Oon reilu parikymppinen ja seurustellut samanikäisen miehen kanssa nyt 7kk. Kaikki oli aluksi hyvin,mies oli huomaavainen,ihana,oli tulevaisuuden suunnitelmia,haaveita,onnellisuutta,opiskelupaikka. Kaikki oli siis todella hyvin,kunnes vuosi vaihtui ja yhteistä elämää oli takana muutama kuukausi. Jokin asia muuttui. Aloin epäilemään että mieheni ei käy koulussa,koska joka kerta kun tulin töistä kotiin(teen siis kolmivuorotyötä) mies makasi kotona peittojen alla nukkumassa tai pelasi tietokonetta. Aina sanoi että on käynyt koulussa ja ollut vain lyhyempi päivä..no tottakai uskoin tämän. Pian ihmettelin miksi auto näytti siltä ettei se liiku minnekkään,tähän vastauksena että kulkee koulukaverin kyydissä..meni aikaa ja mies jäi kiinni ettei ole käynyt koulussa muutamaan kuukauteen lainkaan☹️ ja hänet oli potkittu koulusta kokonaan..yritin saada hakemaan töitä ja jatkamaan elämää,tässä onnistumatta. Lääkärissäkin käytiin hakemassa masennuslääkkeet..viikot mies siis vain on kämpälläni ja viikonloppuisin pääasiassa ryyppäämässä..töitä on joistain paikoista hakenut mutta ei mitenkään aktiivisesti. Itse kärsin paniikkihäiriöstä eikä tilanne ainakaan paranna oloa☹️ noin kuukausi sitten löysin viestejä oudoilta naisilta joiden kanssa ilmeisesti joskus ollut jotain säätöä..en ymmärrä koska mies sanoo rakastavansa ja haluaa jatkaa elämää ja mennä töihin,mutta tuntuu että mitään ei tapahdu..alan väsyä tähän kaikkeen kun mies vain on ja makaa kämpälläni ja mä painan duunia monessa eri vuorossa niin viikolla kun myös viikonloppuna..luottamus on murskana ja yritän joka päivä saada sitä kasaan,en vain tunnu millään pystyvän siihen..rakastan miestäni,mutta mitä kaikkea täytyy jaksaa että oma jaksaminen pysyisi jotenkin kasassa..☹️
Moi Mary91,
Tilanteesi kuulostaa kyllä raskaalta. Kolmivuorotyön päälle ei varmasti jaksaisi murehtia parisuhdeongelmia, kun on paniikkihäiriökin. Omasta jaksamisesta kannattaa pitää huolta, eikä rasittaa itseään enempää kuin on tarpeen. Oletko puhunut miehesi kanssa siitä, miten hän käyttäytyy sinua kohtaan? Miten paljon sinulla menee energiaa jo työhösikin? Miehesi tulisi ymmärtää tilanne ja ainakin pyrkiä ottamaan itseään niskasta kiinni. Jokaisen huushollissa olevan tulisi huolehtia sen pyörimisestä, onhan se aivan epäreilua että sinä työssäkäyvänä joudut tekemään kaiken, vaikka ansaitsisit lepoa.
Tsemppiä ja halaus sulle! 🙂🌻
Hei villikettu ja kiitos vastauksestasi🙂
Olemme yrittäneet asioista puhua,etsin hänelle töitä myös ja yritän auttaa kaikella mahdollisella tavalla miten vain pystyn ja jaksan. Keskustellessa töistä hän aina hermostuu eikä päästä samalle aaltopituudelle.. Oon yrittänyt ottaa puheeksi kuinka kuormittavaa,raskasta ja ahdistavaa tällänen elämä on kun toinen vain on ja itse hyppään töissä kaiken aikaa☹️ hän ei vain ymmärrä,miksi se on mulle niin raskasta ja sanoi "no onhan mullaki raskasta"..☹️ alkaa vaan väsymään jo liikaa..saan ahdistus ja paniikkikohtauksia ja itkettää kun tuntuu ettei oma apu riitä toiselle..
