Otan osaa suruusi.
Kirjoitat niin kauniisti isästäsi, että olen jo monta kertaa itkenyt.
Omaa isääni tuli myös ikävä vaikka sen kuolemasta on jo 16vuotta, olin silloin 9v. Ikinä en ole mitenkään osannut käsitellä isän kuolemaa, se vaan kuoli.

Mutta äitini tekikin itsemurhan ja olen samoja asioita kysellyt itseltäni kuin sinä nyt kyselet.
Kysymyksiin ei saa koskaan vastauksia, silti aina uudelleen ja uudelleen kyselen.
Kirjoittaminen auttaa surussa, voi kysellä ja vaikka kukaan ei vastaisi, silti se auttaa.

Muuta en osaa sanoa. Sun surusi on vasta alussa, mun jo loppumassa.
Voimia ja halauksia lähettelen.

Moikka,

Kirjottelin tälle palstalle joskus aikasemmin samasta aiheesta. Isä kuoli kesällä varmaankin just alkoholin liikakäytön takia. Ei varmana vieläkään tiedetä syytä, kun saattaa mennä vuosi että ruumiinavausraportti saadaan. Mutta vierotusoireisiin luultavasti menehtyi. Sun tarinaa lukiessa kaikki kuulosti niin tutulta. Vasta joulun jälkeen kun oli kulunut yli puoli vuotta, oon jotenkin vasta alkanut hyväksymään asian ja jatkuva sureminrn on muuttunut semmoiseksi, että se tulee silloin tällöin edelleen tosi pahasti, mutta en ole enään "shokissa" joka varmaan yleinen tuntemus ekat pari kuukautta. Toki kaikki on yksilöllistä. Ihmettelen joskus miten olen tänne asti jaksanut.

Juuri samoja juttuja on tullut mieleen kuin sullakin. Olisinko voinut auttaa enemmän ja käydä kylässä useammin. Olisin voinut mutta viimiset pari vuotta en viitsinyt paljonkaan ,kun mietin että se on kuitenkin humalassa. Selvin päin se oli mahtava tyyppi, ja ymmärrettiin toisiamme, kun ollut samanlaisia ongelmia yms. masennusta ja muuta semmosta. Eniten raastaa sydäntä että sillä oli ikävä lapsiaan. Niin kuulin myöhemmin eräältä. Mutta kun syllisyydentunnossani ja ikävässäni olen ajatellut mitä iskä nyt sanoisi mulle niin luultavasti se käskisi olla murehtimatta moisia. Ja että mulla on vielä mahdollisuus elää. Varmasti sunkin isä toivoisi ettet syyttäisi itteäs =) Suru vie niin paljon voimia ja aikaa. Tiedän ettei se ole helppoa. Toivottavasti sulla on kuitenkin joku keneen voit tukeutua ja puhua. Mulla ei oikein ollut ketään "läheistä" kenelle olis voinut puhua ja kuka olis ollut olkapäänä. On aina parempi ja saattaa helpottaa paremmin jos semmoinen on 🙂👍

En välillä vaan käsitä sitä että en näe isää enää ikinä. Se iskee tajuntaan varsinkin yksinäisinä hetkinä kun ei ole ketään vierellä lohduttamassa. Ja sitä tää mun elämä lähinnä on. Eristäydyin jo ennen isän kuolemaa muista ja sen jälkeen olen eristäytynyt vielä enemmän. Se ei yhtään auta omaa oloa. Nyt oon kuitenkin alkanu ottaa taas kontaktia muihin ja se on auttanut. Tiedän että isä ei tahtois mun luovuttavan.

Koita jaksaa vaikka mieli on raskas ja sekaisin ja voimia sulle🙂🌻

Röllin tyttö, leukani melkein loksahti auki kun luin tarinaasi, oli kuin omaani olisin lukenut. Avaudun nyt täällä ja kerron hieman taustoja.. Itse menetin isäni 6.1.2012, hänellä taustalla alkoholiongelma myös. Muutama vuosi sitten hän sairasti haimatulehduksen (ilmeisesti kahteenkin otteeseen) ja viime vuosina paino alkoi tippua ja ulkoisesti oli huomattavissa muutosta siitä mitä tapahtuu, kun alkoholi ottaa vallan.

Isäni oli juonut niin kauan kuin muistan, pienenä vanhempieni vielä ollessa yhdessä, meillä oli kotona väkivaltaakin. Melkein joka toinen ilta todistin äitiini kohdistuvaa hakkaamista/kuristamista ja kerran minä sain myös osani. Vanhempani "vihdoin" erosivat, kun olin 8-9 vuotias ja muistan vieläkin kuinka helpottunut olin, ilman tuota pois muuttamista äitini olisi varmasti saanut kuolettavan iskun joku päivä.. Tuosta isän juominen vaan jatkui, iso omakotitalomme myytiin ja hänen osuutensa meni melkeimpä velkoihin ja sittemmin kurkusta alas. Yksinhuoltajuus määrättiin äitilleni ja hän sai ostettua omakotitalomme myyntirahoilla itselleen hienon ja hyvän asunnon.
2000-luvun alussa isäni pääsi kuntoutuskeskukseen ja jätti alkoholin, hän oli miltei 3 vuotta selvinpäin, kunnes yksi kesä retkahti hänen niin sanotun "ystävänsä" luona.. Isälle oli tehty selväksi että juominen täytyy kokonaan lopettaa tai edessä on kuolema. Tämän jälkeen loppua ei vaan enää näkynyt.. Sama tahti jatkui aina tähän vuoteen saakka, kunnes loppiaisena mummoni soitti että on hätä. Menimme veljeni vaimon ja poikaystäväni kanssa katsomaan ja mummon luona kohtasimme epämiellyttävän näyn. Isä makasi sohvalla pelkät housut jalassa, kauttaaltaan keltaisena. Verta oli tyynyllä sekä seinällä. Luulin, että hän kuorsasi, mutta kun soitin ambulanssin ja menin lähemmäs katsomaan, tajusin että hänellä on silmät auki ja että tämä kuorsaus olikin korinaa, kuolevan ihmisen korinaa. Ambulanssi vei isän sairaalaan, jossa myöhemmin todettiin ettei mitään ollut tehtävissä - maksa sekä munuaiset oli menetetty ja isä oli maksakoomassa. Illalla sain vielä soiton sairaalasta, että isä oli kuuden maissa lakannut hengittämästä, hän oli poissa.

Ensimmäinen ilta meni shokissa, sitten tuli suuri suru, tämän jälkeen viha ja yhtenä päivänä syytin jopa isääni siitä että miksi hän kehtasi jättää meidät. Suurin osa tätä oli kuitenkin itseni syyttäminen, syytin itseäni isäni kuolemasta.. Miksi en auttanut tarpeeksi? Soitinko tarpeeksi usein? En sanonut hänelle rakastavani häntä, tiesikö hän siitä? Jos hän tiesi sen, miksi hän jätti meidät? Miksi en köyttänyt häntä autoon ja vienyt takaisin kuntoutukseen? Vaikka tiesin riskit en ehkä hyväksynyt niitä, en hyväksynyt sitä että isä oikeasti kuolisi joku pv ilman elämäntapamuutosta. Luulin, että hän vain porskuttaisi eteenpäin.

