Onko sinulla siten, että stressi saa verensokerit heitteleen? Minä käyn nyt työkokeilussa ja kaikki ihmiset ja sosiaaliset paineet saa aikaan kummallisia heilahduksia. On sellainen kierre, että pitäisi mitata tai pitäisi jotain syödä tai että kohta pyörryn.
Jotenkin kaikki on hankalaa vieraiden ihmisten joukossa vaikka he tietää mun diabeteksestani.
Ihan yhtäkkiä taas onkin vaikeaa.

ei mulla ressi tai kiire haittaa hoitoo, mut se on vaan nii alussa ja hoidot sekasin et se johtuu siitki.

huomenna vihoviimein alkaa toi lääkitys munuaisten takia...

harmi että sulla alko mennä yht äkkii huonommin... voimii siulle!

verensokerit heittää mitä sattuu, suljetulla viettäny pitkät ajat kun yritin itsemurhaa... elämä näyttää siltä kuin sillä ei ois oikein mitään tarjottavaa

hei . ei mene munkaan verensokerit mitenkään hyvin, tänään pääsin pois sairaalasta.

Mikä sulla oli syynä itsemurhayritykseesi? Tuliko vaan mitta täyteen tätä kaikkea?

vähän liikaa otti elämä pannuun... verensokrut oli tos vähä aikaa sit aivan loistavii, sit romahti taas tasapaino, syytä näihi vaihteluihi ei tiedetä, munuaiset jatkaa menoaan kun mitään ei taaskaa asioille tehä ja sillai... harmi et sullaki lähti menee huonompaa

Minulla tehdään vähän liikaakin. taas olen sairaalassa.
Haluaisin että kaikki hoito lopetettaisiin ja annettaisiin rauhassa kuolla pois. Minulla ei ole itsemäärämisoikeutta ruumiiseeni. Lehdistä olen innokkaasti seurannut ns insuliinimurhia ja aatellut että miten helppoa olisi itsensä tappaa pistämällä noita insuliineja miten sattuu. Mutta ei se olekaan helppoa. en edes teoriassa ymmärrä mikä määrä tappaisi ja käytännössä en uskaltaisi itseeni pistää kuolettavaa määrää.

Minä taas pitkän aikaa hoidin itseäni tosi hyvin. Sitten meni päivä tai pari, kun arvot kaikesta huolimatta olivat huonot. Ja annoin sitten mennä kaiken lörinäksi enkä viitsinyt mitään tehdä.
Päällimmäinen tunne on kuolemantoivo. Toiseksi haluan kotiin ja metsään.

voi sua... ite oon kiinni suljetussa osastossa, pakko käydä näyttää nassunsa ain välissä...

itse tiedän paljollako lähtis henki, mut nyt kun kaikki on suunnistamassa parempaa päi pikkuhiljaa ei oo syyt yrittääkkää... tiedän varsin hyvin pystyväni pistämään tarvittavat annokset insuliineja, sillä niillä yrittänyt tosissaan tappaa itteni...

mulla heittelee verensokerit korkialta matalalle, eikä pysy missää ruodissa vaikka kuinka yrittää...

Kyllä kai minäkin alitajunnassani tiedän miten itseni tappaisin insuliinilla mutta en sitä myönnä. Koska olen niin äkkipikainen että tappaisin itseni vaikka en haluaisi.
Nyt taas verensokerit ovat kunnossa, kun sairaalassa kaikki oli aina samaa. Mutta kun tulen kotiin, pitää mennä töihin ja opiskella, hoitaa kotia ja koiria, niin alkaa kai stressi ja sitten ne hyppelee ylös ja alas tosi huimaa vauhtia.

Sinä kai joudut nyt vuosia olemaan pakkohoidossa? Minä ainakin olin vaikka muka olin vapaudessa, silti ei saanut valita kävikö terpassa vai ei, tai söikö lääkkeitä tai ei. Oli tehtävä kuten käskettiin.

kestäny vastata sulle kun ei oikein jaksas mitää ja mieli alat sekä verensokerit on vuoristoradassa... joo oon "pakkohoidossa" varmaan koko loppuelämäni tätä meininkiä... koko ajan tuntee ittensä ulkopuoliseks, missää ei oo hyvä olla...

Ei se mitään jos et heti kirjottele, pääasia että tämä ketju pysyy elossa.
Vähän mustakin tuntuu, että ei ole oikein oikeutta valita hoitaako itseään tai ei. Jos ei hoida, sitten pakkohoidetaan.
Päätäni särkee nykysin lähes aina. Olen myös väsynyt. Syksyllä minut leikataan ja on luvattu että olotilani kohenee paljonkin. En usko.

