Moikka taas NEMK!!

Joo, kyllähän sitä itsekin käyn aika usein katselemassa josko olisit jo vastannu, on aina niin kiva kuulla, mitä sulle kuuluu. Ja huomaan kanssa, että jos on vaikeampi kausi niin saatan käydä useammankin kerran päivässä katsomassa! Mutta ei mitään paineita, ihan omaan tahtiin saa vastailla! Tottahan tuo on, että vertaistuki on sitä parasta tukea, ainakin mun mielestä. Ja jotenkin, vaikka mullakin on sitä vertaistukea ympärillä niin silti, paljon on siitäkin apua, että on joku, joka käsittelee näitä asioita just nyt, mun kanssa samaan aikaan.

Kävin siellä terveysasemalla lääkärin vastaanotolla, olin kyllä tosi huojentunut kun sain tosi mukavan lääkärin, joka oikeesti oli kiinnostunut mun tilanteesta ja otti sen vakavasti. Sain niin ikään masennuslääkityksen, joiden kanssa yritän nyt päästä tän sivuoirejakson yli. Positiivisia vaikutuksia saa odottaa ainakin 2viikkoa ellei jopa kk. Nyt oon jo sen aikaa syönyt, että alkaa jo vähän helpottaa noi haittavaikutukset 🙂 Tuonne terapiaan pääsyyn vaaditaan, että on jo jonkun aikaa ollut terveyaseman riesana ja sinne ollut jatkuva hoitosuhde, joten ravaan nyt terveysasemalla jonkun aikaa ja mulla on muutama puhelinaikakin lääkärille niin, että voidaan tehdä kunnon diagnoosi terapiaan pääsyä varten.

Mulla myöskin loppui kriisiterapia viime viikolla. Haikein mielin lähdin, mutta tiesinhän koko ajan, että kyse on vaan lyhytaikaisesta terapiasta. Onneks sielläkin oli tosi mukavaa henkilökuntaa. Ja sinnehän voi aina palata jos/kun elämä taas potkii naamaan. Mites sun terapiaan meno edistyy?? Just tota debriefing menetelmää käytetään paljon esim. terveydenhoitoalalla työntekijöille jos työntekijät joutuu olemaan osallisena jossain kamalassa tapahtumassa, ettei sitten jäis kalvamaan se asia, mut se tosiaan käydään aina heti sen tapahtuman jälkeen. Mut ota ihmeessä yhteyttä tonne toiseen paikkaan, oon nähny niin monta tapausta, jossa noi asiat on sit jääny kalvamaan kun niitä ei oo käsitelly heti, voi sitten myöhemmin olla paljon pidempi prosessi. Ja todellakin, sulla on oikeus saada apua!!

Mä huomasin sellasen jännän jutun itsessäni pari vkoa sitten kun mummon kanssa juttelin. En ymmärrä, mutta olin ihan täysin blokannu mun mielestä sen, että mun veljet ja setä on käyny isän kotona valitsemassa isälle vaatteet, jossa se haudataan. Muistan sen kyllä nyt, mutta olin aivan totaalisesti unohtanut sen ennen kun mummo sanoi siitä. Tuli tosi paha mieli, ihan ku olis joutunu uuden asian käsittelemään taas ja se palas mun mieleen koko ajan, että, miten kamala tilanne on ollu, mun omat pikkuveljet on joutunu valitsemaan vaatteita isälle, jossa se haudataan!!! Niin epäreilua... Tää tuli mun mieleen varsinkin iltasin ku yritti mennä nukkumaan, näin vaan mielessäni isän ne vaatteet päällä ja kuulin mun veljen äänen ku se kertoi, mitä ne oli valinnu. Mä en tajua, miten oon voinu unohtaa tollasen asian. Se on kyllä aiheuttanut pahaa oloa ja itkua viime aikoina... Miten muuten sun mummo voi?

Mäkin oon usein miettinyt et, mitä jos mun velikin alkaa juomaan liikaa. Ei voi mun mielestä sanoa suoraan, että alkoholismi periytyy, mutta alttius siihen kyllä periytyy, ainakin mun mielestäni. Pelottaa ajatella jos sama toistuu veljessäni... Mutta jos tästä kaikesta olen jotain oppinut niin ainakin sen, että mitään ei voi pitää itsestäänselvyytenä, mikään ei ole pysyvää ja mitä vaan voi tapahtua kenelle vaan. En voi tietää kuolenko tänä iltana sydänkohtaukseen vai jäänkö aamulla bussin alle tai jonkun hullun luodin eteen. En myöskään voi tietää tapahtuuko tämä jollekin läheiselleni. Niin paljon kuitenkin oon työnikin puolesta kuullut elämän riepottelemien ihmisten tarinoita etten jaksa oikein uskoa enää minkään asian pysyvyyteen.

Mäkin muistan kun eron jälkeen ja vissiin jo ennen sitä kirjoiteltiin kaikki noita samanlaisia kirjeitä ja piirustuksia isälle. Harmittaa, että me ei ikinä riitetty sille syyks lopettaa juomista. Mutta toisaalta muistan aina koulusta päihdekurssilla kun opettaja sanoi, että alkoholistihan myy vaikka lapsensa kengät et saa alkoholia, mut se ei tarkoita etteikö se rakastais sitä lasta, se rakastaa sitä hirveesti, mutta ei vaan voi enää itselleen mitään, se viinan himo on niin valtava.

Mitä sä haluaisit sanoa sun isälles jos saisit vielä kerran sanoa sille jotain? Mä haluaisin et isä tietäis kuinka paljon me sitä rakastetaan. Kyllä mä toisaalta uskon, että isä ties, mutta haluaisin vaan niin sanoa, että tietäisin varmasti, että se tietää..

Mäkin oon niin monta kertaa miettiny tän päivän mielessäni, enkä olis ikinä uskonu et tää on näin vaikeeta. Tää on miljoona kertaa vaikeempaa ku kuvittelin. Eikä sitä voi etukäteen miettiä, mitä tekis jos näin käy, mä ainakin olin aina kuvitellu käyttäytyväni ihan toisin, mut käyttäydynkin nyt täysin päinvastoin. Ei voi tietää ennen kun sen kokee. Outoa kuvitella, että kohta on jo menny puol vuotta, koko tää kevät on ollu niin yhtä sumua vaan ettei oikeen tajuu ajan merkitystä. Toisaalta, nyt oon pikkuhiljaa alkanu tajuumaan tätä, et mun isä on ihan oikeesti kuollu, en voi soittaa sille enää. Silti ku sanon jollekin et "mun isä kuoli puol vuotta sitten" tai "sillon ku mun isä kuoli", tuntuu ihan ku joku muu puhuis mun suulla. En jotenkin hyväksy sitä asiaa vieläkään, mut alan hiljalleen ymmärtämään. Pikkanen aikahaarukka!

Kyllä sitä tälläsessa elämäntilanteessa alkaa miettimään omaa olemassa oloaan, et mitä järkee on missään ku me kaikki kuitenki kuollaan. Moni asia tuntuu niin turhalta. Ootko muuten jaksanu tavata kavereita? Tai käydä juhlissa tms? Mä en oikeen saa itteeni mihinkään juhlimaan, en koe, että mulla olis mitään juhlittavaa ja jos meen niin heti tulee sellanen "kuinka sä kehtaat olla täällä ku sun isäs on just kuollu?". Vappuna jaksoin olla vissiin 3h ja lähin kotiin. Juhlissa muutenkin kun on iloinen tunnelma ja kaikilla on hauskaa. Sotii niin vastaan mun omaa oloani.

Kirjotit tuosta, että miten tää vaikuttaa kaikkeen sun elämässä, myös parisuhteeseen yms niin miten oot huomannu et tää vaikuttaa? Tai että, mikä on muuttunut? Näinhän se on ja totta puhut, mut kiinnostaa vaan et, miten sä koet sen.

Unet on kyllä jännä juttu, oon usein miettiny et tarkottaakohan ne jotain, et ku "tunsin" sen papankin kuoleman niin tarkottaakohan noi unetkin jotain? Itteeni kyl ehkä vähän lohduttaa ajatella, että sunkin isäs ehkä halus sanoo sulle, et kaikki on nyt hyvin ja älä huoli. No, uskoo ken tahtoo mut usein ku kuulee et ihmiset näkee unta menetetyistä läheisistä niin aika usein siinä läheinen jollain tapaa yrittää rauhottaa sitä nukkuvaa ja jotenkin jäis sellanen kuva et yrittäs sanoo et kaikki on hyvin nyt. Saatko sä mitään lohtua tälläsestä ajattelusta?

Meillä hautausmaa on ihan tässä lähellä, multa on sinne matkaa varmaan 3-4km ja asutaan kaikki tällä samalla seudulla. Käyn siellä aina välillä, varsinkin sillon kun on kauhee ikävä. Saatan siellä istua ja itkeä ja viedä kynttilöitä tai kukkia. Joskus kävelen siellä hautausmaalla ja luen muiden hautakiviä, nään, että muillakin on samanlaisia tai pahempia tilateita ja saan siitä jotenkin lohtua. Meillä toi kivi menee vasta nyt lähiaikoina kaiverrukseen ku sitä ei tarvinnu irrottaa silloin uurnan laskuun. Pelottaa toisaalta nähdä ne nimet siinä, se jotenkin niin konkretisoi sen, mun isä ja pappa on ihan oikeesti haudattu tähän.

