Hei taas kaikki pitkästä aikaa!
Kirjoitin syksyllä 2003 useasti täällä varsinkin Yksi Kirjoitu:n kanssa siitä kuinka selviämme onnettomuuksistamme. Olin siis kesällä 2003 pahassa moottoripyöräonnettomuudessa, jonka takia olen taas ollut sairaslomalla ja leikkausjonossa nelisen kuukautta. Lantio on rikki ja pitää taas leikata ja korjata…
Yksi Kirjoitu, joka oli minulle tärkeä tukihenkilö, kuoli sydänkohtaukseen, muutamia päiviä sen jälkeen olin sairaalassa 10 päivää ja antibioottikuurilla 2 kk lantion tulehtumisen takia, keväällä isäni sairastui toistamiseen ruokatorvensyöpään ja kuoli siihen heinäkuussa, äitini on edelleen siitä aivan sekaisin… Paljon muutakin pahaa on tapahtunut ja nyt en tiedä, miten pääsen siitä kaikesta yli ja voin taas luottaa elämään.
Eläminen on alkanut pelottaa minua aivan järjettömästi koko ajan ja kaikkialla. Elän rakastavassa parisuhteessa ja kun nyt tuntuu siltä, että kaikki muu paha on jo käyty läpi, olen alkanut pelätä sitä, että rakkaalleni käy jotain. Ihan mitä tahansa pahaa ihan missä tahansa. Pelot ovat aivan järjettömiä, mutta kuitenkin mahdollisia tässä maailmassa. Auto suistuu tieltä rekan alle, lentokone syöksyy tuhoten hänen työpaikkansa ja murskaten hänet siinä sivussa… Tiedän, että tämä on järjetöntä, en uskaltaisi ajatella tällaista mutta en voi olla ajattelemattakaan.
En tiedä mitä teen peloilleni. Tahtoisin kovasti saada varmuutta taas elämääni, mutta tuntuu siltä kuin ei olisi mitään muuta varmaa kuin kuolema. Ahdistaa. Tiedän kuitenkin senkin, että rakkaani on minulle tärkeintä ja että tosiasia on, että useat ihmiset ovat rakkaimpainsa kanssa elämänsä loppuun asti, siis vuosikymmen toisensa jälkeen. Mikä avuksi…?
Hei Uxor
Muistan sinut vanhasta tukinetistä. Eikä minusta kyllä ole paljon apua pelkoihisi. Itselläni on samat pelot. Olen ihan varma, jos puhelin soi, niin siinä vaan ilmoitetaan jonkun läheisen kuolemasta. En uskalla edes vastata. Silti pidän puhelimen auki ja odotan vaan, että se soi.
Peloista pitäisi kuulemma puhua terapiassa. Jos uskaltaisin alkaa puhumaan, niin peloistani tulisi totta. Kaikki pysyvät elossa, kun olen hiljaa.
Sulla nyt tosin onkin aihetta pelätä. Olet kai siitä onnettomuudesta terapiaan puhunut, se kai sun pitäisi käydä läpi ihan kohta kohdalta? Sorry, en keksi mitään muuta sanottavaa.
Tuntuu mukavalta kun mut muistetaan... 🙂 Itse lähinnä muistan Yksi Kirjoidun ja häntä muistelenkin aika usein vieläkin.
Missään terapiassa en ole käynyt onnettomuuteni johdosta eikä sitä muistaakseni ole missään koskaan ehdotettukaan. Sairaalassa ollessani juttelin muutaman kerran kriisiterapeutin tms. kanssa, mutta siihen se jäi. Ja jos meinasit, että mun pitäisi se itse onnettomuus käydä läpi, niin en muista sitä laisinkaan. Ensimmäiset ajat siitäkin kun olen tullut tajuihini ovat pimennossa, jälkeenpäin kaverit ovat kertoneet mitä olen puhunut ja missä kunnossa ollut. En tiedä, onko tämä nyt sitä yhteiskunnan heitteillejättöä, mutta en tahtoisi terapiaan mennäkään. En toimi siten, että avaan syvimmät fiilikseni keskiviikkoisin klo 13-13.45 ihmiselle, jolle maksetaan kuuntelustani. Olen käynyt pari vuotta terapiassa teinivuosinani ja kammo jäi.