Sanoit, että kärsit paniikkihäiriöstä. Psyykkiset sairaudet voivat usein olla parisuhteessa ikävä häiriötekijä. Psyykkinen sairaushan paranee, mutta erityisesti suomalaisilla on hyvin ennakkoluuloinen asenne ihmisiin, jotka ovat sairastuneet. Tuolla tavalla juuri loukataan usein tahtomattaan. Parisuhteessa ollaan kuitenkin naisena ja miehenä, eikä sairaana. Tuossahan juuri on hyvä mahdollisuus sitten toiselle naiselle iskeä miehesi. Ohjeeni onkin: älä luovuta, äläkä vaadi häneltä sairautesi suhteen mitään. Ennakkoluulot ovat usein ihan aiheettomia. Mutta ne ovat hyvin loukaavia. Jos miehesi ei ymmärrä arvoasi, älä jää suhteeseen.
Kyllä,täytyy vain elää sen asian kanssa. Ja hän kyllä ymmärtää sairauteni ja olen oppinut elämään asian kanssa. Kaiken tän tapahtuman ja muun jälkeen huomaan vain oireiden pahentuneen..ja se tyypillinen vastaus jonka saan mieheltä nykyisin on vain "ressaat aivan liikaa näistä asioista" ja "miks sä ressaat siitä et mulla ei oo töitä kyllä mä niitä saan vielä" en vain usko enää siihen kun 5kk on maannu mun asunnos tekemättä mitään ja muutamaan paikkaan laittanut hakemuksen..☹️ järki sanoo että tässä koko hommas ei oo mitään järkeä ja sydän sanoo kokoajan toista..
Neuvoksi tilanteeseen, josta olet ihmeissään. Älä sekaannu miehesi yhtäkkiä muuttuneeseen käytökseen. Se voi vain pahentaa tilannetta. Muista tilannetaju. Hän ei välttämätä vielä ole valmis keskustelemaan asiasta. Kun/jos hän avautuu, kohtele ihmisenä. Joskus on parempi vain antaa toiselle tilaa. Mene hänen ehdoillaan. Aina ei kannata sekaantua asiaan. Se voi vain pahentaa tilannetta.
Kiva, että kommentoit kirjoittamaani. Todella hienoa, että sinulla on mies, joka ymmärtää tilanteesi. Parisuhde on kuitenkin elämää, etkä ole siinä potilaana. Se on ihmisyyttä. Minulla kävi aikoinaan niin, että valitsin mieheni väärin. Hänellä oli ongelma suhtautua yleensäkin psyykkisiin sairauksiin. Itse suhtauduin niihin positiivisesti ja toivekkaasti. Kuitenkin sain naiseuteeni niin syvän loukkauksen suhtautumisesta itseeni sekä psykiatrian, terapeuttejen ja muiden ihmisten suhteen, että ei olisi koskaan varmaan pitänyt yrittää niin paljon. Heillä itsellä oli asenneongelma. He unohtivat kuka olin ihmisenä. Olen itse myös toipunut sairaudestani, mutta se mikä jäi oli niin suuri loukkaus naiseudessani, että en aio hakea siihen edes terapiaa. Exäni oli se ratkaiseva vaikuttaja ja psykiatrit itse suhteessa naiseuteeni. Hekin katsoivat juuri naiseuttani kelpaamattomana sairauteni vuoksi. He eivät kysyneet edes lupaa arkaluontoisista asioista. En siksi enää viitsi panostaa parisuhteisiin. Miksi panostaa, kun naiseuttan voi muutenkin hoitaa. Psykiatrien ylimielinen asenne muistuu edelleen mieleen. Eivät he edes tienneet kuka olin ennenkuin sairastuin. Se tuntui helvetin pahalta.
