Kun näkee siskon sairastuvan..
Olen itse kamppaillut anoreksian kanssa kuusi pitkää vuotta ja saanut kesäkuussa terveenpaperit. Se oli pitkä taistelu, jonka voitin.
Siskoni taas on 15-vuotias nuori ihminen. Hänellä alkoi ongelmat ruuan kanssa jo muutama vuosi sitten. Aina onnistuin kuitenkin puhumaan järkeä ja saamaan hänet kääntämään suunnan oikeaan. Kesällä hän kävi jo siellä maailmassa vierailemassa, mutta puhuin järkee, kun satuin olemaan kotona. Kesä meni hyvin. Elokuussa lähdin itse opiskeleen ja olen vaan ihan nopeesti pyörähtänyt kotona. Nyt olin puoli viikkoa kotona ja se iski silmään. Sen näki selvästi – siskoni on siinä maailmassa ja siinä kierteessä mukana. Hän on syvällä siinä maailmassa. Sunnuntaina sitten otin yhteen porukoiden kanssa – ovatko he sokeita ja tyhmiä. He eivät puutu siihe, vaikka varmasti näkevät sen. Itse voin sanoa, että tuntui kamalalle.. Olisin voinut kuvitella katsovani OMAA ITSEÄNI. Hän teki asiat täysin samalla tapaa. Vanhempani eivät tahdo avata silmiään. Mitä kummaa voin tehdä? Opiskelen muualla, enkä todellakaan ole paikalla. Siskoni on jo sairas, eikä todellakaan myönnä omaa ongelmaansa. En voi jättää asiaa näinkään.
Ja yhtään ei helpota kaverin kuolemakaan, josta on vasta viikko. Se osaa vielä sotkea pakkaa suuremmin. Mutta se olkoon aivan toinen tarina.. Mutta varmaan vaikuttaa siihen, että otan siskon tapahtuman niin vahvasti.
Laitoin tämän jo ”yksityisen viestin”, mutta jos joku muu osaisi sanoa jotain. Kuinka auttaa siskoa?
Minulla on ollut bulimia ja masennus mutta selvisin niistä osaston avulla. Vuosi sitten siskoni sairastui anoreksiaan, ja meidänkään vanhemmat eivät halunneet huomata sitä, sillä maine olisi mennyt jos joku olisi saanut tietää.
Ensin otin yhteyttä siskoni kouluun. Soitin eräälle opettajalle joka oli minulle ollut läheinen kyseisessä koulussa ja kerroin mikä tilanne on. Hän ohjasi siskoni sosiaaliohjaajalle ja sitä kautta nupolle. Ja nupolta annettiin lähete syömishäiriöihin erikoistuneelle lääkärille. Siskoni meni vanhempien kanssa lääkäriin ja vanhemmat tietenkin sanoivat, että tämä pelleily saa loppua ja haukkuivat lääkärin pystyyn. Tämän lääkärikäynnin jälkeen etsin lääkärin sähköposti osoitteen ja lähetin hänelle sähköpostia ja kerroin, etteivät vanhemmaty pysty tekem'nn yhteistyötä millään tasolla. Kerroin myös oman mielipiteeni (että osasto olisi paras paikka). Siskoni painoi tällöin vain 42 kiloa. Kun viikon päästä paino olis laskenut jo 40:neen, soitin uudestaan opettajalle ja hän järjesti siskolleni palaverin nupolla. Siellä päätettiin päivä, jolloin siskoni lähtisi osastolle.
Kun tuli aika lähteä, käskin siskoni vaa´alle ja hän painoi enää 39 kiloa. Hän joutui sairaalan puolelle, ja viikon päästä psykiatriselle osastolle. Siellä hän oli n. 9 kk eivätkä vanhemmat tälläkään hetkellä myönnä että hänellä on anoreksia. Nyt siskoni syö kyllä jo hiukan eikä ole laihtunut, mutta paino on pysynyt 45 kilossa, ei siis vielä läheskään normaalipaino (pituutta hänellä on 170 cm)
Olen iloinen siitä, että uskalsin tehdä asioiden eteen jotain. Äitini on narsisti, joten hänen uhmaaminen vaati voimia, mutta ymmärsin, että hän ei todellakaan tajunnut, että kuolema oli lähellä. Osastolle mennessä syke oli vaarallisen alhaalla, eikä liikkua saanut lainkaan. Siskoni ei saanut edes istua, vaan hänen oli maattava sängyllä koko ajan.
Olen melkovarma siitä, että siskoni anoreksia sai alkunsa siitä, että äitimme on koko elämämme ajan valittanut jokaisesta ruuasta, ja rasvan käytöstä. Joka kerta kun söimme jotain rasvaisempaa ruokaa tai karkkia, äiti sanoi, että jos syö, lihoo muodottamaksi. Leivän päälle ei aina saanut laittaa lainkaan voita ja mitään ei saanut paistaa rasvassa. Ja kummallisinta on se, ettei kumpikaan meistä ole koskaan ollut lihava, vaikka normaalia lapsen pyöreyttä onkin ollut.
Muuta en osaa oman tarinani lisäksi sanoa kuin että tee kaikkesi siskosi eteen ja jätä vanhemmat omaan arvoonsa. he joko ymmärtävät tai sitten eivät. Kaikki syömishäiriöt ovat niin petollisia, että paino voi pudota todella nopeasti, kuten itse tiedät. Aikaa ei ole liikaa, Jos pääsee nopeasti hoitoon, saattaa myös parantua nopeasti. Mutta siskoni tilanteessa anoreksia oli saanut jo liian vahvan otteen ja sitä vastaan hän taistelee edelleen.
Tee kaikki minkä voit, vaikka siskosi ei hoitoon suostuisikaan. Hän tulee kiittämään sinua myöhemmin. Kyllä itse muistan kuinka kyyneleet valuivat aina kun jouduin jättämään siskoni yksin sairaalaan. Mutta se oli sen arvoista.