Huono itsetunto ja perfektionismi

Huono itsetunto ja perfektionismi

Käyttäjä annika22 aloittanut aikaan 09.10.2012 klo 23:10 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä annika22 kirjoittanut 09.10.2012 klo 23:10

Heipä hei!

Olen pohdiskellut pitkän aikaa itseäni ja omaa käyttäytymistä. Sen tiedän, että minulla on melko huono itsetunto. Enkä oikein tiedä mistä se johtuu, on kyllä ollut nuorempana koulukiusaamista jonkin verran, mutta en oikein usko huonon itsetunnon johtuvan siitä.

Koulussa olen aina ollut hyvä ja kaikki sen tietävät. Jotenkin sitä kautta on tullut pakonomainen suorittamisen tarve. Toisaalta kehut, että olen hyvä koulussa pitäisi nostaa mielialaa ja itsetuntoa, mutta ne eivät tee sitä. Ajattelen vain, että kaikki pitävät minua hyvänä koulussa, joten minulla ei ole varaa epäonnistua. Pitää vain panostaa enemmän ja yrittää enemmän niin olen täydellinen. Pikku hiljaa tämä täydellisyyden tarve opinnoissa on siirtynyt muuhunkin elämään.

Olen huomannut, että se näkyy mm. painon kontrolointina. On oikeastaan näkynyt jo useita vuosia, mutta olen tajunnut sen vasta nyt. Painon kontrolointi ilmenee jonkin asteisena syömishäiriönä. Ja en pysty suhtautumaan ruokaan normaalisti.

Nämä kaikki asiat yhdessä vaikeuttavat ja haittaavat ihmissuhteitani, ennen kaikkea parisuhdettani. Yritän kaikkeni aina miellyttää poikaystävääni, sitten vaivun itsesääliin ja kaikki menee pieleen.

Kierre ruokkii itseään ja en tiedä kuinka pääsisin siitä eroon. On kamalaa, kun se pahin vihollinen on päässyt pään sisään ja vaatii kokoajan lisää. Se, kun tajuaa, että itse on se itsenä pahin arvostelija, jolle mikään ei riitä.

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 12.10.2012 klo 18:00

Toi perfektionismi on aika huono kaveri sinänsä. Aluksi se palvelee, mutta kun se on kulkenut rinnalla tarpeeksi kauan, se vie voimat. Pahimmillaan masentuu eikä enää jaksa tehdä mitään, koska kuka jaksaa elää "Kaikki tai ei mitään" -moton mukaan?

Harmi vain, etten ole vielä itsekään löytänyt vastausta siihen, miten tuosta ongelmasta pääsee eroon. Itsellä tosin se masennusvaihe menossa. Kai.

Käyttäjä annika22 kirjoittanut 13.10.2012 klo 10:29

Joo, on kyllä huono kaveri. Joskus on hieman parempia aikoja, jolloin yrittää olla välittämättä asiasta ja tosiaan se menee siihen et kaikki tai ei mitään.

Kauanko sie oot paininu tän ongelman kans? Miten sun läheiset suhtautuu asiaan? Vai oletko yrittänyt keskustella kenenkään kans asiasta?

Käyttäjä sonrisa kirjoittanut 17.10.2012 klo 01:35

Moi! 🙂

Löysin hyvin paljon itseäni viestistäsi. Perfektionismi ja ylisuorittaminen on äärimmäisen raskasta. Tuntuu, kuin kilpailisi jatkuvasti, mutta itseään vastaan, jolloin vastustaja on aina tasoissa - eli mikään ei riitä.

Perfektionistit (minä mukaan lukien) rakentavat itsetuntoaan suorituksille. Olen huomannut, etten todellisuudessa tunne itseäni juuri tämän takia: minäkuvani mukaan minun kuuluu onnistua kaikessa ja olla täydellinen. Kukaan ei kuitenkaan onnistu aina, eikä siksi voi rakentaa minäkuvaansa täydellisyydelle.

