Pahoittelen NEMK kun kysyin isovanhemmistasi, luin tuon kertomuksesi keskustelun alkupäästä uudestaan ja kerroithan, että mummon luona olit. Entä isäsi isä?
Hassua muutenkin kun luin noita alkupään tekstejä, jopa omat tekstit tuntuivat vierailta, koska en muista kirjoittaneeni noin. Paikkansa kyllä pitävät kaikki, mutta huomasin, että ehkä tämä elämä edelleen menee sen sumuverhon takana...

Heippa taas!

Röllin tyttö,

En mistään hinnasta jättäisi tänne kirjottamista, on se terapeuttista ja auttaa jaksamaan. Tässä eteenpäin tallennan kirjotukset koneelle, että jos ne häviävät, niin ei tarvitse kirjottaa uudestaan 🙂

Se on totta, että jokaisella on oma tapansa surra eikä kenenkään tapaa voi arvostella.. Itselläni myös veli on selkeästi se, joka käsittelee asiaa itsekseen, kun taas minä puhun siitä mielelläni aina, kun joku vaan kysyy tms. Äitini kanssa juttelimme juuri isän kuolemasta ensimmäistä kertaa hieman enemmän ja uskalsin sanoa tunteitani. Oli helpottavaa, että pystyin edes hieman valottamaan omia tuntemuksiani juuri äidille, koska hänen kanssaan tosiaan se puhuminen on ollut vähäistä. Toivottavasti jatkossa mennään oikeaan suuntaan ja pystyn puhumaan entistä enemmän äidille asioista, tuossa oli kuitenkin jo hyvä alku.

Minulla on tosiaan siis vanhempi veli ja sisko eli olen nuorin, 22v. Veljeni on 31v ja sisko 38v. Olen siis aina ollut se "iltatähti", isän pikku prinsessa ☹️ Isä oli kuollessaan 64-vuotias, muutaman päivän päästä olisi täyttänyt 65v. Isäni äiti on vielä elossa, mutta muuten isovanhempani ovat kuolleet. Nyt olemmekin ottaneet tehtäväksi huolehtia isäni äidistä, koska hän on jo 93v ja usein isä huolehti hänen asioistaan.

Minulle nimenomaan tuo isän näkeminen vielä rauhallisessa tilassa oli tärkeää ja senkin takia halusin vielä mennä katsomaan, että viimeinen kuva isästä olisi rauhallinen ja halusin varmistaa, että isä on ns. siistiksi laitettu ja silmät ovat kiinni jne. Oma mieli on kyllä jännä asia, koska juuri tuo muisto isästä, jonka haluaisin muistaa kunnolla, on aika harata, mutta sitten taas se muisto isästä siellä sohvalla, kuolemaisillaan, on todella piirtynyt mieleeni. Ja todella nuo ensimmäisetkin viikot isän kuoleman jälkeen ovat menneet kuin sumussa, en muista niistä juuri mitään.. Ilmeisesti en ole ainoa, jolle näin on käynyt.

Röllin tyttö, aika jännä tuo pappasi kuolema, siis se miten "tunsitte" sen. Uskon itse siihen, että asioita voi tavallaan aistia.. Itse en ole nähnyt unia tai muuta sellaista, mutta isän kuolinviikolla mietin tavallista enemmän isää ja hänen alkoholismiaan. Ajattelin, että hitto kun pitäisi auttaa häntä jotenkin, mutta päädyin ajatukseen, että ehkä isä jotenkin vain selviää, niinkuin tähänkin asti. Mielessäni myös pyöri ajatuksia, siitä kuinka kertoisin esimerkiksi poikaystäväni sukulaisille asioista, isäni poismenosta. Joten jälkeenpäin ajateltuna, juuri sillä viikolla tuo asia pyöri mielessä enemmän kuin ennen. Koen, että olen ehkä voinut jotenkin jollain kummallisella tasolla alitajunnassani astia tämän tulevan.

Röllin tyttö, kerroit tuossa että pappasi kohdalla kuolema on voinut ja luultavasti onkin tapahtunut aikaisemmin yöllä, koska hänen leukansa oli kangistunut. Osaisitkohan vastata minua mietityttävään asiaan.. Silloin, kun kävin isääni katsomassa viimeisen kerran, jäin ihmettelemään, kun hänen suunsa pielestä meni ison leikkausarven näköinen ns. painautuma tuonne kaulaan asti eikä hänelle ollut tehty mitään leikkauksia.. Onkohan tämä voinut olla esim. joku painautuma vaikka hengitysputkesta? Se oli kovasti arven näköinen, mutta voiko olla niin, että joku tuollainen putki jättää niin ison jäljen, kun ihminen kuolee? Jos iho ei enää palaudu. Kiitos kovasti jo etukäteen vastauksesta!

Onko sinulla Röllin tyttö yhtään arki helpottanut? Itselläni tietyt asiat sujuvat jo aivan normaalisti, mutta kaikki isään liittyvä, esim. hänen tavaransa läpikäyminen, tuottaa vaikeuksia.. Juurikin tänään pitäisi käydä läpi kaksi jätesäkkiä isän vaatteita jne ja laittaa kirpputorille. Toivottavasti selvitään asiasta ilman kyyneliä. Onko teillä vielä paljon isäsi asunnon remontoimista jäljellä? Oman isän asunnolla oleminen on rankkaa.. Meillä onneksi ei ollut kuin tyhjennys ja siivous ja asiasta päästiin sillä. Oli kyllä aika järkyttävää, kun ensimmäisen kerran menimme sinne.. Totuus iski päin kasvoja, asunto kertoi siitä mihin tilaan alkoholi oli isän ajanut. Se oli täynnä pulloja ja kaikkialla oli likaista. Sähkötkin oli katkaistu, koska isä ei ollut maksanut laskuja. Hän ei juuri välittänyt enää mistään. Muuta kuin juomisesta ☹️

Itselläni tosiaan on tuo juominen jäänyt myös, yhden siiderin olen juonut kun kävimme ulkona syömässä. En ole juonut humalahakuisesti enkä tissutellut, baarissakaan en ole ollut. Viime viikonloppuna olin siellä kaverini tupareissa, jossa muut joivat. En paheksunut muiden juomista, mutta järkyttävää oli se, että ne kaksi ystävääni joita en ollut nähnyt isän kuoleman jälkeen, eivät sanallakaan sanoneet isästäni mitään. Kukaan ei puhunut asiasta eikä kysynyt miten voin. Jälkeenpäin puhuin tästä parille läheiselle ystävälleni ja puimme asiaa läpi. Lopputulos oli se, että ehkä nuo ei niin läheiset ystäväni eivät tienneet haluanko itse puhua asiasta. Huomasin kyllä heidän käyttäytymisestään, että he tavallaan osoittivat sympatiaa ja välittämistä minua kohtaan, mutta eivät maininneet asiasta mitään. Isäni kuolema tavallaan leijui ilmassa tai oli kuin virtahepo olohuoneessa - mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sain kuitenkin ystävilleni purkaa sydäntäni ja he tekivät selväksi, että saan heille puhua asiasta aina, oli siitä kuinka kauan tahansa. Se helpotti. Ja tänne kirjoittaminen on ollut iso apu. Kiitos sinullekkin Röllin tyttö, on hienoa, että pystymme helpottamaan edes jollain osin toistemme surua ja auttaa toipumisessa.

Eikä haittaa vaikka kysyt asioita, joita olen jo kertonut. En itse edes muista kaikkea heti, mitä olen kertonut enkä jaksa joka kerta käydä kaikkea kirjoittamaani läpi. Jaksamista 🌻🙂🌻

NEMK,
hienoa, että olet päässyt äitisi kanssa puhumaan isästäsi, kauankos heidän avioerostaan olikaan aikaa? Ja miten on äitisi/isäsi laita, olivatko uusissa naimisissa/suhteessa? Minulla on ollut kova tarve nyt kysellä isästä ja isän elämästä, asioita, jotka ovat ehkä vaivanneet kauankin, mutta en ole halunnut niitä kaivella isän ollessa elossa etten pahoittaisi hänen mieltään. Ehkä minun tilanteessani, nyt kun olen menettänyt kaksi läheistä ja rakasta ihmistä, myös omat sukujuuret ovat alkaneet kiinnostaa kovasti, haluan tietää mistä vereni tulee, varsinkin isän puolelta. Onko sinulle käynyt näin? Haluaisin kyllä kovasti uskoa, että äitisi mielellään vastaa jos sinua kysymykset vaivaavat, ehkä se siitä lähtisi liikkeelle ja joskus myös äitisi osaisi kertoa omista tunteistaan?

Okei, eli melkeinpä samanikäisiäkin ollaan ja vaikka sinun isäsi olikin minun isääni vanhempi niin voisi asian ajatella, että yhtä kauan saimme heidät kuitenkin pitää. Muuten, luin nyt viikonlopun Helsingin sanomista jutun entisistä ammattiurheilijoista ja heidän ajautumisestaan alkoholin/päihteiden maailmaan. Sain rauhan tunteen, että niinkin moni täysin hyvältä elämänpohjalta lähtöisin oleva henkilö on menehtynyt päihteiden vuoksi, kaikki olivat liian nuoria kuolemaan, muistaakseni alle 60v kaikki, suurin osa 40-50v. En tietenkään iloitse siitä, että niin moni on hävinnyt taistelun viinaa vastaan, mutta tuli tunne, että ei se minun isäni ollut ainoa, oli muitakin perheellisiä ja ihania ihmisiä, jotka vain joutuivat tuon pedon kynsiin. Surullista, mutta totta. Muutenkin viimeaikoina kaikki kuolemaan liittyvä kiinnostaa, esim. luen tarkkaan kuolinilmoituksia, niistä aina huomaa etten todellakaan ole ainoa, joka on joutunut luopumaan rakkaastaan liian aikaisin. Huomaatko itsessäsi näitä piirteitä?

Miten olet kokenut mummosi tilanteen ja hänestä huolehtimisen? Oma mummoni on vasta 72v, mutta ehkä esikoisen avioero-lapsen tilanteessa juuri minä olen ottanut sen hoivaajan roolin, liekö asiansa myös sillä, että olen ainoa tyttö. Vietän mummon kanssa paljon aikaa, käyn useita kertoja viikossa kylässä ja vietän paljon vapaa-aikaani hänen luonaan. Mummo on vuosia hoitanut isäni asioita, joita hän ei ole itse kykenyt hoitamaan (esim. raha-asiat, ettei kaikki menisi viinaan) sekä sairasta pappaani. Nyt minä koen, että hän on kovin yksin, ei ole enää ketään, josta huolehtia paitsi koiravanhus, joka varmasti onkin suuren suuri arjessa pitäjä, sitä kun on pakko hoitaa vaikka mikä olisi, en tiedä, miten käy jos koirankin menettäisimme... Otan mummon hyvinvoinnista kovat paineet ettei hän joutuisi olemaan yksin vaikka varmasti minä stressaan siitä enemmän kuin hän itse.

Hmm, ihmismieli on kyllä todella kumma, minäkin muistan sanatarkkaan mummon soittaman puhelun, hänen äänensävynsä ja kaikki äänet, mutta sen jälkeen muisti on hatara niiltä ajoilta. Ehkä tuossa tilanteessa, jossa sinä olet nähnyt isäsi mummon luona ja minä saanut tuon puhelun, ei ole vielä kyse stressireaktiosta, koska mitäänhän ei ollut vielä tapahtunut ennen tuota vaan se shokki on tullut vasta sen jälkeen? Ehkä siksi muistaa juuri tuon ajan vielä, mutta ei sen jälkeen? Äitini äiti kertoo kanssa usein vaarini kuolemasta ja hän myös muistaa tuon tapahtuman (vaari kuoli sydänkohtaukseen kotona odottamattomasti myös, mummoni oli silloin paikalla). Hän kertoo edelleen sanatarkasti 27 vuoden jälkeen tuon itse tapahtuman, mitä näki ja kuuli, mitä hän sanoi, mitä hän sanoi hätäpuhelussa ja kenelle soitti jne, mutta sen jälkeen kun vaari oli todettu kuolleeksi ja viety pois, hän ei enää muista juuri mitään, on usein kysellyt, että mitenköhän sekin ihminen silloin tuli tänne paikalle vaikka hän oli itse soittanut. En ole mikään kriisiterapeutti, mutta näin uskoisin sen olevan.

Millaiset välit vanhemmillasi ja vanhempiesi suvuilla oli eron jälkeen? Meidän kaksi sukua riitaantui pahasti eivätkä juurikaan ole enää tekemisissä toistensa kanssa, tai oikeastaan kaikki muut ovat ihan hyvissä väleissä, mutta vanhempani ja isovanhempani eivät. Tietenkin äidit asettuivat omien lastensa puolelle, aluksihan kaikki menikin asiallisesti ja hyvin kunnes se kuningas alkoholi astui mukaan myös meidän tapaamisiin ja siitä ne riidat alkoivat. Harmi, koska olen saanut koko ikäni kuunnella sitä piikittelyä ja mustamaalausta, en jaksaisi sitä enää varsinkaan nyt, ja minusta se asia ei edes minulle kuulu. Kyseessä oli kuitenkin minun isäni ja minun äitini eivätkä heidän väliset riitansa kuulu minulle.

NEMK, jännä juttu tuo sinunkin isäsi asioiden pohtiminen juuri ennen kuolemaa, minulle kävi myös samalla tavalla. Olimme viime syksynä viimeistä kertaa mökillä, meillä oli niin mukavaa ja en olisi millään halunnut lähteä pois. Kun oli pakko ja pääsin kotiin, aloin itkemään kamalasti, tuli jotenkin kamala ikävä. Mietin jo silloin, että mistähän tuokin nyt tuli, no nyt tiedän.

Minä taas olen nähnyt nyt viime aikoina aika paljon unia isästä, usein nään unta, että jollekin pitää kertoa isän kuolemasta, kerran isä kävi kertomassa ettei ole kuollut vaan vankilassa. Tällä viikolla heräsin uneen, jossa isä käveli minua vastaan kadulla, olin niin onnellinen kun näin hänet ja juoksi häntä kohti kun huomasin ettei hän tunne minua. Kun pääsin lähelle tajusin, että se oli ihan ilmetty isä, mutta hän olikin joku muu. Viime yönä heräsin siihen, että itkin, koska oli niin kova ikävä. En tietenkään näinä öinä nuku kovinkaan hyvin, mutta terapeuttini mukaan sen on mielen alitajunnan tapa työstää ajatusta ja vain hyväksi vaikka pahalta tuntuukin.

NEMK, varmaan tuo kuvailemasi "arpi" olikin hengitysputkesta, kuollessa kun veri painautuu painovoiman mukaan ja tulee noita lautumia niin nuo sairaalainstrumenttien jäljet voivat jäädä näkyviin, uskon, että isälläsi oli kuitenkin hengitysputki ainakin tuon kuvailemasi tapahtuman perusteella. Paha sanoa näin kaukaa, mutta varmasti noilla sairaalan toimilla on tuo selitettävissä. Miten muuten, tehtiinkö isällesi ruumiinavaus? Minun isälleni tehtiin, mutta tulosten valmistuminen kestää yli puoli vuotta, todella raastavaa odottaa tuloksia vaikka tiedän etteivät ne tuo mitään lohtua, voivat vaan jopa pahentaa oloa. Jotenkin vaan kaipaan vastausta vaikka pelkään syyn löytyvän alkoholimyrkytyksestä.

Arjen asioita olen saanut tehtyä vähän paremmin vaikka se on syylliseltä tuntunutkin, mutta jotenkin kun pidän itseni kiireisenä niin aika kuluu siinä samalla. Alkuviikosta saatiin remontti valmiiksi ja vuokralainen on jo muuttanut. Toisaalta helpottunut olo, koska olin viimeiset pari viikkoa äärimmäisen väsynyt; aamulla aikaisin töihin, sieltä remonttia tekemään ja tulin vasta myöhään illalla kotiin ja aamulla taas sama juttu. Olin jotenkin ihan yliväsynyt, koska en saanut nukuttuakaan kunnolla. Toisaalta taas nyt se tyhjä olo tuli, nyt on kaikki suurimmat hoidettu ja pitäisi vaan jatkaa. Tuntuu kyllä aika pahalta, että siinä isän asunnossa asuu nyt joku muu vaikka onkin meidän hyvä ystävä ja olen tähän järjestelyyn kovin tyytyväinen muuten. No, nyt pitäisi sen normaalin arjen alkaa, saa nähdä mitä tulee. Tänään oli papan uurnan lasku, joten kovin raskas päivä takana muutenkin. Siksi ajattelinkin tulla tänne vähän purkautumaan.

Minä myös tässä siivousurakan ohella tajusin, että isän alkoholismi oli paljon pahemmassa jamassa kun uskoin, joka puolella oli tyhjiä viinapulloja ja likaista, en voinut uskoa, että isäni asui näin. Olin jotenkin tullut isän olemukselle sokeaksi, vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen isän kunto oli viime vuosina romahtanut, hän mm. sai muutaman kerran kouristuskohtauksen vieroitusoireena ja sairastui diabetekseen, aina vaan lääkkeitä lisättiin ja hän hengästyi pienimmästäkin ponnistuksesta. Huomasin nuo kaikki kyllä, mutta en noteerannut niitä sen enempää, nyt kun sitä ajattelen niin olihan se oire huonompaan päin menosta. Mutta tosiaan, samalla tavalla kuin sinulla NEMK, se totuus iski vasta siivotessa. Isäni kotona ei mielestäni koskaan ollut likaista eikä sitä olisi uskonut alkoholistin asunnoksi, mutta nyt tämänhetkinen kunto kyllä kertoi, että isä oli huonommassa kunnossa kuin tiesin tai halusin uskoa. Jännää miten samoja asioita olemme kokeneet vaikka tuskinpa nämä hirveen harvinaisia kokemuksia ovat alkoholistien lapsilla, helpottaa vaan tietenkin kun koemme ne samaan aikaan.

Minuakin harmittaa kun muutamat ystävät eivät ole pitäneet yhteyttä, muutamasta en ole vieläkään kuullut vaikka tästä on jo kohta 3kk, en jaksa itsekään pitää sitten yhteyttä jos tälläisessä tilanteessa minut hylkäävät, mielenkiinnolla odotan milloin ottavat yhteyttä vai ottavatko ollenkaan. Ymmärrän tietenkin, että joitakin pelottaa jos eivät osaa sanoa mitään tai eivät tiedä mistä puhuvat, mutta mielestäni tosi ystävä olisi jo nyt voinut edes tekstata kuinka voin. Kyllä niitä tosi ystäviäkin on ja heistä sitten pidänkin kiinni kynsin hampain. Alkoholi ja biletys ei tosiaan maistu nyt enkä usko maistuvan vähään aikaan, en ole baareissa käynyt enkä tissutellut, minusta alkoholi vain pahentaa oloani surun hetkellä.

Miten NEMK parisuhteesi on kestänyt tämän kaiken? Asutko poikaystäväsi kanssa? Miten hän on ymmärtänyt ja tukenut sinua? Minulle tämä kaikki on aiheuttanut jonkinlaisen identiteettikriisin ja oma parisuhteeni on kyllä kärsinyt tästä. Poikaystäväni on kyllä yrittänyt parhaansa ja ollut kovin kiltti, mutta tahtomattani työnnän häntä pois, ahdistun jos hän on liian lähellä ja olen mieluusti yksin. Nyt kiireideni takia emme ole ehtineet edes nähdä juurikaan, toki soittelemme päivittäin, koska emme asu yhdessä. Olen vaan jotenkin niin väsynyt ettei energiani riitä kaikkeen ja jostain se aika ja energia on oltava pois, koska näitä suruasioita en voi työntää poiskaan.

Huhuh, tulipahan taas romaani, mutta sainpahan purettua itseäni, oli niin ahdistava päivä ja olo kamala, kylläpäs tää kirjottaminen kummasti helpottaa kun voi kirjoittaa avoimesti. Kiitos ja voimia taas tulevaan viikkoon!! 🙂🌻

Röllin tyttö,

Isä ja äiti erosivat, kun olin yhdeksän vuotias, että erosta tosiaan on kulunut jo 13 vuotta. Isä pyöri avioeron jälkeen melko paljon semmosissa piireissä, johon kuului melkeimpä kaikki paikkakuntamme juopot ja olin silloin sen verta nuori etten muista vaikka isällä siinä olisi joku nainen ollutkin, mutta ennen kuntoutukseen menoa isällä oli parin vuoden ajan suhde erääseen naiseen ja he asuivatkin yhdessä, mutta samaa menoa sekin oli, ryyppäämistä vaan. Tämän jälkeen ei minun tietääkseni isälläni ole ketään ollut eikä äidilläkään ole uutta suhdetta ollut. Mitenkäs teillä? Minuakin on nyt isän kuoleman jälkeen alkanut entistä enemmän kiinnostamaan isän menneisyys ja hänen nuoruutensa. En ole kuitenkaan asioista vielä kysellyt kovin paljon, juuri senkin takia, kun "haavat" ovat tuoreet. Kyllä senkin aika koittaa ja varmasti äitini osaa moniin kysymyksiin vastata. Mutta jotenkin vasta lähi-aikoina tai oikeastaan hautajaisten jälkeen olen ymmärtänyt, että varmasti äitini suree myös vaikka hänen asenteensa on ollut hieman kylmä.. Puhuimme kyllä veljeni ja hänen vaimonsa kanssa isästä ja hänen töistään, kun kävimme papereita ja kaikkia muita juttuja läpi, joita isä oli säilyttänyt. Lopuksi tuli vaan taas kovin surullinen olo, koska isä oli aivan älyttömän lahjakas piirtämään ja maalaamaan. Sekin kyky tavallaan meni sitten "hukkaan", kun alkoholi vei, se on kyllä sääli.

Niin olitkos sinä 23v? Perässä tullaan, lokakuussa tulee täyteen samat vuodet. Kyllä menee aika nopeasti, tajusin tossa juuri että isän kuolemasta on huomenna jo 2 kuukautta..