Kuolemasta on nyt melkein kuukausi ja olen jo hieman toipunut, mutta tätä kirjoittaessa nousi taas pala kurkkuun, on se vaikeaa uskoa, että isä on poissa. Löysin pienempänä kirjoittamiani kirjeitä isän asunnolta, jossa kerroin hänen olevan paras isi ja ihana ym, hän oli säilyttänyt ne. Se viilsi sydäntäni kuin puukko, mutta samalla tiesin hänen välittäneen, koska oli säilyttänyt kirjeet ja hänen myöskin tienneen minun välittämisestäni, ehkä isä ei vaan löytänyt enää voimia juomisen lopettamiseen. Olen jo jotenkin päässyt yli itseni syyttämisestä, koska karu totuus on ettei alkoholistia voi parantaa kukaan muu kuin hän itse ja jossittelu on turhaa. Olin kyllä yrittäny puhua isälle ja olla ns. tukena mutta koin olevani liian nuori tämän kaiken lopettamiseen ja tilanteen vakavuuden tajuamiseen.. Nyt kuoleman vasta jälkeen kaikki valkeni. Ikävä on kova ja olo on paha edelleen.. Vaikka kävin (yksin) isää katsomassa vielä arkussa sairaalassa, päähäni on pinttynyt se kuva mitä näin silloin loppiaisena kun isä oli jo kuoleman rajoilla. Luulin selviäväni näystä noin vaan, mutta jälkeenpäin se on iskenyt tajuntaan niin, että "hitto mitä mä näin".. joten en oikein osaa sanoa olenko siitä toipunut vai en.
Elämä kuitenkin jatkuu ja kuvittelisin näin, että jos meidän kaikkien isät voisivat meille jotakin sanoa, he sanoisivat varmasti rakastavansa meitä ja toivoisivat ettemme syyttäisi itseämme, vaan jatkaisimme elämää ja tekisimme parempia valintoja kuin he. Vaikka isäni joi ja hakkasi äitiäni, rakastin häntä silti ja hän oli minulle paras isä mitä toivoa pystyi. Hän oli selvinpäin kiltti ja huomaavainen, rakastava hellä isä. Vaikeudet ja alkoholi muuttivat häntä, mutta ajan kanssa myös väkivaltaisuus katosi hänen juodessaan. Kiitän isää jokaisesta päivästä, jonka sain hänen kanssaan olla.

En ole tänne ikinä ennen kirjoittanut, mutta kannatti, kirjoittaminen helpottaa tuskaa..

Hei!
Kiitos kaikille vastauksista, en ole huomannutkaan, että viestini on päässyt jo keskusteluihin. Meidän surut ja murheet jatkuu, isän isä luovutti taistelunsa ja nukkui pois kaksi viikkoa sitten. Nyt ovat varmasti onnellisia yhdessä, mutta valtavan surun ja tuskan jättivät peräänsä.

Luin teidän viestejä ja tunnistin niin hyvin itseni. Usein tunnen vihaa, miten kehtasit noin vain lähteä ja jättää meidät tänne? Ja miksi? Tunne kestää usein vaan sekunteja ja sen jälkeen tulee itku.

Vaealtelija91, minuakin raastaa ruumiinavausraportin saaminen, on jotenkin valtava tarve saada tähän jokin syy. Vaikka toisaalta tiedän, että sitä ei välttämättä edes löydy. Minulla on muutamakin ystävä, jotka ovat joutuneet menettämään isänsä nuorena ja kummankaan kuolemalle ei löytynyt selkeää syytä. On vain arvailuja...

Olen päässyt paljon puhumaan asiasta, saan kriisiterapiaa ja minulla on hyvä tukiverkosto. Ikävään se ei helpota, enkä niin ole luullutkaan. Jostain syystä minulla on valtava tarve puhua asiasta paljon, tuntuu, että koko elämäni pyörii vain kuoleman ympärillä ja vaikka kuinka yrittäisin puhua ystävien kanssa muista asioista, aina keskustelu kääntyy tähän.

Nyt vasta jotenkin todellisuus iski päin kasvoja kun pappa kuoli, nyt tarvitsisimme isää tueksi, mutta hän ei ole täällä. Olen aivan loppu kaikkien asioiden järjestelyistä. Hautajaisjärjestelyiden keskellä on vaan jaksettava myös siivota isän asuntoa.

NEMK: Osanottoni menetykseesi. Minä koin saman tunteen käviessäni isän laatikoita läpi, yksi laatikollinen oli täynnä meidän vanhoja piirustuksia ja kortteja, tuntui kun sydämeni olisi pysähtynyt. Se laatikko on vielä yksi niistä, joita en ole saanut käytyä läpi, koska se tekee liian kipeää. Kipeää tekee myös heittää isän tavaroita pois. Ymmärrän ettei kukaan millään voi kaikkea ottaa, mutta pahalta tuntuu "tuhota" sitä, mikä on ollut isäni elämää. Tänään löysin omasta laatikostani rannekorun, jonka isä on tehnyt minulle eräällä vieroitusreissullaan, ymmärrätte varmaan sen puukon viillon sydämessä taas kerran. Itsekään en noista ensimmäisistä päivistä muista juuri mitään, oikeastaan koko 1,5viikkoa ennen hautajaisia on ihan sumua, hautajaisista varmasti jotain ehkä muistaisinkin, mutta en anna itseni ajatella niitä, koska se sattuu liikaa ja olo muuttuu niin hirveäksi, en vieläkään usko, että isäni makasi siinä arkussa, jonka luona itkin ja jota silitin.

Isän alkoholismin olen hyväksynyt jo kauan sitten. Isä ei kuitenkaan ikinä ollut väkivaltainen vaikka en halunnutkaan olla hänen kanssaan tekemisissä kun hän oli humalassa. Isä oli maailman kiltein ihminen ja niin ihana, paras isä, mitä voin toivoa vaikka hänellä olikin ongelmia. Hassua huomata itsessäni, että kun mummo alkaa syyttämään itseään asiasta, pystyn hänelle täysin järjellä selittämään asian, ettei alkoholistia voi parantaa kukaan muu kuin alkoholisti itse. Mutta itselleni en saa sitä taottua päähän. Tunnen, etten tehnyt tarpeeksi ja, että olisin ehkä voinut sanoa jotain, jotta isä olisi ymmärtänyt lopettaa.

Suuren suuret kiitokset kaikille vastaajille, nyt sain rauhan tunteen etten ole yksin. Ja osanottoni myös teidän menetykselle. Tietääkö kukaan miten saisin tämän ketjun jotenkin "seurantaan" ettei tarvitse aina etsiä kaikkien ketjujen seasta?

Maanvaiva, kiitos kauniista sanoistasi.
Saako kysyä, kauanko äitisi kuolemasta on? Ja oletko saanut jotain apua?

Röllin tyttö,

Anteeksi, jos en jo aikaisemmin sanonut, osanottoni myös sinun suruusi, on kovin surullista että myös isäsi isä nukkui pois, liikaa surua pienen ajan sisällä! Isän isälläsi ei onneksi tätä enää ole, hän on vailla huolta ja vaikka sattuu - on ehkä hyvä yrittää ajatella että hänen on parempi olla, vaikka ei sekään valitettavasti aina auta.