Hyvää juhannusta.

joo se tuntuu olevan tosiaan sitä että kerran päädyt sinne ni oot lähestulkoo koko ikäs siel...

itellä on seuraava poli vasta 16.8 ja sillo tulee 6kuukautta täytee, kivat sinänsä kun joutuu elää koko ajan epätietosuudessa, lääkitystä munuaisiin ei oo ollu kuukausiin, eli en ylläty jos arvot on noussu pahastikin...
toivottavasti leikkauksesta ois apuu sulle 🙂

hyvät juhannukset sulle

Hei,

en oikeen tiedä voinko kirjottaa tänne, kun en itse sairasta diabetesta. Sairastuin sen sijaan puolitoista vuotta sitten astmaan (tai oikeammin sain silloin diagnoosin, kun yli puolen vuoden ajan olin oireista kärsinyt).

Minä en halunnut hyväksyä sairastumistani ensimmäisten oireiden ilmaantuessa, ja huolimatta siitä, että ne pahenivat en halunnut myöntää sairastuneeni. 😑❓ Lopulta kerroin oireilustani terveydenhoitajalle ja sitä kautta koululääkärille.

Tein pef-seurannan, jonka perusteella sain astmadiagnoosin ilman muita tutkimuksia. Sairaalaan en ole vielä kertaakaan joutunut, mutta muutamia kertoja se olisi ollut hyödyllistä.

Vaikeinta tuossa ennen lääkkeiden saamista oli, koska olin melkeen jatkuvasti kuumeessa, mutta silti koulussa, koska en voinut myöntää äidilleni olevani kipeä. Hankaluuksia tuotti myös se, että pieninkin raskaampi kävely aiheutti voimakasta hengenahdistusta ja hengityksen vinkunaa.

Nyt, kun diagnoosistani on kulunut jo puolitoista vuotta, on lääkkeeni vaihdettu kahdesti, eikä astmani siitä huolimatta ole täysin tasapainossa. 😞 En vieläkään kykene hyväksymään sitä, että sairastuin. 🙄

Vaikeinta on, etten pysty puhumaan vanhemmilleni. He luulevat minun sairastavan lievää astmaa, ja ettei minulla ole koskaan ollu yhtä ainutta astmakohtausta (todellisuudessa viime keväänä niitä oli useampia päivässä 😞). 😯🗯️

Jopas kirjoitin pitkästi, vaikka en tiedä, liittyykö tämä aiheeseen vai ei. 😝

Hyviä vointeja teille! 🙂🌻 Toivottavasti joku jaksaa edes lukea tämän.

Hei Hiirulainen, sorry kun vastaukseni kesti, kun olin lomalla. Tietenkin sovit mukaan tähän ketjuun ja meidän kanssamme kirjottamaan.
Mikä on syy siihen et kerro vanhemmillesi astmasta? Ei kai se sun syy ole eikä se ole mitenkään hävettävä asia?

Minulla on taas menossa hyvä vaihe jostain syystä. Huomenna kyllä on lääkäri, kai se jotain vikaa löytää.

Hei maanvaiva,

vanhempani tietävät kyllä diagnoosistani, mutta luulevat, että astmani on lievä. En ole pystynyt kertomaan, että sain kohtauksia päivittäin. Lähinnä kai ongelmana on se, etten saanut kerrottua niistä ennen diagnoosia, niin en pystynyt kertomaan myöhemminkään.

Äiti joko huutaa tai käyttäytyy ylihuolehtivasti, joten en ole puhunut "vaikeista" asioista äidilleni pitkiin aikoihin (muistan jättäneeni puhumatta asioita jo alle kouluikäisenä, olen nyt 18). NYkyään saatan valehdella suoraan kysymykseenkin, ennen vaan vältin kertomasta asioita.

Kysyit häpeänkö, kyllä häpeän, vaikka tiedän ettei ole mitään syytä. Häpeän sitä, etten mennyt ajoissa lääkäriin, vaikka tiesin sitä tarvitsevani. Mutta tuo häpeä ei ole varsinainen syy, miksen kerro äidille. 😐

Ja ei sinulla nyt kovin kauaa kestänyt, Net-tuen puolelta ei ole vieläkään tullu vastausta, vaikka viime maanantaina kirjoitin. 😞 Ja kiitos, kun vastasit. 🙂 Enpä taida muuta osata tällä kertaa tähän laittaa.

Hyvää kesää! 🙂🌻

Mun äitinikin on ylihuolehtiva diabetekseni suhteen. Jatkuvasti kyselemässä asioita ja yleensä se sitten olen minä joka alan huutaan.
Toisaalta olisi vaikeaa jos se ei pitäisi huolta.

Minäkin välillä tätä diabetestani häpeän. Kun yleensä puhutaan 2 tyypin diabeteksesta ja se monesti on ihmisen oma vika, jos sen saa. Vaikka ei aina. Sitten ihmiset eivät osaa tehdä eroa etten minä mitään voi, että on tämä diabetes.

Taitaapi tukihenkilöt olla lomilla ja siksi vastaukset viipyy.
Minä olen juuri nyt niin pohjoisessa, että lämmintä on vaan 5 astetta.
Hyvää kesää sullekin.