Mut hei, hyvää lomaa jos et ehdi enää vastata, nauti siitä, oot ansainnu sen!!! Paljon paljon voimia ja haleja!!!

Moikka moi 🙂

Koitan tässä kyhätä vastausta kokoon ennen tota reissua.. on sitten jotakin mitä odottaa, kun palaa takasin 😉 Sama täällä päässä, kiva kuulla miten voit ja mitä kuuluu, lisäksi se, että meillä kun on niin paljon samoja ajatuksia ja koko tää kuvio ollut tosi monessa suhteessa samanlainen, niin kyllä siitä vaan voimaa saa, kun voi purkaa jollekin joka ihan tosissaan ymmärtää sua täysin. Onhan toki kavereita jne, mutta tosiaan se mun ainut kaveri, jonka äiti kuoli samoissa merkeissä, asuu siellä Espanjassa, niin on toi kontakti ollut aika vähäistä. Mutta eipä sitä voi odottaakkaan täyttä ymmärrystä siltä, joka ei oo samaa kokenut, parhaansa nekin varmasti yrittää..

Onkos sulla ollut nyt jotakin muita sivuoireita, kuin noi edellä mainitut, ettet saa unta tms.? Se on hyvä jos niistä lääkkeistä on sulle hyötyä ja jaksat niiden avulla paremmin! Toivotaan, että pääset myös sitten sinne terapiaan.. Sun täytyy vaan sitten jaksaa rampata siellä terveysasemalla! Itellä tää avun hakeminen edistyy melko hitaasti.. Numerot on sähköpostissa tiedossa ja sieltä yks henkilö laitto viestiä, että voin soittaa sinne ja kysyä suoraan aikaa kriisityöntekijälle, että on mulle kyllä oikea paikka. Tää kuulostaa tosi tyhmältä nyt, mutta en tiedä vaan koska ehtisin sinne! Ens viikko on ihan täynnä iltoja myöten, koska perjantaina on lähtö sinne reissuun, siellä menee viikko ja sitten onkin vaan neljä päivää töitä ja torstaina lähdetään juhannuksen viettoon. Sitten mulla alkais viikon loma, että voisin kyllä yrittää sitten heti juhannuksen jälkeen mennä. Jospa soitan sillä juhannusviikolla ja varaan ajan. Olisin halunnu mennä ennen tätä reissua, mutta ei vaan oo kerennyt.. Että hetken nyt sitten joutuu vielä odottaan, mutta enköhän mä pärjää, nyt on menny ihan hyvin jonkin aikaa.

Kamala tilanne toi vaatteiden valitseminen, siis ihan hirveetä, oon kyllä onnellinen siitä etten joutunu valitseen isälle vaatteita. Hautaustoimistossa vaan valittiin se valkonen paita, jossa isä haudattiin. Muutenkin jo niiden kaikkien tavaroiden näkeminen siellä asunnossa oli ihan kamalaa ja joka kerta tuli itku kun näin jotakin sen vaatteita tai muita tavaroita. Mehän otettiin meijän varastoon suurin osa isän vaatteista, kun siellä oli sitä kirpparillekin menevää ja niin kuin aikasemmin jo sanoinkin, niin joka kerta kun näin sen kengät tai liivin, jolla se oli ollut mun veljen häissä, tuntu kun joku olis kääntäny puukkoo sydämessä. Oli niin vaikee uskoo ja on edelleen, että isä on poissa ja jäljelle on jääny vaan tavarat ja vaatteet.. Mutta älä sä pode huonoo oloo siitä että se tehtävä jäi sun veljille! Vaikka ootkin vanhin ja otat varmaan automaattisesti vastuuta kaikesta, niin ei oo sun tehtävä kaikkea raskasta tehdä ja kantaa harteillas. Tää on taas sellanen neuvo, jota voisin yrittää itekin noudattaa, mutta yritä olla ajattelematta sitä niin, että oli epäreilua että se jäi sun veljien hommaksi, ei se oo sellanen asia josta on syytä monta viikkoo itkeä ja tuntea pahaa mieltä. Mutta ymmärrän kyllä sua.. vähemmästäkin tulee paha mieli.

Mä oon nyt aika vähän ollut yhteydessä mummoon, on ollu vaan niin kiire kokoajan, mutta lupasin nyt vknloppuna mennä käymään. Yritin sille viime vknloppuna soittaa, mutta se oli ilmeisesti ottanut vähän näkäräistä, koska se puhelu oli tosi sekava eikä siitä meinannu tulla oikein mitään. Otinkin yhteyttä sitten mun setään ja kysyin, että onko se ollut yhteydessä mummoon, kun toi puhelu oli vähän omituinen.. Mutta oli kuulemma ollut ja varmisti sitten, että kaikki oli ok. Sitten se tossa viikolla soitteli ja pyysi käymään, aika yksinäinen se varmaan on ja poden kyllä huonoo omatuntoo siitä etten käy useemmin.. Mutta kun ei tätä aikaa vaan riitä kaikkeen :/ Ja onhan se omalla tavallaan aika raskasta käydä mummon luona, koska se aika usein alkaa sitten jossain vaiheessa itkemään, varsinkin jos isästä tulee puhe.. Sitten en oikeen tiedä mitä tehdä tai sanoo, ne on vähän vaikeita tilanteita itellekin.

Joo en mä tarkottanutkaan, että se alkoholismi sillä tavalla oli perinnöllistä, niin kun jotkut muut sairaudet, eikä äitikään sitä niin oo tarkottanu, sillä on vaan tapana sanoo niin, koska tottakai se haluaa meitä suojella samalta kohtalolta. Ja onhan se tietysti yleistä, että tollaset asiat siirtyy ns. isältä pojalle, mutta jotenkin uskoisin että jossakin vaiheessa itelle tulis stoppi, jos huomas ajautuvansa samaan.. Mutta niinhän se menee ettei ikinä elämästä tiedä, mitä vaan voi tapahtua.

Totta kai se on, että alkoholisti myy vaikka lapsensa kengät (vai miten se meni), että saa juomista.. Mutta tiedän kyllä, että isä rakasti meitä ja oli meistä ylpeitä, sen se sanokin kerran. Mutta jos nyt voisin jotain sanoo, niin varmistaisin sen, että isä tietäis että mäkin/mekin rakastettiin sitä ihan hirveesti ja että oon pahoillani siitä etten auttanu enempää, olis pitäny ja tuun sitä katuun koko loppuelämäni, etten tehny enempää enkä tavallaan ymmärtäny sitä.. Sama on täällä, tavallaan uskon, että isä tiesi sen että me sitä rakastettiin, olisin vaan niin halunnu sen sanoo vielä! Sitäkin mä oon miettiny, että miksei isä antanu mulle sitä mahdollisuutta, sanoo niitä viimesiä sanoja.. Se kuitenkin sillon kuolinviikollaan ihan varmasti tiesi mitä tapahtuu, koska oli niin kieltäny mummookin soittamasta apua. Joo ehkä se halus suojella mua, koska tiesi että tottakai mä olisin tehny kaikkeni isän pelastamiseks jos olisin tienny, että tilanne on noin paha, mutta silti.. Kaikki piti salata, viimeseen asti. Tää on yks asia mistä haluisin puhua äitin kanssa, koska se nyt varmaan tunsi isän parhaiten. Mutta tää alkaa aina itkettään, niin en sitten ikinä viitti ottaa puheeks, tuntuu että mä heti synkennän "tunnelman" jos alan näistä höpöttään.

Isän kuolemasta on 4 pv päästä 5 kuukautta ja musta tuntuu kun se olis tapahtunu muutama viikko sitten. Tää kevät on menny niin nopeesti, ei oo ikinä menny kuukaudet näin nopeesti kun nyt. En tiedä onko se hyvä vai huono asia ja vaikka sanotaan, että aika parantaa niin tuntuu ettei mun suremisprosessi oo edenny yhtään niin nopeesti kun tää aika on menny. Hmm, kuulostaa ehkä omituiselta enkä tiä osaanko selittää tätä nyt niin, että sen ymmärtäis, mutta siis tuntuu että aika vaan on juossu ja mä en oo pysyny kyydissä.. Koska sillon kun isä kuoli, niin toivoin että aika menis nopeesti, jotta mä pääsisin tästä surusta yli ja ajattelin sitä aikaa kun on kulunu joku puoli vuotta, että "sillon mä varmaan voin jo paljon paremmin" ja voin sanoo, että nyt ei tunnu kyllä siltä, miltä luulin sillon tuntuvan. Onko sulla samoja fiiliksiä? Jotenkin toivoisin, että aika joskus pysähtyis, koska tuntuu etten kehtaa kohta enää puhua isästä tai surra sitä koska aikaa on menny niin kauan, että ihmiset ajattelee että mitä se nyt vieläkin itkee, siitähän on jo aikaa.. Mutta ei musta tunnu siltä että siitä olis 5kk! Ei ollenkaan.. Vaikee uskoo, että isä on ollu haudassa jo 5 kk. Tosi usein, esim. bussissa, kun on aikaa vaan istua ja miettiä, muhun iskee ajatus, että ei hitto isä on oikeesti poissa! Se mun rakastama, ihana ihminen on oikeesti poissa ja mä en vaan saa sitä sisäistettyä, niin ettei aina kun ns. muistan sen, tuntuis siltä kun joku löis sua täysiä suoraan rintaan. Miten se ei mahdu mun päähän, miksen mä ymmärrä sitä.. Tuntuu, että on vaan helpompi blokata koko ajatus ja olla ajattelematta sitä, niin ei tarvi koko aikaa olla surullinen.

