Kuinka oppia elämään menneisyyden kanssa? (viillellyt kädet)
En tiedä olisiko pitänyt kirjoittaa tuonne aikuisten puolelle, mutta ajattelin että kai se on ihan sama minne tämän kirjoittaa.
Olen ollut todella sairas nuorempana. Siitä merkittävimpänä muistona on viillellyt kädet. Ja siis pahasti viillellyt.. Ei mitään pieniä naarmuja siellä täällä, vaan ranteesta kyynärpäähän täynnä arpia. Jotkut pienempiä, suurin taitaa olla tuo reilu sentin levyinen arpi. Sitten on kyynärpäistä olkapäihin ehkä kymmenen isoa arpea molemmissa käsissä. Osa on ihan valkoisia, osa koholla ja violetteja vielä.
Miten näiden kanssa oppisi elämään? En kuitenkaan jaksaisi aina kuumimpana kesäpäivänä olla se pitkähihainen päällä. Varmaan tämä kesä menee vielä pitkähihaisilla, mutta mietin tulevaisuutta ylipäätään. Töissä tietenkin pitää peittää arvet, mutta lähinnä vapaa-aikaa mietinkin. Olen kymmenen vuotta peitellyt käsiä. Ennen se onnistui kun kietaisi käteen huivin, mutta nytkun molemmat kädet on arvilla ja pahemmin kuin silloin niin joko pitkähihainen tai sitten ilman.
Minua ei niinkään hirveästi kiinnosta mitä muut minusta ajattelee. En tietenkään haluaisi kuulla mitään haukkumista, vittuilua, arvostelua tai muuta arvistani. Se kuitenkin satuttaa. Pelkäänkin että minua aletaan haukkua/perään huudellaan jos menen ilman pitkähihaista ulos.
Pelkään myös sitä jos joku idiootti tulee kysymään mistä arvet on (idiootti sen takia, että kyllähän se pitäis tietää että itse ne on tehty.. tarkoitan että ystävältäni kysyttiin aina tätä, vaikka varmasti kaikki tiesivät mistä ne on tullut).
Pelkään myös että kukaan ei halua kulkea kanssani ulkona, jos olen lyhythihaisella paidalla. Häiritseekö se paljon muita seurassani olijoita? Lähinnä mietin sitä, että varmasti minua tuijotetaan pitkään, häiritseekö se seuruettani, tuleeko heille kiusallinen/vaivaantunut olo vai häpeävätkö ne minua.
Haluaisin nauttia elämästä ilman jatkuvaa piilottelua ja miettimistä. En voi mennä ystävieni kanssa edes saunaan, en rannalle (paitsi pitkähihaisessa, mutta sitten kaikki ihmettelee).
En oikein tiedä miten tätä voisi harjoitella. Oikeastaan hirveän moni ei tiedä käsistäni. Vain mieheni ja yksi kaveri. Ja tämä kaveri on sellainen jolla on itsellään muutamat arvet ja on nähnyt minun kädet, koska hänen seurassaan uskallan vetää hihat ylös kun esim. tiskaan.
Onko täällä ketään, jolla olisi vinkkejä/ajatuksia/ihan mitä vaan keskustelua tästä asiasta.
Tämä ei välttämättä kosketa hirveän monta ihmistä, tai siis luulisin että täällä on ihmisiä joilla on vielä niitä haavojakin käsissä? Mutta en tiedä minne muualle voisin kirjoittaa. Kirjoitin kerran suoli24:een, mutta voinette arvata vastausten laadun..
Itsellä on ollut myös vaikeuksia arpien piilottelussa, tosin arpeni ovat jaloissa. Ongelmani ei ole yhtä paha kuin sulla ilmeisesti, mutta aihetta on tullut mietittyä, joten ajattelin voivani jotain vastata.
Ulkopuolisesta näkökulmasta katsottuna, mä kyllä kiinnitän huomiota ja saatan katsoa pitkäänkin, jos näen esim. kaupungilla jonkun jolla on ilmiselviä viiltelyarpia näkyvillä. En tee sitä ilkeyttäni, mutta jään aina miettimään, että mikä on tuonkin ihmisen saanut siihen ryhtymään ja tätä rataa. Sitten jos ollaan istumassa iltaa porukalla ja mukana on joku ei-niin-tuttu viiltojälkineen, niin myönnän häiriintyväni. En taaskaan sen takia, että varsinaisesti paheksuisin jälkien näytillä oloa, mutta jotenkin on vaikea olla luonnollisesti, kun ei voi tietää missä mennään. Ystävien kesken jäljet taas eivät häiritse.
