkäämään peleistä. Opin kuuntelemaan uutta musiikkia. Mä opin tutustumaan uusiin ihmisiin. Mä opin aika paljon kaikkea siltä ihmiseltä. Ja bonuksena läheisyys. Jossain vaiheessa tuli seksi kuvioihin. Ja sitten jonain iltana tämä ihminen sai tietää mun tunteista. En muista, oliko yllättynyt. Ei kai kovin, hän osaa lukea mua hyvin. Ja (tottakai) hän vastasi kieltävästi. Lähinnä tällä kertaa reagoin että arvasin, koska olin jo ns. tottunut takapakkeihin. Täytyy tässäkin vaiheessa mainita, että tämä kaveri oli tuosta ajasta n. parisen kk sitten eronnut (ja niin muuten olivat nuo edellisetkin). Puhuimme asiasta, ja seksistäkin ym läheisyydestä. Kummallekin oli ok olla näin. Poika ei pystynyt siinä vaiheessa seurustelemaan kenenkään kanssa, enkä mä halunnut pakottaa ketään sen enempää. Ja oikeastaan en mä itsekään ollut varma vielä, halusinko mitään sen kummempaa. Joten läheisyys oli tosiaan ok, ilman sen kummempia.
No, tähän hetkeen. Vuodessa mä oon kerennyt kokea tän viimeisimmän ihmisen kanssa varmaan enemmän kuin mitä yhteensä kokonaan mun elämäni aikana. Yllättävän nopeaan pääsin myös hänen avullaan tuosta toisesta yli. Ja hän on ollut se, joka on pysynyt mun rinnalla kun muut ovat lähteneet.
Mutta. Ehkä noin reilu kuukausi sitten tää ihminen ilmoitti haluavansa taas yrittää tutustua ihmisiin. Olisi valmis seurusteluun. Mun kanssa hän edelleen oli läheinen, ja oli hänellä ollut välissä muitakin tyttöjä ns. yhden hetken ihmeinä, jotka toisinaan enemmän tai vähemmän mustasukkastuttivat mua, mutta koska tiesin meidän tilanteen mä en oikeastaan voinut tehdä asialle yhtään mitään, koska eihän me yhdessä sinällään oltu. Tällä toisella oli täysi oikeus käydä muissa. Vaikka en mä silti halunnut, että hän kertoisi niistä koska niin vain oli parempi. Ja niin sovittiin.
Mutjoo, tuon päivän jälkeen kun hän ilmoitti taas olevansa valmis tutustumaan ihmisiin, olemme aika ajoin enemmän ja enemmän käyneet tätä meidän juttua läpi. Mun tunteita ja hänen tunteitaan. Helppoa ei ole todellakaan ollut, mutta mun mielestä vaivan arvoista. Koska loppujen lopuksi mulla on ollut elämäni kokemustuttavin vuosi. Viime viikonloppuna tämä poika myönsi sitten varovasti mulle, että on välillä miettinyt, millaista mun kanssa olisi ja olisko mitään antaa mulle mahdollisuutta olla hänen kanssaan. Totesin, että riippuu oikeastaan hänestä itsestään, koska mä olin jo niin rakastunut että olisin valmis vähän niin kuin automaattisesti. No nyt tänään kävimme tätä keskustelua uudelleen läpi, ja hän sanoi miettineensä koko viikonlopun asiaa puolin ja toisin ja tullutkin tulokseen, että parempi kuitenkin pitää asia vain kaveritasolla. Ja se on kuulemma hänen lopullinen ratkaisunsa. Kieltämättä tässä vaiheessa murennuin täysin. Niin kovasti kuin mä olen yrittänyt koko tämän ajan aika ajoin olla tunteilematta liikaa, muistuttaa, että olemme lopulta vain kavereita, musta tuntuu etten oo siinä onnistunut kovin vahvasti. Mua sattuu ajatella kaikkia intiimejä ja vähemmänkin intiimejä hetkiä keskenämme. Vähemmän intiimeillä tarkoitan kaikkia muuten hyviä hetkiä joita meillä on ollut. Vaikka eihän ne tule muuttumaan, jos kaverini alkaakin jossain välin seurustelemaan. Ainoastaan läheisyys jää. Mutta silti. Eniten tässä ehkä nyt tällä kertaa taas sattuu se, että tämä oli jo niin lähellä. Niin lähellä, mutta niin pirun kaukana. Niin pirun pienestä kiinni. Siitä pienestä, joka osoittaa mua mutta myös tätä ihmistä kohtaan.

Nyt enää pelottaakin tulevaisuus. Miten, miten mä voisin jäädyttää itseni? Vaikka kyllä mun pää on jo ymmärtänyt pitkän aikaa, että meistä ei tule kuin kaverit, sitä on niin vaikeaa myöntää sydämessään. Vaikea hyväksyä sitä kaikkea, mikä oli. Tai kyllä mä hyväksynkin, mutta niiden muistaminen sattuu aivan tajuttomasti.
Kyllä mä veikkaan, että tämä meidän ystävyytemme säilyy. On se sen verran kestänyt kaikkia riitoja mitä nyt jätin tässä kertomatta ja on vahva luonteeltaan muutenkin. Mutta se, kun susta tuntuu, että olet silti se syöpä tälle suhteelle. Et olis, jos sulla ei olis tunteita. Ja miten oikeasti sitten siinä tilanteessa, kun tää kaveri alkaa seurustelemaan ja tyttöystävälle tottakai pitää tehdä tilaa? Voin sanoa, että tää ihminen on tällä hetkellä oikeastaan mun läheisin kaveri, jolle juttelen päivittäin ja jota olen nähnyt nyt useimmin. Miten se tilanne, kun näet tämän kaverisi ensimmäistä kertaa tyttönsä kanssa? Vaikka olisinkin siinä vaiheessa päässyt tilanteesta yli, entä jos tunteet palaavatkin pintaan? Sitäkin oon miettinyt, sattuisiko vähemmän jos jättäisimme läheisyyden kokonaan jo nyt pois ja yrittäisimme olla aikuisten oikeasti pelkkiä kavereita. Ja tätä mietittiin kyllä hetki yhdessäkin. Mutta päätettiin jatkaa läheisyyden pitoa vielä kuten ennenkin. Jotenkin sitä ajattelee vaan, että haluaa nauttia viimeiseen asti. Vaikka periaatteessa sattuu jo nyt, kun miettii, että mikä tahansa kerta voi olla ”viimeinen”.

