Kuka tukee, kun mielenterveys pettää?
Hakeuduin juttelemaan mielenterveyden kriisipuhelimeen, taistellessani usean vuoden ajan opintojeni parissa. Ymmärsin, ettei asiani ole kovinkaan hyvin ja voimani olivat hyvää vauhtia ehtymässä. Minulta meni vuosia myöntää, ettei kaikki ole hyvin ja vielä pidenpää, etten selviä ilman ammattiapua. Painin näiden asioiden kanssa yksin, enkä ollut ikinä maininnut kenellekkään ongelmistani. Piti olla kova ja kestää kaikki iskut ilme värähtämättä.
Tuolloin odotin, että ammattilaiset nauraisivat ”pienille” ongelmilleni ja pyytäisivät minun menevän kotiin kasvamaan. Kuitenkin pääsin samantien juttelemaan psykologin kanssa ja aloitin lähes heti psyykelääkkeiden syömisen. Jouduin päälle parikymppisenä avautumaan ensimmäistä kertaa asioista, joita en ollut koskaan kertonut kenelläkään: teini-iän viiltely, pitkään jatkuneet fantasiat omasta kuolemasta, päihteiden käyttö ala-asteelta lähtien, syömiseen liittyvät ongelmat tarhaiästä asti sekä molempien vanhempien hoitamattomat mielenterveysongelmat.
Minua on lapsesta asti koulittu kovaksi. Koskaan ei saa näyttää, että on paha olla. Pitää kestää kaikki. Olin nollattu ja mitätöity jo ennen syntymääni ja kasvanut tietäen, ettei minulla ole väliä, koska olen arvoton. Jäin sisaruksieni kanssa jo pienenä ilman aikuista tukea ja olemme kasvattaneet itse itsemme. Koulu on aina tuottanut ongelmia, koska olen kokenut sen nöyryyttämisen pyhättönä. Paikkana, jossa näytetään, kuinka tyhmä olen. Kouluun liittyvät ongelmat liityvät vahvasti kotini ongelmiin, koska koin opettajat yhtä epäluotettavina kuin vanhempani. Pienestä pitäen mielsin kaikki aikuiset, sellaisiksi, jotka tuottavat pahaa oloa. Kodin ahdistavan ilmapiirin takia perheemme lapsilla ilmeni kaikilla toisistaan erillaisia ongelmia: väkivaltaisuutta, ahdistuneisuutta, vetäytymistä sosiaalisista tilanteista.
Minä oli pohjattoman ahdistunut ja olen sitä edelleen. Pienillä lapsilla on normaalia, että tulee syömisen kanssa ”kranttuiluvaihe”. Vanhempani eivät osanneet käsitellä tätä vaihetta oikein ja syömisen pakottamisen, siihen liittyvän kiristyksen, uhkailun, pelottelun ja nöyryyttämisen myötä ongelmani syömisen kanssa jatkui kouluikäiseksi asti. Ahdistus vei nälän tunnetta ja vaikeutti edelleen syömistä. Syömiseni oli siis noidankehässä. En ollut syömättä nykyään yleisen laihuuden tavoittelun vuoksi, vaan koska syömistilanteesta oli tehty minulle kolmevuotiaasta asti hyvin inhottava ja ahdistava asia. Saatoin joka päivä istua ruokapöydässä kahdesta viiteen tuntiin kylmä ruoka edessäni, kun muu perhe oli jo lopettanut. Ruokaa ei saanut jättää. Minut leimattiin inhottavaksi, ilkeäksi ja vaikeaksi lapseksi ja tätä mielikuvaa levitettiin sukulaisille ja tuttava perheille. ”Ilkeä tyttö, joka haluaa tehdä muille pahan mielen”
En koskaan viihtynyt koulussa, mutta pärjäsin ihan hyvin. En tehnyt läksyjä oikeastaan koskaan ja kaikki palautettavat aineet tein viimetingassa koulussa välitunnilla. Kokeisiin luin ala-asteelta asti öisin, koska kotonamme opiskelu oli riitelyn ja muun metelin takia mahdotonta. Koulukuraattori ei varmaan kiinnittänyt muuhun kuin alipainooni huomiota, koska olin kouluasteikolla 7-8:n oppilas. Lukiossa pärjäsin samalla tasolla ja pääsin opiskelemaan yhden kevään pänttäyksen jälkeen yhteen Suomen arvostetuimmista yliopistoista. Opiskelujen alussa tiesin, etten kuitenkaan valmistu. Kunhan halusin näyttää maailmalle, etten ole tyhmä.