Vaikka tietenkään ei toivoisi kenenkään häviävän taistelua alkoholismia vastaan, niin kyllä se vaan lohduttaa, kun huomaa ettei ole yksin, niin moni muukin kokee tämän saman ja tietää mikä tuska on, kun lähiomainen on/on ollut alkoholisti. Tässäkin mennään samoilla linjoilla - olen myös tutkinut kuolemiseen liittyviä asioita ja ne kiinnostavat entistä enemmän. Varsinkin juuri isän kuoleman jälkeisinä päivinä etsin netistä paljon tietoa kuolemasta, että mitä siinä tavallaan "teoreettisesti" tapahtuu ja sitten mm. maksakoomasta sekä muista maksa ja munuais-sairauksista ja alkoholismista. Minua tavallaan helpottaa kaikki faktatieto ja minun on ollut pakko saada kaikesta isän kuolemaan liittyvästä tarkkaa tietoa, en ole halunnut missään nimessä jäädä pimentoon. Osa ihmisistä kun on sellaisia etteivät he halua tietää mitään vaan tavallaan antavat tuollaisten asioiden vaan olla.. Minä en pysty siihen. Yhtenä päivänä löysin itseni googlettamasta "mitä ruumiille tapahtuu".. Noh, se oli virhe, ihan kaikkea ei kannattaisi yrittää ottaa selville. Mutta jotenkin tuo ajatus isästä makaamassa kylmässä maassa puistatti ja se tuntui ihan hirveältä.. On niin vaikea hyväksyä ajatus, että isä vaan jonkin ajan kuluttua lakkaa olemasta, ei jää jäljelle kuin luut. Onko sinulla ollut samoja ajatuksia, vaikka isäsi taidettiin polttohaudata, eikö näin ollut? (Muistelin niin lukeneeni..) Näitäkään asioita ei tosiaan olisi tarvinnut miettiä, jos olisimme valinneet sen polttohautauksen, mutta olin itse sitä vastaan, joten päädyimme arkkuhautaukseen. Jotenkin tuo polttaminen ei tuntunut minusta hyvältä.. Jälkeenpäin mietittynä en tiedä kumpi olisi ollut parempi ratkaisu, koska isän ruumis kylmässä maassa on mietityttänyt minua myös paljon.. On kyllä niin vapauttavaa, kun saan tänne kirjoittaa nämäkin ajatukset, koska en viitsi niistä juuri yleisesti puhua.. Helpottaa 🙂

Sen olen huomannut isän kuoleman jälkeen, että olemme kaikki lapset (ja äitinikin) ottaneet tavallaan osamme tuossa mummosta huolehtimisessa. Mummoni pääsi kunnon palvelutaloon asumaan, jossa on muitakin vanhuksia ja on selkeästi paljon virkeämpi kuin ennen vaikka onkin usein surullinen isän poismenon takia. Hänen toinen poikansa huolehtii myös mummon asioista ja ollut suurena apuna järkkäämässä muuttoa ym. Mummon luona kun ei ennen viitsinyt kovin usein käydä, koska hänkin joi ja isä oli usein siellä humalassa. Ei ikinä siis tiennyt mitä odottaa vastassa, kun ovesta menee sisään. Nyt mummon juominenkin on jäänyt, koska asuu uudessa talossa, vaikka toki viinilasillinen silloin tällöin on sallittu ja ehkä jopa suositeltavaakin. Vaikka mummolla on ikää jo 92v on hän siihen nähden hyvässä kunnossa, kävelee melko reippaasti ja arkiset askareet sujuvat hyvin. Näkö ja kuulo vain ovat alkaneet heikentymään.. Haluaisin kyllä auttaa mummoa ja olla hänen kanssaan enemmän, mutta kun tuntuu ettei oma vapaa-aika riitä millään kaikkeen. Työ ja harrastukset vievät itseltäni niin paljon aikaa ja veljeni sai juuri toinen lapsen, joten nyt lähes kaikki pyörii tämän suloisen miehenalun ympärillä. Mutta yritän kyllä soittaa mahdollisimman usein ja käydä silloin tällöin. Minusta on kyllä tosi hienoa, että sinulla riittää aikaa ja tahtoa auttaa mummoasi, hän varmasti on sen tarpeessa. Hän on varmasti ollut kiitollinen saamastaan tuesta ja avusta? Onko mummollasi muita ihmisiä, ketkä auttavat/käyvät?

Tuo kertomasi itseasiassa tuntuu kovin järkevältä, se stressireaktio on tullut vasta sen kuoleman toteamisen jälkeen. Ja varsinkin minun tilanteessani, kun isällä tavallaan oli vielä toivoa, kun soitin ambulanssin.. En nimittäin antanut itseni ajatella, että isä kuolisi vaan toivoin parasta, vaikka kaikki merkit viittasivat muuhun. Juuri sen puhelun jälkeen, kun lääkäri soitti, että isä oli lakannut hengittämästä, on aikoja ja tapahtumia mistä en meinaa mitään muistaa.. Näin jälkeenpäin olen kovasti yrittänyt olla ajattelematta sitä mitä tuolloin isän kuolinpäivänä näin, koska olen vasta hiljattain tajunnut miten järkyttävä näky se oli. Silloin se ei tuntunut järkyttävältä, en tiedä miksi. Poikaystäväni nimittäin joutui poistumaan paikalta, koska häntä alkoi oksettamaan ja veljeni vaimo ei edes tullut ulko-ovea pidemmälle, ymmärrettävää tottakai, koska hän oli raskaana. Minä vain siinä seisoin ja tuijotin isää samalla kun näppäilin hätänumeroa. Ambulanssia odotellessakin minä vain istuin rauhallisesti ja katsoin isää.. Myöhemmin vasta tajusin tuon näyn kauheuden kokonaisuudessaan enkä kyllä toivoisi kenenkään muun löytävän läheisiään noin. Olenkin miettinyt myöhemmin, että eikö isä tajunnut että minä saattaisin löytää hänet noin tai kuolleena.. Eikö isä miettinyt sitä, että tottakai mummo soittaa meille jos jotakin tapahtuu.. Äitini ei osannut tuohon oikein vastata, hän sanoi vain, että ehkä isä ei ajatellut enää sen enempää, kivut olivat varmasti niin kovat. Tai ehkä isä ajatteli, että veljeni tulisi paikalle tai että ambulanssi miehet veisivät hänet suoraan ruumishuoneelle. Tuskin hän olisi halunnut minun näkevän tuota, mutta toisin kävi..

On todella surullista, että sukunne ovat riitautuneet. Onko tilanteelle tapahtunut mitään isän ja pappasi kuoleman jälkeen? Luulisi, että tuossa tilanteessa kukaan ei ainakaan teidän lapsien nähden/kuullen puisi asioita tms. Läheisen kuolema on muutenkin vaikea asia käsitellä. Olisiko sinusta sanomaan suoraan tuosta asiasta? Ettet tosissasi enää tässä tilanteessa jaksaisi kuunnella mitään mustamaalausta ym? Meillä ei varsinaisesti ole ollut mitään riitoja, äitini äiti oli eläessään melkoinen matriarkka, jos näin voi sanoa, ja tästä on joskus ollut jotakin haittaa, mutta ei minun korviini ole kyllä koskaan sen suurempia konflikteja kantautunut. Isäni sisko on myös alkoholisti enkä häneen ole moneen vuoteen pitänyt mitään yhteyttä ja olen jostakin kuullut, että isäni ainoa elossa oleva veli ei ehkä tykkäisi olla tekemisissä äitini tai hänen siskonsa eli tätini kanssa, koska hän ehkä osittain ajattelisi alkoholismin johtuneen heistä. Isäni veli (joka myös on kuollut) oli siis aikoinaan naimisissa äitini siskon kanssa. Mutta ei tästä sen enempää ole ollut puhetta eikä näitä mahdollisia syyttelyitä ole tuotu päivänvaloon.. Onneksi!

Minä en ole tosiaan nähnyt kuin yhden unen, jossa isä oli, mutta se ei liittynyt kuolemaan vaan tuohon väkivaltaan, jota isä kohdisti äitiin aikoinaan. Toisaalta olen helpottunut ettei asia ole tullut uniini.. Ainakaan painajaisena. Mutta voihan unet toki olla ns. parannuskeino ja toivotaan että ne auttavat sinua eteenpäin.

Kiitos muuten vastauksesta tuohon arpi-ihmettelyyni.. Olen nyt melko varma, että tuo painauma johtui putkesta, koska kun sain toiseksi viimeisen puhelun sairaalasta, lääkäri sanoi, että he antavat isän tavallaan hengitellä putken kanssa, kunnes sitten sekin loppuu.. Vai olisiko se ollut niin, että poistivat hengitysputken ja antoivat isän hengittää loppuun saakka omillaan.. Noh niin tai näin, putki hänellä kuitenkin oli ja se varmaan jätti jäljet, koska tuskin isän kuolemaa kukaan oli heti toteamassa. Toisaalta tuokin on tuntunut pahalta ajatukselta - isä yksin sairaalassa, "odottamassa" kuolemaa. Vaikka hän maksakoomassa olikin eikä tiennyt enää mistään mitään. Silti olisi ollut hyvä, jos joku olisi ollut hänen luonaan, en vaan itse kyennyt enää menemään sairaalaan.
Isälle ei tehty ruumiinavausta, koska kuolinsyy oli niin selvä, lääkärin ja minunkin mielestä.
Sain monen mutkan kautta vihdoin (ja onneksi) itselleni tarkan selosteen siitä mitä isälle tehtiin ambulanssissa ja sairaalassa, sitä lukiessa sai sitten viimeistään mielenrauhan siitä ettei mitään ollut tehtävissä ja mitkä kaikki syyt johtivat kuolemaan. Vaikka ei tuo isän poismeno yllättävää ollut, tai ainakaan siihen johtaneet syyt, halusin tarkkaan taas tapani mukaan saada selville kaiken mahdollisen. En osaa kyllä edes kuvitella kuinka rankkaa on odottaa syytä, puoli vuotta on pitkä aika 😞 Mutta osa siitäkin on jo takana.. Onko tuo alkoholimyrkytys kuitenkin se päällimmäinen syy mitä epäillään vai onko teillä tietoa edes siitä? On se kyllä inhottavaa, että joudutte noin kauan odottamaan. Oliko isäsi muuten missä, kun hän kuoli? Anteeksi, jos kysyn samaa asiaa, jonka olet jo kertonut.

On varmasti ollut rankka päivä tuo uurnan lasku, ehkä oli ihan hyvä päästä tänne sitten purkamaan ajatuksia. On kyllä todella ikävää, että teille tuli nyt kaksi menetystä näin lyhyen ajan sisällä, toivotaan että asiat pikkuhiljaa kääntyisivät parempaan suuntaan. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat tuolla, että tuntuu tyhjältä, kun asiat on saatu tehtyä. Toisaalta se tekeminen pitää kiireisenä ja on pakko ajatella jotakin muuta, sitten kun kaikki on tehty jää sellainen olo, että "mitäs sitten?". Vaikka toisaalta kokoajan pyrkii sitä kohti, että saisi kaiken tehtyä. Minäkin sain juuri viimeiset asiat tehtyä, kuolinilmoitus on nyt valmis ja julkaistaan tällä viikolla lehdessä, oli se vaan raskasta sitäkin lukea, kun vedos kilahti sähköpostiin. Tuntui oudolta lukea tietoja omasta isästä kuolinilmoituksessa. Isän vaatteetkin ovat lähestulkoon käyty läpi, äiti onneksi auttoi siinä, kun sanoin että on yllättävän raskasta katsella niitä. Siinä alkaisikin olemaan sitten kaikki tehtävät asiat..

Minulla on tismalleen samat ajatukset myös tuosta asunnosta ja muusta. Olin itsekin tavallaan tullut sokeaksi sille, mitä alkoholi teki isälle. Katselin viime kesänä otettua sukukuvaa veljeni häistä sekä muutaman vuoden takaisia kuvia isän veljen hautajaisista ja ero oli häkellyttävä. Veljen hautajaisten aikaan isä oli kuivilla ja niin hyväkuntoisen näköinen kuin vain voi olla. Sitten viime kesän kuvassa isä oli riutuneen ja vanhan näköinen, kuihtunut lähes olemattomiin.. En ymmärrä miten en nähnyt tätä kunnolla aikaisemmin, käsittämätöntä. Ja se asuntokin todella oli karmeassa kunnossa.. On aivan hirveää ajatella, että joku on asunut noin ja vielä oma isä. Aikaisemmin isän asunnot ovat aina olleet siistissä kunnossa, mutta nämä loppuajat hän tuskin edes välitti enää.

Nimenomaan tälläisinä aikoina ne tosi ystävät pompsahtavat esiin ja niistä, jotka todella ovat tukena ja auttavat ovat myös kiinnipitämisen arvoisia. Pistä infoa, jos tilanne ystäviesi kanssa muuttuu ja ottavat yhteyttä.. Ensi viikonloppuna menemme Keski-Suomeen poikaystäväni perheen ja sukulaisten luokse rippijuhliin, saas nähdä miten siellä asiaa käsitellään, luultavasti kyllä paremmin, koska he ovat vanhempia ja aika monia menetyksiä kokeneet itsekin. Uskon, että myös kaverieni nuori ikä vaikuttaa suhtautumiseen ja se ettei itse ole vielä kokenut suuria menetyksiä.

Parisuhteeni on kyllä kestänyt tämän hyvin, ollaan tässä oltu jo 4 vuotta yhdessä, nähty ja koettu kaikenlaista. Olemme asuneet kohta vuoden yhdessä enkä kyllä tosiaan tiedä miten olisin sen pahimman, isän kuoleman jälkeisen viikonlopun, yli päässyt jos hän ei olisi ollut tukenani. Se oli aivan hirveää.. Poikaystäväni on myös kokenut melko rankan elämän, hän on menettänyt isänsä, siskonsa ja parhaan ystävänsä, joten ei ainakaan ole tullut sellainen olo, että mitä sä siinä lohdutat, kun et mistään mitään tiedä.. Vaikka miehet ottavat nämä asiat eri tavalla kuin naiset, on se menetys aina menetys. Mutta ymmärrän hyvin myös sen, jos haluat olla yksin ja koet ahdistusta. Vaikka toinen yrittäisi lohduttaa parhaansa mukaan, ei sekään aina riitä, joskus sanat eivät ole oikeat tai minusta ainakin on tuntunut siltä joskus, että mikään mitä sanotaan ei auta, joten silloin on paha yrittää tehdä mitään. Toivon, että teillä asiat ajan myötä paranevat ja kärsivällisyys riittää odottamiseen.

Huh, johan sitä tekstiä taas kertyi ja aikaa vierähti. Kiitos, kun jaksat lukea
😀 Tässä nyt tuli ehkä vähän rankkaakin kirjotettavaa, mutta asiat on tuotava esille juuri sellaisina kuin ne ovat, ei tämä muuten helpota. (Ja sorit mahdollisista kirjotusvirheistä) Paljon paljon jaksamista!

NEMK,

En muista taas edellisiä kirjoituksiani olenko jo kertonut, mutta minäkin siis olin 9-10v kun vanhempani erosivat. Jännää, miten yhteen kokemuksemme osuvat! Isällä ei koskaan ollut "virallisesti" uutta naista, hänkin pyöri juuri noissa mainitsemissasi porukoissa, joistakin naisista joskus kuulin sanalla, mutta en sen enempää. Olen kyllä siitä täysin vakuuttunut, että isä rakasti äitiä loppuun asti. Äiti löysi uuden miehen alkoholistien puolisoille tarkoitetusta viikonloppureissusta, olen tästä katkera, koska vanhempani eivät tuolloin olleet vielä eronneet. Äiti ei koskaan puhunut/puhu edelleenkään, että suhdetta olisi ollut ennen isän muuttoa pois, mutta tiedän totuuden kuitenkin. Kaikkein pahinta on vielä, ettei kukaan meistä lapsista tule uuden miehen kanssa juurikaan toimeen. Hänellä on itsellään kaksi lasta, mutta on lasten äidistä eronnut kun lapset olivat tosi pieniä, joten hän ei oikein sopeutunut meidän lasten joukkoon ja oli aika ilkeä tuolloin. Äiti yritti parhaansa ja puuttui tilanteisiin, mutta suoraan sanottuna on aika tossun alla. Äiti on oikeasti TODELLA vahva persoona eikä todellakaan ole mikään tossu, sanoo kyllä asiansa jos niinkseen on, mutta tämän miehen kanssa käytös on aivan päinvastaista, en voi sietää sitä. Pahinta vielä on, että ko.mies on saanut äidin manipuloitua, että meidän lasten käytös (joka minusta oli ihan normaalia lasta) johtuu äidin lepsusta asenteesta (jota se ei ole). Nyt äiti syyttää itseään esim. siitä jos tulee riitaa kun joku pitää jalkoja sohvapöydällä. Onni tässä asiassa on se, että ko. mies asuu Turussa eivätkä he ole muuttaneet yhteen, joten edes arkipäivät voi vierailla äidillä ihan omana itsenään. Ahdistaa jos äiti lähtee nuoremman veljeni muutettua kotoa, en kyllä voisi antaa omia lapsiani (tulevia, sitten joskus) sen miehen hoitoon sen jälkeen, miten hän meitä kohteli. Hän ei ole väkivaltainen, mutta kovin tiukka monessakin asiassa ja arvosteleva. Nyt isäni kuoltua hän onneksi osasi käyttäytyä, olisin muuten varmaan räjähtänyt. En oikein koskaan vieraile äidillä jos tämä mies on siellä, vain jos on jotain juhlia/pyhiä tms, olen todennut, että näin on parempi ja helpompi. He menivät naimisiin vuosi sitten, en usko, että suhde kantaisi jos asuisivat yhdessä. Kuulostan varmaan tosi kylmältä, mutta en vain voi unohtaa niitä lapsuuden haavoja. Äidin kanssa välit ovat onneksi todella hyvät, hän on varmasti ns. "paras ystävä", toivottavasti vain pysyisi täällä Helsingissä kaukosuhteessa.

Juu, olen 23, loppukesästä täytän 24. Aika kyllä tuntuu menevän hirveän nopeasti nyt vaikka toisaalta tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. En yhtään ymmärrä, että on jo kevät.

Papan hautajaisten järjestäminen oli aika selkeää, koska papan toive oli tulla tuhkatuksi. Isän kanssa emme tienneet ja sovimme aluksi arkkuhautajaisista, ajateltiin, että helpompi kun on kerralla ohi. Puhuimme näistä asioista illalla veljieni kanssa ja tulimme kaikki siihen tulokseen, että arkun kantaminen oli liian raskasta (henkisesti). Minulle oli äärimmäisen kova pala ajatellakaan veljiäni kantamassa isän arkkua ja juuri tuota kuvailemaasi ajatusta, että isä on siellä kylmässä maassa. Ajattelin, että voisin vaikka kaivaa isä sieltä pois jos haluaisin. Seuraavana päivänä sitten soitin hautaustoimistoon ja vaihdoimme polttohautaukseen. Se oli myös jotenkin helpompaa vaikka isän tahtoa ei tiedetty, mutta, koska itsekin haluan ehdottomasti polttohautauksen. Ei ollut helppoa odottaa uurnankaan laskua, mutta koin sen siunauspäivän itsessään tarpeeksi rankaksi. En jotenkin uskalla vieläkään ajatella isän hautajaisia, siitä tulee niin kamala olo ja alan heti itkemään. Ehkä se on se ajatus, joka pitäisi kohdata, koska en millään tahtoisi uskoa isän olleen siellä arkussa vaikka totuuden tiedänkin. En voi edes uskoa kirjoittavani täällä isän hautajaisista, eihän se voi olla totta. Onko sinulla ollut tälläisiä ajatuksia?

Teilläkin tuntuu tuo alkoholi kulkevan suvussa vahvasti. Pappa ei enää viime vuosina juonut itseään kaatokänniin kuin silloin tällöin, mutta se kalta tai kaksi oli joka päivä saatava. Mummolla ei ole ongelmaa, mutta juo kyllä melko usein humalaan. Jos hän tietää minun tai jonkun muun tulevan niin on kyllä selvinpäin, mutta en millään pysty vahtimaan häntä joka päivä enkä haluaisi menettää enää yhtään sukulaista alkoholille. Mummo on kyllä huolissaan minusta kun vietän niin paljon aikaa siellä, mutta en vain voi jättää häntä nyt yksin. Mummolla on kyllä ystäviä, mutta heistäkin valtaosa juo ja juovat sitten yhdessä, en tykkää siitä. On myös sukulaisia, sisko ja veli. Mummon veljeältäkin muuten kuoli 5-kymppinen poika viime kesänä alkoholin vuoksi. Kyllä näitä menetyksiä nyt on tähän sukuun mahtunut.

Setäni on aina ollut aika tarkka juomisestaan, ei ole absolutisti ja juo kyllä jos siihen on aihetta, mutta ei muuten. On kai seurannut tarpeeksi kauan liian läheltä, mitä se tekee ihmiselle. En muista kerroinko jo, setäni liitettiin meidän tapaamisia valvomaan kun isä alkoi aina välillä olemaan humalassa myös meidän tapaamisten aikaan ja mummo lepsuili liikaa äidille ilmoittamisessa. Setäni on siis ollut meidän elämässä paljon ja hyvin läheinen, hänellä kun ei ole itsellään lapsia. Isäni, mummo ja setäni perustivat parikymmentä vuotta sitten kolme kahvilaa kahvilaketjuun ja pyörittivät niitä aikansa kunnes mummo jäi eläkkeelle ja isä ei enää voinut alkholisminsa takia tehdä töitä. Mummo ja isä omistivat kyllä edelleen osansa, mutta setäni alkoi hoitaa yritystä yksin käytännössä. No, nyt osahan kuuluu meille. Miten sinun isäsi työnteko onnistui? Ja miten teidän tapaamiset kun olit lapsi?

Tuo isäsi tilanne kuolinpäivänä on voinut tulla myös niin yllättäen, että hän ei ole ehtinyt miettiä sen enempää, on vain lyyhistynyt siihen sohvalle. Puhuiko isäsi vielä jotain sinulle? On kyllä todella harmi, että olet joutunut isäsi näkemään tuossa tilassa, tuskin isäsi sitä olisi halunnut, kaikkea vaan kun ei voi tietää tai suunnitella itse. Muistatko sen laulun "Mä voin suunnitella mun koko elämän, vaimon ja viran ja talonkin, Mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin"?

Ehkä tuo mustamaalaus on vähän helpottanut, kukaan ei jaksa kaivella vanhoja ainakaan nyt. Mummo vaan on kovin katkera tuosta avioerosta ja hänestä äiti teki kaiken kiusallaan. Mutta en jaksa välittää, olen kuunnellut tätä koko lasuuteni, kai siihenkin turtuu. Se on kuitenkin minun äiti ja minun isä sanoi kuka mitä tahansa.

Ymmärrän hyvin tuon tunteesi kuolemaa odottavasta isästä sairaalassa, minulle kävi sama papan kanssa. Pappahan siis leikattiin (lonkkaleikkaus) ja taisi mennä noin viisi päivää siitä kun hän sai keuhkokuumeen. En ehtinyt leikkauksen jälkeen käydä pappaa katsomassa kun muutaman kerran, hän kuulemma jopa kyseli, missä olen kun tein töissä pitkää päivää enkä ehtinyt käydä. Viimeisenä päivänä menimme käymään ja pappaa ei enää saatu hereille, hengitti kyllä itse, mutta todella raskaasti. Ärsytti kun yksi hoitaja vielä kävi sanomassa, että pappa on vain väsynyt kun on keuhkokuume vaikka näkiväthän sen kaikki, että huonosti käy. No, mummo sai hysteerisen itkukohtauksen ja jouduimme lähtemään kun häntä alkoi ahdistamaan. Harmittaa, koska olisin halunnut olla papan luona. Ja harmittaa kun en viimeisinä päivinä ehtinyt käymään. Pappa vielä viimeisinä päivinä sanoi, että olen ihan mestarisarjaa vierailuissa kun käyn niin usein. Huumorintajua riitti aina, onneksi.

Tuo alkoholimyrkytys on ihan oma epäilyni, ei poliisilla ole mitään hajua kuolinsyystä tai ei ainakaan ole sitä kertonut. Ruumiinavauksessa ei ole mitään selkeää löytynyt, kaikki infarktit ja vuodot jne näkyisi kyllä heti, mutta nyt joudutaan odottaman myrkkyseulaa ja labratuloksia. Harmittaa kun poliisi puhui moneen kertaan lääkkeistä, joita löytyi isän kotoa, en ikimaailmassa usko isän tehneen itselleen mitään tahallaan ja kaikista kamalin kuolinsyy olisi jos isä olisi vahingossa ottnut liikaa lääkkeitä. En kyllä yhtään ihmettele tuota epäilystä, isän kotoa löytyi tosi paljon lääkkeitä, mutta luulen sen johtuneen siitä, että isä haki niitä isot satsit kerralla ja ilmeisesti on sitten ollut niin huonossa kunnossa kun niitä löytyi vähän joka puolelta.