Summasummarum, alkaa tällaisten tapausten jälkeen olemaan aika *piip* väsynyt. Kun tällaisia tunteita ei hirveästi voi näköjään hallita, vaikka mitä yrittäisin. En kai sitten ole tarpeeksi kylmä ja kova ihmisenä?

Nyt kun ihmisistä on päästy, niin toinen huolenaihe on koulu. Lyhyehkönä jos tämän voisin pitää, niin mulla ei olisi minkäänlaista motivaatiota käydä tätä oppilaitosta loppuun (2v jäljellä, tämä on siis toiseksi viimeinen vuosi). Stressintaso on kova tehtävien ja projektien suhteen (opiskelen medianomiksi). Viime vuonna itkin monta kertaa paineiden alla, ja vähemmästäkin jo siitä syystä koska olin masentunut jo valmiiksi. Mutten kuitenkaan hakenut sairaslomaa, koska oon sen verran tunteellinen opiskelijana etten halunnut keskeyttää ja jäädä jälkeen. No nyt se kelpaisi ilomielin, mulle olisi aivan se ja sama jäisinkö jälkeen. Mutta se, onko mitään järkeä pitää välivuotta enää tässä välin. Onko mitään järkeä pitää sitä ylipäätään, kun luulen, etteivät asiat siitä sen enempää muuttuisi? Ei mulla ole hajua muustakaan, mitä tekisin – missä muualla opiskelisin tai olisin/pääsisin edes töihin (pelkällä lukiopohjalla). Mulle ensisijaisena kriteerinä koululle on kiinnostus alaa kohtaan, mutta tuntuu, etten oo kiinnostunut mistään, tai kiinnostunut edes sen verran jotta tietäisin että mulla on ainakin rahaa tulevaisuudessa (;opiskelisin siis hyväpalkkaiseen ammattiin). Lukionkin jälkeen olin kiinnostunut vain ja ainoastaan tästä ammatista, jonne palavasti halusin päästä. No nyt sekin into on hiipunut, voitte vaan kuvitella turhautumisen tason. Ehkä mulla oli alunperinkin liian isot pilvilinnat. Vähän kaiken suhteen.

Tuntuu vaan, että oon melkein koko ajan hukassa jonkun suhteen. Mietin tuossa joku aika sitten, kuinka helppoa ja kivaa olisikaan aloittaa ”puhtaalta pöydältä”. Olla turhia itkemättä jonkun ihmisen perään kun se voi (ehkä) kuitenkin olla sun kaveri, voisi huoletta pitää sen välivuoden tai vaihtaa kokonaan alaa, lähteä jonnekin muualle täältä missä on jumittanut koko ikänsä. Hetken aikaa musta tuntuikin toiveikkaalta. Mutta en mä tiedä, ei sekään kestänyt kauaa. Aina välillä joku palauttaa sut ”maan pinnalle”. Muisto, tai se, ettei mulla ole vaihtoehtoa kuin vaan yrittää pakkopullailla tuo koulu loppuun koska ei vaan olevinaan ole muuta. Onneksi tosiaan olen jo päässyt yli siitä toisesta ihmisestä niin koulun käynti on jo sinällään helpottunut. Mutta muuten ei kyllä. Pahentunut vain. Viimeisenä vuotena pitäisi kaiken lisäksi vääntää opinnäytetyö ja nyt tulevana käydä harjoitteiluissa, niin nekin ahdistaa jo valmiiksi aivan törkeästi. Ja lisäksi kun vielä tää viimeisin ihminen on kuvioissa ja kaikki nämä asiat pyörii yhtäaikaa mielessä niin vähemmästäkin tässä taas unettomaksi joutuu. Kyllä mä yritän elää päivän kerrallaan. Kyllä mä yritän jatkaa. Mut vaikeaa. Ja oon varma, että ei se sen kevyemmäksi tästä muutu.

Vertaistukea, neuvoja, pelkkä tämän viestin avaaminenkin. En odota vastauksia. Jotain mä täältä kuitenkin tulin hakemaan, kun tänne kerran avauduinkin. Ehkä sitten vaan avautumisen ilosta. Mä oon varma, että tästä saattaa saada vääränlaisen kuvan koska en ihan yksityiskohtaisesti kaikkea kertonut, mutta mulle pointtina tässä nyt on se että oon vaan niin jumalattoman kyllästynyt tähän oravanpyörään. Kyllästynyt olemaan torjuttu ja hukassa kaiken suhteen. Kyllähän se varmasti asenteestakin paljon riippuisi. Suhtautumisesta elämään. Mut miten sellaisen syventäisit päähäsi? Sellaisen, joka auttaa sut yli kerta toisensa jälkeen tällaisista? Mikä se on?

Kiitos, että mä sain puhua. Ei jaksa juuri välittää, kuinka pitkä tästä tuli. Kunhan sain puhua. Nyt mä yritän nukkua, oon valvonut koko yön.