On ihan käsittämätöntä, miten pystyn samaistumaan melkeimpä kaikkiin kirjoittamiisi asioihin! Vaikka todella monessa kuolemantapauksessa varmaan omaisilla on näitä samoja tuntemuksia, tekisi silti melkein mieli hyppiä riemusta, kun vihdoin pystyn samaistumaan johonkin. En osaa edes kuvitella, miltä tuntuisi jäädä ilman selkeää syytä siihen miksi isä kuoli, joten toivon sen teille selviävän. Itse pienen taistelun jälkeen sain sairaalan potilaskertomuskeskuksesta mustaa valkoisella siitä mitä isälle tehtiin ambulanssin paikalle tulosta kuolemaan asti, vaikka se oli kamalaa luettavaa, sain ainakin selvyyden asioihin ja kaiken kirjallisesti - se helpotti. Osa ihmisistä ei varmasti edes halua tietää "kaikkea" mitä on tapahtunut, mutta minua se auttoi käsittelemään asioita, en olisi halunnut jäädä epätietoiseksi.

Osaltani nämä syytökset ja vihan tunteet ovat hälvenneet, tunnen vain surua. Joka ilta mietin isääni ja itkuhan siinä tulee, kaikki kuvat ja muistot ovat vielä niin vaikeita katsoa. Myös minulla oli kamala tunne, kun isän tavaroita piti heittää pois, vaikka tiesin, että on aivan järjetöntä kaikkea alkaa säilyttää. Nimenomaan tuntui, että puukkoa käännettäisiin haavassa. Vaikka minullakin on läheisiä tukena, välillä tuntuu ettei minulla olisi enää oikeutta puhua asioista, kun kuolemasta on jo niin kauan.. yli kuukausi. Tuntuu, että eihän minua enää kukaan jaksa kuunnella. Sen takia ehkä ryhmät tai joku muu ulkopuolinen tuki olisi paikallaan, mutta en ole saanut aikaiseksi mennä. Enkä tiedä uskallanko edes, saa nähdä.

Minäkin kyllä hyväksyin isän alkoholismin, mutta kielsin tosiasiat. En täysin hyväksynyt sitä, että kuolemahan sillä touhulla on edessä, kunnes se iski päin näköä. Olen myöskin hyvä selittelemään muille, että alkoholismi on sairaus, sitä ei voi kukaan ulkopuolinen parantaa, mutta silti en ymmärrä sitä itse täysin. Haen edelleen syitä ja mietin mitä olisin voinut tehdä.. Jaksamisia kaikille, kirjoitellaan!

NEMK;
Kiitos taas kauniista sanoistasi, noin yritänkin asian ajatella vaikka ei se aina lohtua tuo, pappa pääsi isän luo ja ovat nyt onnellisia yhdessä.

Surullista sanoa näin, koska en toivo, että kukaan joutuisi tätä samaa kokemaan, mutta kirjoituksesi tulevat kuin omasta suustani, lohdullista huomata, että en ole ainoa, vaikkakin olenhan sen tiennyt, mutta ei sitä käsitä ennen kuin se konkretisoituu.

Kyllä minäkin toivoisin kuolinsyyn selviävän vielä, tuntuu muuten niin väärältä jäädä ilman selitystä, ihan kuin isä olisi minulta viety turhaan. Raastavaa odottaa näin kauan, mutta muita vaihtoehtoja ei ole. Vaikka olenhan jo kauan tiennyt, että tuollainen elämäntapa ei voi kauaksi kantaa, en minäkään uskonut näin käyvän näin pian, aina sitä vaan uskoi isän porskuttavan eteenpäin jotenkin.

Jännä huomata, miten erilailla esimerkiksi minä ja veljeni käsittelemme asiaa; veljeni halusi heti nähdä isästä valokuvia kun minulle taas valokuvien katselu on vieläkin liian vaikeaa, en todella voi uskoa, että kuvissa on edesmennyt isäni, vastahan me noita iloisia ja niin rakkaita hetkiä vietimme. Olen siis päättänyt sysätä valokuvien katselun hamaan tulevaisuuteen, sitten kun se siltä tuntuu. Minulla on yksi kuva isästä kirjahyllyssä, sen katselemista välttelen, koska itku tulee joka kerta enkä voi sitä poiskaan ottaa.

NEMK, minusta tuntuu (taas) ihan samalta tuon puhumisen kanssa; ihan kun kukaan ei jaksaisi enää kuunnella, koska jauhan asiasta päivittäin ja samoja asioita on tarve käydä läpi uudestaan ja uudestaan. Luin, että se on täysin normaali osa suruprosessia, mutta tuntuu kuin kuormittaisin läheisiäni jatkuvasti samoilla asioilla, välillä tunutuu, että ystävien mielestä minun pitäisi jo lopettaa asiasta puhuminen, onhan siitä jo "aikaa", minusta taas tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Ystävät eivät varmasti todellisuudessa ajattele näin, itsestäni vain tuntuu, että kuormitan heitä liikaa omalla surullani. Ainoa, joka todella jaksaa kuunnella ja puhua tuntikausia asiasta kanssani on äiti, koska hän on minun iässäni kokenut täysin saman, tosin hänen isänsä ei ollut alkoholisti, mutta kuoli odottamatta kotiin viisikymppisenä.
Hae ihmeessä apua, missä päin Suomea asut? Jos asut pääkaupunkiseudulla niin täällä ainakin on useitakin kriisiapupaikkoja, niitä vain ei tyrkytetä omaisille, jonka ainakin minä koin hirveän raskaaksi, sain itseni soittamaan apua, mutta aina annettiin vain uutta puhelinnumeroa, lopulta pääsin kriisiterapiaan, josta todella on ollut ainakin osittain hyötyä, eihän se surua vie pois, mutta ulkopuolinen näkee asiat niin eri tavalla. Sieltä voidaan myös ohjata eteenpäin saamaan hoitoa jos sille on tarvetta. Suosittelen lämpimästi, voithan sen lopettaa jos siltä tuntuu. Toki tännekin kirjoittelu auttaa kun saa kirjoittaa "kasvottomana" ja nyt olen todella huomannut, että vertaistukeakin löytyy.

Voimia taas kaikille ja kirjoitellaan!
p.s. Neljä Ruusua- Veri, kaikille isää kaipaaville.

Hei teille, mun äitini kuolemasta on jo kohta 10v vuotta, silti sitä lähes päivittäin mietin. Ainakin just ennen nukahtamista. Valokuvia katsoessa tulee itku, samoin kun käyn haudoilla.
Olen saanut paljonkin apua, just tänne kirjoittelemalla ja käymällä terapiassa useita vuosia.

Minä en tiedä äitini kuolinsyytä, isäni sanotaan kuolleen verisuonen katkeamiseen päässä mutta luulen, että syy on joku muu.
Äitini vaan sanotaan tehdään itsemurhan, itse päättelin, että söi liikaa lääkkeitä. Onko oikeastaan itsemurha mikään kuolinsyy?
Itselleni on jotenkin tärkeää kuolla kunnialliseen kuolinsyyhyn. Ihan vähän aikaa sitten kirjoittelenkin siitä tuolla aikuisten osiossa.