Oon mä jaksanu tavata kavereita, oikeestaan ainoot juhlat, jossa en meinannu jaksaa olla, oli kaverin tuparit, jotka oli joskus pari kuukautta isän kuoleman jälkeen. Sillon olin vaan, istuin hiljaa, joka ei oo yhtään mun tapasta. Juonu en oo, maaliskuussa viimeks ja sekin meni sitten överiks. Siinä huomasin vasta kuinka sekasin vielä olin kaikesta.. Ja oon edelleen. Ns. "kunnolla" baarissa taisin olla ensimmäistä kertaa tossa pari viikkoo sitten, kun lähdettiin yhden kaverin kanssa ysäribileisiin tanssimaan, selvinpäin siis.. Mutta täytyy sanoo, että se teki hyvää. Tanssittiin neljä tuntia putkeen ja oli tosi hyvä fiilis pitkästä aikaa. Mutta tosiaan se alkoholi on kyllä jääny.. Ehkä nyt sitten reissussa tulee maisteltua, saa nähdä. Toivottavasti säilyy hyvä fiilis kokoajan enkä ala miettimään kaikkee surullista siellä..

En tiedä tai en osaa sanoo onko meidän parisuhde varsinaisesti muuttunu tän myötä, mutta se vaikuttaa että oon ite aivan sekasin välillä.. Toisena päivänä kaikki on hyvin ja toisena kaikki ottaa päähän ja on huonosti. Huomaan siis sen mun omassa olossa, joka sitten tietysti heijastuu meidän suhteeseen. Täytyy kyllä sanoo, että hyvin toi mies on mua jaksanu, se antaitsis kyllä jonkun mitalin tästä.. Ehkä nyt toikin, että meille tulis just 5 vuotta täyteen on sekottanu mun ajatuksia, koska väkisinkin sitä alkaa miettiä tulevaisuutta ja että oliko tää nyt tässä. Ja miten mä voin miettiä tulevaisuutta, kun mun isä on muutamia kuukausia sitten kuollut ja mä yritän kaikki voimani kerätä siihen, että pääsen edes siitä yli? On paljon kaikkia juttuja mitä pitäis suunnitella ja tehdä, työnkin saralla, mutta ei vaan jaksa/kiinnosta. Meen siitä mistä aita on matalin..

Vaikka kaikki mun uskomiset sun muut sotii tota ajatusta vastaan, että pois nukkuneet läheiset yrittäis tavallaan sanoo noissa unissa jotakin, niin kyllä se vaan lohduttaa ajatella, että jos se oliskin näin.. Mulla nimittäin tuli sellanen olo siinä unessa, että vaikka isä vaikutti siltä että sillä olis kiire johonkin, niin silti kaikki oli hyvin. Lopuks se oli kuitenkin rauhallinen. Äh, en mä tiedä, ehkä mun alitajunta? tai joku yrittää sanoo, että kaikki on hyvin.. Mutta kyllä meillä on oikeus yrittää löytää voimaa tai lohdutusta sellasista ajatuksista, jotka ei välttämättä vaan voi pitää paikkaansa, mä yritän ajatella tän niin.

Toi haudalla käyminen on siitäkin vaikeeta, kun se kuolema tulee niin todelliseks siinä kun sen hautakiven näkee. Siinä on isän nimi, syntymäaika ja kuolinpäivä. Sitä on niin vaikee kattoo, koska se on siinä, todellista.. Mutta täytyy nyt mennä sinne istuttaan kukkia kesäks, vaikka se olis kuinka vaikeeta, pidän huolta siitä että se pystyy hyvässä kunnossa.

Tosta alkoholista tulikin muuten vielä mieleen.. Mun on ollu tosi vaikee suhtautua noihin alkoholisteihin, jotka on taas kevään ja kesän myötä kaivautunut koloistaan esille. Onhan niitä aina ollu ilkee kattella, mutta jotenkin nyt entistä vaikeempaa, en siedä kyllä yhtään kattoo jotakin vanhempaa miestä, joka hoipertelee tuolla kaduilla ja josta näkee, että se on ihan hunningolla.. Heti alan miettiin, että onkohan tolla lapsia, joilla on sama tilanne kun mulla on ollut.. Tekis mieli mennä ravisteleen niitä ja huutaa, että etkö sä tajua mitä teet itelles ja läheisilles?! Vaikka ei siitä mitään hyötyä oliskaan. Meinasin oikeesti kerran saada jonkun ahdistus/paniikkikohtauksen, kun bussissa aamulla mun viereen istu joku juoppo, se mölisi omiaan ja haisi ihan viinalta ja kaikelta muulta mahdolliselta. Se oli oikeesti aivan kamalaa, tuli niin huono olo.. Onko sulla ollut samanlaisia tunteita? Tai mitä jonkun alkoholistin näkeminen susta tuntuu?

Kiitos sanoistas, yritän nauttia lomasta kovasti 🙂 Kovin kovin paljon jaksamista ja virtuaalihalit! Palataan taas 🙂🌻

minnä kun olli 5 vuotija niin isä loppeti mellä kämisin kun neh erosivat kun minnä olli 4 vuotija minnä en tiedä että missä isä on ja minun ukkija mummo loppeti yhdenotton ku neh eros sen jälkeen en olle nähnut mummija enkä kukkija mummo onjo kullut on änää yksi mummo elossa mutta se kin koulee kota se onjoh 88 vuotijas.😭☹️

Hei NEMK. Olen pahoillani isäsi menetyksestä. On vaikeaa hyväksyä, että rakastamasi ihminen on poissa. Vaikka tuntuisikin siltä, ettet halua "latistaa" tunnelmaa kyselemällä isästäsi äidiltäsi, suosittelisin sitä siitä huolimatta. On luonnollista haluta tietää asioita omista vanhemmistaan ja kysymykset, joita haluat äidiltäsi kysyä, jäävät vaivaamaan mieltäsi pitkiksi ajoiksi, jos et saa vastauksia mieltäsi askarruttaviin asioihin. Se, että isälläsi on ollut ongelmia, ei vähennä hänen arvoaan ihmisenä. Kirjoitit myös surusta ja siitä, ettet enää kehtaisi puhua ikävästä, ym. isääsi liittyvästä. Olet kokenut suuren menetyksen ja aikaa isäsi poismenosta on kulunut hyvin vähän. Omalla kohdallani kävi niin, että isäni kuoleman jälkeen (olin tuolloin 12) useampi kuukausi meni kuin sumussa. Sen jälkeen tunteet ryöpsähtivät pintaan. Ikävä oli sietämätön. Halusin myös tietää isästäni kaiken mahdollisen, hänen lapsuudestaan, isän ja äidin tapaamisesta ja seurusteluajasta. Äidiltäni oli alkuun vaikea saada mitään tietoa isästäni, koska heidän välillään oli niin paljon ongelmia, ettei hän kyennyt puhumaan noista ajoista. Kuuntele sisintäsi, sure niin kauan kuin sinussa surua on. Vaikka muut jatkavat jokapäiväistä kohellustaan, sinulla on oikeus kaivata isääsi. Toivu rauhassa, niin haavasi pääsevät paranemaan kunnolla.

Röllin tyttö ! Huomasin, että olit vastannut kirjoitukseeni, jossa kerroin isäni itsemurhasta. Myös minun isälläni oli ongelmia alkoholin kanssa. Kuollessaan 39-vuotiaana hän oli pahoin alkoholisoitunut ja jäljellä oli täysi ihmisraunio. Olen itse vaikeassa elämäntilanteessa ja vuosi sitten olin hyvin itsetuhoisissa ajatuksissa. Eräänä yönä makasin hereillä hyvin ahdistuneena ja mietin, ettei elämästäni tule mitään. Olisi parempi kaikille, että tekisin muuttoilmoituksen rajan yli. Silloin tunsin hyvin vahvana isäni läsnäolon ja kuulin hänen sanovan; " Elä, sinun täytyy elää ! Älä tee samaa virhettä kuin minä." Kuvittelua tai ei, haluaisin ajatella, että jollakin tavalla isäni on tietoinen elämästäni ja kun minulle tulee koettelemuksia, isäni valaa minuun voimaa etten anna periksi. Jaksamisia sinulle Röllin tyttö ja muillekin isänsä menettäneille.