Ehkä reagoin jälkiin niin vahvasti oman viiltelyhistorian vuoksi, en tiedä. Mutta mitään kunnollista neuvoa tuskin voin antaa, paitsi ehkä sen, että jos kuljet jäljet selvästi esillä, niin sun on oltava valmis vastaamaan ihmetteleviin katseisiin ja kysymyksiin. Ihmiset on uteliaita, ei siitä mihinkään pääse.
En kuitenkaan usko, että sun tarvitsisi loppuelämääsi piilotella. Ehkä jos pystyt selittämään jotenkin arpien alkuperän niille, joiden kanssa hihattomissa hengaat, niin niihin totuttaisiin. Ei siitä varmaan mitään suurta numeroa tulisi, kun porukka tietäisi, että ne on historiaa ja osa sua, eikä sille enää mitään mahda.
Toivottavasti sait jotain selkoa mun selityksestä. Tsemppejä!
mulla on kädet ja jalat täynnä arpia ja vähän sama ongelma täälläkin niiden kanssa... mulla tosin on vielä aikoja milloin on tuoreitakin haavoja romahduksen jäljiltä mutta sitten on pitkiä aikoja pelkkien noiden kamalien, tummien ja isojen arpien kanssa. pitkään mä niitä piilottelinkin pitkähihaisilla vaikka olis ollut kuinka kuuma... mutta ei se mun mielestä ole oikein. sitten vaan yksinkertaisesti laitoin ensin lyhyemmät housut niin että jalkojen arvet näkyivät ja kun huomasin ettei se ollut niin paha kuin kuvittelin, laitoin t-paidan. kyllä saan katseita osakseni mutta ei minulta ikinä ole vieraat tulleet kyselemään mitään. enkä ole huomannut että kukaan koskaan olisi jäänyt tuijottamaan... katseisiin tottuu ja ne oppii jättämään omaan arvoonsa. mun mielestä sun kannattaa lähteä pienin askelin liikkeelle. ja mitä tulee niihin ihmisiin kenen kanssa vietät aikaa.. ihmiselle joka sinusta oikeasti välittää, arvilla ei pitäisi olla mitään merkitykstä. ehkä huoli herää varsinkin jos asia tulee uutena, mutta ei kyllä pitäisi alkaa hävetä olla seurassasi. minulla yksikään ystävä ei mieti voiko lähteä rannalle kanssani tai kauppaan niin että arpeni näkyvät. ne ovat osa menneisyyttäni eikä kenellekään ole siitä pahaa sanottavaa. ainoa joka minulle on jotain sanonut on veljenpoikani äiti, joka sanoi että ei tahdo selittää lapselleen miksi tädillä on kädet täynnä arpia, mutta lapselle menee selitykseksi aika pitkään esim. että on kaatunut pyörällä ja silloin kun alkaa kyseenalaistamaan, on todennäköisesti jo niin vanha että voi kuulla jo ettei elämä ole aina yhtä juhlaa.
toivon todella että uskaltaudut ulos ilman että tarvitsee peitellä arpia!!
Joskus viisi vuotta sitten viiltelin itsekin. Tein myös palovamman ja mustelmia. Viiltoja oli tosin vähän (käsissä muutama ja toisessa jalassa yksi) eivätkä ne olleet kovin syviä, ja palovamma oli pieni (kädessä), minkä lisäksi mustelmat luonnollisesti katosivat melko nopeasti.
Oloni parannuttua mietin asiaa aivan samalta kantilta kuin sinäkin. Tulin siihen lopputulokseen, etten anna muille oikeutta määrätä elämästäni tippaakaan. Kävin uimahallissa, rannalla ja muutenkin kaikkialla ottaen sen riskin, että joku kiinnittää huomiota arpiin ja palovammaan (arvet olivat kuitenkin tässä vaiheessa jo sen verran huomaamattoman näköiset ettei niitä välttämättä nähnyt - ainakaan kovin kaukaa, ja palovammasta aina selitin että se oli tullut jostain vahingossa).
Jos olisin hyvä ystäväsi, saattaisin ehkä pelätä, mitä reaktioita arpesi muissa ihmisissä herättävät, koska kuvauksesi mukaan ne olivat syvempiä kuin minun ja saattaisivat siis herättää huomiota aika paljon. Toisaalta olisin ylpeä siitä, että minulla on ystävä, joka on sinut menneisyytensä kanssa eikä pelkää näyttää sitä julkisesti. Sellaisessa ihmisessä vasta on munaa!
IisaMari
PS: Hassu yhteensattuma muuten, että kirjoitit vahingossa "suoli24-palstalle". Se huvitti minua: miten mahtava idea olisikaan muuttaa suomi24-palstan nimi suoli24:ksi. 😀 Nimi kuvaisi täydellisesti kyseisen keskustelupalstan ilmapiiriä.