Röllin tyttö,

En minäkään toivo kenellekkään tälläisiä asioita tapahtuvan, mutta silti on hyvä tietää ettei ole yksin ja on kiva, että joku ymmärtää. Lähipiirissäni vain yksi ystäväni on menettänyt äitinsä (tämäkin liittyi alkoholiin) ja hänen kanssaan kirjoittelinkin isäni kuoleman jälkeen, mutta hän asuu Espanjassa tällä hetkellä joten kasvokkain ei olla päästy juttelemaan.

On hyvä, että äitisi ymmärtää sinua ja pystytte asiasta puhumaan. Nimenomaan oman vanhemman tukea olen tässä lähiaikoina kaivannut, mutta emme ole äitini kanssa asiasta jutelleet niin kuin olisin toivonut, meillä on aina ns. lakaistu vaikeat asiat maton alle ja vaikka äitini ei ole kylmä ja olemme erittäin hyvissä väleissä, hän käyttäytyy tietyissä asiossa kylmästi. Esimerkiksi tultuamme mummoni luolta, kun isä vietiin sairaalaan, äiti taputti minua olkapäälle ja sanoi että elämä on välillä kovaa lapsoseni.. Ei halausta ei mitään, se tuntui kovalta. Olin menettänyt vanhemmista sen, joka osoitti enemmän läheisyyttä ja avoimuutta ja oli kova pala, kun sitä vanhemman tukea ei sitten saanutkaan haluamallaan tavalla. Onneksi poikaystäväni oli tukenani, että selvisin pahimman yli. Myös veljeni vaimo on ollut suurena tukena, koska hän tulee perheestä, jossa on aina puitu ja puhuttu kaikki läpi. Me myös käsittelemme veljeni kanssa asioita todella erilaisella tavalla, hän on osittain tullut äitiini tässä "puhumattomuudessa" ja tunteettomuudessa, emmekä ole osanneet lohduttaa toisiamme. Hän oli joskus aikoinaan sanonut että toivoi isän kuolevan pois, koska hänen juomisensa aiheutti pelkkää pahaa, mutta myöhemmin huomasin ettei hän sitä oikeasti tarkoittanut ja suri isää myös, omalla tavallaan. Veljeni on hyvin käytännön mies ja halusi hoitaa heti kaikki järjestelyt ym. pois alta sekä käydä kuvat ja paperit läpi ja heittää kaiken ylimääräisen pois eikä säilyttää mitään, kun minä taas takerruin jokaiseen paperin rippeeseenkin minkä löysin.. Isäni vaatteetkin ovat varastossani, niistä on kyllä tarkoitus laittaa osa kirpputorille myyntiin. Tuntuu, että avoimuus olisi yksi avain toipumiseen, mutta minkä ihminen tavoilleen mahtaa, minä onneksi olen oppinut olemaan avoin ja tuntemaan asioita.

Asun Pirkanmaalla ja kyllä täälläkin varmasti paikkoja ja ryhmiä olisi, mutta en vaan ole saanut vielä aikaiseksi selvittää niitä. Tänne kirjoittaminenkin on kyllä helpottanut, varsinkin kun on ihmisiä jotka kokee samoja asioita ja puhuu kuin omalla suullani.

Tuo on kaunis kappale, mutta pistää itkemään 😭

NEMK;
Harmi jos et voi äitisi kanssa puhua asiasta niin kuin kokisit tarpeelliseksi, ehkä oman ex-puolison kuolemaa on vaikea käsitellä kun erostakin on jo vuosia aikaa? Silti on yhteisiä vuosia ja lapsia vaikka rakkaus ei kestänytkään, varmasti tunteet ovat ristiriitaiset. Huomaan tämän omasta äidistäni vaikka yrittääkin sitä kovasti peitellä. En halua painostaa, jokainen suree omalla tavallaan, mutta itse olen kokenut kriisiterapian hyvänä, ulkopuolinen osaa nähdä asiat aika erilaisesta näkökulmasta ja sanoa asioita, joita en edes itse huomaa. Esimerkiksi itseni syyllistäminen, terapeutti sanoi lopulta, että alkoholi-avioero-lapsena ja esikoisena ja vielä ainoana tyttönä olen ottanut automaattisesti hoivaajaroolin kun olen sitä joutunut jo lapsesta asti pakostakin opettelemaan, se kuuluu luonteeseeni, mutta en saisi takertua siihen liikaa. Suruahan mikään terapia ei helpota tai vie pois, mutta olen sitä kautta oppinut vähän ymmärtämään itseäni ja omia tunteitani.

Olimme tänään taas siivoamassa isän asuntoa, tuntui niin pahalta kun löysin isän vihkon eräältä katkasureissulta, jossa hän oli listannut kaikki elämänlaatuaan huonontavat asiat, mutta yhtään hyvää asiaa hän ei ollut löytänyt. Taas sitä valtavaa moraa käännettiin mun sydämessä. Säästin kaikki vanhat kortit ja kirjeet isälle, en vaan voinut niitä käydä vielä läpi. Harmittaa jos isän elämä oli niin hirveää, tiedä vaikka hän olisi halunnutkin kuolla? Miksi en tehnyt enemmän isän eteen?

Viime aikoina minua on alkanut ärsyttämään muutamien ystävieni kommentit: "en tajua, miten selviät tästä, ihan kamalaa, jos mulle kävis noin, en varmana selviäisi". Ihan kun mulla olis vaihtoehtoja! On tasan kaksi tietä: kuolla tai jaksaa. Tuntuu kuin suruani vähäteltäisiin vaikka oloni on aivan hirveä. Onko muilla samanlaisia kokemuksia tai millaiset kommentit ovat satuttaneet?

NEMK, saanko kysyä vielä, että, missä päin Pirkanmaata asut? Meillä on ihana ja kovin rakas mökki Ruovedellä (sen vuoksi kysyn), mutta pelkään kuollakseni sinne menoa. Isä ja mummu ovat viime vuodet käytännössä asuneet siellä aina puolet vuodesta ja me lapset olemme käyneet kun töiltämme ehdimme. Se on paikka, jossa kaikki oli hyvin; isä oli selvinpäin ja meillä oli aina niin hauskaa, myös pappa vietti suuren osan ajastaan siellä sikäli mikäli kunto antoi periksi. Olemme päättäneet mennä mökille vasta kesällä ja mahdollisimman isolla porukalla, jotta ensimmäisestä kerrasta tulisi mahdollisimman helppo, mutta silti stressaan siitä jo nyt ja jo nyt osaan kuvitella sen ahdistuksen ja ikävän määrän mökillä, en tiedä, voinko enää ikinä nauttia mökkielämästämme.

Kiitos taas, helpottavaa huomata tosiaan etten ole näiden tuntojeni kanssa yksin ja on muitakin samassa elämäntilanteessa olevia. Ja aina täällä juttujenne lukeminen ja kirjoittaminen vähän helpottaa oloa. Kiitos ja voimia taas tulevaan päivään!

NEMK, arvasin kyllä, että tuo alkaa itkettämään (anteeks!), isän hyvästelimme hautajaisissa sanoin "Hiljaa lasken seppeleen nukkuvan isäni arkun luo, en turhaan pelkää kuolemaa, minutkin myöhemmin luoksesi tuo".