Myös tuo painon kanssa taistelu... Siitäkin on minulla kokemusta. Vuosia olin hoikka ja suhtauduin ruokaan normaalisti. En ajatellut sen enempää, mitä suuhuni laitoin. Kunnes tuli eräs kommentti, että olen lihonut. Sen jälkeen aloin vuorotellen laihduttaa ja ahmia, sekä valita vaatteeni huolella, jotta korostaisin vartaloni hyviä puolia ja peittäisin huonoja. Vaikka muut miten kehuvat, että olen hyvässä kunnossa ja näytän hyvältä, näen silti vain ne virheet ja epäkohdat vartalossani. Välillä on hyviä päiviä. Ja itseasiassa en vihaa vartaloani, haluaisin vain muokata siitä täydellisen.

Itse yritän nyt tämän vuoden aikana etsiä itseäni ja sitä, mitä haluan elämältä. Uskon, että jos itse tiedän mitä haluan, ei muiden mielipiteillä enää ole niin merkitystä, ja pystyn elämään itselleni, yrittämättä olla täydellinen muiden silmissä.

Toivottavasti tästä oli jotain apua. Valitettavasti minusta ei taida olla kauheasti apua, koska painin aivan samojen asioiden kanssa. Tsemppiä kuitenkin paljon ja iso hali sinne! 🙂🌻

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 17.10.2012 klo 12:15

En muista milloin se alkoi tarkalleen ottaen... Mutta yläkoulussa se oli sitä, että piti olla hyvä oppilas. Lukiossa ulkonäöstä tuli pakkomielle. Nyt (lukionkäyntini on juuri loppumassa) on pakkomielle vähän kaikesta. Koko tämän vuoden ajan olen vain suorittanut asioita, mutta vasta nyt olen tajunnut, että enhän minä mistään ole nauttinut. Ainut nautinnon tunne on tullut siitä ajatuksesta, että minusta tulisi täydellinen ihminen.

Miten järjetöntä: eihän kukaan voi olla täydellinen. Mutta silti olen tavoitellut tätä mahdotonta maalia koko vuoden ajan. Olen laihduttanut kymmenisen kiloa päästäkseni ihannepainooni, ja aina kun menen ulos, tälläydyn kuin olisin menossa juhliin. Yritän kävellä ulkona kuten mallit kävelevät, tyynesti ja itsevarmasti, enkä katso ketään silmiin, ellei sitten vastaan tule joku tuttu. Silloin pokerinaamani murtuu ja puhkeaa hymyyn. Alan selittää näennäisen innokkaasti jostain asiasta juttukaverilleni. Todellisuudessa olen kaikkea muuta kuin innokas. Todellisuudessa leikittelen ajatuksella, että hyppäisin junan alle ja näyttäisin siten kaikille, miten täynnä vihaa todellisuudessa olen. Kerrankin tekisin jotain oikein itsekästä, ihan vain minua varten.

Ja kyllä, joku keskustelija saattaa nyt hyvinkin tulla tänne viestiketjuun selittämään, miten itsekäs paskiainen oikein olenkaan. Sanon jo etukäteen, että tiedän jo itsekin sitä olevani, joten minulle ei tarvitse tulla tänne kertomaan sitä. Eikä sen sanominen muuta minua ihmisenä millään tavalla, joten säästäkää aikaanne älkääkä alkako moittia minua asiasta, joka nyt vain on niin kuin se on. Ja haluamatta loukata ketään sanon jo nyt, että vihaisen kuuloisiin viesteihin en vastaa. Jos joku tekstistäni mahdollisesti provosoitunut haluaa tulla tänne kertomaan, että itsemurhan tekijä on huono ihminen, hän saa tehdä sen, mutta minun ei tarvitse reagoida siihen millään tavalla. Enkä totisesti niin aio tehdäkään.

Käyttäjä annika22 kirjoittanut 17.10.2012 klo 15:31

Todella helpottavaa kuulla, että on muitakin, jotka on samassa tilanteessa. Sekin voisi olla tosi itsekäs ajatus, mutta en tosiaan tarkoita sitä sillä, että olisin onnellinen, että joku muukin on samassa kusessa kuin mie.

Oloani helpottaa jo se, että saa keskustella muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Mutta jos jollakin on todella ratkaisu tähän ongelmaan, niin en kyllä pistä pahakseni, että hän sen sanoo. Tähän mennessä en ole vain keskustellut asiasta juuri kenenkään kanssa ja se ahdistaa.

Enkä todellakaan syytä ketään itsemurhan ajattelemisesta, ei ole varaa.