Mutta on hyvä tietää, etten ole yksin pelkojeni kanssa. Minä taas alan pelätä, jos ihmisestä ei kuulu mitään, en silloin kun puhelin soi. Esim. kun rakkaani lähtee aamulla töihin, siihen asti kun hän ilmoittaa itsestään, näen mielessäni kuinka Toyota heittää volttia kehä ykkösellä... ☹️
Sain puhuttua tästä jatkuvasta pelkäämisestä vanhalle ystävälleni, jolla on myös ollut harvinaisen rankat ajat menossa. Samana kesänä kuin oli oma onnettomuuteni, hänen ystävänsä kuoli mp:n kanssa, noin vuosi sitten hänen äidillään oli aivoverenvuoto ja nyt on oma kulta jättänyt, sun muuta, sun muuta... Hänellä on sama ongelma pelkääämisen kanssa eli aina ja kaikkialla voi sattua aivan mitä tahansa.
On tosi hyvä tietää ettei ole yksin tämän todella ahdistavan ongelman kanssa, en olisi arvannutkaan, että muutkin näkevät maailman näin pelokkaasti, ahdistavasti ja vaaroja täynnä. Valitettavasti. Mutta kuinka me pääsemme takaisin siihen ihanan naivistiseen, turvalliseen ja helppoon maailmankuvaan, tai edes hieman lähemmäs...?
Samaa mieltä olen tuosta terapiasta kun sinäkin. Ajattelin vaan olla fiksu ja sitä ehdotella. Äidin itsemurhan jälkeen meillä oli kriisiapua, siitä ei ollut mitään hyötyä.
Käyn edelleen istumassa terapiassa joko toinen viikko, enkä sano mitään. Hoidan muka itseäni, kun siellä käyn. En jätä itseäni heitteille.
Miten tässä maailmassa voisi saavuttaa mitään turvallista maailmankuvaa? Eihän tämä maailma ole turvallinen. Minusta piti tulla maailmanparantaja. Vielä lapsena olin sitä mieltä, että tässä maailmassa voi kaikki muuttua paremmaksi. On vaan sotia, terrorismia, koulukaappauksia, hyökyaaltoja, kolareita. Maailma ympäriltäni kaatuu.
Vaikka osaisikin elää niin, että ei välittäisi mitään ympäröivästä maailmasta, niin silti kaikki kaatuu. Omaisia kuolee jatkuvasti eikä sitä jaksa. Minun elämässäni on niin paljon hautajaisia ja surua, että en edes uskalla nauttia mistään. Oikeastaan voisin koko ajan kulkea jakkuhame päällä ja olla valmiina suruasussa. En usko, että turhaan pelkään, kohta jotain sattuu jollekin.
Ihan ahdistaa jo tämäkin kun keskusteluun on eksynyt terapeutti 😉 En koskaan pystynyt puhumaan siellä tunteistani tai mistään muustakaan minua koskettavasta, juttelin vain viikon tapahtumista. On niin kovin tekopyhä ajatus tuo, melkein tuntuu kuin huorissa kävisi kun pitää maksaa huomiosta.
Tämä ahdistus on kyllä tosiaan kaiken valtaavaa, mutta olen alkanut nähdä sen toisaalta vapauttavana. Onnettomuuteni jälkeen alkoi ahdistus ja sen vapauttava-vivahdus jonkin aikaa sen jälkeen. Kun tietää ja tuntee sen faktan, että mikä tahansa hetki voi olla viimeisesi eikä mikään ole koskaan itsestäänselvää (oman elämän kanssa tai läheistesi), pystyn yrittämään näkemään sen positiiviselta kantilta. Olen siinä jotenkin kutenkin onnistunutkin...