Isä oli siis istunut rapussa kun naapuri oli hänet löytänyt ja yrittänyt saada kotiin, mutta ei ollut onnistunut ja soittanut hätäkeskukseen. Eihän ne lähetä ku poliisin kun on päihtyneestä henkilöstä kyse. Kun poliisit tuli niin isä maksa kyljellään alatasanteella ja oli eloton. Poliisit tuli 7min puhelusta ja alkoivat heti elvyttämään ja tilasivat ambulanssin. En tiedä kauanko yrittivät, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Sitten tuli rikos- ja väkivaltayksikkö tarkistamaan ettei ole kyseessä rikos ja meni sitten mummolle. Tuo puhelu sieltä oli aivan kamala, se pyörii mun päässä joka päivä ja saa mut aina itkemään.

Ärsyttää kun tämä kyseisen naapurin vaimo on henkisesti sairas ja oli siinä paikalla silloin ja levittelee nyt tätä juttua koko taloyhtiölle ja vielä ihan omaa versiotaan. Sellanen kunnon naapurikyylä. Ärsyttää kun ei tajua pitää suutansa kiinni ja antaa omaisille sururauhaa. Nytkin kun rempattiin siellä niin kävi melkeen joka kerta kysymässä jotain tai muuten vaan urputtamassa.

Varsinkin tuo kirjoittamasi osuus tyhjästä olosta ja tuosta isän kuolinilmoituksen lukemisesta, ihan kun olis omasta suusta, en sitä osaa paremmin kuvata.

Taas kerran ymmärrän tasan tuon sokeaksi tulemisen, nyt vasta jälkeen päin tajuan kuinka pienestä isä hengästyi ja kuinka vaikea hänen oli kävellä esim.ylämäkeä. Lisäksi isä sai viime vuosina muutaman kouristuskohtauksen ja sairastui diabetekseen, onhan tuo kaikki ollut oireita huonompaan päin, miten en ole voinut tajuta sitä silloin?

Hienoa, että poikaystäväsi on ollut noin tukeva, kyllä se parisuhde kestää kaiken jos on kestääkseen. Jos ei kestä niin ei se olisi sitten sen arvoista. Itse asuin äidillä kaksi viikkoa isän kuoleman jälkeen, päiväthän meni mummolla. Harmi, että poikaystävälläsi on ollut noin rankkoja menetyksiä, mutta hän on varmasti ollut sinulle parasta tukea, vertaistuki on sitä parasta kyllä ehdottomasti. Saanko kysyä, että mitä poikaystäsi isälle, siskolle ja ystävälle tapahtui? Osuit muuten taas kuin nyrkki silmään tossa "mitäs siinä lohdutat kun et mitään tiedä". Tiedän, että poikaystäväni tarkoittaa vain hyvää eikä ikinä haluaisi minulle pahaa, mutta eihän sitä voi ymmärtää jos ei tiedä. Välillä tuntuu vaan etten saisi enää ahdistua tai olla surullinen/masentunut kun tätä on jo jauhettu niin paljon.

Älä turhaan pyytele anteeksi jos kysyt jotain asioita uudestaan, en itsekään muista, mitä olen jo kirjoittanut!

Huh, tulipahan taas tekstiä, mutta helpottihan taas! Kiitos taas ja paljon paljon voimia!

Röllin tyttö,

On se jännä miten samoja kokemuksia/ajatuksia meillä on.. Tuo ikäkin, kun vanhempamme ovat eronneet. Ja joskus kun luen kirjotuksiasi tuntuu, kuin olisin kirjoittanut ne itse, koska olen ajatellut ihan samoja juttuja tai tuntenut samoin. Minäkin ajattelen niin, että isä rakasti äitiä aina ja myös toisinpäin. Jos ei olisi ollut alkoholia ja väkivaltaa, niin he eivät olisi eronneet. En kyllä ikinä toivonut vanhempieni palaavan enää yhteen, koska minulle tuo ero oli suuri helpotus. Lähes joka toinen ilta sain olla välissä yksinään, kun vanhemmat sisarukseni olivat jossakin. Pelkäsin myös jatkuvasti noita tilanteita, että taasko alkaa väkivalta, kun isä otti kaljaa. Se oli kyllä kamalaa.. Olin ollut tosi pienestä asti, niin kauan kuin vain muistan, kaikissa tappeluissa välissä. En vaan voinut lähteä pois tai paeta muualle ja jättää äitiä yksin koska pelkäsin isän hakkaavan hänet kuoliaaksi. Siksi tuo päivä, kun muutimme pois, oli minulle suuri helpotus. Näin kaksi vuotta tuon jälkeen vielä painajaisiakin.. eikä ihme, väkivaltaa oli niin usein ja niin monta vuotta. Aina kun suljin silmät muistin vaan nuo tilanteet. Edelleenkin tekee pahaa muistella niitä. Oli lapsuudessani toki paljon hyviäkin juttuja ja aina kun isä oli selvinpäin oli kivaa, mutta nuo negatiiviset jutut ovat päällimmäisenä mielessä. Isä toi aina kukkia tappelun jälkeisenä päivänä, sekin osoitti jo sen, että alkoholi oli se joka isän laittoi riehumaan. Isä oli muuten luonteeltaan hyvin kiltti ja ihana ja tiesin, että hän välitti meistä.

On ikävää ettette tule toimeen äitinne uuden miehen kanssa. Kuulostaa kyllä pahalta tuo jos äitisi uusi mies on manipuloinut äitiäsi ja on saanut hänet syyttämään itseään joistakin asioista. Onko äitisi puhunut sinulle yhteenmuutosta? Tai oletko sanonut hänelle näitä asioita, joista kirjoitit tänne? On inhottavaa, jos näkee kuinka toista viedään kuin pässiä narussa ja kyseinen henkilö ei itse sitä ymmärrä. Eikä tuo kirjotuksesi saa sinua vaikuttamaan kylmältä, ymmärrän hyvin pointtisi, koska voisin itsekkin olla samassa tilanteessa. Toisaalta olenkin siitä onnellinen ettei äidillä ole ollut ketään uutta miestä, mutta jos sellainen olisi tullut - enhän minä siihen mitään olisi voinut sanoa. Kaikilla on oikeus olla tai edes yrittää olla onnellinen. Toivottavasti tuo mustamaalaus suvussanne myös lakkaa kokonaan jatkossa.. Tai ei ainakaan kantaudu sinun korviisi.

Meillä tosiaan äiti ja veljeni olivat sitä mieltä, että tuhkaus olisi parempi vaihtoehto, mutta aika nopeasti he huomasivat minun olevan ajatusta vastaan. En vaan voinut hyväksyä ajatusta, että isä poltettaisiin. Tämän takia olenkin sanonut, että toivoisin jokaisen itse jättävän tiedon millaisen hautauksen haluaa tai laittavansa sen testamenttiin tms, ettei omaisten tarvisi päättää sitä. Itselleni se oli jotenkin vähän vaike asia päättää, varsinkin kun aikaa sen päättämiseen ei ole kovin paljon. Olen muutenkin vielä luonteeltani sellainen asioiden pohtija ja päätösten tekeminen on joskus hankalaa. Saatan kaupassakin miettiä monta minuuttia kumman jäätelön otan - suklaan vai lakritsin.. Enkä vaan osaa sitäkään päättää 😀

Minulle on tullut myös mieleen hautauksen jälkeen tuo, että kaivaisin isän ylös sieltä.. Ja olen miettinyt kaikkea, että miltä hän näyttää nyt ym. Kaikkea sellaista mitä ei olisi tarvinnut miettiä, jos olisi valinnut polttohautauksen. Kaikkia ihmeellisiä asioita sitä ihmismieli pohtii. Vaikka olen aikaisemmin menettänyt sukulaisia (mummo, pappa, mummon sisko, setä) en ole ikinä miettinyt mitään tälläistä. He ovat vaan olleet siellä haudassa ja piste. Nyt sitten isän kuoltua, päässä on pyörinyt vähän väliä ihmeellisiä kysymyksiä ja ajatuksia. Ja se ajatus isästä siellä maan alla, yksin.. se on kamala ajatus. Vaikka tiedän että isä on kuollut eikä hän tunne/tiedä mitään, silti se tuntuu todella pahalta. Joskus mieleeni on juolahtanut niinkin tyhmä ajatus, että mitä jos isä heräisikin, jos hän ei olisikaan oikeasti kuollut ja on sitten siellä monen metrin syvyydessä. Vaikka näin käy vaan elokuvissa ja tuokin on tyhmä ajatus, niin ei niille voi mitään, ajatuksia vaan tulee monenmoisia. En minäkään halua mielelläni ajatella isän hautajaisia, mutta silti nekin pyörivät päässä silloin tällöin. Kyllä se vaan niin on, että ne ajatusmöröt täytyy kohdata, että ne voi joskus jättää taakseen. Siihen voi mennä aikaa, että pystyt puhumaan/miettimään isäsi hautajaisia, mutta se ei haittaa. Eikä siinäkään ole mitään pahaa vaikka ne itkettäisivät pitkänkin ajan jälkeen, itsellänikin on jatkuvasti pala kurkussa, kun mietin kaikkea isään liittyvää. Olen itsekseni käynyt joitakin vaikeita ajatuksia läpi ja sanonut myös asioita ääneen, vaikka kukaan ei olisi kuulemassa. Sekin helpottaa. Nyt pari päivää sitten, kun leikkasin irti lehdestä isän kuolinilmoituksen, oli todella omituista, kun tajusin, että oikeasti olen tehnyt kuolinilmotusta ja järjestänyt hautajaiset omalle isälleni.. minun omalle isälleni, joka on kuollut. Nämä tosiasiat ja konkreettiset todisteet isän kuolemasta herättää usein sellasen ajatuksen, että hei isä on oikeasti kuollut. Vaikka sen tietää, en osaa sitä sisäistää. Tuskin sisäistän koskaan. Voi johtua siitäkin, kun joskus meni kuukausiakin että nähtiin ja viikkoja, jolloin ei soiteltu ollenkaan, tämän takia voi olla vaikeaa ymmärtää, että isä on oikeasti poissa 😭

Alkoholismia on tosiaan meilläkin suvussa, isän puolella. Mummoni tosiaan myös joi, nykyään kyllä harvemmin, kun hän on muuttanut sinne palvelutaloon. Mummolla ja papalla oli yhteensä viisi lasta, isällä oli siis kolme veljeä ja yksi sisko. Kaksi heistä on siis kuollut alkoholin aiheuttamiin syihin ja yksi kuoli jo ollessaan nuori - syytä en nyt muista. Myös isän sisko juo todella reilusti, saa nähdä koska tulee taas uudet hautajaiset :/ Eli siis vain yksi isän veljistä on pysynyt raittiina, onneksi edes hän. On varmaan kurjaa, kun menettää täysin sisaruksensa alkoholille. Jotenkin tuntuu niin turhalta, että ihmisiä kuolee alkoholin takia.. Itse aiheuttavat kuolemansa.. ja minkä takia.

Isällä oli kaksi firmaa, kun olin pieni. Meillä meni taloudellisesti todella hyvin ja asuimme isossa omakotitalossa. Firmat kuitenkin lopetettiin ja kun talokin myytiin eron jälkeen, isä joutui kuittaamaan ystäviensä takaamia lainoja. Sinne (ja alkoholiin) ne rahat sitten hävisivätkin. Sen jälkeen hän ei paljon töitä tehnyt, muuta kuin maalasi ja piirsi, siinä hän oli todella taitava. (Hänellä oli joskus aikoinaan pari näyttelyäkin) Kuntoutuksen jälkeen hän oli töissä eräällä pajalla, mutta joutui sielläkin lopettamaan. Isän työnteko oli vähän vaikeaa sen jälkeen, kun hän joutui onnettomuuteen. Isällä meni jalka, kun hän jäi auton alle pyörällä - kännissä tietenkin. Ja miten ironista onkin se, että autoa ajanut mies oli yli promillen humalassa. Hän ei kuitenkaan saanut rangaistusta, koska isä oli kääntynyt auton eteen niin yhtäkkiä ettei kuski olisi selvinpäinkään pystynyt estämään onnettomuutta. Tässä oli kuitenkin mukana varmaan vähän juopon tuuria, koska isälle olisi voinut käydä todella pahasti. Hän lensi pyörän selästä yli kymmenen metrin matkan. Jalka tietysti vaurioitui pysyvästi, mutta olisi siinä voinut käydä pahemminkin.

En oikein muista juuri siitä ajasta, että miten tapaamiset ovat menneet, mutta ei niitä kukaan valvonut ja sain käydä isän luona (milloin missäkin) lähes aina, kun halusin, oli hän humalassa tai ei. Äidilleni määrättiin kuitenkin yksinhuoltajuus, joten asuin hänen kanssaan.

Harmi, ettet pappaasi päässyt katsomaan vaikka halusit, hän kyllä varmasti tiesi, että olisit halunnut olla paikalla ja tiesi välittämisestäsi. Toivottavasti et tunne syyllisyyttä tästä!
Toivon kyllä todella, että isäsi kuolinsyy selviää pian, tuo on varmasti ihan kamalaa, kun joutuu vaan odottelemaan ja arvailemaan. Voiko käydä myös niin, että tarkkaa syytä ei vain saada selvitettyä? Harmi myös tuo isäsi naapuri, se on inhottavaa, jos ei osaa antaa rauhaa omaisille ja vielä levittelee asioita, jotka eivät ole totta.

Muistan tuon laulun, totta joka sana.. Isä oli minun mielestäni siis ollut mummolla jo pari viikkoa ja melko huonossa kunnossa. Mummo itse soitti minulle sitten silloin kuolinviikon maanantaina ja sanoi, että olisi hätä että pitäisi lääkkeitä saada. Kuulin, että mummo oli humalassa, joten en ottanut asiaa niin todesta.. Isä soitti sitten perään ja sanoi, että ei täällä mikään hätä ole, että mummo olisi halunnut vaan jonkun hakemaan alkoholia, mutta että hän lähtee hakemaan ne lääkkeet ettei minun tarvitse tulla. Eli hän tavallaan esteli minua tulemasta enkä kyllä todellakaan arvannut, että loppuviikosta isä kuolee.. Hän kyllä sanoi, että on selkä kipeä ja liikkuminen on vaikeaa, mutta enpä osannut ajatella, että isä tekee kuolemaa. Sen jälkeen emme puhuneet ja kun sitten perjantaina saavuimme mummon pyynnöstä asunnolle, isä oli jo maksakoomassa eikä tajunnut enää mitään. Äiti sanoi, että isä on aivan varmasti tiennyt olevansa huonossa kunnossa, muttei ole halunnut lähteä sairaalaan ja on estänyt mummoa soittamasta ambulanssin. En tiedä kuinka nopeasti ihminen alkaa kellastumaan, kun maksa on mennyt, koska ihan keltainenhan isä oli kun hänet löysimme.. Mutta jos tuo kellastuminen on tapahtunut jo aikaisemmin, niin onhan isä sitten tiennyt, että loppu on lähellä. Emme kukaan olleet nähneet häntä yli pariin viikkoon, paitsi mummo, joten on vaikea sanoa, mutta uskoisin että varsinainen koomaan joutuminen on tapahtunut joskus ke-pe välissä. En kyllä ikinä unohda sitä näkyä enkä sitä ääntäkään, jota isä piti.. Luulin tosiaan, että hän kuorsaisi, mutta ns. kuoleman korinaahan se oli. Tuo ääni ei häviä päästäni millään.

Olisin itsekkin isän kuoleman jälkeen varmasti mennyt edes yöksi tai pariksi äidilleni tai veljelleni, jos olisin asunut yksin. Ei paljon kyllä huvittanut yksin olla noina aikoia ja olen kyllä ikuisesti kiitollinen poikaystävälleni kaikesta tuesta. Myös hänen sukulaisensa Keski-Suomessa ovat olleet ihania ja tukenani. Juuri viikonloppuna kävimme siellä keskustelua asiasta.. Poikaystäväni isä ampui itsensä, kun hän oli kolme, joten ei paljon tapahtumasta tai isästään muista. Hänen siskonsa kuoli syöpään ollessaan 17 ja kaveri menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa. Että surua on ollut siinäkin perheessä kyllä.

Minulla on ihan samanlainen olo, etten saisi asiasta puhua - onhan siitä jo 2 kuukautta, mutta kun olen tämän asian sanonut ääneen, on vastauksena ollut, että tottakai saat puhua. Välillä tämä kaikki tuntuu vaan niin oudolta, ei oikein aina meinaa ymmärtää, että isäni oikeasti on kuollut. Joskus se iskee tajuntaan yhtäkkiä, ihan niin kuin en muistaisi koko asiaa.

Kiitos taas kaikesta ja jaksamista, jään odottamaan vastausta 🙂

NEMK,
Sama juttu (taas) meilläkin, en kokenut avioeroa huonona juttuna vaikka meillä ei ollutkaan väkivaltaa, mutta jatkuvat riidat ja ainainen pelko siitä, millaisessa kunnossa isä tulee kotiin, oli jokapäiväistä elämää. Kurjaa, että väkivalta kuului noin isona osana elämäänne, kuinka pahaa se oli? Kuinka pahasti äistisi sai "turpaansa"? Tai koskiko väkivalta myös teitä lapsia? Taisi sisaruksesi jossakin vaiheessa jo muuttaa poiskin? Tuo on kyllä harmi, miten usein väkivalta kuuluu alkoholismiin, me olimme onnekkaita ettei kuulunut, mutta todella harvoin näin on. Muistan kyllä kerran kun isä oli humalassa ja äiti ja isä riitelivät, kun isä löi nyrkillä äidin pään vierestä seinään. Äiti sanoi aina ettei isi olisi häntä lyönyt, en ole koskaan kysynyt äidiltä onko käynyt jotain, josta en tiedä. Avioliiton loppuvaiheessa äiti lähetti isän aina mummolle kun tuli kotiin humalassa. Ihmetyttää niin kun nyt teidänkin tapuksessa, että, miksi ihanat ja mukavat ihmiset pilaavat elämänsä alkoholilla? Meidänkin isä oli selvinpäin maailman paras isä ja kaikki aina sanoivat, että hän on niin mukava ja kiltti.

Äiti on uudessa suhteessan aika takki auki-tilanteessa vielä, tätä samaahan on jatkunut jo yli 10 vuotta. Yhteenmuuttoa ei ole tarvinnut miettiä niin kauan kuin joku meistä asuu vielä kotona. Olen kysellyt asiasta äidiltä ja hän on sanonut ettei tiedä, mitä tekee kun me olemme täällä ja jos on jo lapsenlapsiakin sitten. Pahoin vaan pelkään, että jos niitä lapsenlapsia ei ole kun nuorin veljeni lentää pesästä (nyt jo 18) niin eiköhän se ukko saa äidin manipuloitua sinne, koska hän ei ikinä muuttaisi Helsinkiin kuulemma. Äiti ja hänen miehensä vaan ovat niin erilaisia, että en usko suhteen kantavan jos asuisivat yhdessä, nyt se toimii kun eivät näe koko ajan. Olen äidille sanonut noista asioista varsinkin nyt kun nuorin veljeni on äidin kanssa yksin ja saa kaiken loan niskaan yksin. Olen kyllä veljelle sanonut, että voi tulla aina minun luokseni yöksi jos jotain käy, soittaa vain niin haen. Äiti on sanonut ottavansa asian puheeksi, mutta ei mikään muutu. Mielestäni miehen asenteesta kertoo paljon myös se, ettei hän juurikaan ole tekemisissä omien lastensakaan kanssa joidenkin riitojen vuoksi. Ja vaikka äiti puhuisi asiasta miehelleen, siltihän se on äidin vika kun on meidät niin huonosti kasvattanut. Onneksi kuitenkin välit äitiin ovat todella hyvät ja siellä voi käydä viikolla. Olen ajatellut, että tärkeintä on, että äiti on onnellinen, ei se ole minun suhteeni vaan äidin. Harmittaa vaan, koska tiedän, että äiti saisi niiiiiin paljon paremmankin.

Mitä ajattelet isäsi hautajaisista nyt? Hyväksyisitkö nyt polttohautauksen? Mikä siinä tuntui pahalta? Itse olen jo kauan sitten sanonut kaikille, että minut on poltettava, mummoni taas kun on ortodoksi, pitää haudata arkussa ja siunaus vieläpä tehdä arkku auki. Kunnioitan tietenkin hänen tahtoaan ja hyvä näin. Miten itse haluaisit tulla haudatuksi?

Voi NEMK, et usko, mutta itsekin ajattelin silloin hautajaisia järjestellessä, että, mitä jos isä herää siellä arkussa. Vaikka tiedän, ettei se ole mahdollista, mutta mieleni ei vain hyväksynyt sitä. Jotenkin nyt lohduttaa kun papan uurna haudattiin ihan isän viereen, ovat nyt siellä yhdessä eikä tarvitse pelätä. Sinnehän me kaikki aikanamme menemme.

Ymmärrän hyvin tuon epätodellisen tunteesi esim. kuolinilmoitusta lukiessa, meilläkin kun saattoi olla vikkoja kun ei soiteltu ja kuukausia kun ei nähty. Ehkä nyt vasta tulee se tunne, että hei NYT on outoa kun ei ole kuulunut yli 3kk mitään, nyt se tyhjä tunne on ja itkettää kyllä todella usein 😭 Miten on, kuinka olet viime aikoina pärjännyt syyllisyydentuntojesi kanssa? Omani ovat ja pysyvät, mutta ovat ehkä vähän syrjäytyneet surun ja ikävän tieltä, ennemminkin itkettää kun en enää ikinä näe isää tai pappaa. Viime viikkoinakin vasta olen alkanut ymmärtämään, että olenhan menettänyt myös papan. En millään kyllä saa vieläkään tätä kaikkea mahtumaan päähäni ja koko ajan on sellainen epätodellinen olo. Välillä vaan tulee niin hirveä ikävä eikä sille voi tehdä mitään, ja sitten kun miettii ettei oikeasti enää ikinä näe niin alkaa ahdistaa, ihan kuin istuisi tosi syvässä ja tosi isossa kaivossa eikä siellä ole tikkaita.

Muuten, joskus kun sinulla on aikaa, katsopa sellanen video; laita googleen suru on pitkä matka, sieltä pitäisi löytyä linkki yle arkistoon. Se on tosi vanha dokkari, mutta itse ajattelin sen naisen tarinan kuultuani, että jos hän on tuossa, elossa ja puhuu tuosta tapahtumasta niin kyllä minäkin vielä selviän. Hänen kohtalonsa oli kyllä pahimmasta päästä. Ja varo! Mä ainakin itkin koko 50min! Mutta lohdutti vähän..

Joo, tosiaan tuntuu kulkevan alkoholi teilläkin, ikävää kun noin monen ihmisen on pitänyt kuolla noin turhasta syystä. Miten se yksi setäsi, joka ei juo, kuinka läheisiä olette?

Miten äitisi tuolloin reagoi isäsi alkoholin käyttöön silloin kun sinä olit vierailulla? Halusitko nähdä isää vaikka hän olisi humalassa? Meillä oli niin tiukka linja kyllä ettei saatu nähdä jos isä oli humalassa, enkä oikeastaan halunnutkaan, en halunnut nyt aikuisenakaan. Ei se sössöttävä ja hoiperteleva mies ollut minun isänä, isä oli siellä alla.