Minun mielestäni arpien kanssa pitää vaan oppia elämään joko ne peittelemällä tai sitten yrittää olla ettei niitä ole. Mulla ei ole itsetehtyjä arpia vaan minulle on tehty suuria leikkauksia ja olen oikeastaan arpinen koko yläosasta.
Minä peittelen arpeni, koska en kestä ihmisten sääliviä katseita tai kyselyjä mitä sinulle on tapahtunut.
Viiltely on sairaus kuten mun fyysiset arpeni, joten niiden kanssa pitää vaan elää.
ps suoli 24 vitsit ovat mielestäni huonoa huumori ja todella vanhaakin huumori, ei mikään uusi keksintö. Koska se on sen verran suuri foorumi, että joukkoon mahtuu paljon häirintää mutta saa sieltä paljon apuakin. Kuten epilepsiaan tai veroasiohin.
Kiitos paljon asiallisista vastauksista! 🙂
Ja mitä siihen suomi keskustelupalstaan tulee, saa sieltä apuakin, mutta mitä olen katsellut joitain viiltelyketjuja siellä niin tosi moni on tullut aukomaan päätään sinne. Ajattelin että täällä ehkä ymmärrettäisiin paremmin asioita 🙂
Kumppanini ei välitä arvistani. Eikä ystäväni, itseasiassa kahdella ystävälläni on itsellään myös muutamia arpia.
Tulin vain kertomaan, että tänään vedin ulkona hihoja pikkuisen ylemmäs. Ajattelinkin, että "aloittelen" sillein pikkuhiljaa. En huomannut että ihmiset olis mitenkään erityisemmin tuijottanut, vaikka tiedän että noi arvet huomaa jos vähääkään käsiäni katsoo. Osa on tuoreempia (kuitenkin yli puoli vuotta vanhoja) ja ne on vielä vähän punertavia. Ehkä taas seuraavalla kerralla uskallan vetää hihoja vähän ylemmäs?
Niin ja mulla on myös jalassa arpia. Yks on melkein kaks senttiä leveä. Mutta ne on tavallaan aika huomaamattomia, ne on jalan sisäpuolella. Nilkassa on pienempiä, pohkeessa isompia. Jotenkin en ole niistä välittänyt, kai olen miettinyt ettei niitä kukaan huomaa kun ne on jalassa.
Huomasin tänään myös että oli helpompaa kun oli ystävä mukana. Ja tällä ystävällä on siis jonkin verran arpia toisessa kädessä ja hänellä oli lyhythihainen paita.
Ehkä alan "siedättämään" itseäni, aina pikkusen ylemmäs hihoja jne.
Miulla on hieman sama.. :s Tosin suurin osa on vielä niin tuoreita, ettei voida vielä puhua arvista. Yritän kyllä lopettaa.
Käytän melko paljon pitkähihaisia, sillä en kehtaa näyttäytyä t-paidoilla..Nyt harmittaa kun on niin lämmin sää : I Kukaan tuttavani ei tiedä näistä, joten yritän saada ensiksi "arpitasolle", ennen kuin harkitsen julkisesti t-paidoilla liikkumista..
Moi !
Itellä on vähä sama ongelma, et en oo oikee pystyny olee ilman sitä tuttuu ja turvallista pitkähihasta. Onneks sie oot uskaltanu ottaa pienii askeleita eteepäi ja oot uskaltanu nostaa niit hihoi kadulla kävellessäs.
Jatka samaa mallii ! Ehkä mieki uskallan jossai vaihees nostaa hihoja ylöspäi eikä vaa vedellä niit alaspäi 😀
Eilen oli kuuma päivä ja olin kaupassa pariin kertaan, molemmilla kerroilla hihat ylhäällä. Tai ylhäällä ja ylhäällä, en nostanut niitä edes kyynärpäähän asti mutta kyllä arpien peittämää ihoa näkyi yli 10 senttiä. Vähän niinkun jotkut 3/4 hihat. Olenkin ajatellut että hommaan täksi kesäksi itselleni semmosia kesäpaitoja. Tuntuu vaan oudolta, kun ennen olen aina varustautunut kesää varten mahdollisimman ohuilla, trikoopaidoilla jotka on tietenkin pitkähihaisia.
Onko täällä ketään, kenen perhe on nähnyt viillellyt kätenne? Miten reagoivat? Avopuolisoni on nähnyt, niinkun kerroin jo mutta muu perheeni ei ole nähnyt. Äiti tietää että viiltelin. Isäkin käsittääkseni tietää. Mutta en ole kehdannut olla vapaasti heidän seurassaan.