Hei white princess2🙂
Kiitos viesteistäsi. Joo,kyllä tuollaisia eksäsi kaltaisia ihmisiä on valitettavan paljon olemassa,tiedän☹️ mutta onneksi olet päässyt kyseisestä ihmisestä eroon ja pystyt jatkamaan elämääsi uusissa tuulissa. Aivan mahtavaa🙂
Tällä hetkellä mun ja poikaystäväni suhteessa vain tuntuu siltä että mä oon se,joka tässä hoitaa ja hän on potilas. Makaa kaikki päivät täällä asunnossani,syö kaapit tyhjiksi,pyytää käymään kaupassa,pelaa tietokonetta ja nukkuu. Viikonloppuisin tästä ihmisestä kuoriutuu aivan uusi ihminen kun baarit alkavat suorastaan huutamaan hänen nimeään. Ja kun yritän tästä keskustella,skarpata häntä,potkia perseelle ja etsiä myös hänelle töitä niin mitään ei tapahdu. Keskustelusta ei tule mitään koska hän sanoo yrittävänsä vaikka yritykseltä se ei oikeen näytä ainakaan mun silmissä. 5kk aikana hakenut korkeintaan 5 eri työpaikkaan ja luovuttaa heti jos puhelimeen ei vastata☹️ tää kaikki vaan alkaa väsyttämään ja ahdistun joka kerta kun tulen kämpälle..joka kerta mietin pelaako,nukkuuko vai onkohan ryyppäämässä kavereiden kanssa peräti mun asunnolla. Ei huolta häivää elämästä..oon yrittänyt kaiken mahdollisen hienovaraisesti ja ei hienovaraisesti..alkaa keinot olla lopussa..muuttuvatko tällaiset ihmiset koskaan altiivisemmiksi,työssäkäyviksi ihmisiksi jotka joskus olisivat aktiivisia perheen isiä. Pelaisivat lasten kanssa pesäpalloa ja grillaisivat? Vai uskonko vain aina parempaan huomiseen?
Hei!
Kiva, että kertomuksestani oli hyötyä. Joo, olen tosiaan ihan selvinnyt ikävästä poikaystävä vaiheesta. Niin, tuo on hyvä kysymys, että kannattaako sitten jatkaa. Juuri se, että voiko hankkia lapsia yms. Ihmiset saattavat kasvaa yhtäkkiä, mutta ei koskaan tiedä. Juuri tuo, että makaa sinun asunnollasi. Ai ai... Ei kuulosta hyvältä. Itse ole juuri tuollaisen suhteen hyvin varovainen nykyään. Jos makaa toisen asunnolla, pitää kyllä maata hyvästä syystä... 😉 Hyvä syy voi kyllä tosin olla esim. jos ystävät pettävät. Sitä ei lasketa. ☹️
En nyt halunnut muokata omaa vastaustani lukemalla muiden kommentteja eli tämä varmaan tulee aika monennetta kertaa jo. Voin sanoa, että itselläni oli samankaltainen tilanne jotain vuosi sitten ja sain silloin riesakseni masennuksen kyseisen tyypin takia. Sen jälkeen tutustuin yhteen toiseen ihmiseen, joka kysyi minulta ihan suoraan: 'no nytkö sä sitten oot onnellinen?' Se sai minut tosiaan miettimään, että välitänkö siitä tyypistä niin paljoa, että annan sen pilata oman elämänsä rinnalla myös minun elämäni? Rakastin sitä ihmistä todella paljon ja olin (olen edelleen) huolissani hänen tilanteestani, mutta yksi päivä vain päätin, että joskus on oltava julma, jos meinaa päästä eteenpäin omassa elämässään. Ihmisiä tulee ja menee, sinäkin olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessä, jos tämä kyseinen miesystävä ei ala ottamaan itseään niskasta kiinni niin se ei ole sinun vikasi, sinä sentään yritit. Ja se voi myös olla, että tyyppikin herää horroksestaan kun tajuaa, että sinä ihan tosissaan olet lähdössä. Tietenkin tuo on hankala tilanne, tiedän kokemuksesta, kun jos jotakuta rakastaa niin siitä ei ihan helposti pääse yli, mutta joskus elämässä vain on tehtävä vaikeitakin asioita. Ja ajalla on tapana parantaa kaikki haavat.
Hei!
No sepäse! Kun ei oikein makaa hyvästä syystä..ehdotin eilen,että muuttaisi kotiinsa äidin luo asumaan ja tästä nosti metelin että miten voin edes ehdottaa moista ajatusta ja haluan hänestä vain eroon..☹️ vaikeaa tämä kyllä on sitä ei voi kieltää..usko paremmasta huomisesta on niin vahva..
