Olenko romahduspisteessä vai romahtanut jo?
Olen kohta 17-vuotias nuori nainen, tyttö, miten sen nyt sanookaan. Tiedostin masennukseni vasta 13-vuotiaana, vaikka sitä oli oikeastaa ollut jo ala-asteelta. Ei mitään vakavaa sinänsä, mutta erittäin epämiellyttävää kun voimavarat olivat vähissä siinä iässä, kun pitäisi jaksaa sosialisoida.
Minulla on todella paljon muistissa aukkoja menneistä ajoista, joten en ala niitä käymään läpi, menisi liian sekavaksi. Mutta pääasia on nykyisyys.
Teen töitä koulun jälkeen, käyn koulua mahdollisimman hyvin, ja moitin itseäni tahattomastikin, jos en saa tehtyä asioita kiitettävästi. Ja enhän minä nykyään edes pysty aloittamaan asioita ilman, että siihen vaadittaisiin kamppailua.
Työni on uuvuttavaa, vaikka hyväpalkkaista ja hienoa työtä onkin. Mutta se vie voimia, kun jokainen virhe maksaa työnantajalleni kauheasti, enkä halua sitä. Minulla on pakonomainen tarve miellyttää muita, ja siitä yritän päästä eroon, etten tuhoaisi itseäni sillä.
Nykyään kun menen töihin, pulssini nousee jo matkalla hieman yli 120:neen. Ja olen koko ajan itku kurkussa, aivan kuin pieni lapsi. Aivan kuin olisin skipannut kehityksessä sen huolettoman nuoruus/lapsuus vaiheen, ja siirtynyt liian kovalla rytinällä aikuistumiseen.
Tajusinkin vasta pari päivää sitten, että minä olen vasta 17, ei minun tarvitse pystyä elättämään itseäni täysipäiväisesti. Eikä minun tarvitse olettaa, että osaan tehdä kaiken yhtä hyvin kuin minua kymmenen vuotta vanhemmat. Mutta silti teen niin, enkä tajua miksi.. Se uuvuttaa, vie voimia, ja turhauttaa. Ja jos turhaudun, en keksi keinoa purkaa sitä. Lupasin itselleni, etten enää hakkaisi itseäni seinään, yrittäisi vääntää kättäni epämiellyttäviin asentoihin tai muuta vastaavaa. Välillä olen lipsunut, ja nykyään ajattelen esimerkiksi seinän hakkaamista päivittäin.
Itseluottamukseni on nykyään todellakin sen kärpäsenkakan kokoluokkaa, enkä oikein osaa tehdä mitään asialle. Tuntuu, että olen jo ihan romahtamaisillaan, tai sitten jo romahtanut.. En tiedä. Enkä oikein aina jaksa välittää nykyään. Haluaisin vain olla itsekäs ja sanoa työnantajalleni, että etsikööt uuden ihmisen töihin, koululle, että minä pidän nyt loman kiitos hei. Mutta en pysty siihen.
Kaiken stressin ja masennuksen lisäksi mieleni on kehittänyt minulle monia fobioita ja ahdistuksen aiheita. En voi esimerkiksi uskaltaisi yksin saunassa, koska pelottaa. Mutta silti käyn, koska se samalla rentouttaa.. jos siis saan pelkoni laannutettua siksi aikaa. Sekavaa, eikös..
Käyn säännöllisesti toimintaterapautilla, mutta hänkin alkaa jo olemaan epätoivoinen suhteeni. Stressaan kaikesta mahdollisesta. Ja syytän itseäni kaikesta.
Onko kellään muulla samanlaista? Kokemuksia. Tai edes noita muistikatkoja, koska niistä en ole saanut selvää diagnoosia vieläkään.
Olisin voinut kuvitella lukevani osittain omaa tekstiäni. En tiedä.. En oikeastaan edes ole varma, miksi vastasin tähän, kun en osaa auttaa/neuvoa. Kai tahdoin vain ilmaista, että et ole yksin tuntemustesi kanssa. Itse olen niistä tunteista aika hyvin selvinnyt - eli se on mahdollista! Mutta täysin samaa olen joskus tuntenut..
Ja se, että on "tyhjiä ajanjaksoja elämässä".. Yritätkö suojella itseäsi joltain? Unohtaa vain yksinkertaisesti tiedostamattasi ne hetket elämästäsi? Itsellä ainakin oli muutamia hetkiä, jotka vaan on pyyhkiytynyt pois.
Osittain kuulostaa minulta.
Oma itsetuntoni on myös tuota kokoluokkaa kärpäsenkakka. Hyvin harvoin tunnen, että olisin tehnyt asian jotenkin niin, että myös itse osaisin arvostaa sitä ja että itse mieltäisin asian hyvin tehdyksi. Kritisoin itseäni ja tekemiäni asioita paljon. En ikinä pääse siihen pisteeseen, että olisin tehnyt asian niin, että lopputulos olisi mieleiseni. Pyrin täydellisyyteen, mutta kuitenkaan minussa ei ole tarpeeksi itsekuria päästäkseni edes lopputulokseen, johon voisin olla hyvillä mielin tyytyväinen. Tunnen aina olevani huononpi kuin muut.
Pelkään ja inhoan virheiden tekemistä, koska minusta tuntuu, että virheiden tekeminen tekee taas suorituksestani entistä huonomman. Tämän takia inhoan tehdä esimerkiksi matikantehtäviä taululle, koska kaikki näkevät virheeni silloin kun niitä on. Tiedän, että virheet kuuluvat elämään, niitä sattuu kaikille, ja niistä pitäisi vain ottaa opikseen. Mutta jostain syystä en kykene siihen, paitsi ehkä kaikkein huomaamattomimpien virheiden kohdalla, jotka saan helposti itse korjattua ilman sen suurempaa huomiota muilta ihmisiltä.
Itselläni ei varsinaisesti ole mustia aukkoja muistissa, mutta ns. harmaita alueita löytyy. En muista välttämättä joltain pidemmältä ajanjaksolta kuin muutaman hassun asian, jokin haisu minulla voi olla siitä mitä on tapahtunut, mutta harvoin käy niin, että muistan kunnolla asioita. Ehkä mieli vain ajattelee, että kun fiilis on muutenkin niin kakkainen, niin siltä jaksolta on turha muistaa yhtään mitään. Kumma kyllä, ne huonot muistot syöpyvät mieleen hyvinkin kirkkaasti.
Minuakin itkettää usein, heti kun tapahtuu vastoinkäymisiä fiilikseni tippuu pohjamutiakin alempiin kerroksiin ja minua alkaa itkettää. DestinyBird, sinuna vähentäisin työntekoa. Olen samanikäinen, ja työn tilalla minulla on monet harrastukseni. Jos pystyisit pitämään itsellesi silloin tällöin vaikka vapaaillan, jolloin voit vain löllöttää ja olla, yksin tai ystävien kanssa ja tehdä jotain itselleni mieluista, se helpottaa kummasti oloa ainakin minulla. Jopa ihan pienen hetken helpotus tekee hyvää, ja auttaa kestämään taas seuraavan päivän. Et ole vielä aikuinen, joten voit vielä käyttäytyä kuin nuori ja elää kuin nuori ilman mieletöntä stressiä, paineita ja kokopäivätyötä.