Yksi ystäväni, jonka isä kuoli äkillisesti ystäväni ollessa 15, hänen isäsnsä kuolinsyy ei koskaan selvinnyt, isä vain kuoli. Ruumiinavausraportissa oli kuulemma vain muutaman arvauksen lista, ensimmäisenä rytmihäiriö->ei jää jälkiä. Voihan toki sydänkin vain yksinkertaisesti pysähtyä ilman syytä, tosin tämä aika harvinaista, yleensä siinä on syynä joku rytmihäiriö. Mutta joo onhan tuokin mahdollista, en vain tiedä, mikä olisi pahinta, mitä pelkäisin. Ehkä se, että isä olisi vanhingossa ottanut lääkkeiden ja alkoholin yliannostuksen. Poliisihan sanoi heti, että erittäin kovassa humalassa oli, että sen vuoksi pelkään itse sitä alkoholimyrkytystä. Hyvä puoli tietenkin on, että toivottavasti isä oli niin humalassa ettei tajunnut mitään. Toisen ystäväni (hän oli noin minun ikäinen kun hänen isäsnsä kuoli 4-5v sitten) isä löydettiin kotoolta ja oli ehtinyt olla jo kesähelteellä tovin siellä, joten kuolinsyy ei selvinnyt, koska ruumis oli jo niin pahasti mädäntynyt kun se löydettiin. Onneksi mitään tälläistä ei ollut meillä. Hänenkin isänsä oli alkoholisti ja hän kyllä kamppailee näiden ongelmien kanssa edelleen ja saa siihen apuakin. Häneltä muuten kuoli viikko sitten eno, joka oli hänelle kuin isä kun oma isä ei sitä ollut koskaan. Nyt minun pitäisi jaksaa tukea myös häntä niin kuin hänkin on tukenut minua, tottakai tuen, mutta pelkään etten ole tarpeeksi hyvää tukea kun olen itsekin vielä niin rikki.

Minunkin isä soitti kolme päivää ennen kuolemaansa ja pyysi hakemaan tupakkaa, koska oli itse kipeä. Tuo kipeänä oleminen oli yleensä aina isän tekosyy saada joku ostamaan tupakkaa kun omat rahat olivat loppuneet tai halusi käyttää ne viinaan. En siis ottanut sitä tosissani ja koska minulla oli mummon koira hoidossa, joka oli juuri leikattu ja kauluri kaulassa, en voinut lähteä. Harmittaa, että tämä jäi viimeiseksi puheluksemme ja miksen ottanut tälläkertaa tosissani sitä, että isä sanoi olevansa kipeä? Jos se oli merkki johonkin? Olisinko tajunnut sen kun olisin mennyt paikalle?

Maksakoomahan voi kehittyä hiljalleen, luultavasti isäsi oli sairastanut maksan vajaatoimintaa jo vuosia. Kellastuminen voi alkaa tosiaan vaikka jo päiviä aikaisemmin, mutta mahdollisesti tuona kuolinpäivänä maksa on antanut lopullisesti periksi ja sen vuoksi tuo kellastuminen on ollut niin rajua. Voisithan kysyä tuota vaikka joltain lääkäriltä joskus kun käyt jos se painaa mieltä? Tuo kuvailemasi korina on todella tyypillistä. Äitini äiti kun metti miehensä sydänkohtaukseen omaan sänkyynsä, kuvaili myös, että kun se korahti ja sitten lakkasi hengittämästä. Harmi kun olet sen joutunut kuulemaan, mutta voithan yrittää sen mielessäsi kääntää, että isä vain kuorsasi ja nukahti? Jos se yhtään lohduttaisi. Yleensä tuollainen korina ei enää ole oikein hengittämistä, että uskon isäsi olleen jo muissa maailmoissa ja toivottavasti kivuton. Teillehän se on ikävää, mutta on ajateltava sitä isäsi kannalta, ehkä hän ei enää tuntenut kipua siinä vaiheessa.

Hienoa kun olet saanut tukea kotona. Oletko miettinyt sitä kriisiterapiaa? Vai oletko kokenut läheistesi antaman tuen riittäväksi? Jos yhtään tuntuu niin rohkaisen kyllä hakemaan kriisiapua, ulkopuolinen näkee asiat niin eri perspektiivissä. Ei se mitään anna jos ei otakaan, voihan sitä kokeilla ja lopettaa jos siltä tuntuu. Oletko saanut nukuttua? Entä näetkö jo unia isästäsi?

Kiitos vastauksestasi ja paljon voimia tulevaan viikkoon! Jään myös odottelemaan vastausta 🙂🌻

Moikka taas!

Pakko heti alkaa hääräilemään kirjotuksen parissa. Odotan aina, kun kuuta nousevaa, että tänne ilmestyy uutta tekstiä! Tosin itsellä saattaa mennä sinne parikin päivää tän väsäämisessä, täytyy niin kovasti keskittyä aiheeseen ja kaikkia juttuja/tuntemuksia ei ihan muutamaan riviin mahdutetakkaan 😉

Alotetaan nyt sillä, että eilen oli raskas päivä. Kummipoikani täytti tänään 3v (eli veljenpoikani) ja sitten la-su oli juhlat, paikalla oltiin molempina päivinä. Synttärit nyt ei tietenkään olleet raskaat, päinvastoin, mutta en vaan voinut olla miettimättä mistä kaikesta isä jäi paitsi. Hän ei ollut paikalla synttäreillä eikä ehtinyt nähdä toista lastenlastaan, joka on nyt kaksi viikkoa vanha. Surua aiheutti myös kummipojan kirja, johon on laitettu kaikki syntymästä asti. 2-vuotis juhlien kohdalle isä oli kirjottanut jotenkin näin, että"monia hyviä ominaisuuksia/luonteenpiirteitä omaava pieni miehen alku, jolla on mahdollisuudet mihin vaan, innolla jään odottamaan, mitä hänestä tulee - pappa."
En tiedä miltä se muista tuntui, mutta minusta oli surullista lukea sitä. Veljeni vaimo on myös kyllä sanonut, että veljeni olisi tuntenut surua samasta asiasta, kun pappa ei ole enää lasten elämässä. Hänestä olisi ollut paljon apua ilman alkoholia. Tästä jäi jotenkin niin haikea fiilis, ettei se mennyt ohi millään. Sitten kotiin tultuamme silmiin osui heti jääkaapin ovessa oleva kuolinilmoitus. Yritin kovasti olla miettimättä asiaa, muttei se onnistunut. Sitten myöhemmin puhuin asiasta poikaystävälleni ja hän oli samoilla linjoilla sen suhteen, että kuinka vaikeaa asian hyväksyminen on, koska se ei vaan tunnu todelliselta. On niin vaikea uskoa koko asiaa. Itkuhan siinä sitten taas tuli, vaikka yritin kovasti taistella sitä vastaan. On kauheaa, jos asia joka ikinen kerta iskee tajuntaan, niin kuin sen kuulisi ensimmäistä kertaa. En kuitenkaan aio enkä halua luopua kuolinilmotuksen tai kuvien esillä pitämisestä, ehkä se on sellaista ns. siedätyshoitoa. Toivoisin vain, että asian pystyisi jotenkin kunnolla sisäistämään, mutta en tiedä miten se on mahdollista, tuntuu niin epätodelliselta.

Väkivaltaa saattoi muistaakseni olla tosiaan useita kertoja viikossa ja mitä enemmän muistan/mitä vanhemmaksi tulin, asiat pahenivat. Eli mitä enemmän isä joi, sitä enemmän oli väkivaltaa. En muista tietenkään läheskään kaikkea, koska olin niin pieni, mutta senkin muistan, että aina jotenkin yritti olla niin varovainen ettei sanoisi mitään mistä isä voisi suuttua. Muistan äitinikin varoneen, mutta jotenkin ne tilanteet vaan aina kärjistyivät ja isä menetti hermonsa. Usein tuo tappelu kesti koko illan ja muistan erinäisiä lyöntejä sekä myös yhden kerran kuristamista ja tässä tilanteesta on sellaisia muistikuvia, että koko perhe olisi ollut silloin paikalla. Haluaisin tietää mitä veljeni muistaa, koska on ollut paljon minua vanhempi, mutta eihän meillä tälläisia asioita puhuta. Meitä lapsia isä ei hakannut, ainakaan minua. Kerran oli sellainen tilanne, että äiti kertoi pois muuttamisesta ja isä hermostui, jolloin me kaikki juostiin talosta ulos peräkanaa, silloin muistaisin isän läpsässeen minua, koska yritin olla tiellä ja estää isää saamasta äitiä kiinni. Onneksi ehdimme autoon ja asuntokin oli jo valmiina, niin ettei "kotiin" enää tarvinnut palata.
Veljeni oli niillä main muuttamassa pois kotoa, kun mekin muutimme ja hän vietti paljon aikaa tyttöystävänsä luona, joten ihan loppuaikoina hän oli paljon poissa kotoa. Siskonihan on lievästi kehitysvammainen, joten hän asuu äitini kanssa ja muutti myös mukanamme silloin eron aikaan. Tuota samaa olen miettinyt myös itsekkin, miksi ihmiset antavat alkoholin pilata kaiken.. Ja miten ne ihanat, välittävät ihmiset saattavat muuttua täysiksi hirviöiksi saadessaan alkoholia. Olen todella onnellinen puolestasi siitä ettei teillä ollut väkivaltaa, se kyllä jättää isot ja syvät arvet. Tuntuu niin vastenmieliseltä edes ajatella koko asiaa. Veljeni vaimo aikoinaan kysyi minulta, että enkö koskaan tuntenut vihaa äitiäni kohtaan siitä ettei hän tehnyt asialle aikaisemmin mitään tai ns. suojellut meitä, mutta itse en ikinä kokenut asiaa noin, vaan lähinnä sillä tavalla, että kumpa olisin itse voinut tehdä enemmän, suojella äitiä tms, mutta mitäpä alle 9-vuotias tyttö voi tehdä, eipä juuri mitään muuta kun yrittää olla välissä.

Voisikohan olla sitten niin, että jos äitisi muuttaisi uuden miehensä luokse, niin ennemmin tai myöhemmin he eroaisivat? Ei kuulosta kyllä ollenkaan ns. hyvältä mieheltä tämä uusi kaveri. Voin vaan kuvitella, miten inhottava tilanne tuo on. Toivon todella, että äitisi rohkaistuu ja laittaa teidät etusijalle, vaikka totta on sekin, että jos hän oikeasti tosissaan on onnellinen tuollaisessa suhteessa, niin sille ei sitten mitään mahda. Meidän äiti aina joskus sanoo, että te olette jo isoja lapsia ettekä enää minua tarvitse, mutta joka kerta olen eri mieltä. Varsinkin nyt tässä tilanteessa kun olemme menettäneet isämme, sen toisen vanhemman merkitys korostuu - ainakin omissa silmissäni. Miten muuten äitisi mies suhtautui teihin, kun isänne kuoli? Muuttuiko hän yhtään?

Näin jälkeenpäin ajateltuna voisin hyväksyä polttohautauksen, eipähän olisi tarvinnut miettiä, että mitä ruumiille tapahtuu ja tuntea huonoa oloa siitä, että isä makaa yksin mullan alla. En tiedä miksi se silloin heti kuoleman jälkeen tuntui niin vastenmieliseltä ajatukselta. Jotenkin vaan tuntui niin kamalalta ajatella, että isä pistetään johonkin uuniin (tai miten se poltto sitten ikinä tapahtuukaan) ja mitään muuta ei jää jäljellä, kuin tuhkat. Vaikka yhtälailla arkkuhautauksessakin ihminen katoaa ja jäljelle jää vain luut. Mutta tehty mikä tehty, enää ei voi vaihtaa. Omaa hautaustani en ole sen kummemmin miettinyt, mutta jos pitäisi valita niin ehkä mieluummin valitsisin polttohautauksen, ihan vaan näiden tunteiden takia, mitä itse olen käynyt läpi. Saimme isän arkun kuitenkin samaan hautaan, mihin hänen veljensäkin haudattiin 7 vuotta sitten. Ja vaikka hautauksesta on aikaa, tuntui silti hyvältä, että saimme veljekset samaan hautaan. Jotenki tuo ajatus kuolemasta vaan on niin käsittämätön.. Että ihminen vaan yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Enpä olisi ikinä uskonut miettiväni tälläisiä. Jotenkin aina ajattelin, että kuolema on helppo hyväksyä, sitä ihmistä ei enää ole ja thats it. Isän kohdalla kaikki on kyllä mennyt aivan päälaelleen.

Syyllisyydentunnot ovat pikkuhiljaa hälvenneet, onneksi. Tietysti se aina pikkusen kolkuttaa pääkopassa ja silloin tällöin tulee sama ajatus mieleen, että miksi ja jos ja kumpa.. Mutta suhtautumiseni on hitusen muuttunut nyt, kun kuolemasta on aikaa. Alan ehkä vähän hyväksyä ajatusta, että isä itse ns. sinetöi kohtalonsa ja tiesi mitä tuleman pitää. Jonain huonona päivänä tunsin jopa pientä suuttumusta, että miten isä pystyi tekemään noin, jättämään meidät! Onko sinulla ollut tälläisiä ajatuksia? Mutta juuri niin kuin sanoit, ikävä ja suru on tullut kuvioihin mukaan ja huomaan usein juuri harmittelevani sitä, että isä on poissa enkä ikinä nää häntä enää (vaikka uskonkin siihen, että vielä tavataan) enkä voi sanoa mitään. Jännä huomata miten ajan kuluessa ajatuksen hiukan muuttuvat ja sureminen muuttuu, mennääköhän me tässäkin samaa rataa?

Täytyy joskus ajan kanssa katsoa tuo video kotona, en töissä viitsi, koska se on ihan varma, että itku tulee. Melkein tulee jo tässä kirjoittaessa. Mutta kiitos vinkistä, kommentoin enemmän, kun olen sen katsonut.

Emme valitettavasti ole kovin läheisiä setäni kanssa, koska he asuvat Espoossa. Harmittaa kyllä, jos tapaamme aina vaan hautajaisissa, mutta puhetta on ollut, jos ensi kesänä voisimme käydä heidän mökillään. Olemme tietysti nyt isän kuoleman myötä olleet vähän enemmän tekemisissä, mutta haluaisin kyllä olla läheisimmissä väleissä.

Minun on jotenkin kauhean vaikea muistaa kunnolla noita lapsuusajan tapaamisia. Luulisin kyllä, että äiti ei olisi halunnut minun tapaavan isää, kun hän oli humalassa, mutta muistan kyllä paljon sellaisia tapaamisia. Ei meillä muistaakseni ollut mitään tiettyjä aikoja tai päiviä sovittuna tapaamisten suhteen, asuimme niin lähekkäin eron jälkeen. Täytyy kyllä varmaan äidiltä kysyä tästä, koska en meinaa tosiaan muistaa tarkkaan tapahtumia noilta ajoilta. En minäkään isää halunnut humalassa tavata, aikuisenakaan. Joskus nuorempana tunsin häpeää, jos törmäsin isään jossakin yleisellä paikalla ja hän oli humalassa. Kun asuu pienellä paikkakunnalla, kaikki kyllä tuntee toisensa ja tietää kuka on kenenkin isä jne. Kerran, kun tulin bussilla kotiin koulusta, isä tuli sinne - kännissä tietenkin. Kyllä hävetti, teini-ikä kun oli muutenkin niin vaikeaa ja kiusattiin pienimmästäkin asiasta. Onko teillä ollut vastaanvanlaisia tilanteita?

Jos jotakin positiivista isän kuolintavasta täytyy löytää, niin onneksi hän ei ollut täysin yksin, vaan mummon kanssa ja lopuksi sairaalassa ja poistui kuitenkin suht. koht rauhallisissa merkeissä. Kivut hänellä on varmasti olleet kovat, mutta olen ainakin kuullut/lukenut, että maksakoomassa oleva ihminen ei enää tunne mitään ja isäähän ei saatu enää reagoimaan mihinkään, edes sairaalassa. Sinulle hoitoalalla työskentelevänä varmaan kertoo jotakin se, että lääkäri sanoi isän kehon ammoniakkipitoisuuden(?) olleen yli 200 ja että normaali olisi jotakin paljon paljon vähemmän. Isällä oli tosiaan ollut kaksi haimatulehdusta ja loppuvaiheessa valitti selkäänsä ettei päässyt kävelemään kunnolla, viittaisi niiden munuaisten lopahtamiseen. Ensimmäisessä puhelussa sairaalasta sanottiin, että isällä oli myös maksa väsähtämässä, jonka nyt pystyi jo väristä päättelemään.. ti-pe, siinä välillä se maksakoomaan vajoaminen on sitten luultavasti tapahtunut. Olisi kyllä ollut aivan kamalaa, jos isä olisi omaan asuntoonsa kuollut ja löydetty vasta viikkojen päästä, tiedä sitten miten siitä näystä olisi ikinä toipunut. Kaikki mahdolliset sympatiat menee kyllä kaverillesi, löysikö hän siis isänsä asunnostaan? Uskon kyllä, että isäsi ei ole mitään enää tajunnut, jos humalatila on ollut niin kova ja parempi niin, ettei ole tarvinnut kärsiä.
Meillä on taas vähän sama tilanne tuon puhelunkin suhteen, mitä olisi tapahtunut jos olisin mennyt paikalle? Minun tilanteessani se tuskin olisi isää pelastanut, mutta sinä varmasti ajattelet samanlailla ja jossittelet tilannetta? Että kumpa olisi vielä nähty ja tavattu jne. Ehkä tuo jossittelukin aikanaan loppuu, koska se on turhaa ja mielestäni vaan pahentaa oloa, mutta kuuluu varmasti suruprosessiin. Täytyy vaan yrittää olla kiitollinen niistä hetkistä mitä saimme isiemme kanssa viettää ja tuosta puhelusta, joka oli viimeinen. Olisihan se voinut olla niinkin, ettemme olisi puhuneet kuukausiin.. Se vasta kamalaa olisi ollutkin, olla kuukausia puhumatta ja sitten toinen olisi vain kuollut.

Olen miettinyt kriisiterapiaa ja muitakin ryhmiä, mutta en ole saanut aikaiseksi sen enempää. Koen kyllä, että olen saanut ihan hyvin tukea läheisiltä, mutta tottakai täysin ulkopuolinen osaisi käsitellä asiaa ihan eri tavalla. En vaan saa aikaiseksi tehdä tämän suhteen mitään, jotenkin ajatus ventovieraalle puhumisesta ei aina tunnu hyvältä, mutta sitten toisinaan taas tuntuu. Lähiaikoina on tuntunut jotenkin olevan kova tarve muistuttaa kaikkia ympärillä, että hei, en ole vielä täysin toipunut enkä päässyt yli.. Siksi puhuminen jollekkin muulle saattaisi auttaa, mutta onhan täällä tämä foorumi, joka auttaa ja on ainakin yksi ihminen, joka tietää ettei tämä suruprosessi ole läheskään valmis. Oletko muuten koskaan miettinyt, että haluasit tietää enemmän alkoholismista? Minun päässäni on ollut ajatus, että haluaisin tietää mitä noin kovan riippuvuuden omaavasta henkilöstä tuntuu.. Kukaan ei tietysti voi täysin sanoa mitä oman isäni päässä on liikkunut, mutta silti, tuo myöskin voisi auttaa.

Nukkumiseeni tämä ei onneksi ole vaikuttanut enkä vieläkään ole nähnyt unta isästä, muuta kuin sen yhden, joka liittyi väkivaltaa. On aika ihmeellistä kyllä ettei tämä ole tullut uniin.. Mites siellä? Vieläkö painajaiset jatkuvat? Onko asia aina mielessä, kun menet nukkumaan? Mites tilanne poikaystävän kanssa, onko muuttunut?

Kiitos taas ja palataan, jään seurailemaan ketjua 🌻🙂🌻

Moikka NEMK!!

Kiitos taas vastauksestasi, mäkin aina odotan innolla vastaustasi 🙂

Tuollaiset sukujuhlat varmasti tuovat tunteet pintaan, itsekin usein mietin kuinka paljon harmittaa ettei isä ikinä ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan (kun niitä ei vielä ole), muutenkin hänellä olisi mielestäni ollut varsin hyvin ainakin 20vuotta vielä aikaa. Nyt kun olemme hääränneet firman asioiden parissa ja pohdin josko siirtyisin niihin hommiin jossain vaiheessa, tulee usein mietittyä, että harmi kun isä ei ole näkemässä, mitä teemme firman eteen ja miksi jotain tälläistä on pitänyt tapahtua, että olen ymmärtänyt, mikä elämässä oikeasti on tärkeätä ja viettänyt paljon enemmän aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Kävimme veljieni ja setäni kanssa isän taloyhtiön saunassa eräs kerta kun siellä siivottiin, tuli ihan hirveä olo, että ei ikinä käyty siellä isän kanssa, mutta nyt kyllä. Ahdisti tosi paljon koko ajan.

Itsekin pidän isän ja papan kuolinilmoitusta jääkaapin ovessa ja vaikka joka kerta siitä tulee paha olo kun ne näkee niin olen ajatellut samalla tavalla kuin sinä, että siedätyshoitona voisi olla hyvä antaa vain olla siinä. Viime kerralla terapeutti pyysi minua tuomaan valokuvia isästä mukanani, itkuhan siinä tuli kun en vain voinut uskoa, että siinä olisi edesmennyt isäni. Muutenkin valokuvien katselu on minulle vielä kovin raskasta, ehkä juuri tuosta syystä etten vieläkään voi uskoa koko asiaa, mutta lempikuvani isästä on kyllä kirjahyllyssä esillä koko ajan. Ymmärrän hyvin tuon epätodellisen tunteesi, jotenkin sitä vaan tässä lipuu päivästä toiseen ja samalla odottaa, että isä soittaisi, kunnes tajuaa ettei se soita, siitähän se itku tulee. En tiedä, koska se menee tajuntaan, mutta en itsekään ole vielä hyväksynyt asiaa, en vain voi käsittää, että näin on käynyt, eihän se ole mahdollista. Välillä tekisi mieli soittaa isälle ja varmistaa ettei se numero enää toimi.

Miksi ette veljesi kanssa pysty puhumaan isäsi alkoholismista ja väkivallasta? Kuinka pahasti siskosi on kehitysvammainen? Haluaako hän puhua asiasta? Tai pystytkö hänen kanssaan puhumaan? Väkivalta kyllä ihan varmasti jättää jäljet ikuisesti, siksikin ajattelin, että sinua tuo terapia voisi hyödyttää. Toki jos se tuntuu vieraalta niin eihän sitä silloin kannata. Itsekin olen kyllä saanut läheisiltä valtavasti tukea, mutta silti tuo ulkopuolinen näkee asiat niin eri tavalla, hän on avannut silmäni monessa asiassa, jota en ole itse ikinä edes tullut ajatelleeksi.

Oletko ennen isäsi kuolemaa joskus ajatellut tätä päivää kun tuollaisen puhelun saisit? Itsellä se aina välillä pyöri päässä, että miltä se tuntuisi, itkuhan siinä joka kerta tuli. Enkä siltikään osannut kuvitella, että se olisi näin kamalaa. Olen usein miettinyt, että jos olisi ollut normaali lapsuus ja terve isä ja isä olisi nyt kuollut johonkin muuhun, esim. auto-onnettomuudessa tai sairaskohatukseen niin olisiko tästä selvinnyt helpommin? Jos ei olisi tätä jatkuvaa syyllisyyttä siitä ettei voinut tehdä mitään, olisinko jo pidemmällä suruni kanssa? Sitähän ei voi tietää...