Kiitos sinulle sonrisa ja tsemppiä ja jaksamista teille molemmille. 🙂 Elämäsi on aivan saman kuuloista kuin minun elämäni. Varsinkin tuo kohta, että näkee vartalonsa huonot puolet. Tiedän, että moni likka tässä maailmassa olisi kateellinen minulle minun vartaloni takia, mutta kun se ei tuo minkäänlaista tyydytystä, kun en vain itselleni kelpaa, en ole täydellinen.

Pikku hiljaa alkaa todellisuuden taju hämärtymään. Ei enää tiedä kuka on ja missä ja mitä pitäisi olla. Olen aina kuvitellut, että tunnen itseni hyvin. Löydän ongelmani todella helposti ja alan analysoimaan niitä ja muokkaamaan itseäni sellaiseksi kuin minun pitäisi olla. Nyt kun mietin, niin olenko koskaan tuntenut oikeasti itseäni.

Ja Iisamari tuo pokerinaaman ylläpito on todellakin rankaa. Tässä vähän aikaa sitten en vain enää jaksanut, kerroin asioitani puolitutulle henkilölle ja itkin. Olin aina näytellyt täydellistä hillittyä itseäni. Asiasta on vieläkin morkkis, en pystynyt esittämään tarpeeksi hyvin ja nyt se henkilö tietää minusta ja elämästäni liikaa. Pekään, että hän käyttää tietoaan jotenkin minua vastaan. Ahdistavaa, kun ei voi antaa anteeksi itselleen mitään.

Oletteko kumpikaan parisuhteessa? Miten ongelma vaikuttaa siihen?

Käyttäjä annika810 kirjoittanut 17.10.2012 klo 20:20

Moi!
kuulostaa kyllä tutulta. Mulla on vielä lapsia niin oon huomannu että vaadin kokoajan että olisin täydellinen äiti ja kun tietysti epäonnistun niin masentaa enkä anna anteeksi itelleni. Mutta sen oon huomannu että vaadin myös muilta liikaa. Lasten pitäis olla aina kiltisti, ohikulkijoiden kävellä täydellisesti, vanhempien olla täydellisiä jne. Tarvis kyllä todellakin jotain neuvoja miten tätä sais helpommaks. Sitten tohon liittyy se että pitäis hallita kaikki. Pienenä pelkäsin jopa oksentamista kun siinä menettää itsensä hallinnan. Eli mulla vaihtelee toi sillai että ensin vaadin iteltäni hirveesti ja on hienoo jos onnistun mutta kun epäonnistun oon sillai että en pysty mihinkään, millään ei oo mitään väliä. En edes pysty vieraille puhuun kun pelkään sanovani jotain tyhmää. Ja joka päivä pakko kuntoilla etten vaan lihoo. argh.. miksi just musta on tullu tällanen, etten voi vaan elää nauttien vaan kaikki pitää suorittaaa 😑❓

Käyttäjä sonrisa kirjoittanut 18.10.2012 klo 00:42

Pelottavaa, miten samanlaisia ajatuksia meillä onkaan ja miten samankaltaisia asioita käymme läpi... 😀 Tämä voisi aivan yhtä hyvin olla minun kirjoittamani teksti: "Tässä vähän aikaa sitten en vain enää jaksanut, kerroin asioitani puolitutulle henkilölle ja itkin. Olin aina näytellyt täydellistä hillittyä itseäni. Asiasta on vieläkin morkkis, en pystynyt esittämään tarpeeksi hyvin ja nyt se henkilö tietää minusta ja elämästäni liikaa. Pekään, että hän käyttää tietoaan jotenkin minua vastaan." Itse tein tämän tietysti vähän juoneena - silloin varmaankin pääsee minua lähimmäs, jos osaa kysyä oikeat kysymykset..

Luulen, että minulla se kehittyi koulun kautta myös. Ensin oli se tunne, ettei kelpaa. En nyt ala tarkemmin koko elämääni tähän tilittämään, mutta muutama tapaus, joissa minut tavallaan "hylättiin", saivat minut ajattelemaan, että minähän kelpaan, vielä joku päivä näytän niille. Koulu vaikutti hyvältä kanavalta saada kunnioitusta. Ehkä sitä kautta aloin rakentamaan itsetuntoani suorituksille ja kaikelle ulkoiselle. Halusin elämäni vaikuttavan ulospäin täydelliseltä.

