Haluaisin puhua omien ongelmieni sijaan ystävästäni ja hänen maailmastaan. Ystäväni on nuori nainen, yksin asuva ja sinkku, hänet olen tuntenut jo vuosia yläasteelta lähtien… Ystävyytemme on vuosien varrella lähentynyt ja hänen muutettua omaan asuntoon (perheongelmien takia) kaksi vuotta sitten pidimme varsin tiivisti yhteyttä ja yövyin usein ystäväni luona. Minusta tuli suuri osa hänen elämäänsä, koska itse asuin vielä vanhempieni luona ja sieltä oli kova halu olla nuoren tapaan jossain muualla.

Hiukan yli vuosi sitten tapahtui suuria muutoksia elämässämme, sillä muutin itsekkin samalle seudulle yksin, ja aloitin ensimmäisen vakavan seurustelusuhteeni. Ystäväni kanssa olen kokoajan ollut läheisissä tekemisissä elämäntilanteestani huolimatta. Jotenkin seurusteluni oli ystävälleni todella suuri asia ja ongelma. Hänellä alkoi tuolloin ilmetä ensimmäisiä masennuskausia, ja muita vaikeuksia. Olen aina ollut hyvin itsenäinen ja omatahtoinen, ja viihdyn hyvin itsekseni, joten yksin nukkuminen ja asuminen eivät tuottaneet minulle ongelmia. Ystäväni ei ollut tyytyväinen siihen etten enää yöpynyt niin usein hänen luonaan tai elänyt muutenkaan yhtä tiiviisti hänen kanssaan kuin aikaisemmin. Yritin tehdä parhaani hänen mielenrauhansa vuoksi, mutten ollut valmis muuttamaan elämäni suuntaa taaksepäin, koska tunsin sen olevan menossa kuin pitääkin.

Puolen vuoden kuluessa ystäväni jäi pois töistä sairaslomalle masennuksensa takia. Hänet hyväksyttiin saamaan hoitoa, ja hän sai masennuslääkereseptin. Lääkkeitä hän söi, mutta muutaman kerran jälkeen, hän lopetti psykologilla käynnit. Samoihin aikoihin päättyi oma seurusteluni, lopullissa eron syissä ystäväni oli vahvasti mukana monella tapaa (suurimpana syynä poikaystäväni ja ystäväni välit, toisaalta heidän ollessa kaksin pettäminenkin tuli kuvioihin, muutoin minun oli heidät mahdoton sovittaa samaan elämään).

Poikaystäväni lähdettyä kuvasta ystäväni ikään kuin toivoi asioiden palaavan takaisin vanhaan, mutta niin ei käynyt, koska itse elin täysin eri elämänvaihetta kuin joskus muutama vuosi sitten. Hetkeksi elämä palasi kuitenkin normaaliksi ja ystäväni meni taas töihin, ensin oltuaan todella pohjalla esim. rahallisesti. Kuitenkin ajan kuluessa ystäväni huomasi asioiden olevan kuten ennenkin, ja että minusta ei saisi sellaista elikumppania kuin joskus olin ollut. Hän jatkoi lääkkeiden syöntiä, ja masennuskaudet jatkuivat ja vaihtelivat.

Nykyään olemme päällepäin aivan normaalit parhaat ystävykset. Kukaan ei voisi ikinä uskoa mitä ongelmia ja kuinka paljon pahaa kaiken takana liikkuu. Olemme aina olleet enemmän kuin normaalit kaverukset, nykyään tunnen itseni kuitenkin jo ”poikaystäväksi”. Tunnen että minulta vaaditaan asioita, läsnäoloa ja hellyyttä, joita normaali ystävyyssuhde ei edellytä. Ystäväni useasti ahdistaa minua haluillaan ja tahdollaan. Tuntuu kuin hän kontrolloisi omaa elämääni ja kuin minua tarkkailtaisiin. Tiedän kaiken tuon olevan enemmän kuin tunnetta, se on täyttä totta. Ystäväni on mustasukkainen muista ihmisistä, sukupuolesta huolimatta. Miehistäni hän ei pidä, eikä halua minulla suhteita olevankaan. Hänellä itsellänsäkkään ei seurustelusuhteita juuri ole, suureksi osaksi minun takiani, koska hän tuntee löytäneensä kaiken turvan ja hellyyden minusta. Jopa työkaverini ja heidän kanssaan vapaa-ajalla veitetyt hetket tuntuvat aiheuttavan kateutta ja vihaa hänessä.

Olen oppinut jatkamaan elämää, ja jotenkin ohittamaan monet riitamme, hänen sanansa, vistinsä ja tekonsa, jotka ovat olleet täysin käsittämättömiä. En halua tapella hänen kanssaan, enkä usein puhu hänelle suoraan asioista jotka minua vaivaavat, sillä tiedän ettei hän sitä voi ymmärtää koska hän näkee asiat täysin eri tavalla kuin minä. Hän tavallaan syyttää minua kaikesta mikä on välillämme vikana, ja sen kautta ei näe omia ongelmiaan tai vikaa itsessään. On vain uskomattoman vaikeaa elää elämää paino niskassa. Jokin taakka on aina mukana kaikessa mitä teen, jopa ajattelen. Ystävästäni on tullut jopa suuresti minulle velvollisuus ja vaiva. Vihaan itseäni ajatellessani noin, mutta en voi tunteilleni mitään. Rakastan ystävääni, ja toivoisin niin suhteemme olevan normaali.

Vaikeinta kaikista on yrittää itse toimia normaalisti sosiaalisissa tilanteissa, joutuen kokoajan varomaan itseään. Joudun katsomaan kaikkea hänen silmillään ja ajatusmaailmallaan, jotta en tee mitään loukatakseni häntä. Usein se ei onnistu, ja hän suutuu ja kiukustuu minulle. Olen kokonaisuudessaan jo niin väsynyt hänen herkkyyteensä, etten pysty tuntemaan edes surua riidellessämme. Koska tiedän että sovimme hetken päästä ja kohta elämme kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, en osaa enää välittää ja pitää riitojamme niin suurina ja ottaa asioita niin vakavasti.

Tämä kaikki on vienyt itsestäni pois niin paljon. En ole enää ollenkaan samanlainen spontaani ihminen hänen seurassaan, olen varjo siitä mitä olen joskus ollut. Jotenkin ironisesti ystäväni on muuttanut minut itse sellaiseksi kuin ei ikinä haluaisi…En tiedä enää mitä pitäisi tehdä. Mitä ystävälleni pitäisi tehdä, miten voisin auttaa häntä? Se on se mitä eniten haluan. Toivoisin suuresti että saisin takaisin hyvän ja huolettoman ystäväni vuosien takaa. Se kuitenkin tuntuu kaukaiselta…

En ole ennen puhunut missään ystäväni läheiriippuvuudesta, mutta olen alkanut tuntea itseni niin väsyneeksi, että kirjoittaminen asiasta alkoi tuntua oikealta… Foorumiksi tämä koko teksti saattaa olla liian pitkä, ja ehkä vaikea ymmäryksellinen, mutta pyrkimykseni on kertoa tämä muille siinä toivossa että se auttaa jotakuta toista. Itseäni myös kiinnostaisi kuulla muiden ongelmaisten ihmisten läheisistä. Ehkä haen jotain oikeutusta tunteilleni ja suhtautumiselleni, mutta tiedän kyllä etten yksin voi ystävääni auttaa, eivätkä itsesyytökset paranna asiaa mitenkään. En vain halua elää koko loppuelämääni tuntien tätä ahdistusta ja vaivautuneisuutta… Kaiken ei pitänyt mennä näin….😑❓