Kun mikään ei tunnu enää miltään

Kun mikään ei tunnu enää miltään

Käyttäjä oonaveronica aloittanut aikaan 30.10.2014 klo 16:38 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä oonaveronica kirjoittanut 30.10.2014 klo 16:38

Hellou !

Mä en nyt oikeen tiiä mitä tai miten tänne kirjottasin, mutta yritän nyt kummiskin.
Oon -95 syntyny nuori nainen. Oon sairastanut masennusta (omalla diagnosilla) jo monta vuotta. En edes ite tiedä miten ja millon kaikki alko, en muista aikaa jolloin en olisi ollut masentunut.

En jaksa tähän koko elämäntarinaani raapustaa, siitä tulisi vielä niin pitkä romaani, ettei kukaan jaksaisi sitä lukea😀
Sanotaan vaikka näin lyhyesti, en ollut koskaan se luoan ”kivoin” tyttö, mutta energiaa ja iloa multa löytyi. Mihinkään nurkkaan en jäänyt yksin murjottamaan, vaan olin ensimmäisenä mukana kaikessa ohjlmassa, rakastin huomiota ja sitä kun sain johtaa muita. Kunnes aloin pelätä kouluun menoa jokapäiväisen haukkumisen ja uhkailujen takia.
Kolmannen luokan lopussa äitini löysi uuden miehen ja pian tuli muutto. Siellä me sitten kierrettiin pikkukyliä, 2-vuoden sisällä muutettiin 4kertaa.
Oon ollu koko ala-asteen koulukiusattu. Pikkuhiljaa siitä iloisesta tytöstä oli tullu hyvin ujo ja arka. Kutosella olin puoli vuotta yksin, koska muut luokan tytöt päätti ettei mua oo olemassa. Ja yhtenä päiväne ne samalla tavalla päätti taas, että mulle voi taas puhua..

Seiskaluokalla alkoi kaikki mennä päin helvettiä.. Vajosin syvälle pimeyteen enkä nähnyt valoa missään.. Olin täysin vakuuttunut siitä, ettei äiti välittänyt musta paskan vertaa. Vihasin kaikkia ja kaikkea, etenkin itseäni. Päiväkirjassani joka toinen sana jolla kuvasin itseäni oli joko saatanan ruma tai saatanan läski. En voinut sietää itseäni. Pikkuhiljaa pääni täytti ajatus kuolemasta. Aloin raiskata ranteitani kaikella mahdollisella mitä teki haavoja. Halusin vain saada sen sietämättömän tuskan pois rinnastani, siirtää sen jonnekkin muualle ja tehdä sen näkyväksi. Kokeilin kaikkea. Yritin jopa tappaa itseni vähintäänkin kolme kertaa viikossa.. vähintään.. Olin melkein vakuuttunut siitä että kuolema oli oikea vaihtoehto, ainoa vaihtoehto.
”Uskon ettei mua oo tarkotettu elää enää kauan.. Teen hidasta kuolemaa yksin pimeydessä, kysymysten ja hämmennyksen keskellä”.
Pelottaa miten oon jo 13vuotiaana hyväksyny ajatuksen siitä, että en halua elää..

Ja sitten tapahtui jonkinsortin ihme ja pääsin ylös sieltä ojasta. Elämä alkoi olla iloisempaa, aloin haaveilla tulevaisuudesta ja miettiä mihin lähtisin peruskoulun jälkeen. Suunnitelmat meni vähän pieleen ja päädyin ammattistartille. Muutin 15-vuotiaana asumaan yksin soluasuntoon ja harjoittelin itsenäisät elämää. Aluksi kaikki oli hyvin ja kävin koulussa. Sitten mentiin taas alas. Pikkuhiljaa aloin jäämään kotiin, en jaksanut mennä kouluun, tai tehdä ylipäänsä mitään. Meidän ryhmään en päässyt sisään kirveelläkään.
Silloin en tehnyt itselleni mitään, osin siksi että olin niin psykoosissa etten päässyt sängystä ylös muuten kuin vessaan ja ehkä muutaman kerran viikossa kauppaan hakemaan sipsejä ja limua. Telkkarista ja pienestä soluasunnosta tuli mun elämä.
En muista koko vuodesta juuri mitään, olin niin psykoosin partaalla. Mulla oli stalkkeri joka sauras mua joka paikkaan ja yritti tunkeutua jopa kämppääni, hyvin rakas isotätini kuoli ja kaverini murhattiin yläkertaani.. mun pää ei vaan enää kestäny sitä yksinäisyyttä. Ja kokoajn jossain takaraivossa jyskyttää ne samat synkät ajatukset mitä siellä on aina ollut, kuinka ällöttävä ihminen mä olen, kuinka en oo edes ansainnu mitään hyvää ja kuinka tää kaikkki tuska on mulle vaan oikein.