Röllin tyttö,

Uskon, että tuohon äidin kanssa puhumiseen vaikuttaa juuri se, että kyseessä on ex-puoliso, jonka takia äiti on myös joutunut kärsimään paljon. Hän suhtautuu kylmästi myös muihinkin (varsinkin hieman vaikeisiin asioihin). Meillä ei ole koskaan käyty kukka & mehiläinen - keskusteluita 😀. Äitini voi vaikuttaa kylmältä, mutta kyllä hänkin purskahti itkemään laskiessaan kukkaa isän arkun päälle. On hyvä, että olet saanut apua kriisiterapiasta ja se on kyllä totta, että usein ulkopuolinen osaa auttaa parhaiten, sanoa juuri asioita, joita itse ei ymmärrä.

Noita samoja kysymyksiä minäkin pyörittelen päässäni.. Olisinko voinut tehdä jotain vielä enemmän ja miksen tehnyt? En tiedä olenko jo aikaisemmin tästä kirjottanut, mutta isän papereista löysin hänen eläkepaperinsa, johon lääkäri oli kirjoittanut lausuntonsa. Siinä mainittiin isän kokeneen olevansa yksinäinen ja masentunut, ei nähnyt tulevaisuudessa mitään tavoittelemisen arvoista, ei läheisiä ystäviä. Tämä tuntui kun sydämeni olisi revitty irti rinnasta, miksen tajunnut tätä? Miksei isä sanonut mitään? Olisin halunnut pitää yhteyttä SATA kertaa enemmän kuin muutaman kerran kuussa, mutta välillä olin niin vihainen isän ryyppäämisestä enkä halunnut soittaa kun puhelimeen vaan öristiin humalassa! Joten voinko tästä loppujen lopuksi syyttää vain itseäni.. Onneksi pyysin isän syömään isänpäivänä ja puhuimme hänen kuolinviikollaan puhelimessa ja sanoin että soita jos tarvitset apua, minä autan, mutta viinaa en hae. Kai näistä pienistä asioista täytyy olla onnellinen.. Minulle on sanottu usein, että en saa syyttää itseäni, koska ei ole lasten tehtävä huolehtia vanhemmistaan vaan toisinpäin, mutta ei se silti sitä syyllisyyttä pois vie.
Uskon Röllin tyttö (vaikka en isääsi tunne ja tiedän vain hyvin vähän tilanteestasi), ettei isäsi halunnut kuolla, luulisin että meidän molempien tapauksessa isät tiesivät kuitenkin jossakin kohtaa lopun tulevan eivätkä vaan löytäneet enää ulospääsyä alkoholista.

Nuo on kyllä aivan käsittämättömiä kommentteja mitä olet kuullut, voiko joku oikeasti luulla tuollaisen auttavan? "en varmana selviäis" nimenomaan - vaihtoehtoja ei ole, luulis tuossa tilanteessa ihmisten tajuavan että kannustavat kommentit auttavat paremmin. Ja mitä tuohonkin pitäisi vastata? Olen itsessäni huomannut sen, että isän poismeno on jo kasvattanut minua henkisesti, vaikka suru onkin vielä suuri. En ehkä pelkää kuolemaa niin paljon kuin ennen. Ja moni ihminen tajuaa vasta, mitä toinen käy läpi, kun kokee itse saman, menettää jonkun läheisen. Monet ystävistäni eivät selkeästi aina tiedä mitä pitäisi sanoa ja ehkä olettavat, että kun en itse asiasta enää puhu, niin eivät hekään viitsi puhua, mutta kuka nyt viitsisi jatkuvasti rasittaa läheisiään purkamalla omaa pahaa oloa?! Joskus tuntuu, etten tiedä mitä tässä tekisi, kun ei oikein voi puhua kenellekkään ja joskus ei edes jaksaisi puhua. Hankalaa 😑❓ Uskon kuitenkin, että tässä ollaan jo tavallaan "voiton puolella", on vain suunta ylöspäin, eikö? Sekin on jo jotain, että jaksamme tänne kirjoittaa ja sinnitellä elämässä eteenpäin. On niitä hyviäkin asioita vielä olemassa ja on hetkiä jolloin se elämä maistuukin yllättäen ihan hyvältä, niiden takia kannattaa taistella. Eikä isämme varmastikkaan haluasi meidän luovuttavan vain sen takia, etteivät he olleet tarpeeksi vahvoja vaan antoivat periksi!

Asun Tampereella, muutaman km päässä keskustasta. Olen käynyt pari kertaa Ruovedellä kaverin mökillä, se on ihan kiva paikka. Ehkä kun aikaa kuluu osaat suhtautua tuonne mökille menoon erilailla? On ehkä hyvä pitää etäisyyttä noihin kipeisiin asioihin ja odottaa, kunnes muistot kääntyvät kipeistä hyviksi? Minä pelkäsin ja stressasin isän hautajaisia yli kaiken, mietin että miten tästä selviää, mutta minulle sanottiin, että etukäteen kaikki tuntuu pahemmalta, kyllä siitä selviää, kun vain jaksaa hengittää! Saman neuvon annan sinulle. Onko muuten muilla ollut samoja kokemuksia hautajaisista? Huomasin niiden jälkeen, että ne menivät todella nopeasti ja tavallaan kuin sumussa..

Kiitos taas kaikille, jotka jaksavat pitkän kirjoitukseni lukea 🙂 Älä Röllin tyttö pyydä anteeksi, itku on herkässä tässä muutenkin ja tuo biisi on niin kaunis, se sopii tähän hyvin.

NEMK,
Ymmärrän hyvin äitisi persoonan, eikä se tarkoita, että olisi kylmä ihminen jos ei joka asiaa kaivele perin pohjin, kaikilla meillä on oma tapamme käsitellä vaikeita asioita. Mummoni veli meinaan on ihan samanlainen, "helvetti" oli hänen ensireaktionsa kun soitimme isän poismenosta, seuraavana päivänä hän soitti minulle selventääkseen asiaa "näin siinä nyt sitten kävi". Hänkin menetti viisikymppisen poikansa viime kesänä alkoholille, joten surua on nyt tälle suvulle annettu ja paljon. Poikansa ja isäni kuolemasta hän puhunut ja kommentoinut hyvin viileästi se-on-elämää-tyyliin, mutta nyt papan hautajaisissa hänkin romahti ja itki kovinkin vuolaasti, liika on liikaa. Lisäksi kun hän on menettänyt vaimonsa n.6v sitten.