Olen tuota äitini tilannetta usein miettinytkin. Äitini äiti on miehestä samaa mieltä kuin me (eli en varmaan ole vain katkera niin kuin yleensä ollaan uudesta puolisosta) ja olemme usein miettineet, mitä jos he muuttaisivat yhteen. Olen sitä mieltä, että heidän suhteensa kantaa vain, koska eivät näe toisiaan koko ajan. Mummonikin uskoo, että olisivat liian erilaiset saman katon alle. Äitini äiti on aina ollut henkireikäni näissä asioissa, joista en ole voinut puhua äidin kanssa, nyt hänkin 3vuotta sitten sairastui Alzheimeriin, enkä enää uskalla hänelle niin salaisia asioita puhua kun voi lipsauttaa ne tahtomattaan. En kuitenkaan halua, että äitini olisi onneton vaan ajattelen, että jos hän on nyt onnellinen tämän miehen kanssa niin olkoon, minusta hän vain saisi niin paljon paremmankin ja tuohan siinä harmittaa. Mutta eihän se minun asiani ole. En ole äidin miestä nähnyt kuin tuolloin jouluna, isä kuoli siis 2vkoa ennen joulua. Silloin oli kyllä ihan asiallinen, mutta ehkä olen itsekin oppinut välttämään noita riidan aiheita kun en vain jaksa. Mutta kyllä silloin sanoin veljelleni, että jos se urputus taas alkaa niin en jaksa sitä nyt katsoa. Tuo joulu oli muutenkin niin kamala, itkin koko päivän kun oli niin hirveä olo ja varmasti vielä jonkunnäköinen shokkitila päällä. Oli hirveää viettää joulua tuollaisen jälkeen. Olimme perinteisesti joulupäivänä mummolla, kamalaahan se oli kun isä ei tullutkaan, tosi mummoni kommentoi, että samanlainen joulu kuin toissavuonnakin kun isä oli mielummin humalassa kuin meidän kanssa. Kyllä se vaan kamalaa oli kun oli isälle jo ostanut lahjankin. Joulu tuleekin varmaan aina olemaan myös surullinen nyt tästä eteenpäin. Äidinkin isä kuoli 2,5vkoa ennen joulua (en ollut vielä syntynyt).

Tuo hautajaisten järjestely on teilläkin varmasti ollut niin sekavassa mielentilassa ja shokissa, että ei siitä kyllä kannata mitään syyllisyydentuntoja potea, että valitsi arkkuhautauksen. Jos isäsi tahtoa ei tiedetty niin tuskin hänellä sitä olikaan. Täytyy vain ajatella, että teki niin kuin silloin parhaaksi näki, ei sitä itsekään toivoisi läheisten ahdistuvan hautaustavan päättämisestä, tärkeämpää on nyt yrittää hoitaa itseään. Tietenkin nuo pyörivät päässä ja kun sille ei voi mitään, se olisi helppoa kun voisi vain käskeä itseään olla ajattelematta jotain asiaa, mutta ei se niin mene. Toivon, että saat rauhan tuossa asiassa. Itsellä tuo asia on ehkä helpompi kun olen niin varma, että haluaisin itse polttohautauksen ja olen sen kaikille sanonutkin, koska jos tästä jotain on oppinut niin sen, että elämä on arvaamaton eikä koskaan voi tietää milloin oma aika tulee. Jäänkö auton alle nyt kun lähden töihin? Ei voi tietää...

Minustakin tuntuu hyvältä ajatella, että saimme isän ja papan uurnat vierekkäin vaikka kamalaahan tuo on, mutta ovat nyt ainakin yhdessä ja hyvä olla. Kyllä omakin suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut, työnikin puolesta se on muuttunut mm. niin, että kuolema voi olla hyväkin asia, ihminen kun on elänyt hyvän ja antoisan elämän niin on etuoikeus saada nukahtaa. Tai kun näkee sairaita ja kivuliaita ihmisiä ja kuinka rauhallisilta ja onnellisilta he näyttävät kun ovat kuolleet. Kyllä se antaa toivontunnetta, että eihän tuolla voi olla mitään pahaa vaan kuoleman jälkeen täytyy olla hyvä olla ja onnellinen. Nyt tiedän ettei tarvitse pelätä, isä ja pappa ovat tuolla jossain odottamassa kun oma aika koittaa. Minulle ainakin tuo kuolemanjälkeiseen elämään uskominen tuo lohtua, en saa mitään rauhan tunnetta siitä jos ajattelen, että kuoleman jälkeen ei vain ole mitään, maailma vain pyörii ikuisesti, mutta me emme ikinä enää ole missään. Ja jotenkin jos näin olisi niin mikä olisi minun elämäntarkoitukseni? Minun elämänihän on täysin merkityksetön tässä maailmassa jossei se jatku jossain muualla. Miten oma elämänkatsomuksesi on muuttunut? Tai uskotko Jumalaan? Oletko saanut kirkosta jotain lohtua?

Minäkin olen tuntenut noita vihan tunteita, juuri noin kun sanoit, että kuinka kehtasit lähteä ja jättää meidät tänne! Sehän on ihan normaalia surutyötä kylläkin... Tosiaan nuo syyllisyydentunteet ovat ja pysyvät, mutta valtava ikävä on nyt ehkä niin sen päällä, että ne ovat vähän peitossa. Nyt on varmaan kulunut sen verran aikaa, että jotenkin alkaa käsittämään ja se ikävä tulee nyt kun aikaa on kulunut liian kauan normaaliin verrattuna ettei isä olekaan soittanut. On vaan niin hirveä ikävä, haluaisin niin isän syliin. Kamalaa on vielä kun muistaa isän äänen, alan aina itkemään kun mietin sitä.

Kyllähän meilläkin oli tuota, että isä oli humalassa vaikka kavereiden edessä, mutta en muista mitään erityistä tapausta, joka olisi jäänyt mieleen. Tietenkin kun on tuo oma firma niin olihan se vähän noloa kun isä tulikin töihin humalassa ja joutui sitä itse komentamaan tms.

En kyllä noita kaikkia entsyymipitoisuuksia muista ja niiden viitearvoja ja käyttäytymistä, mutta ymmärtääkseni/muistaakseni ammoniakki liittyy munuaisten toimintaan ja sen pitäisi poistua elimistöstä virtsan mukana. Jos isälläsi tuo arvo on ollut liian korkea niin tarkoittaa varmaan, että munuaiset ovat lakanneet toimimasta eivätkä suodata tuota ammoniakkia enää pois. Yleensä jonkun elimen vajaatoiminta huomataan juuri noista veriarvoista, kun joku entsyymi on koholla, voidaan vika paikantaa siihen elimeen, jonka tuota entsyymiä pitäisi suodattaa. En varmaan kauheen valaisevaa vastausta osaa antaa 🤔 Juuri tuo mainitsemasi selkäkipu liittyy usein munuaisvikoihin, toki se voi johtua muustakin. Uskon kyllä todella, että isäsi on jo ollut niin tajuton ettei ole ymmärtänyt mitään tai tuntenut kipua. Ehkä se edes vähän lohduttaisi sinua?

Ystäväni ei ollut vuosiin ollut isänsä kanssa tekemisissä, en tarkasti tiedä, mitä on tapahtunut, mutta jonkinlaista väkivaltaa on ollut, jonka vuoksi välit ovat katkenneet. Hänen isänsä sisko oli huolestunut kun veli ei ollut soittanut 1-2kk ja pummannut rahaa viinaan, jota hän teki aina säännöllisin väliajoin. Tämä sisko oli pyytänyt huoltomiestä käymään tarkistamassa tilanteen kun ei saanut puhelimellakaan kiinni. Eli huoltomies oli sitten löytänyt isän makaamassa pöydän päältä, tässä vaiheessa hän oli jo niin kauan ollut kuolleena, että kuolinsyyn selvittäminenkin oli mahdotonta ja asuntoon tarvittiin erikoisfirma siivoamaan, jotta haju ja se mätä saatiin siivottua. Kaveri kertoi, että kaikki tavarat ja huonekalut oli hävitettävä, että isältä ei oikein saatu mitään tavaroitakaan. Kertoi vaan saaneensa myöhemmin poliisilta minigrip-pussissa passin, jonka välistä valui mustaa limaa. Outoa, ettei poliisi voinut omaisten vuoski putsata sitä. No, ystäväni kärsii kaikesta tästä todella rajustikin edelleen vaikka tapahtumasta on jo jotain viitisen vuotta (en tarkalleen muista), onneksi hän on päässyt hoitoon ja saa apua. Varmasti tuo, että ei ollut isän kanssa välejä, on jättänyt valtavan syyllisyydenaukon.

Jotenkin usko, että tuo isän "kipeänä olo" ei edes liity tähän kuolemaan, se oli usein isän tekosyy saada joku tuomaan rahaa tai käymään kaupassa kun omat rahat oli loppu tai halusi käyttää ne viinaan. Jos kuolinsyy kuitenkin on joku, jonka olisi voinut arvata ja tehdä asialle jotain, en tiedä kuinka siitä selviäisin, syyttäisin varmasti itseäni aina. Miten voin olla noin välinpitämätön, en edes kysynyt, mikä isällä oli? Jotenkin kaikki tämän vain oli aiheuttanut "huutaa sutta"-tilanteen ja siihenkin oli jo niin turtunut ettei sitten nähnyt jos oikeasti oli joku hätä.

Olen kyllä miettinyt josko pitäisi joskus käydä sellaisessa Al-anon ryhmässä, omaisille tarkoitetussa. Olen kyllä sen hyväksynyt, että isä oli sairas siinä missä syöpäsairaskin on, ei hän enää hallinnut omaa ongelmaansa, mutta haluaisin tosiaan ymmärtää, mikä isän on aikanaan ajanut juomaan kun kaikki oli hyvin? Toisaalta harmittaa etten tätä tehnyt aikaisemmin isän ollessa elossa, jotta olisin ymmärtänyt häntä paremmin. Mutta joo, olen miettinyt, en vain ole saanut aikaiseksi mennä.

Saan nukuttua vaihtelevasti, välillä ihan normaalisti ja joskus huonommin. Olen kyllä saanut unilääkkeitä, mutta toista en voi ottaa jos seuraavana päivänä pitää ajaa kun se vaikuttaa minusta tosi pitkään ja pitää sitten saada nukkua se 12h. Hyvä lääke kyllä, nukun hyvin ja rauhallisesti sillä, mutta en saa itseäni hereille kunnolla. Kai siihenkin tottuisi, mutta en ole ehtinyt totutella ja en viitsi turhaankaan käyttää, otan jos illalla on levoton ja hysteerinen olo ja aamulla saa nukkua rauhassa. Toinen taas on nukahtamislääke, jonka vaikutus menee ohi jos olen hysteerinen, että pitäisi ensin rauhoittua. Mutta nyt olen kyllä nukkunut aika hyvin, ehkä kun tekee töitä niin on saanut jonkun rytmin ja on illalla väsynyt. Aina välillä nään unia isästä ja papasta, mutta en joka yö.

Olemme nyt poikaystäväni kanssa puhuneet tilanteestamme muutaman kerran. Olen ehkä jotenkin saanut hänet ymmärtämään, että en voi hyvin vieläkään. Koin, että hän ei enää jaksa kuunnella minua kun usein vaihtoi puheenaihetta jos puhuin asiasta tai oli paha mieli. Hän taas ajatteli saavansa minut ajattelemaan jotain muuta. Ei vain ymmärtänyt, että ei se ahdistus lähde sillä pois ettei siitä puhu vaan päinvastoin. Enhän voi häntä syyllistää siitä, että hänen isänsä on elossa, mutta ei voi myöskään täysin ymmärtää jossei tiedä. Selitin hänelle koko asian ja keroin etten voi luvata mitään muutosta tähän tilanteeseen ja, että on hänestä itsestään kiinni kauanko jaksaa tätä katsella. Olen poikaystäväni vanhempien kanssa tullut oikein hyvin toimeen ennen tätä, nyt en ole nähnyt heitä kertaakaan tämän jälkeen. Kerropa mitä ajattelet tästä tilateesta: viime viikolla poikaystäväni kysyi josko menisimme lauantaina hänen vanhempiensa kanssa syömään. No, se sopi ja kun lauantaina kyselin, että missä ja milloin ptää olla niin hän ilmoitti, että mennäänkin joku toinen kerta. Puhuimme asiasta illalla ja selvisi, että ei minua ollutkaan kutsuttu kun hänen vanhempiensa mielestä olen kohdellut poikaystävääni väärin kun en ole halunnut olla hänen kanssaan kellon ympäri. Muu perhe siis meni kyllä syömään ja varmaan muiden poika/tyttöystävät oli kutsuttu. Hänen äitinsä luulee, että teen tämän ilkeyttäni, koska hän on jostain saanut kuvan, että voin jo ihan hyvin. Olipa vielä sanonut, että todella outoa etten halua olla poikaystäväni kanssa yhdessä 24/7 kun luulisi, että haluaisin tälläisessa tilanteessa olla. Tätä verrataan nyt poikaystäväni edelliseen tyttöystävään, joka kuulemma veti häntä kuin pässiä narussa ja käyttäytyi juuri näin kun minä nyt käyttäydyn. Itsekin luulin haluavani hänet vierelle koko ajan jos näin kävisi, mutta en haluakaan vaan haluan tilaa ja aikaa. En todellakaan tiennyt tätä etukäteen. Lähinnä suututtaa ja pahoitin mieleni, että aikuinen ja korkeasti koulutettu ihminen voi ajatella noin. Ärsyttää, että, mikä se oikea tapa surra sitten on jos hänen mielestään sellainen on? En kehtaa enää näyttää naamaani siellä. Mitä pitäisi mielestäsi ajatella/tehdä? Harmittaa, koska olemme aina tulleet hyvin toimeen ja olen hänen vanhemmistaan kovasti pitänyt.

Nyt lähdemme poikaystäväni kanssa Lappiin sunnuntaina. Mummo päätti, että haluaa nyt lähteä mökille vaikka joutuukin siellä olemaan yksin kun me olemme töissä. Eli siis lähden huomenna mökille mummon ja veljen kanssa pariksi yöksi ja jatkan siitä poikaystäväni kanssa Lappiin sunnuntaina. Varmaan sitten Lapista menen siellä mökillä vielä käymään mummoa katsomassa. Vähän jännittää ja pelottaa sinne mökille mennä, mutta mummon päätä ei käännetä enkä voi häntä sinne yksinkään päästää heti. No, katsotaan mitä tuleman pitää. Eli en nyt ehdi varmaan tänne kirjoittaa 1,5 vkoon 😭
Vastaan kuitenkin heti kun pääsen koneelle ja kerron, miten reissut meni. 🙂

Huh, tulipahan taas tekstiä, mutta teki hyvää. Inhottavaa oikein kun tiedän etten pääse kirjoittelemaan tänne ihan heti ☹️

Paljon voimia sinulle taas!! Palaan asiaan HETI kun tulen kotiin 🙂 Halauksia!

NEMK,
vieläkö seuraat tätä ketjua?

Moikka Röllin tyttö!

Tottakai seuraan, anteeks etten ole vastannut! Töissä ollut tosi kiirettä enkä oikein ole ehtinyt ottaa aikaa tänne kirjottamiseen vaikka on ollut mielessä joka ilta. Ja vielä kun sanoit, ettet ehdi tänne heti kirjottelemaan, niin pidin sitten itsekin vähän taukoa. En jättäis tätä kirjottamista mistään hinnasta!

Valitettavasti niin se elämässä yleensä menee, että jonkun asian merkityksen tajuaa, vasta kun sen on menettänyt. Itsekin jälkeenpäin miettinyt vaikka mitä isän asioita ja kuinka hienoa se olisi jos isä olisi näkemässä lastenlastensa kasvun ja jakamassa sen kaiken ilon mitä he meille tuottavat. Oletko miettinyt häitäsi? Itsellä ollut mielessä se, että on niin väärin ettei isä ole näkemässä minua omana hääpäivänäni (sitten, kun se joskus koittaa). Tai saattamassa minua.. Voi kun nämä kaikki asiat olisin joskus sanonut ääneen isälle! Mutta ei, taas täytyy jossitella. Varmasti saunassa olo on ahdistanut, voin vaan kuvitella.. Jo isän asunnolla oleminenkin ahdisti, kaikkien tavaroiden näkeminen oli niin vaikeaa.

Itsellä on (taas) ollut ihan samoja ajatuksia! Isän numero löytyy puhelimesta vieläkin.. Tuntuu niin omituiselta nähdä kaikki isän tavarat ja ajatella, että ne kuuluivat isälle, mutta isää ei enää ole. Törmään lähes joka ikinen päivä tuohon samaan ajatukseen, että miten on mahdollista ettei isää enää ole! Ihan käsittämätöntä.. En saa tuota ajatusta päästäni ja se on kamalaa. Tuntuu, kuin kuulisin tuon uutisen vaan uudestaan ja uudestaan, ensimmäistä kertaa ja joka kerta se tuntuu vaan pahemmalta ja pahemmalta. Tekisi myös mieli soittaa tuohon isän numeroon, vaikka tiedän ettei isä enää vastaa. Myös minulle on tullut isän ääni joskus mieleen ja muistan miltä hän kuulosti, se tuntuu niin surulliseltä etten enää kuule sitä ääntä, enää isä ei soita. Kaikki on niin lopullista ja se tuntuu niin tukahduttavalta. Päivät menee töissä ja kuntoillessa ja kaikki on silloin ok, sitten kun illalla saattaa olla hetki ns. omaa aikaa, hengähtää, kaikki tuo kauheus tulee päähän.. Muutama päivä sitten kävin yksin illalla saunassa ja oli ihana ottaa itselleen hetki omaa aikaa, kunnes ajatukset taas kääntyivät isään ja päädyin itkemään siellä yksin monta kymmentä minuuttia. Vaikka olisi niitä hyviäkin muistoja, silti nuo pahat ajatukset ja suru ovat ensimmäisinä aina mielessä. Koskahan tämä kaikki menee ohi?
Välillä oma elämäkin tuntuu jotenkin niin turhalta, en tiedä voiko se johtua vaan isän poismenosta, olenko yksin tämän ajatuksen kanssa? Usein kaikki on ok, mutta sitten pahojen ajatusten keskellä mietin, että kuinka ns. turhaa oma elämä on.. Tuntuu jotenkin tavallaan vastenmieliseltä ja syylliseltä joskus.

Kuten jo aikaisemmin olen kertonut, meillä ei ikinä mistään kotona ole puhuttu, varsinkaan vaikeista asioista.. Tämä on valitettavasti vaikuttanut veljeni ja minun tapoihin käsitellä asioita. Siksi emme varmaan ole asiasta puhuneet, ainakaan niin syvällisesti, kuin haluisin.. Siskoni on lievästi kehitysvammainen, hän asuu äitimme kanssa, mutta käy töissä ja kaupassa jne. itse, laskujen ja sun muiden hoitaminen on kuitenkin sen verran hankala homma, ettei yksin asuminen ole mahdollista. Hänelle isän kuolema kerrottiin pikkuhiljaa, koska siskoni saattaa reagoida asioihin todella voimakkaasti ja saada esimerkiksi jonkun ns. raivokohtauksen. Isä oli siskolleni myös todella tärkeä, mutta en oikein osaa sanoa kuinka raskaasti hän tämän on ottanut, koska hänen ajatuksistaan on joskus vaikea saada selvää. Tuntuu toisaalta siltä ettei siskoni osaa myöskään asiaa sisäistää ja hän vain tavallaan hyväksyy sen ettei isälle enää voi soittaa tai häntä nähdä. Siskoni ajatusmaailmaa voisi tavallaan verrata lapsen ajatusmaailmaan, kaikkea ei pysty käsittelemään tai ymmärtämään.

Varmasti ulkopuoliselle puhuminen auttaisi myös tuossa väkivalta-asiassa, jotenkin vaan tuntuu, etten saa aikaiseksi ottaa selvää apua tarjoavista tahoista tai ettei aika riitä mennä keskustelemaan, vaikka varmasti siihen jostain saisin kaivettua aikaa.. Joskus (ironisesti) ajattelen, että miten itsestä on kaikkien näiden kokemusten jälkeen voinut tulla näinkin täysjärkinen nuori nainen, jolla on kuitenkin asiat suht. koht hyvin. On vakituinen työpaikka, oma asunto, hyvä parisuhde, oma auto, ystäviä, harrastuksia. Onko sinulla ollut tälläisiä ajatuksia?

Olen joskus tullut miettineeksi sitä, mitä tapahtuisi ja miltä tuntuisi jos isä kuolisi. Se ajatus oli kuitenkin usein esillä, kun niin moni muistutti asiasta, ettei isä voi elää tuolla tyylillä kovin pitkään. Ja näin myöhemmin mietittynä kovin pitkään hän elikin, jos ottaa huomioon, että hänellä oli 2000-luvun alussa maksatulehdus ja toinen 2008, jolloin sairaalassa on varmasti selitetty tilanne tarkkaan. Tuosta 2008 tapahtuneesta sairaalakäynnistähän ei meillä kellään ollut tietoa, sairaalasta saamassani raportissa vaan oli siitä maininta. Jotenkin vaan aina, kun aloin asiaa ajattelemaan, sysäsin sen nopeasti pois ja ajattelin, ettei niin voi käydä - ainakaan vielä, onhan isä elänyt tähänkin asti. Ajattelin myöskin monesti, että teen jotain, jolla saan isän lopettamaan juomisen, teen jotakin vielä joskus, ennen kuin on liian myöhäistä.. Noh, nyt on liian myöhäistä. Voihan olla, että surumme olisi helpompi käsitellä jos ei olisi syyllisyyden tunnetta. Minulle on kuitenkin sanottu, että aina kun jotakin tapahtuu tai joku kuolee, tulee jossiteltua.. aina. Ja ajattelisimmeko me sitten, että "miten juuri minun isäni otettiin minulta pois esim. sairauden vuoksi tai miksi juuri hän menetyi kolarissa tms", jos näin olisi käynyt.. Tuskin on yhtäkään tapaa kuolla, missä ei tänne elämään jäänyt tuntisi surua, syyllisyyttä tai tulisi ajatuksia, että miksi juuri hän ja miksi näin. Jotenkin hyvin hyvin pieneltä osin, minua on joskus helpottanut ajatus siitä, ettei tämä tullut isälleni eikä varmasti myös sinunkaan isällesi, yllätyksenä? Varmasti he tiesivät, ettei noin voi elää kovin pitkään. Mutta olivat he aiheuttaneet tämän itse tai eivät, suru on silti suuri ja tuntuu usein ylitsepääsemättömältä..

Teillä on kyllä varmasti ollut ihan kamala joulu ja isäsi kuolema varmasti pyörii noina päivinä mielessä enemmän kuin muulloin, tulevinakin vuosina, voisin näin kuvitella? Harmi, että tuohon rauhoittumisen aikaan kuuluu sitten huonoja muistoja.. Varmasti se minullakin pyörii sitten joulun pyhinä mielessä, koska isän kuolinpäivä alkaa olla lähellä.
Josko tämäkin vuosin myötä helpottaa eikä se varjosta pyhien viettoa enää niin paljon, kun aikaa kuluu?

Oletko muuten nähnyt paljon erilaisia kuolemia työsi puolesta? Tai kuolleita? Äitini puolelta ja osittain isänikin puolelta on ihmisiä kuulunut erääseen uskontokuntaan, josta en sen tarkemmin näin "yleisessä" paikassa viitsi puhua. Minut on myös kasvatettu näiden oppien mukaan ja vaikka en ns. toiminnassa ole enää mukana, uskon silti että isämme kanssa vielä näämme tai ainakin toivon näin. En ole siis ikinä kuulunut kirkkoon, joten siitä ei ole ollut minulle apua.. Uskon kuitenkin, että meillä kaikilla on tarkoitus ja myös kuolemilla voi olla jokin tarkoitus. Mites sinulla?