Heippa kaikki!
Ohoh, on vähän vierähtänyt taas viime kerrasta ☹️ Oon ollu hirveen putken töissä nyt ennen ku jään lomalle... Mutta kiva huomata, että keskusteluun on liittynyt muitakin!!

Troubles, kiitos kovasti kauniista sanoistasi, tuli ihan hyvä mieli kun luin noita viestejäs! Varsinkin tuo ihmisarvoon liittyvä lauseesi. Usein ainakin itse koen, että suruani ja suhdettani isään vähätellään, koska isällä oli alkoholiongelma. Vaikka tarkemmin mietittynä ei taida kukaan olla sanonut niin, mutta en kehtaa aina jauhaa asiasta kun ihmisten kasvoilta näkee niiden ajatuksen "mut eks sun isä ollu alkoholisti?". Vaikka isän juominen teki elämästä haastavaa, ei se koskaan huonontanut meidän välejä siinä mielessä ettenkö olisi kunnioittanut isää. Tietenkin yhteydenpito ja näkemiset olivat muiden vahtimisen armoilla (lue:mummon armoilla), mutta aina katsoin isää ylöspäin, hän oli aina se viisaan miehen esikuva minulle, häneltä pystyi kysymään mitä vaan. Vieläkin usein tulee mieleen joku asia, jota en ymmärrä ja ajttelen, että "täytyy kysyä isältä tuota". Noh, paha mielihän siitä joka kerta tulee. Selvinpäin mun isä oli kuitenkin maailman paras isä enkä olis sitä ikinä vaihtanu mihinkään ongelmienkaan kanssa. Mutta tosiaan, ehkä se on vaan mun pään sisällä, mutta tuntuu, että ihmiset ajattelee isän kuoleman olleen oikeutettu, koska se oli alkoholisti. Ei se kuitenkaan vähennä mun ikävää yhtään.

Tuo tiedon kaipuu pätee minuunkin, on tullut hirveä tarve selvittää kaikki isään liittyvä sekä myös omat juureni. Mummo on varmaan ihan päästään pyörällä kun on saanu miettiä kaikki sukulaisuussuhteet mulle viime kuukausina. Harmittaa vaan niin vietävästi, että miks ei voinu selvittää näitä asioita jo aikasemmin.

Troubles, mielenkiintoista huomata tietyt lauseet sinultakin, joka tiedät, mitä suru on. Nimeomaan noita samanlaisia ymmärryksen ja elämän viisauden lauseita olen kuullut juuri niiltä kohtalotovereilta, ei niitä voikaan sanoa kun toinen, joka tietää, mistä puhuu. Usein itsekin makaan yöllä hereillä sängyssä ja mietin, että mitä järkeä tässä kaikessa on, ainoo elämän varma asia kun on kuolema, se odottaa meitä kaikkia. Usein on jopa tunteita, että toivon, että minulle sattuisi joku onnettomuus tai sairaskohtaus, että kuolisin siihen, ei tarvitsisi miettiä enää. Viime yönä sitten näin unta, että istuttiin koko perhe (äiti ja isä yhdessä ja me lapset) ravintolassa syömässä. Isä istui mun vieressä ihan niin kun eläessäänkin. Ei siinä unessa ollut oikeen mitään pointtia, mutta tuli tunne, että siinä se isä voi istua mun vieressä rajan takaakin. En tiedä sitten mikä tarkotus tälläkin oli tai oliko mitään, mutta tuli tunne, että isä käy mun vierellä tätä elämää vaikken sitä aina nääkään. Ja että se meidän revittykin perhe oli tämän elämän pohja ja ehkä tärkeinkin tapahtuma. Ja vaikka olikiin tosi paha olo koko päivän, koska en oo nähny isästä unta pitkään aikaan, niin tuli levollinen olo. Mistä? En tiedä... Ja ikävä on niin sietämätön.

NEMK;
Nyt kun alotin ton masennuslääkityksen, melkeen heti tuntui, että tulin tosi turraksi, ei tullu itkua sitten millään. Haudallakin kävin ja oli tuotu kaiverrettu kivi paikoilleen. Tuijotin vaan sitä kiveä tosi kauan ja mietin, että mikä hitto mussa on vikana kun en itke. Olo oli kamala jne jne, mutta en vaan pystynyt itkemään. No, nyt tuon unen jälkeen ja tätä kirjoittaessa se tuli, on ollu niin hirvee ikävä koko päivän etten tiiä miten päin sitä olis.
Mun suurimmat sivuvaikutukset oli lähinnä fyysisiä; outoja flunssan oireita, muttei kunnon flunssaa (nenä oli tukossa ja ääni maassa muttei kurkkukipua tai nenänvuotamista jne), mahakipuja tosi paljon ja maha oli ihan sekasin. Mä nyt muutenkin reagoin kaikkeen stressiin aina mahalla. Lisäks oli sellasii mielialalvaihteluita, saatoin 5min sisällä käydä läpi kaikki maailman tunteet. Mut nyt on tuolta osiin jo rauhottunut. Sain paljon voimaa jaksaa arkea, aloin taas käymään salilla, oon saanu jotenkuten nukuttuakin taas, toki raskaalla työtahdilla saattaa olla näppinsä pelissä. Tuntui ekat pari viikkoo jopa et menee ihan ookoo. Nyt kun tilanne on alkanu tasaantuu niin jaksan kyl tehä kaiken näköstä ja jopa rentoutuukin jos väsyttää, mut mieliala on palannu aikalailla samoihin lähtökohtiin. En vaan nää tässä kaikessa mitään järkeä. No, kyse voi toki olla jotain "piikeistäkin" jotka sit laantuu. Huomenna on uus aika lääkärille, katotaan, miten käy! 🙂

Noi kaikki terapiathan toimii kuitenkin ihan sun ehdoilla, et jos on kiireviikkoja niin voihan siel käydä harvemminkin, vaikka 2-3vkon välein. Ja sit taas useemmin jos siltä tuntuu. Kyl vaan jotenkin niin lämpimästi suosittelen sitä, kun on kokenut itse sen hyödyn ja toisaalta sit taas nähnyt, mitä se voi aiheuttaa jos ei sitä apua hae ajoissa. Mites reissu meni? Onnistutiko yhtään relaamaan ja vaan olemaan? Mites ajatukset sutviutui lomaan? Toivottavasti meni hyvin 🙂

Käytiin viime viikolla nuoremman veljen kanssa mökillä ja ehdittiin automatkalla puhua ihan kahestaan kaikista asioista, tuli tosi hyvä mieli ku se kerranki kertoi, miten sil menee ja mitä se ajattelee tästä kaikesta ja vähän et miten se koki sen tilanteen sillon. Vaikka mun nuorempi veli käsittelee tätä varmaan kiakista järkevimmin, oli kyl kamalaa kuulla, et ei silkään niin lujaa viel mene. En sitä tietenkään ollu odottanutkaan, mut jotenkin sitä vaan isosiskona jattelee et "antakaa ne kaikki huolet mun kannettavaks ja jaktkakaa elämää" vaikkei se niin mee. Tosi surullista, että veli on joutunu olee noin nuori tälläsessä tilanteessa. Mutta tuli kyl sellanen puhdistunut olo, että saatiin puhuttua tästä nyt. Ja velikin sai sanottua asiansa.

Ymmärsin kyllä sun ja sun äidin pointin tuossa alkoholismin periytymisessä, tajusin kyl mitä äitis tarkoitti. Juuri noin sen itsekin ajattelen, uskon kuitenkin, että jos alkoholi on vahvasti mukana suvussa niin onhan siinä itselläkin suurempi riski alkoholisoitua kun on elänyt sen asian kanssa koko elämänsä. Niin se vaan menee.

Tuntuu niin kamalalta kun rivien välistä voin lukea kuinka suuri halu sulla on puhua isästä äidin kanssa. Jotenkin vaan vaikee uskoo, että äitis panis pahaks jos kyselisiti tai vaikka itkisitkin, se on kuitenkin sun äitis. Ootko yrittäny puhuu äidille? Entäs setäs, tietäiskö se jotain, mitä halusit tietää? Äiti kyl sanoi jo aika pian et kertoo mielellään asioita isästä jos halutaan kuulla ja oonkin sit aina välillä kysynyt. Äiti joskus sanoi, että isä oli kuitenkin erostakin huolimatta sen elämän tärkein mies, koska isän kanssa se sai kolme lasta.

Ymmärrän hyvin ton ajan hämärtymisen, mustakin tää kevät on menny ihan hujauksessa, kuitenkin muistan kaikki ne kauheudet ku eilisen päivän. Koko kevät oikeestaan on sellasta sumua vaan, kaikkee on tapahtunu mut mä en oikee tajuu mitään. Se on niin epäreilua, että kaikki vaan rullaa eteenpäin mut mä en. Mun elämä on ihan pysähtynyt. Ja kun ajattelee, että siitä on "jo" puol vuotta, se on ihan ku pieru saharassa mulle. Mä ajattelin muuten ihan samalla tavalla!! Sillon mietin et "olispa jo kesä tai menny jo jotain puol vuotta niin voisin varmaan paremmin". Hell did I know! Ei tunnu yhtään sen paremmalta, ehkä sen shokkivaiheen on ylittänyt, mut mitään muuta hyvää täs ei oo tapahtunut, ikävä vaan kasvaa suuremmaks joka päivä. Nimeomaan, ei kehtaa enää jauhaa kaikille tästä ku ne varmaan ajattelee et "mitä se nyt vieläkin tota jauhaa ku siit on jo aikaa". Sit sitä vaan patoo sen kaiken sisällensä.