Olen myös tuntenut samoja tuntoja isän alkoholinkäytön suhteen, olen ollut 10v kun vanhempani erosivat, aluksi isää nähtiin hyvinkin usein, mutta kun alkoholi alkoi olla liikaa mukana myös meidän tapaamisissa, nekin vähenivät. Elämässämme oli mukana jatkuva pettyminen, tulisiko isä mukaan mökille vai olisiko sittenkin humalassa? Usein isä myös soitteli humalassa ja ne kerrat kun minä soitin hänelle päin, humalassahan hän aina oli. Jossain vaiheessa kun pettymyksiä oli kokenut tarpeeksi, sitä vaan luovutti, pessimisti kun ei pety. Jos isälle oli asiaa, soitin usein ensin mummolle kysyäkseni isän kuntoa, he kun olivat päivittäin tekemisissä. Olin hyvin kyllästynyt siihen ainaiseen jankkaamiseen "en oo mitään ottanut" vaikka selvästi kuulin tasan tarkaan montako bisseä tai brenkkupulloa oli juotu. Harmitti, että isällä oli usein selviä kausia, saattoi olla montakin viikkoa juomatta, mutta silloin ei voinut soittaa, miksi, sitä en tiedä, joidenkin mielestä isää ehkä hävetti jos takana oli putki. Silloin tällöin kuitenkin kun soitteli selvinpäin, oli niin kiva jutella.

Ymmärrän, että syyllistät itseäsi, mutta jokainenhan tekee omat valintansa elämässä, varmasti olet joskus pyytänyt isää lopettamaan? Tiedät varmasti yhtä hyvin kuin minäkin ettei siitä ole mitään apua jos ei isä itse halua muuttua. Minäkin syytän itseäni etten ollut enemmän läsnä isän elämässä, mutta lohdutti tuo sama ajatus, jonka joku minulle sanoi, että ei ole lasten tehtävä huolehtia vanhemmistaan vaan toisinpäin.

Juu, olen huomannut, että ihmiset, jotka eivät ole kokeneet minkäänlaista menetystä elämässään, päästelevät noita sammakoita suustaan. Eihän kukaan pahaa tarkoita, mutta kun itse on kovin haavoittuvaisessa tilassa niin nimenomaan nuo ikävät kommentit jäävät mieleen. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat myös nuorena menettäneet isänsä, toinen vasta 15-vuotiaana, mutta kyllä heidän reaktioistaan ja kommenteistaan kuulin heti, että ymmärtävät. Toinen jopa pitkään soitteli päivittäin vain kysyäkseen, miten jaksan ja saattoi tuntikausia jutella kanssani. Olen tästä ollut hyvin kiitollinen ja kiitellytkin useasti heitä. Uskomattominta vielä, että ovat molemmat poikia!! Kyllä tällaisissa tilanteissa huomaa, kuka oikeasti seisoo rinnallasi myös niinä vaikeina päivinä eikä hylkää. Toinen näistä ystävistäni kommentoi kun kiittelin hänen jaksamistaan kanssani, että "miten mä voisin jättää sut yksin? Enhän mä millään vois olla pitämättä yhteyttä, se ei ole vaihtoehto". Näinhän sen pitäisi olla, mutta muutama ystävä nimeomaan on vetäytynyt poispäin kun toivoisin heidän tulevan lähemmäksi. Yksi ystäväni kommentoi kun ei isän kuoleman jälkeen ollut soittanut viikkoon, että "en tiedä, mitä sulle pitäis sanoa". Ai, että tuntui uskomattomalta, että joku voi ajatella noin, mutta enhän tiedä, miten olisin reagoinut itse ystäväni tilanteessa. Tuntui vaan tosi pahalta, koska faktahan on, että EI OLE mitään, mitä voisi sanoa, että oloni olisi parempi, se riittää, että vaan soittaa ja kysyy, miten jaksan. Muutamista "ystävistä" ei ole vieläkään kuulut uutisten jälkeen ja tästä on kuitenkin jo yli kaksi kuukautta. Onko muilla minkälaisia kokemuksia ystävien tuesta surussa?

NEMK, minäkään en enää pelkää kuolemaa, en ole koskaan kyllä sillä tavalla pelännytkään, mutta nythän minulla on siellä jo monta rakasta odottamassa, eihän siinä voi olla mitään pelättävää, se kun on meillä kaikilla edessä kuitenkin. Olen itse terveydenhoitoalalla ja olen nähnyt niin paljon ns. "kauniita kuolemia", se on vanhan ihmisen helpotus vihdoin saada nukahtaa. Todella usein asiakkaat jopa harmittelevat kun on pitänyt elää niin vanhaksi, kyllä itse ainakin toivon, että kuolisin kengät jalassa, ettei tarvitsisi virua vuosia jossain laitoksessa täysin omanarvontunnon menettäneenä ja vain odottaa kuolemaa. Kävin jouluna hautausmaalla ja mietin itsekseni, että, mitä pelättävää täällä voisi olla? Oli niin kaunista, kukka-ja kynttilämeri loisti ja oli niin rauhallista.

Teen ehkä mökille lähdöstä itselleni mörön kun sitä pelkään, sen takia olen päättänyt, että kesällä sinne on mentävä, sitten itketään jos itkettää. Muuten en uskalla sinne mennä ikinä. Aika näyttää, miten käy.

Minäkin stressasin hautajaisia ihan kamalasti, sen jälkeen tuntui kuin ilmapallosta olisi posautettu paineet ulos, jännitys helpotti huomattavasti. En kyllä muista tuosta kamalasta päivästä paljon mitään, mutta hirveäähän se joka tapauksessa oli. Olin vain helpottunut kun se oli ohi. En jotenkin vieläkään uskalla ajatella tuota päivää, koska se tuntuu pahalta, en anna itselle oikeutta ajatella sitä vaikka se aina välillä väistämättä tulee mieleen ja varsinkin uniin. Nyt papan hautajaisissa oli pakko kohdata tuo pelko, mutta kai sekin meni siinä samassa sumussa. Kyllä sitä monesta asiasta tekee itsellensä mörön ja kun se on hoidettu, on olo helpottunut.

Miten te muut koette arjen pyörittämisen? Missä vaiheessa palasitte töihin ja miten se meni? Entä muut arjen askareet? Minulla usein arjen asioita tehdessäni, tulee kova syyllisyyden tunto "miten kehtaat kävellä täällä kaupassa vaikka isäsi on juuri kuollut?". Se on hirveä tunne, mutta en voi sille mitään. Kaikki tuntuu toisarvoiselta ja moni arkeeni kuulunut puuha onkin jäänyt tekemättä, koska en jaksa tai en välitä. Tiskaan kun lautaset loppuu ja pesen pyykkiä kun ei ole enää puhtaita sukkia tms. Töihin palasin 4vkoa isän kuoleman jälkeen, olin 2vkoa töissä ja pappa kuoli, nyt taas 2vkon sairasloman jälkeen palasin tällä viikolla töihin. Koen ihmisten tapaamisen, joita en ole nähnyt tapahtuneen jälkeen, kovin raskaaksi, jotenkin pelkään heidän reaktioitaan. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?

Voimia kaikille tulevaan päivään!!

Siis oikeesti, missähän mun viestit oikein seikkailee. Kirjoitin tosi pitkän stoorin jo monta päivää sitten ja sen jälkeen pienemmän ja nyt niitä ei näy kumpaakaan ☹️

Ilmeisesti minun ei auta, kun kirjottaa uudestaan koko stoori, tuskin se tänne enää ilmestyy.. Tuskin muistuu mieleen ihan sanasta sanaan mitä kirjotin ja saatan toistaa jo aikaisemmin kirjoittamiani asioita, mutta ehkä se ei haittaa.