En ole ikinä ollut kunnon parisuhteessa. Ehkä se johtuu juuri tästä: pelkään päästää ketään niin lähelle, että hän näkisi huonotkin puoleni ja epätäydellisyteni. Kai pelkään hylkäämistä, sitä etten kelpaisikaan. Jos olisin parisuhteessa, olisin varmaankin joko todella kylmä tai sitten koko ajan varpaillani, etten mokaisi mitään. En vain tiedä, miten edes päätyisin vakavaan suhteeseen, sillä näköjään käännytän kaikki kiinnostuneet pois, etten satuttaisi itseäni. En anna itseni edes ihastua kunnolla. Kauheaa edes myöntää, mutta ajattelen myös, mitä muut ajattelisivat mahdollisesta poikaystävästäni. Joko hän olisi liian hyvä tai huono minulle. Ihan hirveää, miten en osaa elää omaa elämääni, vaan elän tällaisessa kuplassa, jossa itse en viihdy, mutta jota muut kadehtivat 😟

Tänä vuonna olen ollut kaikkea muuta kuin täydellinen. Ja täytyy sanoa että se on ehkä vähän helpottanut perfektionismiani! Olen siedättänyt itseäni virheille ja ajatukselle, että olenkin ihan tavallinen, en mitenkään erikoinen tai täydellinen. Vaikka vieläkin hävettää monet jutut ja tuntui pahalta jopa kirjoittaa tuo, uskon edistyneeni vähän 😀

Iisamari, minusta itsemurha ei ole itsekästä! Jos ei oikeasti jaksa elää, ei ole pakko jatkaa _muiden_ vuoksi. Ei kenenkään pitäisi elää elämäänsä muita varten, vaan itseään. Ihan eri juttu on sitten se, onko itsemurha ikinä hyvä ratkaisu. Tarkoitan, että itsemurha ei ole mikään kannatettava juttu, mutta siitä ei myöskään minusta pitäisi syyllistää ketään. Varsinkaan puhua pahaa jostakusta itsemurhan tehneestä, että tämä teki itsekkäästi yms. Minusta on järkyttävää, miten ihmiset tahraavat itsemurhan tehneen muiston 🤨 Jos toinen vaihtoehto on vaikka se, että purkaa omaa pahaa oloaan muihin ja vahingoittaa tahallaan jotakuta toista, on minusta itsemurha sata kertaa parempi ratkaisu...

On muuten ihan älyttömän terapeuttista analysoida omaa menneisyyttään ja sitä, miten se vaikuttaa nykyään omaan käytökseen ja ajatuksiin! 😋

Tiedättekö te, mitä haluatte elämältä/millaista elämää haluatte elää, vai tavoitteletteko sellaista elämää, jollaista yleisen mielipiteen mukaan pitäisi elää? Haluaisitteko te olla täydellisiä itsenne vuoksi vai muiden silmissä?

Käyttäjä annika22 kirjoittanut 18.10.2012 klo 10:18

Annika810 Mie olen parisuhteessa ja haaveilen lapsista. Lähes joka päivä mietin sitä, että millainen äiti minusta tulisi ja että minun lapseni osaisivat käyttäytyä ja olisivat hekin täydellisiä. Usein mietin sitäkin, että onko minusta äidiksi, kun olen tällainen. Itselläni on hyvin vähän tietoa raskausajasta ja sen vaikutuksista naiseen. Pelkään, että hormonit tekevät minulle jotain, jota en voi kontroloida. Itselläni ei kuitenkaan ole sitä, että muiden ihmisten tarvitsisi olla täydellisiä, hyväksyn heidän virheet, mutten omiani. Jonkin verran se vaikuttaa mieheeni, koska parisuhteenikin tulee olla täydellinen.