Opinnot takkuilivat alusta asti, koska vaati enemmän, kuin viimeisen yön lukemista. Huomasin kuinka paljon ahdistuin pelkästä omppimistilanteesta. Koin kaiken kouluun liittyvän tavaksi nöyryyttää minua. Pitkittyneen taistelun jälkeen sain apua. Tutustuin sisaruksiini omasta aloitteesta uudestaan, kun uskalsin vihdoin näyttää, etten ole niin vahva, kuin roolini pienestä pitäen on ollut. Ammattiauttaja huomasi, että olen suurella todennäköisyydellä narsistiperheen kasvatti, mikä aluksi järkytti. Kerroin asiasta sisaruksilleni ja nyt me kaikki saamme apua. Ymmärsimme vasta aikuisina, kuinka kieroon meidät on kasvatettu. Aluksi tunsin vihaa vanhempiani kohtaan, mutta lopulta huomasin olevani helpottunut: en olekaan vain syntynyt vääränlaiseksi, vaan ongelmiini on syynsä.
Olen vajaassa vuodessa päässyt monta harppausta eteen päin, mutta silti ympäristöni näkee minut hitaasti opiskelevana ja laiskana nuorena aikuisena.
”Mikset ole alasi töissä?” ”Luulin, että olisit menestyneempi…” ”Mitä ongelmia noin vahvalla ihmisellä voi olla?” ”Josvaan yrittäisit enemmän!” ”Ootko koskaan miettinyt, että olet rehellisesti sanottuna laiska, kun et jaksa opiskella enempää?”
Mielenterveysongelmat tuntuvat edelleen olevan tabu ja niistä ei mielellään kuulla. Ilman sisaruksiani ja yhtä myös mielenterveysvaikeuksien kanssa painivaa ystävääni, olisin pulassa. Jos en voisi kirjoittaa sisaruksilleni ahdistuksitani tai puhua avoimesti ystävälleni, en pärjäisi mitenkään.
Voiko avoimesti kertoa, että on jo opintojen aikana todettu työkyvyttömäksi ja että käy kuntouttavassa psykoterapiassa?
Kuka haluaa tukea ihmistä, jolla on mielenterveys pettänyt, kun vaihtoehtona olisi pitää lähellään tasapainoisiakin ihmisiä?
Kuka ulkopuolinen aidosti ymmärtää eron taistelussa opintojen ja työn tai taistelussa elämän ja kuoleman välillä?
jos itse asian kanssa sinut, silloin voi kertoa. Muuten se voi pahentaa omaa oloa jos tulee vain lisää ilkeitä kommentteja. jos jaksaa selittää asiaa, mikäs siinä. Mutta pitää osata arvioida omat voimansa.
Minusta siinä, kenelle kertoo, pitää vain luottaa omaan vaistoonsa. Ne ihmiset, joihin luotat ja joiden tiedät olevan avoimia, ymmärtävät varmasti, ainakin pienellä sulattelulla, tilanteesi. Lähimmäisyys ei kuitenkaan aina riitä, sillä joskus esimerkiksi omille vanhemmille asian käsittely voi olla liian vaikeaa. Itse ainakin olen seurannut vierestä, kuinka poikaystäväni vanhemmat yrittävät parhaansa, mutta eivät oikein osaa käsitellä lapsensa pahaa oloa. Mutta sinä tiedät itse varmasti hyvin tuntemiesi ihmisten kohdalla, miten he asioihin suhtautuvat. Tärkeintä taitaa kuitenkin olla, että sinulla on edes muutamia ymmärtäviä tuttuja.
Itselläni on myös äiti, joka on selkäsuorana ja pystyssäpäin kohdannut ihan järjettömän paljon ongelmia elämässään, ja siksi minutkin on opetettu kovaksi ja kestämään. En usko, että pystyn koskaan kertomaan äidilleni, kuinka huonoja jaksoja minulla on välillä ollut. Tuntuu varmasti rankalle, kun ihmiste ympärillä eivät ymmärrä, ettei heikkous ole sairautta. Minusta on terveempää jossain tilanteissa luovuttaa ja myöntää ongelmansa kuin vain koko ajan jatkaa eteenpäin ja padota kaikki sisäänsä. Sen olen vähitellen elämässäni oppinut.
Mitä taas tulee siihen, ettei kukaan tahtoisi olla kanssasi, koska sinulla on mielenterveydellisiä onglemia, en usko. Minä ainakin olen suhteni alusta asti tiennyt, ettei kumppanini ole todellakaan terve, ja vaikka elämä on välillä helvetinmoista taistelua hänen kanssaan, en silti vaihtaisi häntä normaaliin ja terveeseen ihmiseen. Ja mitä ymmärtäviin ystäviin tulee, niin heitä luulisi vielä helpommin löytävän elämäänsä, sillä vaikka ystävä olisikin aina tukena, hän voi silti välillä "hengähtää" omassa elämässään, jos tukeminen tuntuisi liian raskaalta. Älä siis pelkää sen suhteen.
Uskon myös, että monikin ymmärtää, millaista on taistella oman jaksamisensa kanssa, sillä nykyään valitettavan monella on ollut huonot ja vaikeat hetkensä elämässä. Monet pääsevät apua saatuaan eteenpäin, mutta he kyllä muistavat, miltä paha olo on tuntunut. Siten he varmasti myös ymmärtävät toisen pahaa oloa, vaikka se olisikin erilaista kuin oma on ollut.