Aluksi oli tosi vaikea kertoa omista jutuista ja ajatuksista tukihenkilöille kun pelkäs mitä ne ajattelee. Mutta sitten mulla oli tosi hyvä tukihenkilö nuorisotyöstä jolle uskalsin kertoa kaiken ja sen jälkeen olo oli hyvin vapautunut. Olen myös itkenut pariin otteeseen näissä keskusteluissa, että et olisi ainoa jos sellaista tapahtuisi.

Tuon jälkeen on ollut rohkeutta kertoa muillekkin tukihenkilöille ja ammattilaisille. Ja nykyään se ei tunnu ollenkaan pahalta, enkä "häpeä" itseäni.

Ja koskaan ei ole tullut negatiivista palautetta vaan tukea, ymmärrystä ja sympatiaa. Loppujen lopuksi ei meidän ongelmat oli yhtään sen kummempia kuin muillakaan.

Hope this helps.

Kun reilu vuosi sitten ensimmäiswn kerran puhuin ammattilaisille mielenterveysongelmista,katsoin itsekin maahan ja puhuin todella suppeasti. Vastasin kysymyksiin vaihdellen totta ja lievennettyä totta. pikku hiljaa aloin pystyä puhumaan katsomalla silmiin mutta se kaatui osastojaksoon. Sulkeuduin kokonaan, puhuminen loppui. Joskus pystyin olemaan vapaasti ja puhua mutta se oli harvinaista, noh avo-osastolla puhuin suoraan ensimmöisen reilu kuukauden kunnes päätin päästä pois ja aloin taas vähentää puhumista. Nyt kun minulla on huippu terapeutti, pystyn katsomaan silmiin yleensä. Pystyn puhumaan ilman kysymyksiä, mutta siihen on mennyt aikaa sillä taas oman lääkärini ja lanuhoitajan kanssa tuijjotan lattiaa ja en puhu mistään mistä pitäisi. Jos terapiassa pitäisi kertoa jotain sellaista mikä pelottaa niin silloin taas tuijotan lattiaa ja oon silminnähden ahdistunut..

Minä luulen että on aika yleistä katsoa maahan, se saattaa taas viitata johonkin.. Kuten minulla ahdistukseen, luottamuksettomaan keskusteluun jne..

Tsemppiä sulle, ei se puhuminen helppoa ole! Kyllä ne hoitajat tms ymmärtää.

Wylean kirjoitti 2.4.2016 12:23

Aluksi oli tosi vaikea kertoa omista jutuista ja ajatuksista tukihenkilöille kun pelkäs mitä ne ajattelee. Mutta sitten mulla oli tosi hyvä tukihenkilö nuorisotyöstä jolle uskalsin kertoa kaiken ja sen jälkeen olo oli hyvin vapautunut. Olen myös itkenut pariin otteeseen näissä keskusteluissa, että et olisi ainoa jos sellaista tapahtuisi.

Tuon jälkeen on ollut rohkeutta kertoa muillekkin tukihenkilöille ja ammattilaisille. Ja nykyään se ei tunnu ollenkaan pahalta, enkä "häpeä" itseäni.

Ja koskaan ei ole tullut negatiivista palautetta vaan tukea, ymmärrystä ja sympatiaa. Loppujen lopuksi ei meidän ongelmat oli yhtään sen kummempia kuin muillakaan.

Hope this helps.

Hei Wylean

Olen minäkin itkenyt monta kertaa... 😭 Usein keskustelu on sellaista että puhun ja voi olla että myös änkytän. Mielenterveyden ammattilainen katsoo suoraan silmiin ja minä lattiaan ):

Hyvä tietää että ne hoitajat ymmärtää... Tuntuu vain häpeälliseltä ja ahdistavalta että en pysty katsomaan silmiin vaikka muualla maailmassa pystyn...

Olen keskustellut psykologeille, psykiatrisile sairaanhoitajille, sosiaalityöntekijöille, psykiatrille.

lasinenkyynel kirjoitti 2.4.2016 13:14

Kun reilu vuosi sitten ensimmäiswn kerran puhuin ammattilaisille mielenterveysongelmista,katsoin itsekin maahan ja puhuin todella suppeasti. Vastasin kysymyksiin vaihdellen totta ja lievennettyä totta. pikku hiljaa aloin pystyä puhumaan katsomalla silmiin mutta se kaatui osastojaksoon. Sulkeuduin kokonaan, puhuminen loppui. Joskus pystyin olemaan vapaasti ja puhua mutta se oli harvinaista, noh avo-osastolla puhuin suoraan ensimmöisen reilu kuukauden kunnes päätin päästä pois ja aloin taas vähentää puhumista. Nyt kun minulla on huippu terapeutti, pystyn katsomaan silmiin yleensä. Pystyn puhumaan ilman kysymyksiä, mutta siihen on mennyt aikaa sillä taas oman lääkärini ja lanuhoitajan kanssa tuijjotan lattiaa ja en puhu mistään mistä pitäisi. Jos terapiassa pitäisi kertoa jotain sellaista mikä pelottaa niin silloin taas tuijotan lattiaa ja oon silminnähden ahdistunut..

Minä luulen että on aika yleistä katsoa maahan, se saattaa taas viitata johonkin.. Kuten minulla ahdistukseen, luottamuksettomaan keskusteluun jne..

Tsemppiä sulle, ei se puhuminen helppoa ole! Kyllä ne hoitajat tms ymmärtää.

Kiitos vastauksesta Lasinenkyynel

Minä taas luotan kenelle puhun jostain syystä katse menee silti maata kohti );

Niinpä! Ei helppoa ole puhuminen voi olla että sitten oireet helpottavat niin sitten silmiin katsominen onnistuu ilman häpeän tunnetta.

On normaalia itkeä auttajan vastaanotolla. Mulla meni kerran 7 kerran terapiat ihan ohi, kun vaan paruin kaikki kerrat, eli seurustelin nessupaketin kanssa, enkä pystynyt puhumaan... ja oon teidän äidin ikäinen (sori kun puutuin teidän sivuille, mut mulla on neljä nuorta omaa)

Laamaton kirjoitti 3.4.2016 4:42

On normaalia itkeä auttajan vastaanotolla. Mulla meni kerran 7 kerran terapiat ihan ohi, kun vaan paruin kaikki kerrat, eli seurustelin nessupaketin kanssa, enkä pystynyt puhumaan... ja oon teidän äidin ikäinen (sori kun puutuin teidän sivuille, mut mulla on neljä nuorta omaa)

Hei Laamaton ja kiitos vastauksista.

Mistä tiedät minkä ikäistä porukkaa täällä käy? ;D

Jep on normaalia itkeä. Sitä varten nessupaketti siellä on... Mutta se kun ammattiauttaja kysyy jotain ja vastaan ja tuijotan samalla lattiaa...

Rasittavaa aina kun käyn keskustelemassa, itken kokoajan. Sitten katseeni osuu maahan heti kun asia on vähänkin ahdistava... Olen aina ihan nolona... 😯🗯️