Röllin tyttö,

Ymmärsit hyvin mitä tarkoitin äitini suhteen, hän ei nimenomaan ole kylmä ihminen, mutta käsittelee asioita hyvin vähän eikä meillä paljon puhuta vaikeista asioista, saa nähdä muuttuuko se nyt isän kuoleman myötä, itselläni oli sata kertaa helpompaa, jos voisi avoimesti puhua asioista. Varsinkin toisen vanhemman kuoleman myötä todella kaipasin vanhemman tukea ja varsinkin oman vanhemman tukea ja tuntuu raskaalta, kun sitä ei saa. Ihan kuin tässä pitäisi vain unohtaa ja mennä eteenpäin. En kuitenkaan uskalla ottaa näitä asioita puheeksi äidin kanssa, en tiedä mitä siitä seuraisi. Äidillä on ollut vaikeaa isän kanssa, alkoholin ja väkivallan vuoksi, joten ei ehkä tuntuisi hyvältä ns. syytellä äitiä siitä ettei hän ole tarpeeksi tukenani.

Meillä oli myös samanlaista, kun vanhemmat erosivat. Aluksi näin isää usein ja sitten vain harvemmin ja harvemmin, saattoi joskus mennä kuukausiakin ettei nähty. Isä kyllä soitteli, kännissä että selvinpäin ja joskus en edes viitsinyt vastata, mikä tuntuu näin jälkeenpäin äärettömän pahalta. Mutta juuri tuo en ole mitään ottanut - lause alkoi niin ärsyttämään, ihan niin kuin en tajuaisi tai kuulisi puheesta, että isä on humalassa. Usein sanoin isälle kaiken suoraan ja hän kyllä arvosti sitä, koska sanoi että on hyvä, että uskallan sanoa suoraan asiota. Se ei vaan sitten riittänyt.. Monesti puhuin juomisen lopettamisesta ja mietin itsekseni että katkaisen välit, kunnes isä raitistuu, mutta tuskin sekään olisi auttanut. Olisi vain kaduttanut jälkeenpäin, jos olisin ollut monta kuukautta puhumatta ja näkemättä. Puhuimme äidin kanssa myös isän omalääkärille, jotta saisimme isän takaisin sinne hoitolaitokseen, jossa hän oli 2000-luvun alussa. Hänen lääkärinsa lupasi jopa itse viedä isän tuonne ja kerroimme tuon isälle. Hän oli hyvin otettu tästä ja tunsin hänen puhestaan sen, että hän olisi tahtonut tosissaan lopettaa, mutta se viimeinen silaus puuttui, halu ei riittänyt tekoihin. Tämän kaiken olisi pitänyt lähteä isästä itsestään, jotta hän olisi raitistunut uudestaan. Silti syyllisyys kalvaa, kaikki jotka tietävät mistä puhun, tietävät myös sen, ettei tuolle tunteelle voi mitään..

On hyvä jos sinulla Röllin tyttö on kuitenkin ystäviä, jotka osaavat samaistua tilanteeseesi ja pysyvät rinnallasi. Omien ystävien kanssa on hieman ristiriitaisia tunteita, aluksi moni kyseli ja toivotti jaksamista, sen jälkeen asiasta ei olla puhuttu. Osaa en ole edes nähnyt isän kuoleman jälkeen, mutta tuntuisi kyllä paremmalta, jos joskus saisi edes viestin tai jotakin. En tiedä mitä he ajattelevat, eivätkö tiedä mitä sanoa ja siksi eivät juuri ota yhteyttä vai eivätkö vain välitä. Lähimpien ystävien kanssa nykyään puhutaan paljon muita juttuja, ehkä se on itsestänikin kiinni, että jos en ota asiaa puheeksi, kaikki ajattelevat etten halua puhua asiasta tai että siitä on jo puhuttu tarpeeksi, mikä ei ole totta! En kyllä tiedä mitä olisin tehnyt, jos en olisi tänne alkanut kirjoittelemaan, varmaan pääni olisi räjähtänyt kaikista näistä ajatuksista, jotka pitää purkaa. Olen tänä viikonloppuna menossa kaverini tupareihin, saa nähdä mistä silloin puhutaan...

Röllin tyttö, kun kerta olet terveydenhoitoalalla, saanko kysyä sinulta yhtä asiaa, joka minua jäi vaivaamaan, kun kävin viimeisen kerran katsomassa isää? Jos osaisit siihen vastata. Niinhän se on, että kaikki pelkäämäsi asiat alkavat tuntua vielä hirveimmiltä, kun niitä stressaa ja pelkää etukäteen, mutta niin se vaan on, että pelot on kohdattava ja kun muistaa hengittää, kaikki kyllä sujuu. Itse melkein pyörryin, kun tuli aika mennä isää katsomaan sairaalan kappeliin, käteni tärisivät ja hikosivat. Mietin sitäkin pitkään, kun en ollut varma kannattaisiko mennä katsomaan vai ei.. Veljeni vaimo kuitenkin patisti minua ja sanoi, että kun kerta noin paljon pohdin asiaa, on tässä tapauksessa parempi katsoa kuin katua ja se osottautui todeksi. Tilanne oli loppujen lopuksi hyvin rauhallinen ja kaunis, vaikkakin surullinen. Itkin kokoajan ollessani kappelissa, mutta jälkeenpäin tuntui kuin iso taakka olisi pudonnut harteiltani. Näin isän kuitenkin viimeisen kerran elossa niin karmeassa tilassa, että oli helpottavaa nähdä hänet sitten myöhemmin niin rauhallisessa tilassa. Valitettavasti muististani on pyyhkiytynyt jo tuo näky, isä arkussa.. Olisin sen halunnut muistaa tarkasti, mutta ei se meinaa muistua kunnolla mieleen, en tiedä miksi. Tsemppiä kuitenkin Röllin tyttö mökille menoon, sitten kun se aika koittaa!

Näin jälkeenpäin ajateltuna tämän sanominen kuulostaa omaan korvaanikin aika ihmeelliseltä, mutta isän kuoleman jälkeen olin periaatteessa vain yhden pv sairaslomalla. Työni ei ole kuitenkaan fyysisesti eikä henkisesti raskasta ja meillä on pieni firma, joten kun parista ensimmäisestä työpäivästä selvisi, niin se alkoi sitten siitä sujumaan. Osittain se saattoi helpottaa arkeen palaamista, kun en jäänyt kotiin murehtimaan, mutta toisaalta ei siitä varmaan haittakaan olisi ollut vaikka olisin hakenut edes pari päivää lisää sairaslomaa. Liian tunnollinen työntekijä ehkä? Arkiset askareet kyllä sujuvat eikä minulla ole ollut niiden suorittamisessa ongelmia, mutta esimerkiksi, kun varasimme ulkomaanmatkan syksyksi, minuun iski ihan hirveä syyllisyys ja päässä pyöri ajatus, että miten voin varata matkan, kun isäni makaa mullan alla. Se ajatus on onneksi jo siirtymässä kauemmaksi, moni sanoi, että isäsi ei takuulla haluaisi, että lakkaisit elämästä ja niin se varmasti onkin. En kuitenkaan ole juonut ollenkaan alkoholia ja lähtenyt juhlimaan/baariin tms. isän kuoleman jälkeen.. saas nähdä koska tämä tapahtuu seuraavan kerran. Onko sinulla Röllin tyttö suhtautuminen alkoholiin muuttunut isäsi kuoltua? Kovasti jaksamista sinulle ja muillekkin arjen pyörittämiseen! Toivottavasti tämä teksti nyt ilmestyy tänne ettei tarvisi taas uudestaan kirjottaa
🙂

NEMK,
Outoa jos viestisi on noin vain kadonnut ☹️ Todella harmi jos on kirjoittanut pitkän viestin... Toki näiden asioiden uudelleen läpikäyminen/kirjoittaminen voi olla aika terapeuttista. Kiva kuitenkin kun jaksoit kirjoittaa uudelleenkin!