Mulla on jotenkin kasvanut nyt tän kaiken myötä sellanen myötätunto alkoholisteja kohtaan, tosi monellahan niillä on aika hyvä syy ryypätä, elämä vaan potkinu niin paljon naamaan et hakevat sitä lohdutusta sieltä, mistä sitä saa. Aina kans ku nään alkoholistin niin mietin kans et onkohan tolla lapsia? Tekis kans mieli juosta ravistelee sitä et "hei, sä oot viel elossa, älä tapa ittees viinan takia ja älä tee tota sun läheisilles!".En siis sillä tavalla halua hyysätä mut töissäkin jos kohtaan alkoholisitin niin eräänlainen myötätunto on kasvana, koska mietin aina et jos tollakin on lapsia niin mitenhän ne lapset haluu et mä tota hoidan ja kohtelen? Yritän siis aina miettiä et miten olisin halunnu et mun iää kohdeltais vaik se oliskin kännissä. En mä haluu et kukaa olis sille huutanu ja aukonu päätään, kun se alkoholismi ei tosiaan vähennä hänen ihmisarvoaan. Mut joo siis ihan hyvä asia vaan hoitoalalla. Kerran olin asiakkaan luona, jonka kämppäkin oli aika samannäkönen ku isän ja se itse oli aikalailla samassa jamassa ku isä viimesinä kuukausinaan. Ku se alko puhumaan sillä viskibassoäänellään ja hais sille viinan ja röökin sekotukselle, mul tuli hirvee pakokauhu, se tuntui niin tutulta ja meinasin alkaa itkee et halusin isän takas vaikka sitten tossa kunnossa. sillon teki kyl niin pahaa ja ahdisti niin paljon et lähin mahdollisimman nopeesti pois. Tuntui kyl niin pahalta se.

Tietenkin ärsyttääkin välillä jos jotkut spurgut vaan rasittaa jatkuvalla juomisellaan terveydenhuoltoa, mut jotenkin ymmärrän paremmin, vaikka mikään elämäntilanne ei oikeutakaan juoda itseensä tohon jamaan, eikä se ole mikään syy, että elämä on potkinu naamaan, mut usein ku kuuntelen niiden elämäntarinoita niin mietin et "ei hitto, jos olisin ton saman kokenu niin kyl mäki ryyppäisin". Aika rankkoja tarinoita tässä ammatissa kuulee, toiset sit vaan selvii paremmin ja toiset ei. Onko sekin heikko, joka turvautuu lääkkeisiin päästäkseen jostain asiasta yli? Tietenkin ihmisen pitäis tajuta, millon on liikaa ja millon lopettaa, mut saahan ihminen tehdä elämällään mitä haluaa, jos sit haluaa viettää sen kännissä niin... No, enemmänkin tulee just aina se et jos tolla on läheisiä ja omaisia niin niiden tuska ja kamppailu sen asian kanssa.

On muuten tosi vaikeeta töissä välillä käsitellä surua, meilläkin kun kohdataan asiakkaita melkeen päivittäin, joilla saattaa olla se surun shokkivaihe vasta päällä tai ovat surreet vuoskaudet eivätkä edelleenkään saa elämästä kiinni. Koen sen tosi raskaaks puhua niiden kanssa kun on itselläkin niin iso suruprosessi näin pahasti vielä kesken. Mutta oon taas huomannu et nykyään osaan puhua niille ja oon saanu paljon kiitoksia kun ymmärrän ja jaksan kuunnella, monet hoitajat kun vaan kuulemma vähättelee eikä jaksa kuunnella. Mul ei vaan sielu anna periks lähtee pois ku toinen itkee hysteerisenä. Rankkaa on, mutta on pysyttävä ammatillisena. Enkä ikinä puhu omista asioistani asiakkaille ellen sitten keksi jotain voimauttavaa esimerkkiä omasta elämästä.

Noh, sori vielä ku kesti vastata, koitan vastailla vähän nopeammin ens kerralla. Juhannuksen jälkeen lähen kyl mökille lomalle, en tiiä kauanko oon ja tuunko välillä käymään stadissa, aattelin ottaa ihan fiilispohjalta 🙂 Pääsen kyl kännykällä lukemaan nettiä mut on niin hidasta kirjottaa et vastaaminen voi olla joko hidasta tai sit lyhyttä 😀

Kiitti kaikille vastauksista ja voimia ja paljon paljon haleja!!! ☺️❤️

Hei Röllintyttö !
Kirjoitit pitkälti asian, joka valkeni ajan myötä myös minulle. Kun ihmiset kyselivät, eikö olisi ollut parempi vaihtoehto asua erillään isästä ja elää turvatumpaa elämää.
Itse koen, että meillä oli kuitenkin perhe, ongelmainen kyllä, mutta perhe kuitenkin. Isäni oli kuitenkin hyvin perhekeskeinen ja kun olimme yhdessä, isä piti huolen siitä että kaikki olivat tallessa. Rajat asettamalla hän osoitti,ettei hänelle ollut yhdentekevää, missä olimme. Kun isä sitten yhtäkkiä katoaa elämästä ja äitini antoi meidän tulla ja mennä mielemme mukaan, tunsin entistä enemmän turvattomuutta, ikäänkuin meillä ei olisi enää ollut kumpaakaan vanhempaa.
Ihmiset tuomitsevat alkoholiongelmista kärsivät herkästi. He eivät näe ihmistä ongelman takana. Olen myös itse hoiva-alalla, joten olen päässyt keskustelemaan alkoholismista kärsivien kanssa. Jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan ja monet heistä paljastuvat herkiksi, elämän nurjaa puolta nähneiksi ihmisisksi, joille pullo on suonut aluksi hetkellisen hengähdystauon.
Monien on myös vaikea todella ymmärtää, että toisille ei ole olemassa vaihtoehtoa kohtuukäyttäminen, vaan että jos korkkaat, se on menoa. En pysty itse saavuttamaan neutraalia suhtautumista varmasti koskaan, mutta ymmärrän kuitenkin asiayhteyksiä ihan eri tavalla kuin joskus aikaisemmin. Olen perinyt osittain isäni geenit ja huomannut itsessäni vahvana piirteen, jossa asia kuin asia lähtee helposti käsistä. Joudun todella pitämään suitset itseni kanssa tiukilla, muuten punainen lanka katoaa hetkessä käsistä.
Pitäkää itsestänne huolta🙂

Hei taas kaikki!

Kiitos taas troubles kauniista sanoistasi.
Niinhän se on, että alkoholistit nähdään usein vain terveydenhuoltoa kuormittavana haittana. Tottahan se on, että ovat varmasti suuri asiakasryhmä ko.alalla, mutta suhtautuminen alkoholistin terveydenhuoltotarpeisiin on silti mielestäni väärä ja asiaton. Turhautumisen ymmärrän, olinhan itsekin turhautunut isän alkoholismiin usein, mutta terveydenhuollossa he ovat asiakkaita siinä, missä muutkin eivätkä ansaitse huonompaa palvelua sen vuoksi. Itseäni usein harmittaa kollegoiden asenne alkoholistia hoitaessa, jatkuva solvaaminen ja syyllistäminen, että itsehän on itsensä tähän jamaan hoitanut. Nykyään koko ajan mielessä on, että tuo voisi olla isä, enkä haluaisi häntä kohdeltavan noin.

Kesä on mennyt hiljalleen jo ohi. Koko lomani vietin mökillä mummon kanssa. Isän syntymäpäivä oli kamalan vaikea päivä meille kaikille, istuin yksin hautausmaalla varmaan tunnin itkemässä. On niin käsittämätöntä, että on jo 8kk isän kuolemasta, kohta on vuodenpäivät vierineet ja olo on edelleen näin kamala 😞 Onneksi syksy tulee, tämä kesä on ollut varsin ahdistava, aurinko ja ihmisten ilo on ahdistavaa kun omat tunteet taistelevat niin eri suuntaan...

NEMK, miten voit? Susta ei oo kuulunut vähään aikaan...

Voimia kaikille!!☺️❤️

Heippa kaikki!

Ompas siitä pitkä aika, kun oon viimeks kirjottanut.. Kesän aikana kaikki viikot on vaan vierähtäny hurrrjaa vauhtia enkä oikein oo edes käsittäny ajankulkua. No mutta yritän jatkossa kirjotella taas vähän useemmin.