Niin. On niin vaikeaa aina sanoa, koska on julma. Kriisit ovat minusta kyllä se poikkeus, jolloin kannattaa olla hyvin varovainen mitä tekee. Itsenäistymiskriisi yms. ovat niitä ratkaisevia, joissa kannattaa olla varovainen. Mutta täytyy sanoa, että väärässä paikassa kun pettää, ja on joskus itsekin joutunut muuttamaan vähänksi aikaa kotiin, koska kaikki ovat pettäneet elämässä paitsi perhe, niin kyllä olen kasvanut aikuiseksi. Eli tosiaan oma elämä ensin. Mikä tahansa se onkin. Minäkin masennuin aikoinaan hyvin syvästi, enkä aio koskaan enää kokea samaa. Rakastan muuten nykyään itseäni.
Kiitos nakajida vastauksestasi..🙂
Kyllä,rakastan tätä ihmistä todella paljon,kaikesta huolimatta..sen takia irtipäästäminen on aivan älyttömän raskas ajatus..tiedostan sen,että elämä on edessä ja siihen suuntaan jne,mutta pelkäisin että kadun päätöstäni jos jätän tämän ihmisen...olen kyllä jatkuvasti todella ahdistunut ja itkuinen ja itsetuntoni ei ole mikään maailman paras..kaikki ystävät ja äitini ovat sitä mieltä että meidän pitäisi erota,mutta ero tuntuu niin raskaalta ajatukselta että sekin saa pelkästään olon niin kauhean ahdistuneeksi...oon pattitilanteessa,enkä tiedä mitä tehdä..eikä kukaan pysty tehdä sitä päätöstä muutaku mä ite...☹️
Kiitos white princess2 🙂
Kyllä,juuri nyt tuntuu ettei hänellä ole mitään itsenäistymisen merkkejä..ja aivan kun kaikki olisi itsestään selvää että saa vain olla ja maata huoltakaan huomisesta minun asunnossani..ihan kun ajattelisi että tässä voi vain olla ja että mä en oo lähdös tästä mihkään vaikka se ei hakis töitä ja skarppaisi..aina välillä ajattelen että rakkaus on niin vahva että jaksan polkea tämän kaiken läpi,mutta toisaalta ajattelen onko tämä kaikki sen arvoista että joudun itkeä ja ahdistua kotona todella usein miettien onko tuo mun elämänkumppani vai riesana vain makaamassa täälä maailman tappiin asti...😞
Masennuksestani vielä. Masennuin siis poikaystäväni hylättyä minut todellakin kohtaamastani ihmisten julmuudesta minua kohtaan. Senkin olisi voinut ratkaista. Mutta ei minullakaan ollut kuin äiti tosipaikan tullen. Mutta tosiaan, en aio koskaan lopettaa itsestäni välittämistä. Jokaisella on ainutkertainen elämä ja jos et saa myötätuntoa tilanteessa, joka on niin tavallinen eli kun parisuhde päättyy, niin eivät he tosiaan ole silloin arvoisiasi. Tuollainen voi jakaa myös ystävät. Kaikki voi muuttua, mutta siitäkin on vain kasvettava ihmisenä. Kaikki eiät vain ansaitse sinua. En uskaltaisi rakastaa ketään, etten lopeta rakastamasta itseäni. Niin, kyllä minä pidän miehiin edelleen etäisyyttä.
Hei!
Sitä olenkin miettinyt,kun olen huomannut etten pysty rakastamaan itseäni,niin pystynkö tosiaan rakastamaan tätä toista.. Ja niin kauan kun tilanne on tämä niin ahdistuskaan ei helpota eikä oman itsensä syyttäminen ja mollaaminen koko tilanteesta. Huomaan ja tiedän että kärsin tässä paljon. Itkeskelen,ahdistun,olen väsynyt ja unohtelen asioita. ☹️
On vain ymmärrettävä että jos tilanne ei muutu niin tästä on vain lähdettävä,surullisena ja pettyneenä.. Mutta elämää se on ja niinkun aikasemmin sanottiin "aika parantaa haavat".
Onneksi sinä white princess2 olet päässyt tuon elämäntilanteen yli ja pystyt rakastamaan itseäsi. Oon todella ylpee susta. Ja aion itse vielä joku kaunis hetki todeta sen,että minä myös pystyin siihen. Mutta tällä hetkellä ajatuksissa näkyy vain sumua☹️