Mites kaverit suhtautuu? Pelkään että huolestutan kaverini/tuttuni jos he näkevät käteni. Noi arvet on kuitenkin menneisyyttä enkä elä siellä enää. Mutta miten selität sen muille? Olen saanut vähän semmoista käsitystä, että jos on arpia niin sitten on päästänsä vialla aina.
Se on just niin: sinne suolisivustolle saa kirjoittaa kuka vaan, ja monesti kirjoittajat ovat pelkkiä provoja, jotka haluavat saada toiset keskustelijat ärsyyntymään.
Onneksi sinulla on läheisiä, jotka eivät välitä arvistasi!
Viiltelyaikanani (miten hieno ilmaisu muuten 😀 "kun minä olin nuori...") mua hoitavat ammattilaiset tiesivät itsetuhoisuudestani ja tietenkin asiasta "piti" kertoa vanhemmille. Kyllähän ne järkyttyivät. Ja toisaalta eivät ehkä uskoneet, että satutin itseäni pahan olon takia - olin heidän silmissään varmaan vain huomionkipeä.
...Ahaa! Siis vanhempasi tietävät, mutta eivät vain ole nähneet arpiasi? Eivät he varmaan sitten ihan niin paljon järkyttyisi, jos näyttäisit ne (elleivät ne ole järkyttävän syviä tai vastaavaa). Hmm... ei munkaan vanhemmat välttämättä kyl oo nähny mun arpia... paitsi sen palovamman, sen nyt kaikki näki ainakin heti sen tekemisen jälkeen kilometrin päähän.
Itse vihaan kaikkia tabuja. Ihmiset eivät saisi puhua avoimesti sellaisista asioista kuin viiltely, koska "iik me olemme niin herkkiä ja tulee vastenmielinen olo kun puhuu sellaisista". Haloo ihmiset: maailmassa on tuhansia asioita, joista puhumisesta tulee paha olo, mutta silti niitä asioita tapahtuu. Joten get over it.
IisaMari:
Vanhempani tietävät just sen takia, että aikoinaan lääkärit sun muut kertoivat niille. Ja muistaakseni äitini kerran näki käteni kun asuin kotona.. Tosin sillon siinä ei ollut kuin muutama hassu arpi.
Nyt asia on kuitenkin toisin, kädet ovat täynnä erikokoisia arpia. On erittäin isoja ja sitten pienempiä. Itse kuvittelisin että he järkyttyvät sitten joskus kun näyttäydyn helteellä lyhythihaisella.
Tämä "pahin viiltelykausi" oli kuitenkin jo sen jälkeen, kun muutin kotoa pois.
Täytyy vain sanoa että onneksi olen päässyt viiltelystä eroon.
Harmittaa vain, että noi arvet kulkee mukana ja niitä saa piilotella varsinkin töissä ja työhaastatteluissa. Ja juhlissa.
Ne muistuttaa myös koko ajan menneistä, mutta se ei mua niin häiri koska olen kuitenkin siirtynyt elämässä jo eteenpäin 🙂
Minullako on noita arpia leikkauksista ja näen jollain toisella jonkun arven, en heti kyllä ekana mieti, että miksi tuo on itseään viillellyt. Vaan mietin, että mitähän tuolle on tapahtunut.
Kun itse viiltelee, niin olettaa kai, että kaikki ihmiset tietävät viiltelyn. Minä en livenä koskaan ole kohdannut viiltelijää. Ja uskon, että munlaisia on monia.
ps. olen siis lapsellinen tapaus.
maanvaiva: Minä en ainakaan oleta että kaikki tietävät viiltelyn. Enkä ole nähnyt montaakaan ihmistä, jolla arpia olisi. Kaveripiirissäni on monia, johtuen varmaan siitä että parhaimmat kaverini ovat olleet esim. osastolla samaan aikaan kanssani. Ja varmaan aika moni viiltelee esim. reisiin, joita ei usein näe? En tiedä. Et ole mitenkään lapsellinen 🙂
Tuli muuten mieleen tuosta, kun sanoit aiemmin jotain et "kaikista viiltelijöistä ajatellaan varmaan et ne on vaan jotain vinksahtaneita" tai jotain vastaavaa. Niin että on olemassa julkisuuden henkilöitä, jotka puhuu avoimesti siitä et ne viillelly joskus nuorempana. Esim. sen niminen artisti kun Emilie Autumn (jolla on muuten tosi mielenkiintoisia ajatuksia elämästä muutenkin) ei häpeile puhua siitä julkisesti.