Kerroit, että isäsi on joskus tullut humalassa töihin? Miten nämä tilanteet päättyivät? Lähtikö isäsi pois tms? Puhuitteko ikinä tuosta humalassa töihin tulemisesta? Vaikka isäsi ei ole enää katsomassa mitä firman kanssa teette, hän varmasti silti olisi ylpeä, jos päätät joskus ns. jatkaa hänen jalanjälkiään. Ja varmasti olisi ylpeä vaikket niin tekisikään.. Oma isäni joskus puhelimessa sanoi, kuinka hän oli ylpeä kaikista lapsistaan ja siitä mitä meistä on tullut. Sitä on mukava muistella..

Muistan lääkärin sanoneen puhelimessa tuosta ammoniakkipitoisuudesta ja olisikohan hän sanonut, että kun tuo arvo on 50, alkaa olla huolestuttavaa ja jos tuo pitää paikkansa ja isällä on ollut 200, niin kyllä se kertoo aika paljon tilanteen vakavuudesta. Se kyllä tuo lohtua, kun ajattelen että sain hänet kuitenkin sairaalaan ja vaikka tästä ei hyötyä ollut, niin tiedän kuitenkin varmasti ettei mitään ollut tehtävissä. Olisi ollut kamalaa löytää isä kuolleena.. Mietin tätäkin, että onko tälläkin voinut olla joku tarkoitus? Isä oli kuitenkin ollut jo pari viikkoa huonossa kunnossa ja maksakoomakin kestänyt ilmeisesti kauemmin, niin mietin, että miten hän ei ollut jo kuollut tullessamme vaan sinnitteli vielä sairaalassakin muutaman tunnin. Toki kaikki hoitajien ja lääkäreiden tekemät asiat varmaan vain pitkittivät isän poislähtöä, että kuolema on ollut jo lähellä mummolle tullessamme. Mutta jotenkin tuntuu, että tuollakin on voinut olla joku tarkoitus, että sain kuitenkin yrittää pelastaa isän.. Vaikka lääkäreiden mukaan tämä olisi koittanut ennemmin tai myöhemmin huolimatta siitä, että olisimme tuoneet isän sairaalaan monta päivää aikaisemmin. Voihan olla, että yritän hakea näillä asioilla itselleni vain lohtua, ettei niillä oikeasti ole mitään tarkoitusta.. Mutta kaikkia keinoja on kokeiltava, jotka helpottavat surussa.

Varmasti ystäväsi kärsii tuosta tapahtuneesta, kuulostaa kyllä aivan kamalalta! Kiitän kyllä luojaa siitä, ettei itselle käynyt noin.. Isän kuolemassa on muutenkin niin paljon käsiteltävää ihan sellaisenaan, että olisin varmaan seonnut, jos meillä olisi käynyt noin.
Edelleen kaikki sympatiat ystävällesi.. Joskus oma tuska hitusen helpottaa, kun ajattelee muita, jotka ovat kokoneet saman tai vielä pahempaa.

Vaikka isäsi kuolinsyy olisi ollut joku sellainen, että olisitte voineet tavallaan asian estää, niin isäsi on kuitenkin tiennyt riskit ja valinnut sen tien itse. Ja kuten varmasti meidän molempien tapauksissa, olimme yrittäneet auttaa, mutta turhaan. Se kaikki pitäisi lähteä alkoholistista itsestään.. Ilkeää sanoa näin, mutta vaikka olisitte voineet isänne kuoleman estää tällä kertaa, niin jotakin olisi myöhemmin kuitenkin sattunut, isäsi olisi luultavasti voinut menehtyä vaikka samalla tavalla, kun oma isäni, keho ei vaan enää olisi kestänyt.
Niin kuin aikaisemmin on ollut puhetta, niin isäsi ei varmaankaan ole kärsinyt, jos on lähtenyt ns. saappaat jalassa.. Olen valitettavasti kuullut toista omasta isästäni. Veljeni sai nimittäin hieman uutta informaatioita liittyen isän viime viikkoihin, kun hänen entinen naapurinsa soitti, että isä oli luvannut maksaa hänen mattonsa, että löytyisikö siihen rahaa. Isä oli kuulemma siis maannut tämän naapurin kotona, ainakin muutamia päiviä, ja oksentanut hänen mattonsa pilalle. Sieltä tämä naapuri oli sitten vienyt isän mummolle. Eli ilmeisesti joulun jälkeen on keho alkanut antaa merkkejä tulevasta.. Ja olen kyllä entistä varmempi, että isä on tiennyt mitä tuleman pitää, eikä ole silti kertonut meille tai pyytänyt apua, joten tilanne on luultavasti mennyt, niin kuin hän on halunnut.. Tai tuskin isä olisi halunnut että olisin nähnyt tuon kaiken mitä näin, mutta se nyt meni niin. En edes kyllä halua ajatella, miten paljon isään on koskenut.. Nyt hän on kuitenkin ilman kipuja.
Jotenkin, kun tuota kaikkea ajattelee, niin tulee välillä niin sääli ja sitten taas semmoinen inhottava olo itselle, että miten joku voi päättää elämänsä noin. Aina jotenkin toivoisi läheisiensä kuoleman olevan rauhallinen ja jollain tapaa arvokas. Jotenkin ärsyttää sekin, että meiltä tullaan sitten jälkeenpäin jotakin mattorahoja kyselemään, ihan niin kuin se tässä olisi jotenkin tärkeää! Ärsyttää myös se, etteivät isän juoppokaverit, joihin tämä naapurikin varmaan on kuulunut, luultavasti tiedä mitään isästä, millainen hän on ollut ja mitä meillä on ollut. Isä oli niin lahjakas ja omisti aikoinaan kaksi firmaa, ison omakotitalon eikä rahasta ollut puutetta. Näin jälkeenpäin ajateltuna se tuntuu niin väärältä ja jotenkin traagiselta, miten voi ihminen vajota pohjalle vaikka elämässä on ollut kaikkea. En kestä sitä ajatusta, että joku ajattelisi isän olleen vain mitätön juoppo, tosin hänen alkoholistikavereidensa mielipiteillä nyt ei paljon väliä ole, vaikka he ajattelisivatkin niin. Joskus toivon, että törmäisin heihin ja he kyselisivät joistakin rahoista tms, siinä vaiheessa aukeasi tämän tytön sanainen arkku. Onko teillä ollut tälläistä tai oletko joskus törmännyt isäsi juoppokavereihin?

Samaa olen miettinyt minäkin, että menisin semmoiseen Al-anon ryhmään, mutta en tiedä sitten.. ehkä joskus? Haluaisin kyllä tietää ja ymmärtää alkoholisteja paremmin, mutta olen niin katkera vielä, että en tiedä onko se hyvä paikka. Kukaan ei kuitenkaan osaa antaa vastauksia siihen, että mitä isä on tuntenut tai ajatellut. Sitä en saa enää mistään tietää..

Tajusin tuossa kirjoittaessani tätä tekstiä, että isä oli viime yönä unessani. En muista sitä kovin tarkkaan, mutta menimme unessa jonkun kanssa johonkin huoneeseen, olisiko ollut joku vanha lato tms. Menimme sinne katsomaan jotakin ihan muuta, mutta huomasin isän makaavan siellä, jonkun pöydän päällä, samassa asennossa, kuin siellä arkussa, mutta hän oli ilman vaatteita, vain joku pieni lakana oli osittain päällä. Muistan unessa sanoneeni, että näin toivoisin isän säilyvän, ettei hän mätänisi jossakin arkussa, vaan nukkuisi tuossa. Sitten lähdimme huoneesta pois.. Ilmeisesti tuo hauta-asia siis vaivaa päätäni vielä jollain tasolla. Se ajatus isästä kylmässä maan alla vaivaa kyllä vielä ajoittain, mutta ei niin usein kuin ennen. Millaisia sinun unesi on ollut? Tai ei pakko ole kertoa tietenkään jos et halua, mutta kuuntelen/luen mielelläni 🙂

Pisti kyllä vihaksi, kun ekan kerran luin tuon jutun poikaystäviesi vanhemmista. Eivätkö he ole koskaan menettäneet ketään, jos noin ajattelevat?! Aivan käsittämätöntä, aikuiset ihmiset, olen kyllä ihan samalla linjalla kanssasi, tuo on törkeää ja sinun tilanteessasi olisin varmaan niin käärmeissäni ja vihainen, etten haluaisi nähdä heitä enää koskaan. Ei noin voi kukaan ajatella, jokainen suree tavallaan ja luulisi aikuisten ihmisten ymmärtävän, että haluat aikaa ja rauhaa! Olemme kuitenkin aika nuorina menettäneet isämme, vähemmästäkin menee sekaisin.. Mutta älä vaan missään tapauksessa tunne häpeää, sinulla on täysi oikeus surra juuri niin kuin haluat eikä tarvitse ajatella ettet kehtaisi enää naamaasi näyttää heidän edessään, päinvastoin, heidän tässä kuuluisi hävetä! Onko tilanne muuttunut nyt kun aikaa on kulunut pari viikkoa? Mielestäni, jos et ole kauhean läheisissä väleissä poikaystäväsi vanhempien kanssa, niin kannattaisi ainakin poikaystävällesi kertoa miltä tuo tuntui ja miten loukkaavaa on ajatella noin tai verrata johonkin entiseen tyttöystävään. Toivottavasti se kantautuisi myös poikaystäväsi vanhempien korviin..

Miten se mökille meno sujui? Oliko kamalaa? Anteeksi vielä, kun vastaaminen kesti! Paljon halauksia sinne ja kirjotellaan taas 🌻🙂🌻

NEMK!!

Anteeksi jos hoputin, en tiedä, miten rauhottaisin itseni tässä asiassa, heti jos joku ei vastaa, oletan aina jotain pahaa tapahtuneen! Mutta joo, anteeks, ei todellakaan mikään kiire vastata, eikä tarvii täällä koko ajan istua. Ehkä olin taas liian innoissani odottanu sun viestiä 😀

Olen kanssa usein miettinyt omia häitäni, vaikka oma parisuhteeni on mitä on, kamalinta on, että isä ei ole siellä saattamassa ja näkemässä elämäni onnellisinta päivää. Onneksi minulla on kaksi ihanaa veljeä ja setä, joista varmasti saan tukea, mutta ei mikään korvaa isää. Kamalaa on ajatella, mistä kaikesta isä jäi paitsi, olisin niin halunnut hänen näkevän myös jotain hyvää elämässäni. Usein sattuu asioita, jolloin ajattelen, että tämä pitää muistaa kertoa isälle kunnes se karu totuus taas iskee päin naamaa. Tai on asioita, joissa tarvitsisin isän apua tai kysyä häneltä jotain, silloinhan se itku aina tulee.

Olen huomannut myös, että kuulen päässäni tuon uutisen aina vaan uudestaan ja uudestaan. Ainahan se vaan tuntuu pahemmalta ja pahemmalta. Miten koet muuten arkesi tänä päivänä? Onko sinulla jo tunne, että "kyllä mä selviän tästä"? Mulla on viime viikot ollu aika synkkiä, mieli on ollut maassa ja ajatukset aika mustavalkoisia. Jotenkin tuntuu, että on koko elämä mennyt nurinperin nyt enkä oikeen tiedä, mistä olisin enää iloinen. Kriisiterapeutin ohjeen mukaan varasin ajan omalle terveysasemalle jos pääsisin jatkamaan terapiaa nyt kun tuo kriisiterapia alkaa olla loppu. Katsotaan, miten käy.

Noin minunkin päiväni yleensä kuluvat; töissä osaan olla ihan normaalisti, kukaan ei siellä varmaan tajua, että paha olo on ja pysyy. Kaikki aktiviteetti, mitä on, menee ihan ok jos ei ehdi ajattelemaan liikaa, usein se sitten purkaantuu kun istahtaa kotona. Nyt varsinkin noiden mökkireissujen myötä huomaan tuon itsessäni vieläkin vahvemmin; mökillä pinnistelen mummon vuoksi koko reissun, ei siitä tule mitään jos itken koko ajan ja olen vain masentunut, enkä halua mummoa huolestuttaa ja hermostuttaa. Kun sitten lähden, pääsen varmaan 1-1,5km mökiltä kun se itku vaan tulee väkisin. Varsinkin autoa ajaessa ajatus karkaa useasti ja autossa tulee kovin usein itku. Tästä yksi ystäväni kyselikin minulta kun sanoi itse nimeomaan kokeneensa autolla ajon raskaaksi juuri tuosta syystä kun on liikaa aikaa ajatella jos liikenne sujuu jne (hänen äitinsä ja vaarinsa kuolivat vain 7pvän välein..). Tottahan tuo siis oli minunkin kohdalla. Oletko huomannut itse tälläistä? Tai ajatko paljon autoa? Harmittaa kun olen itsekin ollut aktiivinen liikkuja, mutta nyt en vieläkään löydä aikaa tai energiaa kuntoilulle. Haluaisin niin mennä, mutta en vaan jaksa ☹️

Minuakin harmittaa kun koko ajan vain nuo huonot ajatukset mielessä, ikävä ja suru. Mutta en jotenkin uskalla ajatella hyviä hetkiä, ne sattuvat liikaa kun tulee niin kamala ikävä. Toisaalta huomaan usein sanovani tai ajattelevani "silloin isä sanoi näin" tai "isä teki niin". Tulee tosi absurdi olo, että, mitä sä höpiset kunnes taas tajuan, että joo, menneessä aikamuodossahan se on puhuttava. Siitä tulee kyllä tosi paha mieli. Olis varmaan helppoa kun tietäis, milloin tulee mikäkin vaihe surussa ja milloin helpottaa, mutta eihän sitä voi tietää, kaikki olemme yksilöitä ja suremme omalla tavallamme, lisäksi suru on henkilökohtainen, toinen selviää vuodessa, toinen ei kymmenessäkään. Välillä jo tuntui, että "ehkä mä tästä vielä nousen joskus", mutta nyt on kyllä niin valtava ikävä, että en tiedä, miten päin olisin.

Et ole yksin noidenkaan ajatusten kanssa, täällä ainakin on yksi tyttö, joka myös miettii oman elmänsä tarkoitusta!! 😟😟 Tuntuu kanssa turhalta kun en keksi, miksi olen täällä? Olenko tekemässä jälkeläisiä? Huolehtimassa mummosta? Onko tehtäväni jo hoidettu vai vasta tulossa? Ja nyt kun tiedän, miten pienestä elämän päättyminen on kiinni, miksi ja mitä-kysymykset pyörivät päässä koko ajan. Miksi joku pieni lapsi kuolee auton alle? Onko hänen tehtävänsä jo tehty? Mikä on hänen vanhempiensa tehtävä, jotka jäivät tänne ilman lastaan? Kuulostan varmaan ihan hullulta, mutta tälläiset ajatukset ovat viime viikoina pyörineet todella paljon mielessä. Oletko huomannut samaa? Lisäksi moni asia tuntuu niin turhalta ja merkityksettömältä, esim.työnteko- sitäkö muka haluan elämässäni tehdä? Sitä on pakko tehdä, tiedän, mutta ei se voi olla mitenkään tärkeää elämässäni. Jotenkin olis hirveä tarve saada jokin merkitys, jokin syy olla täällä, mutta en ole sitä keksinyt.

No, hyvä, että löysit tänne kirjoittamaan ja saat kirjoittaa juuri niin paljon kuin haluat! Toki edelleen suosittelen jos joskus haluat/jaksat hakea ammattiapua, mutta onhan tämänkin jo iso ja hyvä askel kerto ja puhua. Ja onhan tuo ammattiavun hakeminen iso kynnys, eivätkä kaikki sitä edes halua. Kiva kuitenkin kun jaksat tänne kirjoittaa! Toivottavasti edes vähän helpottaa taakkaasi! Muistan kanssa monta päivää istuneeeni puhelin kädessä, terveysaseman numero näppäiltynä, mutta en vaan saanut soitettua. En tiedä, mikä siinä pelotti, mutta kynnys soittaa oli korkea. Kun sitten vihdoin sain soitettua, aloin itkemään ihan heti. Ymmärrän kyllä, miten iso askel on sitä apua pyytää.

Olen kanssa usien miettinyt omaa minääni, olen itsenäinen, oma koti (olen vasta ostamassa omaa) ja auto, ystäviä, hyvät suhteet perheeseeni, vakituinen työ, koulutus, ylioppilaslakki, sain juuri palkankorotuksenkin. Nyt vaan kun parisuhteeni on taas kaatumassa, mietin usein, että, missä se vika on. Onhan sen oltava minussa, että en kelpaa tai jos kelpaan ja löydän hyvän miehen niin sitten hän ei kelpaa minulle. Miksi toiset löytävät elämänsä rakkauden jos 16-vuotiaana ja minä en ole vieläkään 23-vuotiaana löytänyt? Haluan naimisiin ja lapsia, perheen, mutta olen alkanut miettiä, että ajattelenkohan utopisesti, mitä jos en koskaan saakaan sitä, mistä olen aina unelmoinut?

Jotenkin itsekin uskoin isän vaan porskuttavan niin kuin tähänkin asti, kyllä hän selviää, on tähänkin asti selvinnyt. Tuntuu kyllä niin pahalta ajatella, että nyt en voi enää tehdä mitään. Syyllisyyden tunnehan kylläkin kuuluu aina niin kuin kirjoitit, jotenkin vaan ajattelen, että onkohan se raskaampi kantaa nyt, koska olen niiden samojen syyllisyyden tunteiden kanssa paininut aina? Olisiko tämä suru helpompi kohdata jos isä ei olisi ollut sairas? Sitähän en voi tietää.. Ja vaikka isä on varmasti tiennyt kohtalonsa, varsinkin kun hänen serkkunsa viime kesänä kuoli alkoholin aiheuttamiin sairauksiin, tulee silti niin tyhjä olo; miksi en tehnyt mitään jos tämä oli tiedossa?

Olen tota jouluakin miettinyt, kuinka siitä voi enää ikinä nauttia. Onneksi saan voimaa äidistä; hän viettää joulua ihan hyvin vaikka hänenkin isänsä kuoli joulun alla. Toki varmaan on suru ja ikävä ja haudalla käydään, mutta suru ei ole enää niin raskas kantaa, voi sen ohella myös nauttia joulusta.

Olen kyllä aina uskonut, että elämän on jatkuttava jossain kuoleman jälkeenkin, ei ehkä tälläisella samalla tavalla, mutta jotenkin. Nyt varsinkin, en saa siitä mitään lohtua, että kuolema vaan on ja ihminen vain lakkaa olemasta; maailma pyörii ikuisesti, mutta meitä ei vain ole. Uskon nykyään siis entistä hartaammin siihen, että vielä nään isän ja papan ja he kyllä odottavat jossain sitten kun aikani koittaa. Kaikki me kuolemme täältä joskus, se kun on tässä elämässä ainoa varma asia. Siitä saan lohtua, että vielä tapaamme ja kuoleman jälkeen on hyvä olla siellä rakkaiden luona.

Omalle kohdalle ei ole niin kamalasti sattunut kuolemia töissä, joitakin kyllä, mutta hekin ovat olleet vanhoja ja sairaita. Onhan niitä joskus törmännyt nuoriinkin, mutta omalla kohdallani hänet onnistuttiin pelastamaan. Useinhan se on ns. kaunis poisnukkuminen tai jo saattohoidossa ollut ihminen. Vaikka kuuleehan näitä nuoriakin, onnettomuuksia ja itsemurhia lähes päivittäin. Ei ole tosiaan omalle kohdalle kovin montaa sattunut.

Noita kertoja kun isä on tullut humalassa töihin, en edes varmaan kaikkia tiedä tai tiedä, mitä sitten on käynyt. Muistaakseni joitakin kertoja olen itse tai mummo/setä käskenyt isää lähtemään kotiin. Kyllä hän aina ymmärsi tilanteen ja lähtikin.

Moni on kyllä sanonut tuota samaa, että vaikka isä olisi nyt saatu elvytettyä, olisi sama tilanne tullut vastaan jossain vaiheessa uudestaan eikä mikään olisi kuitenkaan muuttanut isää, hän olisi juonut kuitenkin. Tiedän kyllä, että se pitää paikkansa, mutta tuntuu vaan niin epäreilulta jäädä nyt ilman isää. Olisin halunnut vielä pitää hänet täällä.

Harmi, että olet saanut tuollaista tietoa isäsi viimeisistä viikoista, välillä itsekin ajattelen, että ihan hyvä etten tiedäkään kaikkea. Kuulin meinaan mummolta, että isä oli jo vuosi sitten saanut ns. "juoppohulluuskohtauksen" ja kävellyt paljaisn jaloin talvella ilman päällysvaatteita koputtelemassa vieraiden oviin kun ei tiennyt missä oli. Poliisit olivat vieneet sairaalaan ja soittaneet mummolle. Isä puhalsi nollat eli tämäkin oli jo oire tulevasta vaikka tästä on varmaan jo 10v aikaa, kertoohan se, että olisi aika lopettaa. Onko asioita joita et olisi halunnut tietää?

En noitä isän juoppokavereita oikein tunne, emme ikinä olleet tekemisissä ja hyvä niin. Laukoisin varmaan kanssa ei-niin-valittuja sanoja. Tuollainen turhanpäiväinen mattorahojen kyseleminen kyllä varmasti ärsyttää, tuntuu niin turhalta tuollainen, omaisilla on valtava suru ja ikävä niin onko nyt yhdellä matolla noin hiton paljon väliä! Jos ei se ollut joku miljoonan euron intialainen sokeiden nunnien hiuksistaan käsin punoma matto niin antaisi olla! Toki saahan sitä viinarahaa noinkin kun perii velkansa surevilta omaisilta. Grr, suututtaa puolestasi. Miten tuo tilanne muuten päättyi?

Omat uneni usein liittyvät siihen, että joudun jollekin kertomaan, että isä on kuollut. Jotenkin vissiin oma mieleni käsittelee sitä, että olen uudessa elämäntilanteessa. Aina ne unien näkeminen tuntuu pahalta, mutta kuulemma alitajunta käsittelee sitä asiaa, että ei se välttämättä ole niin paha asia kuin miltä se tuntuu. Toki olo on herätessä hysteerinen ja itkuinen. Kerran näin unta, että kävelin kadulla, jossa oli paljon ihmisiä ja näin isän ja juoksin häntä kohti. Kun pääsin lähelle, näin, että hän oli ihan isän näköinen, mutta ei ollut isä. Mitäköhän tuokin sitten on tarkoittanut...

Juu, olemme poikaystäväni kanssa aika pattitilanteessa, en tiedä paljonko lisästressiä jaksan, mutta en jasa tätäkään. Kiitos muuten reaktiostasi, olen miettinyt josko olen vain ylireagoinut, mutta kirjoituksesi sai ymmärtämään, että onhan mulla ihan syytäkin olla loukkaantunut! Hassuahan tässä vielä on, että on heilläkin menetysytä kohdattu, että luulisi osaavan reagoida oikein, mutta ei. Terapeuttini valaisi taas minua kun kerroin kaikkea tätä, että ehkä heidän perheellään on tapana lakaista asiat maton alle; jos siitä ei puhuta niin sitä ei ole. Tästä kielii myös se, että en poikaystäväni vanhemmilta saanut minkäänlaista suruvalittelua, mutta hänen äitinsä vanhemmat kyllä lähettivät kukkia ja kortin. Ei se ole kukista ja korteista kiinni, mutta se, että isovanhemmat ottavat osaa suruun, mutta he eivät, tuntuu kyllä aika oudolta. No, tämä on heidän tapansa hoitaa asiat, mutta suututtaa, että eivät kunnioita minun tapaani. En ole heitä vieläkään nähnyt eikä kyllä kiinnostakaan. Olen kyllä edelleen todella loukkaantunut noista sanoista enkä sen vuoksi haluakaan heitä nähdä..