Alotetaan nyt vaikka tästä kesästä, on sattunu yhtä sun toista tässä parin kuukauden aikana.. Oma parisuhde joutu tossa koetukselle ja oltiin muutama viikko tauolla mun totaalisen kyllästymisen vuoksi. Juhannuksen jälkeen vaan tapahtu jotain, joka sai mut oleen niin tyytymätön omaan tilanteeseen, että elämä heitti härän pyllyä ja joutu ottaa tauon. Se ei kuitenkaan ollu mitenkään kovin huono asia, se oli oikeestaan just sitä mitä mä tarvitsin, aikaa itelleni ja aikaa kavereiden kanssa, taukoo kaikesta. Ja se vei myös ajatukset pois isästä, ekaa kertaa koko vuonna meni päiviä, etten ajatellut isää juuri ollenkaan, kun oli niin paljon kaikkee muuta mietittävää.. Kuulostaa varmaan kamalalta, mutta se teki mulle hyvää, saada päähän jotain muutakin. Nyt asiat on rullannu jo paremmin, yhdessä jatkettiin, päätin, että yritetään nyt ainakin.. Ja nimenomaan minä päätin, toinen osapuolihan ei taukoo olis halunnu ollenkaan.. Mutta uskon, että isän poismeno vaikutti muhun niin suuresti, että oli pakko ottaa itelleen hetki ja miettiä, että mitäs nyt. Se oli kuitenkin niin mielettömän iso asia, etten edes oikein ymmärtänyt mitä se mulle teki.. Nyt 7 kuukautta myöhemmin oon vasta huomannu kuinka paljon tää asia on kasvattanu mua ihmisenä ja osittain myös vahvistanu. Vaikka vielä sillon tällön koen olevani ns. heikko (ehkä siksi että musta löytyy nyt niin iso heikko kohta, isä) niin samalla mun asenne on muuttunu, en anna enää kenenkään polkee mua maahan tai antaa ymmärtää olevansa mua parempi. Että ei mitään pahaa ilman jotain hyvääkin.
Lisäks vihdoin sain toteutettua yhden haaveenkin, vanha auto myytiin pois ja ostettiin uus. Ja se oli mulle tosi tärkee juttu, ihan henkisestikin.. Että eiköhän tää tästä, aika näyttää, mutta nyt on fiilis ihan hyvä, kaikin puolin 🙂

Troubles, kiitos osanotosta ja sanoistasi. Oot kyllä ihan oikeassa, vaikka isällä oli ongelmia, niin se ei todellakaan vähennä hänen ihmisarvoaan. Isä oli hieno ihminen ja paras isä mulle. Yritän ottaa neuvostasi vaarin ja edelleen ottaa aikaa tälle toipumiselle ja suremiselle. Ja muistaa, että on oikeus kaivata.. Ja kyllähän mä isää kaipaankin, päivittäin, yritän vaan jotenkin sysätä sen surun ja ajatukset pois, koska ne saa mut itkun partaalle ja tietysti surulliseks. Mutta voiko ne muistot koskaan muuttua positiviisiks, jos ei niitä käy läpi, jos vaan aina kaiken sysää pois..

Röllin tyttö, mites sulla on mennyt? Onko lääkkeet auttaneet? Mites parisuhde? Onko muuten mitään selvinnyt siitä isäsi kuolinsyystä? Mun loma meni ihan hyvin, siellä ulkomailla siis, sain ajatuksen pois surullisista ajatuksista ja rentouduin. Ainoo vaan, että sain siellä jo toisena päivänä kamalan flunssan ja poskiontelotulehduksen, että lääkäriin jouduttiin.. Mutta muuten meni hyvin. Tässähän on meillä jo toinen reissu tulossa muutaman viikon päästä, toivotaan että sen ajan pysyn terveenä 🙂

Äidin kanssa ei edelleenkään oo paljon isästä puhuttu, ehkä siks, että se on nyt vähemmän ollu mun mielessä.. Mutta ehkä senkin aika vielä koittaa, että kyselen ja asia tulee "syvemmin" käytyä läpi. Sedän kanssa me ei olla niin läheisiä, että isästä tulis puhetta, me nähäänkin niin harvoin..

Varmasti tossa sun ammatissa tulee nähtyä ja kuultua kaikenlaista. Mulla on se ahdistus onneks vähän hälventynyt, enää ei tuu niin pakokauhua jos näkeekin jonkun alkoholistin jossakin. En mä tietenkään niitä mielelläni lähelleni ota, mutta sen pystyy nyt jo jotenkin käsitteleen. Oon saanu myös jostakin kehitettyä jonkunlaisen myötätunnon, tulee samoja ajatuksia, että toikin juoppo voi olla jonkun isä tai jonkun veli, puoliso.. Ihmisiä nekin on ja yritän olla ajattelematta niistä pahaa, koska tuntuu kamalalta että joku olis isästä ajatellu noin. Toki isä oli usein tosi siistin näkönen ettei se touhu ihan niin pahaks menny että olis kodittomalta näyttäny.. Mutta kyllähän sen näkee jos ihminen on kännissä. Tässä kirjottaessa nousee taas pala kurkkuun, kylläpä mulla onkin ikävä.. Ehkä tää on osittain ollu helpompaa, kun en aina ollu edes viikottain isän kanssa tekemisissä, vaikka olis pitäny. Mutta se jossittelu ei nyt auta. Joskus mua helpottaa ajatus, että isän on helpompi nyt olla, se kärsi niin paljon, varmasti paljon enemmän, kun mitä mä edes tiesin.. Eihän sellanen elämä ollu mistään kotosin, tuskin sekään siitä kovin nautti. Jos on tieto paremmasta, niin.... Onhan se isä jättäny tyhjän aukon mun elämään, kokoajan on takaraivossa olo, että jotakin puuttuu. Mutta onhan se ymmärrettävää, vaikka ei välttämättä oltu viikottain tekemisissä, niin silti meillä oli erityinen suhde, aina olin isän tyttö, isän iltatähti ja se ymmärsi mua paremmin kun monet muut, sille oli niin helppo kertoo asioita, koska se ei ikinä tuominnu vaan aina kuunteli ja ymmärsi. Nyt myöhemmin mä vasta osaan arvostaa sen soittoja ja kyselyitä..

Tuntuu tosi pahalta, Röllin tyttö, kun kirjotit että kesä on ollu sulle vaikeeta.. Tuntuu osittain pahalta myös siks, että saan syyllisyyden tunteen siitä, että mulle se ei oo ollu vaikeeta, päinvastoin. On ollu niin paljon kaikkee reissua, festaria ynnä muuta menoo, että se on ollu mulle eräänlaista terapiaa, kun on saanu ajatukset kivoihin juttuihin. Kesä on niin lyhyttä aikaa, että siitä pitäis nauttia kaikin voimin.. Ehkä ens kesä menee paremmin?

Meillä tuli tossa heinäkuun alussa puoli vuotta täyteen isän poismenosta ja vaikka luulis, että noh puoli vuotta, eihän se oo mikään ns. merkkipaalu, päivä muiden joukossa, niin oli se mulle vaikeeta.. Käytiin poikaystävän kanssa haudalla ja joutu kyllä taisteleen kyyneliä vastaan kaikin voimin. Sen nimen näkeminen siinä kivessä tuntuu niin pahalta.. En haluis yhtäkään mun läheisen nimee enää nähdä semmosissa kivissä, mutta valitettavasti elämä ei mee niin. Oon toisaalta alkanu pelkään, että mitäs sitten jos/kun äiti lähtee, miten mä ikinä tuun kestään sen. Toisaalta on niin turhaa pelätä etukäteen tollasta, mutta joskus se vaan mietityttää..

Mutta tällästä tänään, yritän nyt tosiaan kirjotella vähän useemmin. Paljon jaksamista kaikille, jotka sitä tarvitsee! Halit täältä ☺️❤️

Heippa kaikki!!

Nyt on mullakin vierähtänyt tovi edellisestä kirjotuksesta, on tapahtunut kaikennäköistä tässä alkusyksyn aikana..

NEMK, harmi, että teidän suhde vaati tuon tauon. Ennen aina uskoin ettei sitä suhdetta voi korjata jos on jotain sellaista, joka vaatii taukoa, että pitäis kestää yhdessä kaikki jos on kestääkseen koko juttu. Mutta mun yks hyvä ystävä todisti mun ajatuksen vääräks, joten nykyään uskon, että tollanen tauko voi tehdä hyvääkin, saa molemmat miettiä panostaako suhteeseen täysillä ja 110% vai ei. Mun ystävällä ja sen miehellä menee paremmin ku koskaan ennen eli pakko nöyrtyä ja myöntää olleeni väärässä 😀