Sit toinen hyvä esimerkki tällaisesta avoimuudesta: mä olin kerran sellasissa juhlissa, jossa oli kaikkee koulukavereita. Niin nekin puhu siellä ihan avoimesti tästä asiasta. Ne pysty ihan tolleen by the way kertomaan et ne on viillelly. Ja ne näytti arpensakin.
Itse en kyllä kertonut omasta viiltelystäni siinä kaikkien edessä, en ole itse valmis puhumaan siitä koko maailmalle. Mutta ihailin niitä tyyppejä jotka kerto ihan ujostelematta asiasta - sellaistenkin ihmisten kuullen, jotka oli niille vaan puolituttuja (esim. en minä niitä tuntenu kovin hyvin).
Jos et itse häpeä arpiasi, niin muutkin kyllä ajan myötä tottuvat niihin. 🙂
Mukava kuulla että jollain on edes positiivisia kokemuksia viiltelystä. Tai siis niistä arvista.
Mulla vaan on semmonen käsitys, että jos jollain on arpia käsissä, niin sitä pidetään ihan "hulluna".. Tämmönen käsitys mulla on jäänyt esimerkiks netin keskustelupalstoilta. Yhdessäkin palstassa joku ihmetteli kun sen miniällä oli viillellyt kädet. Olikohan se oikein tekemässä lastensuojeluilmotusta vai mitähän siinä oli.. Ja siis ne oli käsittääkseni arpia vaan.
Ite en ainakaan haluais, että mua pidetään vieläkin "vinksahtaneena" tai "hulluna". Koska niinkun aiemminkin sanoin, ne on osa mun menneisyyttä jossa en enää elä.. Ja nykyään menee aivan loistavasti muuten elämässä. En ole itsetuhoinen enkä masentunut. Oikeastaan ihan tavallinen ihminen. Jolla vaan on joskus aiemmin ollut tosi vaikeeta. Haluaisin että muutkin ihmiset ajattelisivat musta noin.
Vaikka loppupeleissä eikai sillä ole merkitystä mitä joku muu ajattelee.
No en mä nyt tiedä voiko viiltely koskaan tuoda mitään hyvää. Mutta itse olen ajatellut sen niin, että arpeni muistuttavat minua siitä, millaista pahaa oloa ihminen voi tuntea. Olen ajatellut, että haluaisin ehkä opiskella psykologiksi, jotta voisin auttaa ihmisiä, jotka tuntevat sitä pahaa oloa. Mielestäni arpeni ovat muistutus siitä, että pitää auttaa niitä ihmisiä, joilla on paha olla.
"Arpia vaan"? 😀 Ei viiltelyarvet ole koskaan "arpia vaan". Nekin on itsetuhoisen ihmisen tekemiä ihan kuin kaikki muukin fyysinen väkivalta, mitä ihminen itselleen tekee.
Mutta toivottavasti et nyt hirveästi käy niillä nettipalstoilla. Ne on täynnä ihmisiä, joilla ei ole mitään psykologista tietämystä, mutta jotka silti uskovat tietävänsä kaiken mielenterveyden häiriöistä. Ja muistutan vielä: niitäkin, jotka haluavat vain provosoida muita keskustelijoita (ja sitten varmaan nauravat itsekseen, kun joku tarttuu syöttiin ja alkaa argumentoida niille siitä, miksi ne on väärässä).
Kuulutko sinäkin sitten niihin ihmisiin, jotka uskovat kirjoittamattomiin sääntöihin siitä, mikä on "normaalia" ja mikä ei? Puhut "tavallisista ihmisistä" ja "hulluista". Et sinä vaikuta sellaiselta ihmiseltä, joka käyttää tuollaisia ilmaisuja ihmisistä. Älä usko muiden ihmisten väitteisiin siitä, mikä on "normaalia" ja mikä ei. Mitään "normaalia" ei ole olemassakaan.
Eikä ole mitään kahta luokkaa, "tavalliset" ja "hullut". Jokaista ihmistä ahdistaa ja masentaa joskus, ne tunteet ovat tuttuja asioita meille kaikille. Vasta kun ne alkavat häiritä elämäämme, tarvitsemme ympäristön tukea. Mutta se ei tee meistä "hulluja", koska kaikki ihmiset tarvitsevat apua joskus. Toiset vain eivät saa sitä tarpeeksi lähipiiriltään, jolloin heidän on käännyttävä alan ammattilaisten puoleen.
Itsehän sinä sen sanoit: ei sillä ole mitään merkitystä, mitä joku muu ajattelee. Tärkeintä, että itse tiedät, kuka olet. Vain sillä on merkitystä.