Aurinkoiset kesäpäivät näyttävät kauniimmilta, kuuma kaakao talvi-iltana maistuu paremmalta, uimarannan hiekka varpaitten alla.. Kaikki tuntuu paljon selkeämmältä ja kirkkaammalta, yksinkertaisemmalta kaikessa hankaluudessaan. Koitan elää niinkuin joka hetki olisi viimeiseni ja jättää kaiken siten, että asiat voivat tosiaan jäädä siihen. Muistan ystäviäni, kerron aina poikaystävälleni, että rakastan häntä ja niin edelleen. Minusta tuntuu, että tämä ahdistus on antanut sellaisen rikkauden elämän katsomukseen, josta muut voisivat olla kateellisia.
Pystyisitköhän sinä näkemään ahdingon eri kantilta vai onko sinulla jo tällaisia muita näkökantia asiaan?
(seuraavaan vastaukseen voi kulua muutama päivä, en pääse lähipäivinä nettiin)
En osaa kyllä niin elää, että joka hetki olisi minun viimeiseni. Pelkään, että jokainen hetki voi olla läheiseni viimeinen ja taas minä jäisin suremaan.
Pienistä asioista, semmoisista normaali arkijutuista en välitä. Tuntuu, että niihin menee turhaan aikaa ja se voikin olla viimeinen aika yhdessä.
Huonosti varmaan selitän. Sitä yritän sanoa, että jos lapsi haluaa, että luen sille kirjan, niin aivan varmasti jätän muut hommat kesken ja luen sen kirjan. Samoin, jos joku läheiseni haluaa puhua tai olla kanssani, niin siihen järjestän aikaa. Koska, mistä sitä tietää vaikka se olisi viimeinen kerta, kun pystyn sadun lukemaan tai olemaan läheiseni kanssa.
Toisaalta se on aika raskastakin. Unohtaa oman jaksamisen, aina vaan on valmis toisille. Ettei tarvitse sitten katua, jos jotain sattuu, että miksi en jaksanut.
On sellainen sananlasku, että itku pitkästä ilosta. Minulla on vähän sellainen olo, että jos oikein jostain asiasta nautin, niin sitten saan siitä rangaistuksen.
Haluaisin kyllä oppia elämään niin, että nauttisin juuri tästä hetkestä.Koska onhan mulla todella paljon asioita mistä voisin olla iloinen, jos uskaltaisin.
Sinäpä muuten hauskasti sanoit terapiasta. Eilen sen lopetin lopullisesti. Enää en edes yritä puhua jollekin vieraalle naiselle, joka tosiaan elää sillä, että kuuntelee ihmisten ongelmia. Kyllä sille potilaita riittää ilman minuakin.
Joka toinen viikko olisin saanut käydä, 45min kerralla. Olisin pitänyt saada itseäni terapiatunnelmaan, kun on ihan aika annettu, että mua kuunnellaan.
Mutta sattui aina niin sopivasti, että mulla ei ollut juuri silloin mitään sanottavaa.
Mulla on suku ja perhe joille voin puhua ihan silloin, kun satun olemaan puhe päällä. Jos, kellään ole aikaa juuri silloin kuunnella, puhun seinille. Siltä tuo terapiakin aina välillä tuntui.
Tämä ei sitten ollut yleinen terapian haukkuminen. Todella on ihmisiä joita terapia auttaa, mie en nyt vaan satu siihen ryhmään kuulumaan. Tämänkin asian myöntäminen auttaa jo todella paljon. Ei tarvitse miettiä mitä taas sanoisin kahden viikon päästä.
Peloista puheenollen... Huomenna menen taas leikattavaksi pitkästä aikaa. Pitää ottaa pois / korjata lantioon laitettua metallia, mikä ei kuulemma ole sieltä helpoimmasta päästä laisinkaan kun on arpiset paikat jne. En tiedä kauan pitää olla sairaalassa, mutta sen tiedän että johonkin aikaan en sitten taas pysty kävelemään sen jälkeen. Hieman huolestuttaa se, koska koti on kolmannessa kerroksessa eikä ole hissiä... Koska leikkaus on vaikea, tuntuu kuin olisin menossa myrkkypiikin alle. Pelottaa ja olen miettinyt kaikkea mitä siellä voi käydä. Ehkä ylireagoin, mutta kuitenkin... Nyt menee siis muutama hetki ennenkuin pääsen taas koneen äärelle.