Olihan tuo mökille meno kamalaa, taas se siivoominen ja isän ja papan tavaroiden läpikäyminen, kyllä se puukko vaan siellä sydämmessä kääntyi joka kerta kun jonkun vaatekappaleen näki. Hyvä, että oli pakko mennä etten taas välttelisi sinne menoa, mutta pahalta tuntui ja tuntuu edelleen, siellä sen vasta tajuaa kuinka tyhjää ja hiljaista on ja kuinka kova ikävä oikeasti onkaan. En esimerkiksi voi nukkua ilman lääkkeitä, kyllä se sen verran muistorikas paikka on. Ehkä se joskus helpottaa. Nyt ramppaan siellä vähän väliä kun mummo on siellä yksin, aina kun on muutaman päivän vapaat niin lähden sinne teidän suunnille ajelemaan! 🙂

Nyt on pakko mennä nukkumaan 😴, huomenna kun pitää työpäivän päälle vielä ajaa mökille! Kiitos vastauksesta, äläkä turhaan ota stressiä tänne kirjoittelusta! Tiedän, että vastaat kyllä enkä enää panikoi! 😀

Kiitos ja kumarrus, palataan taas asiaan pian! Voimia ja halauksia! 🌻🙂🌻

Moikka!

Röllin tyttö, älä suotta pyydä anteeks! Ei oo mitään syytä 🙂 Samat ajatukset varmaan pyöris munkin päässä, jos et olis hetkeen vastannu.. Ja nyt tuntuu vähän pahalta, kun on taas vierähtäny tovi, kun oon kirjotellu. Joka päivä tämä on mielessä, mutta nyt jotenkin on ollut niin paljon kaikkea touhua ja töitä, että en enää illalla myöhään kotiin tullessa oo jaksanu raahautua tietokoneelle. Huomasin muuten tossa, että on tullu kirjotettua kauheesti ns. kirjakielellä, yritän päästä siitä eroon, ei oo mulle kovin luontaista, varsinkin, kun tässä on nyt jo tovi tullut vaihdettua ajatuksia puolin jos toisin 😉

Tästä hääasiasta, itse oon kanssa miettinyt, että olis ollut niin ihanaa jos isä olis ollut näkemässä ja saattamassa mua, se olis ollut mulle tosi tärkeetä. Samaten, onneksi mullakin on veli, jonka toivoisin sitten jonakin päivänä toimittavan isän virkaa häissä. Mun veli on aina ollu mun henki ja elämä, todella todella tärkeä ja siksi oonkin niin huolissani siitä ja sen elämäntavoista. Oon omianikin alkanut miettimään isän kuoleman jälkeen ja se on auttanut mua pitämään pääni siinä, että jaksan kuntoilla monta kertaa viikossa, yritän syödä terveellisesti, ottaa vitamiineja ja polttaminenkin on jäänyt. Toki se nyt ei ollut enää kuin viikonloppu ja viihdetupakointia, mutta oon nyt yrittänyt siitäkin päästä eroon, neljäs tai viides viikko jo menossa, eikä kyllä tunnu missään, kun sen pahimman yli pääsee, niin helpottaa. Sitä samaa yritän toitottaa mun veljelle, se on polttanut kauan ja elää yrittäjän elämää, jossa ei paljon lomia sun muita pidetä. Ruokailutottumuksetkin on mitä sattuu. Eilen tuli ajateltua, että epäonnistuin isän pelastamisen kohdalla, en kestä, jos epäonnistun veljenkin kanssa, vaikka tiedän ettei se ole mun tehtävä ketään pelastaa tai kenestäkään varsinaisesti huolehtia, mutta silti. Syyllisyys painaa edelleen, enkä kestäis jos mun veljelle tapahtuisi jotain. Onko sulla ollut samoja ajatuksia?

Usein mietin myös tota samaa, että kumpa isä olisi ollut näkemässä kaikkia ihania asioita meidän elämässä. Eilen taas saunassa tuli mieleen isän viimeset hetket ja aloin miettimään, että kumpa se olis voinut nauttia elämästä enemmän eikä kärsiä jatkuvista tuskista ja alkoholiriippuvuudesta. Ja vaikka kuinka yritän itelleni muistuttaa, että itse se itselleen ton kaiken teki, niin ei se yhtään helpota.. Olisin niin kovasti halunnu auttaa, mutta ehkä se vaan on mahdotonta, jos ihminen itse ei siihen ole valmis? Muistan sillon aikanaan isän humalassa sanoneen, että empä paljon tukea teiltä saanut, kun me sitä vähän syyllistettiin siitä sortumisesta. Se jos joku lisää tätä syyllisyyttä, jos tää kaikki olikin tuen puutetta, oliko tää kuitenkin meidän vika? Yritänkö mä vaan lievittää omaa tuskaani ajattelemalla, että alkoholistia ei voi auttaa muut kuin se itse. Jotenkin ärsyttää tää jatkuva sureminen ja että aina kun on aikaa hengähtää yksinään, alan miettiä näitä surullisia asioita. Tässä lähi-aikoina on tuntunut, että mun pää on ihan sekasin, liikaa kaikkia asioita pyörii päässä enkä saa oikein ajatuksia kasaan, kai oon kohta jonkun hermoromahduksen partaalla. Myös se kahden päivän sairasloma töistä on alkanut painaa, ehkä olis sittenkin pitänyt pitää vähän enemmän lomaa..

Välillä on sellainen olo, että minähän selviän tästä! Ja välillä (varsinkin iltasin) tuntuu, että kaikki kaatuu päälle ja juuri tuo, etten saa ajatuksia kasaan, vaivaa.. Aamusin helpompaa, iltasin vaikeempaa. Pääsitkö muuten jatkamaan terapiaa? Mäkin otin yhden askeleen eteenpäin ja lähetin sähköpostin yhteen kriisiapupaikkaan, katsotaan mitä saan vastaukseksi. Parempi ehkä yrittää purkaa vähän ajatuksia puhumalla jollekin, ennen kuin tämä menee pahemmaksi. Jotenki vaan tuntuu, että tällä hetkellä on liikaa kaikkea.. Yritän kuntoilla paljon ja pitää kuuria päällä, koska kesäkuun alussa on lähtö Espanjaan, yritän olla polttamatta, auto pitäis saada myytyä ja sitten hommata uusi, rahaa pitäisi säästää, tulevaisuutta pitäisi miettiä (työasioissa). Tätä kaikkee on vaikeeta yrittää pitää koossa omassa päässä, varsinkin, kun isän kuolema on joka päivä se päällimmäinen ajatus joka vaivaa. Yritän kyllä aina keskittyä vaan yhteen asiaan kerrallaan, mutta se on vaikeeta. Ehkä tähän kaikkeen olisi se ratkasu, että lakkaisin stressaamasta kaikesta, mutta en pysty siihen. Oon muutenkin aina stressannu kaikkea sellasta, jota ei edes tarvisi stressata, miten ihmeessä siitä pääsisi eroon?

Nyt päästiin mun lempiaiheeseen, autoihin 😉 Oon ehkä vähän erikoinen nainen, mutta mä rakastan autoja ja niillä ajamista, se on oikeestaan yksi tapa rentoutua. Muutama vuosi tuli ajattua paljonkin, koska poikaystäväni asui Keski-Suomessa ja ajoin sinne melkein joka viikonloppu, ei ollut mitään sen parempaa, kun kuunnella täysiä hyvää musiikkia ja ajaa vaan. Oon kyllä huomannut saman, että usein ajaessa mietin isää, hyviä että huonoja asioita ja oon myöskin monet kerrat itkenyt ajaessa. En yhtään ihmettele, että itku on päässyt, kun oot lähtenyt pois mökiltä, se kaikki mitä oot pitänyt sisällä, tavallaan sitten purkautuu, kun kukaan ei oo katsomassa eikä oo ketään kenelle esittää vahvaa. Mutta koetko sä sen huonona vai hyvänä asiana? Että se itku tulee autossa? Onko sen jälkeen helpompi vai huononpi olo?

On se jännä millaisia ajatuksia jonkun läheisen poismeno aiheuttaa, itsellä pyörii kanssa paljon mielessä tuo että mikä tarkoitus kaikella on, vaikka en varsinaisesti usko siihen, että jokaisella asialla olisi sen suurempi tarkoitus tai en mielellään kyllä kuuntele sellaista, jos joku sanoo, että isäsi tehtävä oli nyt suoritettu tai, että hän siellä pilven reunalla istuu ja katselee sua.. Ei se nyt kyllä ihan niinkään mene tai no jokainen saa tietysti uskoa siihen mihin itse haluaa, mutta nuo tuollaiset puheet tuntuu sen verran absurdilta etten itse voi niitä sulattaa. Mutta väkisinkin sitä alkaa omia ajatuksiaan ja uskomisiaan kysenalaistamaan, kun rämpii tarpeeksi syvissä vesissä ja itse ainakin oon huomannut, että oon yrittänyt hakea lohtua ajatuksista, mihin en oikeesti normaalisti uskoisi. Mutta samoja ajatuksia meillä varmaan molemmilla on.. Tuntuu turhalta, että elämä olisi pelkkää työntekoa eikä mitään muuta.

Mites tilanne poikaystävä kanssa on edennyt, huonoon vai hyvään suuntaan? On kyllä tosi kurja jos vielä tämän kaiken päälle parisuhteesi kaatuu, toivottavasti saisitte asiat kuntoon. Onko sieltä puolelta tullut yhtään ymmärrystä? Oletteko muuten kauan olleet yhdessä? Itsellä on sellanen tilanne, että ollaan oltu 4v yhdessä, tunnettu varmaankin noin 7 vuotta. Toki tää aika tuntuu paljon lyhyemmältä, koska asuttiin eri paikkakunnilla pitkään. Ja välillä tulee mietittyä sitäkin, että tässäkö tää nyt oli, oon saman ihmisen kanssa koko loppuelämäni? Herää kyllä kysymys, että onko ikinä sellasta tilanne jossa olis täysin tyytyväinen? Toiset kadehtii ihmisiä, jotka on löytänyt "sen oikeen" jo nuorena ja osa niistä, jotka on jo nuoresta saakka seurustellu, kadehtii niitä jotka voi vielä olla ja mennä. En kyllä osaisi kuvitella olevani jonkun muun kanssa, kun nykyisen poikaystäväni, tuntuu siltä, että tässä voisi olla se mun sielunkumppani, mutta tottakai se parisuhde muuttuu iän myötä ja sen eteen pitää alkaa tehdä töitä, tässä ehkä huomaa sen, että mitään ei saa pitää itsestäänselvänä.

Edelleen noita samoja ajatuksia mullakin pyörii päässä, miksi en tehnyt mitään vaikka tiesin tilanteen? Miksi en auttanut enemmän? Olisiko helpompi olla ja surra jos ei tuntisi syyllisyyttä ja vastuuta siitä, että isä on nyt kuollut? Joskus toivon, että isä olisi lähtenyt ns. saappaat jalassa, ilman kipuja, riippuvuutta ja elänyt viimeset hetkensä meidän kanssa, että olisi saanyt hyvästellä ja tiennyt mitä isä itse ajatteli tästä kaikesta. Se jätti jälkeensä niin monta kysymystä, joihin tuskin ikinä saan vastausta.. Aina tuli vaan ajateltua, että ei isä kuole, että eihän se voi kuolla, kun on tähänkin asti selvinnyt. Mutta enhän mä edes osannut tavallaan ajatella toisin vaikka kaikki merkit oli ilmassa, koska ei isä koskaan sanonut mitään ja se esitti että kaikki olis ok, ei se ikinä puhunut omasta kuolemastaan tms, mutta mistä mä sitten tiedän mitä se oikeasti ajatteli.

En oikein osaa sanoa, onko asioita joita en olisi halunnut tietää, koska yleensä haluan tietää kaiken mahdollisen, vaikutti se sitten huonolla taikka hyvällä tavalla. Varsinkin isän viimeisten päivien/viikkojen tapahtumat haluaisin tietää tarkalleen, vaikka tuskin niistä mitään hyötyä tässä suremisessa on. On vaan semmonen huono tapa, että aina on saatava tietää kaikki.. Lähinnä tuon matto-jutun kuuleminenkin vaan teki mielen surullisemmaksi, mutta oli kai se silti ihan oleellinen tieto. Siitä puheenollen, tilanne päättyi ilmeisesti niin, että veljeni vain sanoi puhelimessa, että ei isältä kuule mitään rahoja jäänyt mattoa varten. Veljeni osaa olla halutessaan juuri sen kuulonen, että ei tartte toista kertaa soitella ja ilmeisesti on ollutkin. Jos olisin itse ollut puhelimessa, ei olisi jäänyt epäselväksi tarviko niitä mattorahoja alunperinkään alkaa soittelemaan.. Mutta kaikki tutut ja tuntemattomathan soittaa suoraan mun veljelle, kun sillä on oma autokorjaamo, niin on helppo yhdistää isä ja poika, sukunimikin kun on niin harvinainen. Eipähän nuo jotkut alkoholistit varmaan paljon läheisiä ajattele, kunhan vaan saa rahaa alkoholiin. Sitten vielä soittelevat toiselle työaikana ja kyselevät rahaa, huh huh, sanon minä.

Nuo unet on kyllä jänniä, joskus itekkin miettii, että mitä ne oikein tarkottaa. Sen viime unen merkitystä nyt ei tarvinnut kauaa miettiä, toi hautausasia vaivas mua niin, että se sitten tuli uniinkin. Ihmeellistä kyllä, en ole nähnyt isästä unta kuin pari kertaa, eivätkä ne juurikaan ole olleet mitenkään kovin ahdistavia tms.

Todellakin sulla oli syytä loukkaantua poikaystäväsi vanhempien käytöksestä, ei epäilystäkään! Eikä ollut mitään ylireagointia.. Jos he itsekin on kärsineet menetyksistä, niin luulisi heidän ymmärtävän. Eihän kukaan voi tietää miten toinen ihminen suree, jokaisella on oma tapansa ja siihen pitäisi kyllä löytyä ymmärrystä! Vaikka heilläkin lakaistaisiin kaikki maton alle (niin kuin meillä on ollut tapana tehdä), ei silti voi käyttäytyä noin. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei niiden tapaaminen kovin paljon nappaa, ei nappaisi muakaan. Ja vielä se, että sait suruvalittelut isovanhemmilta etkä poikaystäväsi vanhemmilta kuulostaa aika merkilliseltä. Noh, mä en kyllä saanut keltään.. Veli sai muutaman. Olisin kyllä odottanut tietyiltä henkilöiltä, mutta eipä niitä tullut. Kaverien kohdalla vetosin ikään, kun veljeni vaimo ihmetteli enkö oo saanut yhtäkään adressia tms. Tuskin mäkään olisin tossa tilanteessa tajunnut lähettää sellaista, ennenkö nyt, kun itelle on sattunut näin.. Mun veljen vaimo kyll sanoi, ettei se sais iästä olla kiinni, kuuluu hyviin käytöstapoihin.

Varmasti siellä mökillä olo on ollut vaikeaa, mutta ehkä se kerta kerralta tuntuu helpommalta? Itse en vois edes kuvitella sitä tuskaa, mikä olis jos joutuis palaamaan johonkin paikkaan missä isä vietti aikaa. Joka kerta, kun kävin siellä mummon vanhassa asunnossa, tuijotin sitä sänkyä jossa isä makasi ja mietin sitä tilannetta missä silloin kuolinpäivänä oltiin.. Kamalaa, onneksi sinne asuntoon ei enää tarvitse mennä! Otan jotenkin kauheen raskaana sen vaatteidenkin käsittelemisen ja muiden tavaroiden, osa ihmisistä osaa käsitellä ne vain asioina ja tavaroina, mutta mä en. Mietin kokoajan, että tää on ollut isän päällä, nää on ollut sen jalassa.. Ja se on niin pirun raskasta.

Mutta nyt täytyy ottaa itteensä niskasta kiinni ja lähtee jumppaamaan! Palataan taas, seurailen koska uus kirjotus taas ilmestyy. Paljon paljon voimia ja haleja 🙂🌻

Moi NEMK!!

Nyt on mullakin vierähtänyt tovi, oon tehnyt tosi pitkää päivää töissä ja ollu tosi väsynyt ☹️ Sama homma, mielessä on ollut joka ilta tulla kirjoittelemaan, mutta on mennyt aina liian myöhäiseksi... Enpä oo huomannu tota kirjakieliasiaa, mutta voisin juu yrittää minäkin kirjoittaa "rennommin" 🙂

Mulla tosiaan on myös kaksi rakasta pikkuveljeä, olemme tosi läheisiä, enkä kestäisi jos jotain sattuisi kummallekaan (tässä taas tää klisee, joka mua itteenikin ärsyttää, ei ole kiinni siitä kestätkö vai et, on vaan pakko, ei kukaan tuu kysymään mitä halusit tehdä nyt? On vaan jaksettava). Oon tosi ylpeä molemmista veljistäni ja rakastan heitä yli kaiken. Nuorempi veljeni taitaa olla se meistä fiksuin, ei ole jäänyt tuleen makaamaan vaikka paha olo onkin, on vaan puskenut eteenpäin. Vaikka hänen puolestaan tuntuu niin pahalta, isä ei ollut näkemässä edes kun veli sai ajokortin, isä kuoli kk ennen veljen 18v synttäreitä. Vanhempi pikkuveljeni huolestuttaa, hän tekee yötyötä, polttaa ja juo eikä juuri liiku. Oon tosi huolissani, hän kun ei suostu edes asiasta puhumaan. Enkä nyt tarkoita, että se, että ei puhu olis mitenkään huonompi tapa surra, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä hän ajattelee ja miten voi. Lisäksi hän kun tekee yötyötä niin näkee aika harvoin. Kerran soitin hänelle iltapäivällä jotain asiaa joku kolmisen kk sitten. Veli olikin ihan kännissä jossain kaverilla ja alkoi itkemään ihan kamalasti ja toitotti, että taitaa olla samanlainen kun isä. Hain sitten veljen pois ja vein kotiin. Itkin koko loppuillan kun tuli niin paha mieli hänen puolestaan, kerrankin sai toki itkettyä, mutta kun näistä asioista jauhaminen humalassa ei mielestäni tuota tulosta... En oikein tiedä, miten häntä auttaa, mutta olen tosi huolissani...

On muuten multa aika vaikeeta toi puhekielen kirjoittaminen, että sori jos tulee sekavaa tekstiä 😀 Jotenkin tää kirjakieli kirjotuskielenä on jääny päälle..

Mulle joku sanoi tän kaikena alussa kun itkin tota etten auttanut enkä halunnut puhua isän kanssa jos hän oli humalassa, miksi en tehnyt sitä ja tätä, että ei se ole lasten tehtävä olla vanhempien vahteja tai tukijoita. Lapsi on aina lapsi. Säkin oot ollu niin nuori kun vanhempas on eronnu et oot varmaan automaattisesti ottanut ton isän hoivaajan roolin ja "isää pitää auttaa ja vahtia"-asenteen vaikka todellisuudessa ei sinun 9-vuotiaana lapsena olisi tarvinnut huolehtia moisesta. Asianhan pitäis olla päinvastoin. Mutta ymmärrän hyvin tunteesi, koen itse samoja. Ainahan se vaivaa, että jos jokin niinkin pieni ele kuin joku sana olis voinu pitää isän vielä täällä, miksi en tehnyt sitä? Jossittelua juu, mutta en pääse siitä mihinkään. Omia valintojahan isä teki ja isällä olis ollu kaikki mahdollisuudet niin paljon parempaan elämään, mutta valitsi (tai siinä vaiheessa ehkä jo joutui) viinan. En usko, että alkoholismi oli enää isän päätettävissä viime vuosina, mutta joskus on ollut, silloin kun isä aloitti, olisi myös pitänyt tajuta lopettaa. Kyllähän kaikki tietää, että jatkuva alkoholilla läträäminen tekee pahaa keholle. Harmittaa kun on niin ristiriitaiset tunteet, toisaalta ärsyttää kun vasta nyt isän kuoltua tajusin ettei isä voinut enää itselleen mitään, ei hallinut ongelmaansa enää ollenkaan. Mutta toisaalta alkoholistin hyysääminenkään ei kai ole se paras vaihtoehto? Ja toisaalta harmittaa kun aina isälle oltiin vihaisia jos se olikin kännissä, mutta miten sitten olisi pitänyt reagoida? Oon ihan sekaisin...

Oon muuten huomannu yhen jännän jutun, kun kirjotat jotain tuosta syyllisyydestä niin saatan vastata sulle jotain tosi järkevältäkin kuulostavaa, mutta seuraavassa kirjoituksessani taas itse voivottelen samaa asiaa, johon käytännössä olen jo itse vastannut. Sama näyttäis toimivan myös toisinpäin. Ootko huomannut? Taidetaan olla molemmat mestareita kertomaan kokemuksesta ja sanomaankin jotain, mutta ei itse uskota siihen kuitenkaan. Tai jotenkin taidetaan kokea se syyllisyys silti juuri omaksi taakaksi...

Mulle lääkäri sanoi, että mahdollisimman nopea töihinpalaaminen on aina suotavaa vaikka olisikin raskas surutyö vasta alussa. Työ kuitenkin on se, joka pakottaa pitämään arjesta kiinni. Älä turhaan syyllistä itsees tuosta lyhyestä sairaslomasta, mutta muista, että stressireaktion oireet voi ilmetä eri ihmisillä eri aikoihin/tahdissa, että jos tuntuu liian raskaalta niin hae ihmeessä vähän hengähdyslomaa. Itse aloin jo kk saikuttelun jälkeen miettimään, että mitä sitten teen kotona jos oon saikulla? Toki meillä oli valtavasti käytännön asioita järjesteltävänä (olipa vaikee sana) ja tehtävänä. Ehkä toisaalta sulle vois riittää ihan viikonkin sairasloma tai pitkä viikonloppu, saisit vaan vähän levätä ja nukkua, olla tekemättä mitään. Onko teillä esim. mökkiä, johon pääsisit välillä rentoutumaan?

Täällä Helsingissä on tosi monimutkainen järjestelmä aikuisten, työssäkäyvien, avohoidon suhteen. Tuo kriisipaikka oli sellainen Helsinki Mission paikka, jonne voi kuka vaan mennä itse ja olla vaikka nimettömänä jos haluaa. Mutta kriisiterapiaa pidempää hoitoa onkin sitten vaikeampi saada. Sehän tässä rassaa, että kun on ihan loppu ja jostain vihdoin saa sen voiman soittaa johonkin niin sitten ei pääse. Tonne kriisiterapiaankin mut ohjattiin vissiin neljän puhelun jälkeen. En vaan sillon jaksanut itse selvitellä paikkoja johon vois mennä. Nyt siis kun tuolla lopetan muutaman viikon päästä niin joudun hakemaan psyk.apua terveysasemalta, jonne taas on kuuden viikon jonot. Eli mun aika on vasta kahden viikon päästä. Silloinkin se lähetteen tekeminen on lääkäristä kiinni ja sitten on vielä vastaanottavan paikan lääkäristä kiinni, että pääsekö sinne. Eli jos niiden mielestä mun ongelma ei oo tarpeeks iso niin saan rukkaset. Näitä paikkojakin ja mahdollisuuksia on hyvin vähän, mulla käytännössä kaksi tai sitten itsekustantama terapia, johon ei ole varaa. Kävin jo nuorena joskus yläaste-lukioikäisenä terapiassa ja se onnistui yhdellä kädenpuristuksella suoraan kouluterkkarilta terapiaan. Ei mitään lääkäreitä tai terveysasemakäyntejä välissä. Koululaisille on tarjolla vaikka mitä, mutta työssäkäyvät ovat väliinputoajia. Rassaa tosi paljon kun pitäis jaksaa taistella siitä avusta, mutta ei ole voimia. En tiiä miks se avun hakeminen on niin vaikeeta, mutta muistan monta kertaa istuneeni puhelin kädessä ja terveysaseman numero näppäiltynä, mutta en vaan uskaltanu soittaa. Noh, parin viikon päästä nähdään, miten käy. Sain terapeutilta puoltavan lausunnon, että pitäis päästä jatkamaan, mutta kun se ei ole kun vain hänen mielipiteensä ja hän ei ole lääkäri, mutta ehkä siitä jotain apua olis kun vien sen mukanani...