Suurin ongelma parisuhteessa on se sama, mikä on on myös koulussa pärjäämisen kohdalla. Se, että pitää tehdä asioita niin hyvin, että saisi kokoajan kehuja ja hyväksyntää. Myös sellaisia asioita, joita en oikeastaan haluaisi tehdä, mutta kun minun täytyy, koska täydellisessä parisuhteessa niin on. Ja vaikka kehuja sataisi taivaan täydeltä, olen epäileväinen enkä voi yhtään olla onnellinen niistä. Kuvittelen, että mieheni sanoo asioita vain minua miellyttääkseen, koska hänkin tietää, että minulla on huono itsetunto ja että vaivun masennukseen jos en kuule hänen kehujaan tai hän vastaa mielestäni väärin. Joskus tivaan häneltä asioita niin kauan että saisin vastauksen johon voisin luottaa: "Olet maailman huonoin, rumin, typerin ja ärsyttävin ihminen, enkä jaksa katsoa sinua enää". Tällaista vastausta ei ole vielä tullut, mutta se olisi varmaan ainoa mihin uskoisin.

Rakastan miestäni, mutta minua ja häntä ahdistaa, ettei minulle riitä mikään. Usein ajattelen, että minun pitäisi ensin saada asiat itseni kans kuntoon ennen kuin voin jatkaa. Joka on tietenkin totta, mutta en haluaisi menettää miestäni.

Sonrisa minä myös olin hieman juonut siinä tilanteessa. En kai minä täydellinen ihminen selvinpäin menisi kenellekään avautumaan. 😉

Minä uskon, että haluan oikeasti elää elämää, jossa tulen toimeen itseni kanssa. En halua kilpailla sen pääni sisällä olevan demonin kanssa, joka vaatii kokoajan lisää.
Ja luulen oikeasti haluavani elää mielestäni sitä täydellistä elämää: mies, 1 - 2 lasta, omakotitalo, hyvä työpaikka, puutarha jne. Eikä oikeastaan nuista mikään ole vielä mahdoton ajatus.

Haluaisin olla täydellinen itselleni, sillä tavoin, etten kuvittelisi että minun täytyy olla kaikkia muita parempi. Olisin täydellinen ihan vain tällaisena kuin nyt olen (tietenkin siis että pää olisi kunnossa). Olemalla täydellinen muiden silmissä on vain sitä varten, että saisin kehuja, jonka pitäisi pönkittää huonoa itsetuntoani.

Millainen sonrisa sinun elämäsi olisi?

On kyllä todella terapeuttista keskustella asioista. Nyt vain ahdistaa, että jos keskustelut loppuu. 😀

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 18.10.2012 klo 18:08

Niin: kuka minä sitten olen? Olen aina ollut se ihminen, jonka joku toinen odottaa minun olevan. Lapsena olin kuten äiti halusi minun olevan, nuorena kuten kuvittelin ikäisteni haluavan minun olevan. Nuoruudella tarkoitan lähinnä lukioikää, sillä itse olin vielä yläkoulussa todella kiinni perheessäni. Itse asiassa koen vieläkin olevani perheeni vanki: en pääse eroon perheenjäsenistäni, vaikka kuinka haluaisin. Vihaan perhettäni, haluan pois kotoani. Mutta en pääse, ei ole rahaa. Enkä jaksaisi tässä kunnossa käydä töissä. Tunnen olevani umpikujassa.

Yhden yön suhteita on ollut, mitään vakavaa ei. En ole koskaan tuntenut mitään niitä kohtaan, joiden kanssa kokemuksia on ollut. Ne kokemuksetkin alkoivat siitä häpeän tunteesta, mikä syntyi kun aloin uumoilla, että "tähän ikään mennessä suurin osa on varmaan jo aloittanut seksuaaliset kokeilut enkä minä ole, joten olen epänormaali".
En siis nauttinut seksissä mistään muusta kuin siitä turvallisuuden tunteesta, jonka sain saatuani itselleni todisteet siitä, että olen yhtä haluttava kuin muutkin ikäiseni naiset. Totta puhuen haluaisin olla vielä haluttavampi kuin muut ikäiseni naiset.

Kun on joskus kokenut olleensa huonompi kuin muut (olin itse koulukiusattu peruskoulussa noin kolmen vuoden ajan), viha joka tästä kokemuksesta syntyy, saattaa saada ihmisen tavoittelemaan paremmuutta suhteessa muihin. Sillä ikään kuin kompensoi kokemaansa nöyryytystä. "Nyt minä näytän teille, että todellisuudessa minä olin se paras, ja sen takia en kuulunut joukkoon. En sen takia, että olisin ollut huonompi kuin te, vaan sen takia, että olin parempi kuin te." Niin haluaisin pystyä sanomaan koulukiusaajilleni.