Mielestäni se, että ei halua puhua vaikeista asioista ei todellakaan tarkoita kylmää ihmistä. Jokaisella on oma tapansa käsitellä traumojaan enkä voi sanoa, että minun tapani on ainoa oikea. Esimerkiksi toinen veljeni murehtii näitä asioita omissa oloissaan eikä välitä puhua syvällisiä toisin kuin minä, jonka täytyy päästä puhumaan/kirjoittamaan tästä asiasta uudestaan ja uudestaan. Mielestäni kumpikaan tapa ei ole sen vääremoi tai huonompi. Eikä puhumattomuus tarkoita kylmää ihmistä, kyllä varmasti olo on aivan yhtä hirveä kuin muillakin. Minusta ei kyllä kuulosta, että syyttelisit äitiäsi huonosta tuesta jos haluaisit hänen kanssaan keskustella. Enkä usko hänen loukkaantuvan jos kysyt, että voisiko hän kuunnella tai kertoa isästäsi jotain? Voithan vähän tökkiä pintaa ja katsoa, että tuleeko sieltä pesästä ampiaisia vai onko se rauhallinen? Oletko muuten ainoa vanhempiesi lapsi? Äitini kerran totesi, että "vaikka suhde isään päättyikin, oli isä silti hänen elämänsä tärkein mies, koska hän sai isän kanssa kolme lasta".

Huoh, tuolle syyllisyydentunnolle kun voisikin jotain, eikä siihen auta vaikka kuinka yrittäisi takoa päähänsä järkeä tai joku muu yrittäisi, näin se vaan on. Ehkä se joskus helpottaa...

Ymmärrän hyvin tunteesi ystäviesi suhteen, minullakin on samanlaisia ristiriitaisia tuntemuksia. Tuntuu oudolta kun ystävien pitäisi nyt tulla lähelle niin jotkut menevätkin poispäin. Toisaalta enhän tiedä, miten itse heidän tilanteessaan olisin reagoinut. Moni varmaan ajattelee, että ei viitsi häiritä, joka taas tuntuu kovin oudolta ja pahalta. Onko muuten NEMK, isäsi vanhemmat vielä elossa? Tai, minkä ikäinen itse olet/ isäsi oli kuollessaan?

Ihmisen stressireaktio on mielenkiintoinen, siinä tilassa kun keho yrittää suojata mieltä siltä traumalta, sen takia ensireaktio onkin varmasti kaikilla "ei voi olla totta", mieli ei suostu suoralta kädeltä asiaa hyväksymään vaan se vie aikaa. Siksi mieli pyrkii pyyhkimään tuon ikävän näyn mielestäsi. Se kun on mielen defenssimekanismi eikä siihen voi vaikuttaa. Huomaat varmaan myös, kuinka hatarat muistikuvat on muutenkaan ensimmäisistä viikoista?
Itse en haunnut isää nähdä, jotenkin olin niin shokissa ja tolaltani, että en vaan voinut. Uskon kuitenkin, että sinun tapauksessasi isän näkeminen oli varmasti hyvästä. Papan kohdalla taas halusin nähdä, helpottavaa sinäänsä huomata, kuinka rauhalliselta ja levolliselta kuollut näyttää. Vaikka olenkin vainajia nähnyt työssäni niin onhan merkitys aivan eri kun on kyse omasta rakkaasta.
Tiesin jo edellisenä päivänä kun kävimme pappaa katsomassa, että papan kunto oli romahtanut. Yöllä klo 4 heräsin kamalaan tunteeseen, tiesin heti, että pappa oli kuollut. Aamulla 7.30 sain soiton mummolta papan poismenosta. Papan sisko oli nähnyt unta mustiin pukeutuneesta miehestä ja heräsi siihen klo 4. Hoitajat olivat kirjanneet kuolinajaksi 7.30, mutta aikaisemmasta poismenosta viesti mm. leuka, jota ei saanut enää kiinni, tarkoittaa, että kuolonkankeus oli jo alkanut eli kuolemasta piti olla jo aikaa. Toisin sanoen pappa on löydetty klo 7.30 ja löytöaika kirjataan "kuoliajaksi". Itse uskon oikean kuoliajan olleen klo 4. Myös äidilläni on samanlainen kokemus kun hänen isoäitinsä nukkui pois, isomummon kuolinajaksi jopa kirjattiin tuo aika, jona äiti heräsi tähän samaan tunteeseen. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?

Nyt olen huomannut, että töihin palaaminen on tehnyt hyvää vaikka se pahalta tuntuikin aluksi ja täysin turhalta ja pikkumaiselta, mutta töissä ajatus on pakko saada muualle, saa sitten edes sen pienen ohikiitävän hetken muuta ajateltavaa. Töissä on kuitenkin omat ongelmat, joita on pakko ajatella. Lisäksi työni kun on aika kuormittavaa kaikin puolin niin saan nukuttua öisin, ainoa, että olen aika lopussa, koska kaikki vapaa-aikani menee isän asuntoa remontoidessa tai muissa asioiden hoidossa, mutta toivon tähän tulevan helpotusta joskus... Tuskin NEMK olet tuossa tilassa työpaikkasi hyvinvointia ajatellut vaan alitajunnassa on ollut kuitenkin oma parhaasi, kyllä se vaan fakta on, että työ pitää jotenkin tässä elämässä mukana, pakko kun on miettiä muitakin asioita.

En ole koskaan ollut absolutisti, mutta viime vuosina alkoholin käyttö on oikeastaan muutenkin rajoittunut saunajuomiin ja muutamiin kertoihin vuodessa jossakin juhlissa sitten. Nyt isän kuoleman jälkeen oma alkoholinkäyttö on kyllä jäänyt, muutaman viinin taisin juoda kun kävimme setäni kanssa syömässä. Juhlatunnelmaa ei ole eikä viina maistu. Ainakin tällä hetkellä, vielä näin varhaisessa vaiheessa, ote alkoholiin on aika tiukka, humalahakuinen juominen varsinkaan ei kiinnosta ja kaikenlainen tissuttelu on jäänyt. En paheksu muiden juomista, mutta "liika" juominen kyllä saa aina miettimään millaista "tuhoa" alkoholi saa aikaan ihmiselle itselleen sekä läheisille. Millaisena NEMK itse koet alkoholinkäytön nyt?

Kiitos taas viestistäsi ja muutenkin saamastani tuestasi. Hienoa löytää vertaistukea, sen merkitys on kyllä aivan korvaamaton. Voimia tulevaan viikonloppuun taas!