Mutta sinä!! Hienoa, oon niin tyytyväinen sun puolesta kun uskalsit ottaa yheteyttä! Ei se mitään anna jos ei otakaan, eks niin? Ainahan voi keskeyttää jos ei tunnu omalta, mutta ehkä saisit vähän perspektiiviä kun joku ulkopuolinen osaa sanoa asiat järjellä, ei tunteella. Miten kävi? Ootko saanu vastausta? Millanen paikka se muuten on?

Ymmärrän ton stressaamisen, mäkin otan kaikesta stressiä ja tuntuu helposti pahalta kaikki. Jotenkin tuntuu niin hassulta, että oon hirveen kiireinen, mulla on mukamas koko ajan jotain menoa ja tekemistä, mikä on pakko hoitaa, mutta samalla tuntuu etten tee mitään. Otan kaikesta pienestä ison asian, että se on muka pakko tehdä ja pakko hoitaa ja mun elämä on niin hektistä, mutta sitten tuntuu etten saa mitään aikaiseksi. Mua harmittaa, koska olen aina kuntoillut, mutta nyt en saa mitään aikaiseksi. En tajuu, vaikka joskus olisikin aikaa niin en vaan mene. Haluisin niin alkaa taas treenaa, mutta en tiedä, mikä estää. Mulla ei muka ole aikaa ja jos on niin en jaksa. Stressaan kaikesta muusta mutten itsestäni. Lisäksi univaikeudet ovat palanneet elämääni, en joko nukahda tai sitten heräilen koko ajan tai herään liian aikaisin. Tämän vuoksi olen ihan yliväsynyt koko ajan ja kiukkuinen. Viime yönä olin niin väsynyt, että nukuin kyllä ja näin isästä unta koko yön...

Mäkin kyllä tykkään autoista, mähän ajan työkseni autoa ja ajan kyllä muutenkin paljon nyt varsinkin kun tulee rampattua mökillä 250km per suunta vähän väliä... Ekaan kuukauteen en voinut kuunnella musiikkia ollenkaan, aloin heti itkemään. Nyt kuuntelen, mutta jos joku biisi muistuttaa mua isästä niin itku on herkässä. Ja melkeen kaikki biisit muistuttaa. Jotenkin kai kun olen tottunut kuljettaja niin ajatukset laukkaa siinä ajaessa. Varsinkin jos on pidempi ja tuttu matka... Ainahan ne sanoo, että itkeminen helpottaa, mutta onhan se inhottavaa kun se tulee autossa ja pitäis keskittyä ajamiseen. Jotenkin vaan se kaikki purkautuu sitten kun lähden yksin kotiin. Ehkä mä illalla olen sitten rauhallisempi, mutta eihän se sitä ikävää vie pois. Joskus saattaa toki illallakin vielä olla tosi paha mieli. Kerran kun tulin mökiltä, ajoin suoraan hautausmaalle ja itkin sielllä varmaan puoli tuntia. On vaan niin kamala ikävä. Käytkö usein isäsi haudalla?

Olemme edelleen poikaystäväni kanssa pattitilanteessa. Tiedän, että vika on mussa, mutta en voi sille mitään. Mua vaan ahdistaa kaikki ja haluisin vaan olla yksin. Ihmettelen kuinka hän jaksaa katsoa tälläistä, on aika sisukas ollut. Ollaan oltu vasta noin 1,5v yhdessä. Meidän juttu alkoi muutenkin aika huteralta pohjalta kun olin vasta 4kk aikaisemmin eronnut pitkäaikaisesta avopuolisostani ja ero oli mulle tosi raskas. En ollut vielä päässyt yli exästäni enkä olis halunnut seurustella ollenkaan, mutta jotenkin sitten ajauduin siihen tilanteeseen, että tässä sitä taas ollaan. Ollaan kyllä tästä puhuttu ja poikaystäväni tietää, mikä on tilanne. Oon vaan ite jotenkin niin sekaisin. En oikeen tiiä johtuuko se tästä surusta vai onko meijän suhde vaan loppu. Molemmat kun tehdään vielä kolmivuorotyötä niin on yhteinen aika kortilla, nähdään tosi harvoin. Lisäksi mua on alkanut viime aikoina ahdistaa anoppi (jota en tosin oo vieläkään nähnyt tän jälkeen), poikaystäväni on todella kiinni äidissään, hänen tarvitsee aina kysyä vieläkin äidiltä lupaa jos aikoo jotain tehdä omalla elämällään, eism. hän tarvitsi vanhempien hyväksynnän, että pystyi nyt hakemaan kouluun opiskelemaan uutta alaa. En tiedä, kuinka suhtautuisin ja kuinka tämä vaikuttaa tulevaisuudessa meidän parisuhteeseen. Mäkin oon äidin kanssa läheinen, mutta mulla ei tulis ikinä mieleenkään kysyä äidiltä lupaa saanko mennä johonkin kouluun tms. Mä oon jo jotenkin luovuttanut tän suhteen kannalta, eihän tästä mitään tuu, mutta en vaan saa aikaiseksi tehdä mitään, kaikki vaan on. Lisäksi se, että ollaan samassa työpaikassa, on mulle ongelma.

Mä sain muutamilta kavereilta kukkia ja kortin, mutta suurin osa tuli sukulaisilta. MUtta joo, totta tuokin, että en tiedä, olisinko osannut itsekään lähettää suruvalitteluja ihan kortilla tai kukilla jos en nyt tietäisi, mitä se on. Mutta toisaalta totta tuokin, että kuuluuhan se hyviin käytöstapoihin. No, jotenkin en jaksa murehtia sitä, mulla on muutakin mietittävää kun appivanhemmat. Oon vaan tosi yllättynyt kun pidin heitä sivistyneinä. Noh, antaa olla. En tietenkään kaikilta kavereiltakaan saanut, mutta ymmärrän jotenkin sen, että jos ei itse ole kokenut yhtään menetystä, varsinkaan yllättävää niin ei osaa reagoida.

Jeps, nyt lupasin lähteä viemään mummoa hautausmaalle, joten pitää taas jaksaa mennä. Jään taas odottelemaan vastausta! Voimia ja paljon haleja!! 🌻🙂🌻

Moikka!

On kyllä tosi raastavaa, jos joka päivä käy täällä kattomassa, että joko olis vastausta tullut 😀 Kävin nimittäin oman kirjotuksen julkasun jälkeen täällä vähän väliä kattelemassa joko olisit vastaillu. Olo oli kuin innokkaalla pikkutytöllä, kun näin sun kirjottaneen. Mulla oli just tuolloin menossa taas huonompi jakso ja näköjään sitä tarvi taas vaan purkaa kaikki kirjottamalla ja puhumalla ja saamalla vertaistukea, että pääsi yli siitä, nyt nimittäin on ollut taas vähän helpompaa. Enkä siis nyt mitenkään yritä syyllistää siitä, että kirjottaminen on kestänyt, koska kestihän mullakin ja ymmärrän hyvin, että ei sitä jaksa tänne tulla enää pitkän työpäivän jälkeen.. Mutta on se jännä juttu, miten riippuvainen sitä voi tälläsesta vertaistuesta olla, joskus vaan tuntuu, ettei kukaan muu osaa auttaa, kuin se joka on käynyt tän kaiken saman läpi. Se vaan aina ottaa oman aikansa, kun tän tekstin kirjottaa, jollon mulla ainakin saattaa mennä parikin päivää, kun kirjottelen tätä.. Tai sitten oon vaan hidas kirjottamaan 😀

Toi on kyllä jotenkin niin kliseistä ja omalla tavallaan myös ristiriitasta ajatella, että "miten tästä kaikesta selviää" tai "en tiedä mitä teen jos käy niin tai näin". Eihän siinä anneta vaihtoehtoja.. Se on nimenomaan vaan selvittävä! Jotenkin silti huomaan törmääväni tohon samaan ajatukseen välillä.. Vaikka tietää, että jotkut ajatukset ei mitenkään helpota sun surua tai auta käsittelemään asiaa, niin silti niitä ajatuksia pyörii päässä. Kun osaiskin ajatella vaan positiivisia juttuja eikä tavallaan rypeä niissä itsesyytöksissä ja huonoissa asioissa, jotka ei auta toipumisessa yhtään.

Toikin on vaikea asia, että miten auttaa toista. Tuntuu, että miehet suree jotenkin niin erilailla kuin naiset tai ei ainakaan puhu niin paljon siitä surustaan. Tän oon huomannut mun veljen sekä poikaystävän kohdalla.. Vaikka veli paljon puhu siitä, että kuinka olis helpompi, kun isä vaan kuolis eikä olis täällä aiheuttamassa harmaita hiuksia, niin tiedän silti, että se suree kovasti, sitä ei vaan näytetä. Ja vaikka kuinka haluais auttaa, ei oikein tiedä miten.. Ehkä siksi vois kuvitella, että meidän veljillä olis suurempi riski ajautua alkoholin pauloihin, vaikka eihän se niin aikaa, paikkaa eikä ihmistä kato, ratkeeminen voi tapahtua kenelle vaan ja koska vaan. Meidän äiti on kuitenkin jo pitkään muistanut tasasin väliajoin mainita, että meillä on 50% mahdollisuus päätyä samaan jamaan, kuin isä, tuo alkoholismi kun on vahvasti läsnä suvussa isän puolella. Ja vaikka nyt on sellanen olo, että ei koskaan, mulle ei ikinä käy noin, niin mistä sitä ikinä tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sen kuitenkin tiedän ja vannon, että mun lapset ei tuu kärsimään samasta mistä me kärsittiin, eikä ne tuu ikinä löytämään mua samanlailla, kuin mitä mä isän löysin, en halua aiheuttaa samanlaista tuskaa.

Muistan sillon, kun isä ja äiti erosivat ja me muutettiin pois, että kuskasin kaverin kanssa isälle kaiken maailman piirrustuksia ja lappusia, joissa kerrottiin kuinka tupakka ja alkoholi tappaa. Eli oon todellakin ottanut huolekseni jo sillon ton juomisen.. Itellä on aina ollut se, että isästä pitäis huolehtia. Jotkut osaa vaan ajatella, että aikuisen ihmisen pitäis itse osata huolehtia itsestään eikä se oo kenenkään muun tehtävä, mutta kuten säkin, en osaa tai osannut ajatella noin.. Isä kyllä pyöri silloin jo sellasissa piireissä, että näin vanhempana osaa olla ymmärtäväisempi sen suhteen, että miksei isä lopettanut juomista. Vaimo ja lapset oli lähteneet ja ystäväpiiriin kuulu lähinnä niitä juoppoja. Eikä voi olettaa, että 9-vuotias lapsi olis jotenkin osannut olla tukena tai auttaa isää lopettamisessa. Enemmän se olis ollut ehkä veljen tehtävä, koska se oli vanhempi.. Mutta silti mä otin sen roolin. Muakin harmittaa se, että olin joskus tosi kärkäs ja vihanen, jos isä oli humalassa. Ja sekin on jääny harmittaan, kun en joskus edes vastannut kun se soitti. Kaveritkin joskus sano, että älä ny vastaa, kun tiesin ettei siitä puhelusta tuu loppua ihan heti. Jätin siis isän yksin, en vastannut ja harvoin soitin takasin.. Että se siitä tukemisesta. Valitettavasti tehtyä ei saa tekemättömäks enkä voi asialle enää mitään.. Se jos joku tätä syyllisyydentunnetta vaan lisää. Tekisin kyllä ihan mitä vaan, että voisin muuttaa asioita tai jos saisin edes hetkeks isän takasin, niin voisin sanoo sille kaiken mitä jäi sanomatta ja pyytää anteeks. No, mutta tää nyt on tällästä jossittelua..

Täytyy kyllä kaiken kaikkiaan tästä koko jutusta sanoo, etten olis ikinä kuvitellut tän olevan näin vaikeeta. Kyllähän mä isän kuolemaa ajattelin ja sitä mitä jos.. Mutta se oli niin helppoo vaan jättää se ajatus siihen, kun ei tarvinnu ajatella sen pidemmälle, pysty sysäämään sen ajatuksen pois ja miettiimään jotakin muuta. Sitten, kun se iskikin päin näköö niin huh huh. Ei tätä kaikkee vaan pysty kuvitteleen etukäteen, kaikkee surua ja murhetta ja syyllisyyttä.. En nyt tietenkään kuvitellu pääseväni kaikesta yli noin vaan, mutta oon ollut yllättynyt siitä, että miten sekasin mun päässä kaikki ajatukset on ollu ja mihin kaikkee tää vaikuttaa, esim. parisuhteeseen ja elämään yleisesti. Sitä alkaa ajatteleen kaikkee muutakin omassa elämässään ja ite oon kyllä saanu itteni ihan sekasin miettimällä kaikkee mahdollista. Toisaalta haluais taistella ja rakentaa itelleen paremman elämän, jolloin isä vois olla ylpee ja toisaalta taas musta tuntuu etten oo yhtään mitään enkä tuu koskaan oleenkaan, että miks edes yrittää, tekis mieli vaan antaa olla. Miten tää voikin olla yhtä vuoristorataa? Joku päivä saatan olla ihan maassa ja itku kurkussa ja sitten toisena päivänä kaikki taas tuntuu paremmalta.

Toi on kyllä totta, oon huomannu saman, toinen puhuu syyllisyydestä ja toinen yrittää auttaa sanomalla, ettei sais tuntea sitä tms ja sitten se taas seuraavaks kääntyy toisinpäin. Se on just hyvä esimerkki siitä miten sekasin mulla pääkoppa välillä on, joskus oon niin hyvä selittämään kaikille kuinka alkoholistia ei voi auttaa kukaan muu kuin se itse ja silti tunnen sitä syyllisyyttä siitä etten auttanut tarpeeks! On se kummallista.. Välillä on niin sellanen olo, että voin sanoo toiselle jotakin joka auttaa surussa ja haluisinkin auttaa niitä, jotka kärsii samasta ja sit taas hetkessä se kääntyy niin, että itse oon se avun tarvitsija.

Äiti kanssa sanoi samaa, kun siitä saikusta oli puhe, että mahdollisimman nopeesti vaan kiinni normaalista elämästä. Sillon se tuntu kyllä vähän painostavalta, ihan niin kun olisin ollu jotenkin huonompi ihminen, jos olisin jääny pitemmäks aikaa sairaslomalle. Oon kyllä ite vähän semmonen tyyppi etten vaan pysty oleen ja ihmetteleen vaan aina pitää olla jotakin tekemistä tai hommaa, on vähän hankala vaan rentoutua. Ja kun ei meillä ole mökkiä tai muutakaan, niin sitten se koti on oikeestaan ainut paikka missä voi olla.. Eikä se sillon niin pahalta tuntunut, kun oli muutaman päivän ollut töissä, mutta nyt sitten kuukausia jälkeenpäin on välillä tullut semmonen fiilis, että olis pieni hermoloma paikallaan. Onneks tässä on ollut pääsiäistä ja vappua, jolloin on saanut vähän pidemmän viikonlopun, sillon se olo yleensä vähän helpottaa. Ja kolmen viikon päästä pääsee Espanjaan, jos sitten siellä viimeistään osais rentoutua, kun pääsee ihan uuteen ympäristöön eikä ole kotihommia tai muita hoidettavana, voi tehdä ihan hyvää tommonen breikki.

On se kyllä ihme homma, että apua on tarjolla niin vähän.. tai se on juuri monen puhelun päässä ja sitten ihan kiven alla. Onhan se ymmärrettävää, että varsinkin niitä ilmasia paikkoja ei voi määräänsä enempää olla, mutta kun se kynnys hakea apua on jo suuri, niin sen saaminen pitäisi kyllä olla helpompaa. Mutta se on tainnu mediassakin jo tulla muutamaan otteeseen esille, kun jotain on tapahtunut, että sen avun saamisessa ja hakemisessa pitäisi olla matalampi kynnys. Sain muuten vastauksen sieltä kriisipaikasta, lähetin siis spostia sellaseen paikkaan, jossa näin juuri jälkeenpäin puidaan asioita, mutta en ollut varma olisiko se ollut paras vaihtoehto. Sainkin vastauksen, että tällä menetelmällä (debriefing) asioiden käsitteleminen ei enää ehkä toimi, mutta sain vinkin eräästä toisesta paikasta, josta voisin saada apua, siellä käydään 1-5 kertaa puimassa tapahtunutta ja tuntoja, nyt sitten kynnyksenä on enää sinne soittaminen ja ajan varaaminen. Mutta jotenkin jo tuo vastaus, jonka sain, auttoi mua, koska siinä sanottiin, että olen kokenut traumaattisen kokemuksen ja ansaitsen sekä tarvitsen sen käsittelyssä apua, koska se voi kaventaa elämää ja arkea ja on hyvä, etten suostu siihen vaan yritän hakea apua. Kaiken tuon kuuleminen tuntui niin hyvältä.. Vaikka kyllä sen tottakai tiesi, että oon oikeutettu apuun ja on hyvä, että haen sitä, mutta silti oli hyvä kuulla se joltakin ulkopuoliselta. Nyt sitten vaan koitan järjestää aikaa ja kerätä rohkeutta ottaa puhelin käteen ja soittaa! Oon kyllä ihan varma, että näistä asioista puhuminen siellä auttais järjestämään ajatuksia ja selvittään päätä muutenkin. Tuli tuossa muuten juuri puhuttua sen kaverin kanssa, joka menetti äitinsä 5 vuotta sitten ja kuulemma silläkin tuntuu pää olevan ihan sekasin välillä. Se ei aikoinaan kanssa hakenut mitään apua vaan ajatteli, että pärjää omillaan ja nyt vähän pelkää, että alkaako ne oireet nyt näkyä.. Mutta sanoin kyllä että mun mielestä ei oo koskaan liian myöhästä hakee apua ja pääasia kai on, että jollekin puhuu jos on sellanen olo eikä pidä niitä juttuja vaan sisällään.

En edes osaa kuvitella kuinka rankkaa voi olla selvitä tästä kaikesta vielä univaikeuksien kera.. Itellä jos on illalla huono fiilis, niin yleensä se nukkuminen auttaa ja aamulla on jo parempi olo. Ja vaikka olisin itkeny justiinsa ennen nukahtamista, niin silti se uni tulee enkä edes kovin usein nää mitään kamalia unia, paitsi viime yönä. Tai ei se niin kamala ollut, mutta surullinen. Isä oli siinä samassa asunnossa, kuin me ja jännitin hirveesti sen näkemistä, että onko se saman näkönen, kuin silloin kuollessaan. Sitten, kun se siihen ilmesty, niin ei se ollu yhtään pahan näkönen, päinvastoin. Terveen, ilosen ja hyvinvoivan näkönen. Sitten aloin siinä unessa itkeen ihan hirveesti, kun tiesin kuitenkin, että isä on kuollut, mutta silti se oli siinä.. Kamala uni. Muistan, että siinä unessa isä olis sanonu mulle jotakin, tästä sen kuolemasta, jotakin siihen suuntaan etten saa jäädä murehtimaan ja suremaan liikaa. Mistähän nää kaikki unet oikein tulee.. Ihmettelen kyllä etten oo nähny kuitenkaan tän enempää isästä unta, tai siitä tapahtuneesta, koska kyllähän se mieltä järkytti kuitenkin. Sama fiilis on myös tosta, että tuntuu ettei oikein oo aikaa tehdä mitään ja oikeestaan kaikki mitä teen, niin kun esim kuntoilu, se tuntuu niin rutiinilta etten osaa ajatella siitä niin, että hyvä kun jaksan tehdä sitä.. Vaikka tosi usein kuulen kommentteja "sä se jaksat käydä siellä salilla ahkerasti" tai että "taasko sä meet jumppaan, miten sä jaksat noin monta kertaa viikossa".. Mutta ei se mulle tunnu siltä, otan sen niin rutiinilla ja tavallaan asiana, jota on pakko tehdä. Ei sillä siis ettenkö tykkäis käydä, se on ihanaa, mutta saatan myös tuntee sit huonoo omaatuntoa siitä etten oo menny. Ja muutenkin muista asioista on kokoajan sellanen olo että pitäis ehtiä ja jaksaa enemmän. Mutta kai sitä aina vaan kerää itelleen kaikkia asioita, jotka pitäis tehdä. Tuleekohan ikinä sellasta hetkee, ettei olis mitään asioita tehtävänä? Tuskin ne ikinä loppuu tai ehkä sitä on vaan liian ankara itelleen.. Varsinkin tässä tilanteessa.

Niin, kyllähän se itku usein auttaakin, mutta onhan se tietysti vähän vaikeeta sitten keskittyä siihen ajamiseen samalla. Mulle musiikki on tavallaan ollu yks keino, jolla oon selvinny tästä ja saanu voimaa, mutta sitten tietysti kaikkia surullisia biisejä on edelleenkin vaikee kuunnella, varsinkaan itkemättä. Onko teillä muuten se hautausmaa kuinka kaukana? Meillä se on oikeestaan ihan toisella puolella kaupunkia tai ei edes samassa kaupungissa, kun isä haudattiin sen kunnan puolelle, missä se oli kirjoilla. Sitten, kun kuljen vielä bussilla töissä, niin ei tule paljon kuljettua sinne hautausmaalle, varmaan kävisin enemmän jos se olisi tossa lähellä. Ja jotenkin sinne meno tuntuu niin raskaalta, sen nimen näkeminen siinä kivessä tekee kaikesta niin todellista etten meinaa kestää sitä..
Oon pari kertaa hautaamisen jälkeen käyny siellä, nyt tietysti kevään myötä pitäis varmaan jotakin kukkasia istuttaa äidin kanssa sinne.

Auts, varmasti vaikee paikka olla samassa työpaikassa poikaystävän kanssa, varsinkin jos suhde pyörii siinä eron partaalla. Mulla on joskus tosi samanlaisia ajatuksia etten tiedä onko meidän suhteessa jotakin vikaa vai onko se vika mussa, tosi sekasia ajatuksia, mutta uskon, että tää isän kuoleman vaan vaikuttaa muhun niin monella saralla etten edes ite tajua sitä täysin. Ja vaikka meidän suhteessa oliskin kaikki ok, ei mitään vikaa, silti tuntuu etä mua vaivaa siinä joku, enkä vaan tiedä mikä.. Vaikeeta on. Oon muutaman kaverin suhteen kohdalla törmänny tuohon, että niiden poikaystävät on kiinni äidissään, varsinkin jos ne on suoraan kotoo muuttanu yhteen asumaan. Tulee riitaa siitä, että äiti laitto ruokaa näin tai noin ja äiti viikkas kyllä pyykit niin tai noin.. Ihan älyttömiä juttuja, mutta ilmeisesti aika yleistä?

Mutta sellasta tällä kertaa, palataan taas. Paljon voimia ja yritähän jaksaa, halit 🌻🙂🌻