Nyt oon asunu 3-vuotta isovanhempieni luona. Aloitin kokkikoulun, ja aloin saada uusia ystäviä. Kaikki oli aluksi hyvin, kunnes masennus iski takaisin. Poissaolot kerääntyi, juominen lisääntyi. Pilven poltto tuli myös kuvioihin. . Puolitoista vuotta jaksoin pitää itseäni pinnalla, mutta sitten mulle iski niin hirveä alakuloisuus ja turhautuminen etten kyennyt koulussa käymiseen. Lopetin nukkumisen. En saanut millään unta, en edes lääkkeillä. Olin vain loppu. KOulu jäi kesken ja lähdin kesälomille maaliskuussa.
Kesällä sain kunnon kohtauksen, jos ainoa ystäväni ei olisi soittanut mulle just oikealla hetkellä, en olisi enää tässä.. Sain myös ekaa kertaa avauduttua pahasta olostani äitilleni. Hän pakotti mut menemään psykologin puheille ja hän teetti mulla kaikki maholliset masennus testit ja totesi, että mennään jo vakavan puolelle. Kävin siellä kaksi kertaa ja jouduin jättämään sen siihen toiselle paikkakunnalle paluun takia.

Olen menettänyt kaiken mielenkiinnon elämään. Mua ei kiinnostat mikään, mua ei liikuta mikään, musta on tullut täysin tunnoton. Multa kysyttiin mitä meen opiskelemaan. Vastasin en tiedä. ”Mikä sua kiinnostais ?” ”..ei mikään..” ja se vastaus tuli suoraan sydämmestä, jus mulla sellasta enää on…
Mikään ei tunnu enää miltään. Mä vaan luen ja katsin leffoja ja sarjoja ja hukutan sillä kaikki omat ajatukset. Täytän pään fantasiahahmoilla, heidän moninaisilla tunteilla ja ajatuksilla, jottei minun tarvitsis käsitellä omia tunteitani ja ajatuksiani. Ja se tässä onkin ehkä se pelottavin asia, koska en tiedä mitä ajattelen. En tiedä mitä tunnen. Tiedän vain sen, että suurimman osan ajasta jolloin en makaa sängyssä kirjan tai läppärin kanssa tunnen olevani riittämätön, saamaton, en jaksa mitään tai ketään. Olen yksinkertaisesti turha ja arvoton. Kaikki mihin mä kosken hajoo miljooniksi sirpaleiksi lattialle. Mulla ei oo minkään lista arvostusta itseäni tai kädenjälkeäni kohtaan. Itseasiassa oon välillä sitä mieltä, että kaikki mihin kosken pitäisi polttaa.

Nyt löysin itselleni mieleisen ammatin, meikkaaja/maskeeraaja. Pääsin kouluun ja kaikki alkoi hyvin (taas vaihteeksi). Nyt on mennyt 3kk ja voitte arvata missä mennään. Tällä viikolla en oo ollu kertaakaan koulussa. Meidän luokka on päättänyt taas, ettei mua ole olemassa. Opettaja vaan raivoo mulle, et ota nyt helvetti ittees niskasta kiinni, mutta miten mä voin tooaa itteeni yhtään mistään kiinni ? oon niin syvällä pimeydessä että en pääse täältä enää kirveelläkään pois.
Se aioa asia mikä mua innosti ja kiinnosti on tuhottu. Tuhosin sen ite, niinkuin kaiken muunkin..
Ne sanoo, että ”Tuhoa se mikä tuhoaa sut”, mutta mitä jos se on minä ite. Mä ite tuhoan oman innostukseni, koska en anna itelleni ees mahollisuutta. Miks yrittää, jos epäonnistuu kummiskin ? Miks aiheuttaa itelleen vaan lisää pettymyksiä ja tuskaa.. ?
Mä en muista millon mulla on oikeesti ollu joku haave.. millon oon viimeksi unelmoinu jostain.. millon oon viimeksi tuntenu mitään…

olipa taas avautuminen huhhuh…. jatkan joskus.. koska tätä tekstiä oli täällä jo triplasti enemmän mutta poistin yli puolet😀
jätän tän vaan tänne lojumaan
tackkk 🙂👍

Käyttäjä villikettu kirjoittanut 02.11.2014 klo 14:03

Moi oonaveronica.

Ootko käyny psykologin puheilla sen jälkeen kun aiemmat käynnit keskeytettiin? Nyt voisi olla paikallaan, jos saisit ammattitaitoista apua tuntemuksiisi. Vaikka se tuntuisi susta mahdottomalta, niin syvänkin pimeyden alta on mahdollista nousta. Ammattihenkilön kanssa voisi olla helpompi kohdata myös niitä omia tuntemuksia ja ymmärtää niitä enemmän. Silloin niitä voisi kohdata ja käsitellä paremmin.

Sullakin voi vielä olla unelmia ja haaveita, ja ne voi olla ihan yksinkertaisiakin asioita. Onko mitään, mitä haluaisit? Esimerkiksi helpompi olo, selkeämpi mieli. Nämä ovat jo isoja unelmia, joita kohti voi päästä, ja ne voi myös saavuttaa. Vaikka olisitkin nyt itseinhon vallassa, niin sä oot oikeasti kaunis, arvokas ja ainutlaatuinen ihminen. Yhtäkään toista oonaveronicaa ei ole olemassa. Opiskelukin voisi sujua paremmin, kun ensin saisit parannella oloasi ja saisit siihen tukea. Sunkin päivä koittaa vielä ihan varmasti. Ethän satuta itseäsi.

Tsemppiä ja halaus! 🙂