Oon aina ollu sitä mieltä, että suhteen eteen pitää molempien tehdä töitä, ettei se voi olla vaan itsestäänselvyys vaan sen eteen pitää nähdä vaivaa. Mutta ei se saa liiankaan vaikeeta olla... Joten tulin siihen tulokseen, että mun on nyt parempi olla yksin ja hoitaa ensin itseni kuntoon ennen kun voin huolehtia jostain toisesta saatika parisuhteesta... Lisäks anoppi jatkoi niiden sormiensa tunkemista tähän peliin eikä mun ex nähnyt tai näe edelleenkään siinä mitään vikaa, en vaan kokenut enää olleeni tervetullut (mitä en myöskään todellakaan ollut, anoppi teki tilanteen hyvin selväks) heidän perheeseensä, koska surin väärällä tavalla enkä käyttäytynyt niinkun mun ois pitänyt. Noh, en jaksa enää tällä vaivata päätäni, koska rehellisesti sanottuna mulla on isompiakin ongelmia. Tilanne vaan kävi mulle todella ahdistavaks ja oli sinäänsä uutta, että oon aina tullut erittäisn, erittäin hyvin toimeen mun appikokeilaitteni kanssa. Kaikki tämä ja etten sitten osannut tukeutua enää mun poikaystävään, en vaan voinut enää puhua sille asioista ja se, että se olis halunnut auttaa, enemmänkin ahdisti kun toi lohtua. Mulle tuli heti sellanen defenssi, et "et kokse tähän, tää on mun suru etkä sä saa sitä kantaa pois". Tää suru on enää ainoa arjen ripe mikä mulla on isästä ja papasta jäljellä enkä suostu siitä luopumaan. Noh, lisäks kaikki läheisyys ja hellyys ahdisti mua enkä halunnut mitään kosketusta niin tulin siihen lopputulokseen et kiusaan vaan meitä molempia tällä tilanteella. On vaan nöyrästi myönnettävä, että mönkään meni tämäkin. Hyvin ollaan tultu toimeen ja yritetään pysyä kavereina, mutta musta vaan tuntuu, et ex haluaa aina jotain enemmän eikä tää tilanne oo mihinkään muuttunut jos jatkuvasti ollaan tekemisissä. Nyt siis vaan nautin vapaudesta ja siitä et saan antaa kaiken aikani just siihen mihin haluan ja saan tehdä ja mennä miten ja kaenen kanssa haluan. Mä olen täysin sujut tän asian kanssa ja olen paljon onnellisempi yksin kun huonossa suhteessa eli siltä saralta kaikki ookoo 🙂

Lisäks irtisanouduin mun vanhasta työstä ja lähdin mun vanhaan duuniin, mun suvun hommiin. Ihanaa nähdä ja olla vanhojen kavereiden kanssa, siitä oon kyllä nauttinut tosi paljon. En viitsi tässä avoimesti kertoa enempää, että mistä kysymys, mutta alanvaihdos siis tapahtunut.

Sinäänsä tuo työn vakiintuminen, suht.normaali päivätyö on tehny mulle hyvää, oon saanu unirytmin aikalailla kondikseen. Tosin sain kyllä lääkäriltä yhtä uutta mietoa unilääkettä, joka näyttää toimivan mulla. Ihanaa näin 8kk unettomuuden jälkeen taas kokea, miltä tuntuu saada nukkua normaalit yöunet! Se on hienoa ja ku oon nukkunut hyvin jo monta viikkoa. Ehkä mun lääkitys on vihdoin saatu kohdalleen kun tuo masennuslääkkeenkin oikea balanssi löytyi 🙂

Kelaan oon nyt lähettänyt hakemuksen psykoterapiasta, jonka olen jo aloittanutkin ja kustannan toistaseks itse, mut on niin kallista et ei mitään mahdollisuutta jos kela ei sitä maksa... ☹️ Mut mahikset tukeen pitäis olla hyvät eli peukut pystyyn, koska siitä todella on ollu mulle hyötyä ja mun terapeutti on todella hyvä ja ihana!

Tosi kiva kuulla, että sun kesä meni hyvin ja ihanaa, että oot alkanut voimaan jo vähän paremmin, vaikka varmaan rankkoja hetkiä ja aikoja on varmasti vielä edessä, mutta päivä kerrallaan, päivä kerrallaan, ei sitä muuten oikeen voikaan elää...

Itseasiassa, tulin tässä ehkä joku kk sitten kotiin töistä ja lattialla odotti kirje poliisilaitokselta. Olin saanut isän kuolintodistuksen ja ruumiinavausraportin. En nyt tässä ala sitäkään sen enempää analysoimaan ja kertomaan kun nää voi kaikki lukea, mutta virallisesti isän tappoi pitkäaikainen haitallinen alkoholinkäyttö. TS.mitään selittävää ei löytynyt, lääkäri oli vaan kirjoittanut, että usein vastaavissa tapauksissa sydän vaan pysähtyy tai tulee joku rytmihäiriö, josta ei jää jälkiä... Samaa sanoi muutama muukin lääkäri ja samaa oon kuullut kohtalotovereilta, että mitään selkeetä ei löytyny... Varmaan aika useinkin äkkikuolemissa on taustalla joku rytmihäiriö, jota ei ehditä toteamaan....No, voisin sulle kertoa lisää, mut en täällä julkisesti viitsi tunnistuttaa itseäni... Mutta nyt se on ohi, se odottaminen ja helpotti se, että mistään lääkkeistä tms ei ollut kyse, voi vaan todeta, että viina tappoi isän ja sehän me kaikki, myös isä varmasti, tiedettiin...

Itse kanssa pelkään jatkuvasti, että jollekin sattuu jotain pahaa tai joku muukin kuolee, se on hirveetä puhua äidin kanssa puhelimessa ja joka kerta miettiä et jos tää onkin viimeinen kerta ku puhutaan... Se on kamalaa varsinkin ku oon koko kesän kuullu vaan suru-uutisia kaikilta kavereilta yms.. Tuntuu jotenki et kaikilla on ollu kamala suruvuosi tänä vuonna, kaikilla on kuollu joku, tosi surullista ☹️

Mutta, pahoittelen kun kesti vastata, koitan jatkossa olla ahkerampi. Kiva kuulla susta!! 🙂 Hyvää viikonloppua!!

Moikka!

Nyt on päässyt mullakin kulumaan pitkä, pitkä, pitkä aika siitä kun oon viimeks kirjotellu, jotenkin tää elämä on ollut nyt niin hektistä ja kiireistä, että en oo ehtiny rustaamaan tänne ajatuksia. Sori :/

Alotetaan nyt vaikka tosta parisuhteesta, tosi monelta oon kuullu samaa, että tauko ei tee hyvää suurimmalle osalle, että yleensä mennään vaan negatiiviseen suuntaan, mutta meillä kävi toisinpäin. Tällä hetkellä parisuhde voi hyvin ja sen suhteen tuntuu että oon onnellisempi, kun koko vuotena. Eihän sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta nyt näyttää hyvältä ja oon tajunnu miten hyvin meillä kahdella asiat on ja mitä olin menettämässä/heittämässä hukkaan. Tottakai toi surun tuoma "haamu" vaikuttaa vielä moneen asiaan, myös tähän suhteeseen, mutta tosiaan - päivä kerrallaan, ihan oikeeseen suuntaan tässä kuitenkin mennään. Ehkä tossa tauon aikana se suhde oikeesti punnitaan, onko siitä kestämään erossa olo ja onko niitä tunteita enää sen tauon jälkeen, meillä näköjään oli.

Röllin tyttö, onko rakkausrintamalla kerenny tapahtumaan jotakin mullistavaa? Tässähän on muutama kuukausi vierähtäny. Oon tosi onnellinen sun puolesta, että pystyit tekeen noinkin vaikeen ratkasun, lopettaan teidän suhteen, jos se kerta oli oikee ratkasu. Moni olis saattanu jäädä roikkumaan ajatellen, että kyllä se siitä muuttuu.. Harvemmin se menee niin. Toivottavasti oot saanu olla tyytyväinen ratkasuus 🙂 Edelleen oon kyllä tosi närkästyny tohon miten sun ex-anoppi sua kohteli, siis tosi törkeetä.. toivottavasti se joskus tajuaa miten huonosti on käyttäytyny!

Mites uus työ on sujunut? Hyvä, jos oot saanu paremmin nukuttua. En oikein osaa edes kuvitella, miten paljon raskaampaa kaikki voi olla, kun ei saa unta.. Itellä kun harvoin mikään tohon uneen vaikuttaa, onneks! Ehkä sitä tarttee vaan jotakin uudistumista, kun joutuu tekeen ison surutyön. Mulla itellä ainakin tuli jossain kohtaa sellanen olo, että nyt tarvii jotakin muutosta.. Se valitettavasti kolahti myös tohon parisuhteeseen. Mutta sitten kun saatiin se taas kuntoon, ostettiin uus auto ja tuli siinä yks ulkomaanmatkakin, nekin autto taas jotenkin pyörittään tätä omaa elämää paremmin.

Ymmärrän kyllä ettet halua täällä julkisesti puhua kovin avoimesti, pitäis varmaan joskus lukee noita vanhoja kirjotuksia, jos niistä tarvis jotakin poistaa, sitä ei aina tajua miten avoimesti täällä kirjottaa, vaikka en mä nyt tiedä voiko noista kirjotuksista tunnistaa, mutta tietysti kiva olis oma yksityisyys säilyttää. Voi kun oliskin joku keino, että vois vähän yksityisemmin jutella..

Mulla nyt tosiaan jäi menemättä sinne terapiaan, sillon ennen kesää puhuin, että pitäis mennä sinne, jossa sai 1-5 kertaa käydä. Siinä kun tuli se oma parisuhdehässäkkä, niin se kaikki jäi, tuli niin paljon muuta ajateltavaa, että kaikki huomio keskitty siihen enkä kerennyt tota suruani ajatella. Kuulostaa ehkä tunteettomalta, mutta se teki kyllä oikeesti ihan hyvääkin. Vieläkin mulla olis paljon kysyttävää ja varsinkin näin talven tullen on ollu kyllä taas suru puserossa monena päivänä/iltana. Jotenkin ehkä se kun kesän jälkeen rauhottu ja tuli oltua kotona enemmän, myös ne surulliset ajatukset tuli sitten sieltä. Isänpäivä oli mielettömän rankka ja surullinen, mutta niin siitäkin vaan selvittiin. Edelleen se haudalle meno oli hiukan ahdistavaa, en saa siitä mitään lohtua, se on vaan surullista.. Kohta on vuosipäivä ja tehdään reissu haudalle, kun siitä selviää, ollaan varmaan jo voiton puolella ja saa alottaa uuden vuoden, joka toivottavasti on parempi kuin edellinen. Ei yhtään tee kipeetä sanoo näkemiin vuodelle 2012, se kun tuntu olevan surullinen niin monelle.

Edelleen ikävä on mieletön ja on ollu tosi rankkoja jaksoja, mutta ehkä se tästä. Ainoo mikä mut tässä on yllättäny on se kuinka väärässä olin, kun sillon isän kuoleman aikaan ajattelin että kuluispa nyt vuosi äkkiä, että varmaan oon jo sillon toipunu ja suru on takana päin. Edelleen tuntuu mielettömän pahalta ja isän muistelu on usein tosi surullista. Joskus tuntuu että ihan alkutekijöissä ollaan, aika kuluu niin nopeesti ettei ite meinaa pysyä mukana.. Mutta edelleen, päivä kerrallaan. Se mikä ei tapa, se vahvistaa.

Toivottavasti kuulen susta Röllin tyttö, taas pian 🙂 Kaikkea hyvää! 🙂🌻

Moikka NEMK!!
Mullakin on elämä muuttunut tosi hektiseks, uus työ ja kaikkee ni jääny tää netissä pyöriminen aika vähälle.. Koitan taas ens kerralla vastata vähän aktiivisemmin..

Joo, mäkin oon kyllä joutunut nöyrtymään ton tauko-skeptismini kanssa kun nyt katson sitä ystävääni ja nään miten hyvin niillä oikeesti menee, paremmin ku koskaan ja on mennyt näin hyvin jo kauan! Ehkä sitä joskus tarvitsee sellasen "kato nyt mitä oot menettämässä kokemuksen"... Miten teillä nyt menee?

Noh, tässä on tapahtunut taas niin paljon.. Tapasin yhden miehen, josta oikeesti heti tiesin, että tästä voi tulla jotain. On tosi hyvä olla ja musta tuntuu että se vois olla se "mun elämän mies". Joku vaan pelottaa. Musta on tullu niin ärsyttävän skeptinen, en usko, että se vois tykätä musta niin paljon tai sit se muuten vaan vietäs multa pois. Oonhan mä kaikista muistakin mun poikaystävistä eronnut, miksen tästäkin. Tai sitten sekin voi kuolla. Pelottaa vaan ottaa mun elämään enää yhtään rakasta uutta ihmistä kun senkin voi menttää. Tiedän, ei se ota jos ei annakkaan ja tää ois riski joka kannattas ottaa, voisin saada sen mistä oon aina haaveillukkin. Ja toisaalta, mä oon jo kusessa, oon jo rakastunut ja sattuis jo nyt jos joutus luopumaan.. Pelottaa ja ahdistaa, mutta silti on hyvä olla. Tän kanssa mulla tuli muutama kk sitten ekaa kertaa VUOTEEN sellanen fiilis et "hei, mul on hyvä olla tässä". Jännää ku en oo oikeen koko vuoteen saanu mielihyvää mistään...Mutta oon päättänyt ottaa maltilla, päivä kerrallaan...

Joo, oon ollut tyytyäinen mun päätökseen erota exästä, se oli oikee ratkasu. Ja kyllähän mä roikuin siinä jo kuolleessa suhteessa pitkään, odottaen et jos joku muuttus. Oikeestaan olin sen eropäätöksen tehny jo ennen ku isä kuoli, mut sit tuli kaikki tää muu roska ja en ehtinyt ajatella sitä. Kevään ajan en oikee tienny et mitkä tunteet johtuu mun surusta ja masennuksesta ja mitkä on sit oikeita ja päätin nimenomaan "roikkua" ja katsoa mitä tapahtuu. Kesällä sit vihdoin myönsin et tää tilanne on väärin meitä molempia kohtaan kerta en tunne sitä ihmistä kohtaan enää mitää. Ero oli mulle sinäänsä helppo ku olin sen jo tiennyt ja sitä halunnut. Oikeestaan voin rehellisesti sanoa, että koin koko viime vuoden jo niin ku olisin ollu sinkku, ei meillä ollu enää mistään normaaliin suhteeseen viittaavaakaan.. Exälle tää on ollu aika vaikee juttu enkä oikee tiiä miten siihen suhtautua. Mä oon kuitenkin 110% varma mun päätöksestä enkä halua palata yhteen...

Uudessa työssä on mennyt hyvin. Paljon töitä ja vastuuta mut oon viihtynyt. Mulla on niin huipputyökaverit ettei vois parempaa toivoo, ollaan vapaa-ajallakin paljon tekemisissä ja soitellaan joka päivä. Aikamoinen alanvaihdos mut tykkään ku saan paljon vastuuta 🙂 Joo, mulle löyty se yks unilääke, jonka avulla oon kyl nukkunu tosi hyvin, ei mitään ongelmia ja saan aamullaki itteni ylös. Oon kyl ollu tosi tyytyväinen, se oli ihan kamalaa ku ei kuukausiin saanu nukuttua...

Mäki oon kuullu et usein surutyötä tekevällä on hirvee tarve saada joku muutos elämään. Ittekki mietin kauan et "ku olis rahaa ni lähtisin johki kauas vaan pois". Ja ramppasin kaikennäkösissä asuntoesittelyissä et saisin jotain isoo muutosta aikseks. Mut totuushan on et kyllä ne ongelmat mua seuraa, meen mihin vaan...

Musta koko tän vuoden rankin päivä oli isänpäivä. Se oli ihan kamala. Itkin varmaan koko päivän, en eesmuista sitä kunnolla enää. Koko viikko jo ennen sitä ahdisti. Yhtälailla kuolin- ja siunauspäivä oli kamalia mut tota isänpäivää musta korosti vielä se, että mulla ei oo enää yhtään isää olemassa ja kaikki muut juhli omia isiään, minä kävin isän ja vaarien haudalla... Tätä kaikkea nyt vielä joulun jälkeen kruunas se, että jouduin lopettaa mummon koiran yllättäen. Se pikkanen ku oli tän elämän ainoa valopilkku, sekin vietiin meiltä. Tiedän, että päätös oli oikea, koska se oli jo vanha ja kipeä ja olisin itsekin toivonut siinä tilanteessa itselleni piikkiä, mut liikaa se tuntu silti olevan. Rakastan sitä koiraa yli kaiken ni oli kamalaa ku ei saanutkaan tuoda sitä enää kotiin :'( Sillon tuntu jo niin turtalta, ei voi uska että TAAS!!! En jaksa enää itkeä, ei musta oikeesti irtoo enää enempää enkä jaksa enää tätä taakkaa kantaa. Liika on liikaa.

Mulla on tässä loppuvuodesta alkanut tulemaan sellasia "flashbackejä" kun jotain tapahtuu ni yhtäkkii kuulen isän äänen ku se sanoo mulle jotain mitä se joskus sanoi. Kurjaa huomata, että ehkä jollain tavalla tähän uuteen elämään on tottunut vaikka en haluais. Tajuan sen, että isää ei ole, mutta haluan sen takas! Ikävä on ihan valtava ja tää on niin väärin. Haluisin et isä näkee mitä nyt teen ja vois olla musta ylpeä. Mä pelkään ihan hirveesti sitä päivää ku unohdan isän äänen. Mulla on kamala ikävä.

Kun luin ton siun tarinan, ni tuli kyllä oman isän menetys mieleen.. Miullekkin tuli tieto isäni kuolemasta ihan tosi yllättäen, vaikki ainahan pelko oli olemassa kun hää alkoi alkoholia ottamaan.. Miunkii isä oli selvinpäi maailman ihanin isä minkä oisin koskaan voinu saada, niin huomaavainen ja ymmärtäväinen.. Miun isä kuoli 2008 syyskuussa, mut ikävä on vieläkin ihan hirveä.. Se vielä tässä ahistaa ku mie kävin miun isän luona n. päivää ennen kuin hää kuoli ja miulla oli nii kiire omien kavereitten luokse etten ees kunnol kattonu mikä hänen vointi on ja kysynny et tarviisko hää jotain.. Syyllisyyden tunne on painanu siitä asti, mut oon kyl antanu jo itelleni anteeksi jollain taval.. Mut voimia kuitenkin kaikille isän menettäneille <3