Millaista elämää haluan elää? En tiedä, mutta haluaisin vain pois tästä tilanteesta. Pelottaa kamalasti. Ahdistaa. En tiedä, mitä tehdä. Kaikilla on minulle neuvoja, mutten tiedä, ketä kuunnella. Omaa ääntä en voi kuunnella, koska mitään omaa ääntä ei ole.

Käyttäjä annika22 kirjoittanut 19.10.2012 klo 11:07

IisaMari onko perheesi vaatinut sinulta aina paljon vai oletko itse halunnut olla heidän muottiinsa sopiva? Millaisia ohjeita sinulle on annettu tilanteesta pois pääsemiseksi? Oletko harkinnut ammattilaisen kanssa keskustelua?

Minulla ei koskaan ole ollut sitä, että perheeni olisi vaatinut liikaa. Tai ylipäätään vaatinut mitään. Isämme oli melko ankara kun olimme lapsia. Olen meistä sisaruksista nuorin ja olen opetellut miellyttämään isääni nähdessäni, että siskoni saa rangaistuksen siitä, mitä he jättävät tekemättä (sellaisia asioita mitä isämme oli käskenyt). Muiden perheen jäsenien kanssa ei ole oikeastaan ollut ongelmaa.

Olisi todella mahtavaa pystyä auttamaan kaikkia samassa tilanteessa olevia.

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 20.10.2012 klo 17:43

En aiemmin tajunnutkaan kommentoida tuohon annika810:n viestiin, mutta nyt kun jälkikäteen tätä viestiketjua selasin, pisti silmään tuo maininta lihomisen pelosta.

Itsestänikin tuntuu, että painon kontrolloiminen tuo helpotusta oloon. Siitä on tullut ikään kuin lohtu: sen huomaamisesta, että voi hallita edes jotain asiaa elämässään. Ja se, kun tajusi pystyvänsä laihduttamaan suuria määriä kerralla, toi mielettömän onnistumisen tunteen.

En halua lihoa enää koskaan, sillä tunnen, että jos menetän nyt saavuttamani ulkonäön, menetän kaiken tämän vuoden aikana saavuttaneeni. Uusi siro vartaloni on ainut asia, mikä muistuttaa minua siitä, että voin onnistua jossakin niin, että syntyy jotain konkreettista ja kaunista.

Tuntuu muuten tosi hyvältä, kun jotkut sanovat minua siroksi nykyään. Siro. Se on kaunis adjektiivi. Se on nyt adjektiivi, jolla voi kuvata minua. Se tuntuu hyvältä. Minua voi kuvata jollain kauniilla adjektiivilla.

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 20.10.2012 klo 18:00

annika22 kirjoitti 19.10.2012 11:7

IisaMari onko perheesi vaatinut sinulta aina paljon vai oletko itse halunnut olla heidän muottiinsa sopiva? Millaisia ohjeita sinulle on annettu tilanteesta pois pääsemiseksi? Oletko harkinnut ammattilaisen kanssa keskustelua?

Minulla ei koskaan ole ollut sitä, että perheeni olisi vaatinut liikaa. Tai ylipäätään vaatinut mitään. Isämme oli melko ankara kun olimme lapsia. Olen meistä sisaruksista nuorin ja olen opetellut miellyttämään isääni nähdessäni, että siskoni saa rangaistuksen siitä, mitä he jättävät tekemättä (sellaisia asioita mitä isämme oli käskenyt). Muiden perheen jäsenien kanssa ei ole oikeastaan ollut ongelmaa.

Olisi todella mahtavaa pystyä auttamaan kaikkia samassa tilanteessa olevia.

Perheeni on kamalan sitova. Ei sen sääntöjä osannut kyseenalaistaa lapsena. Vasta nyt aikuisuuden kynnyksellä on alkanut tajuta, miten ahdistavaa on ollut, kun ei ole saanut tehdä juuri mitään lapsena ja nuorena. Olen ollut kuin lintu häkissä, siltä minusta tuntuu.

Jotkut alakoulun opettajat ja myöhemmin psykiatrian ammattilaiset (erityisesti 15-vuotiaana läpikäymäni osastohoidon aikana minua hoitaneet) kertoivat minulle olevansa huolissaan "itsenäistymiskehitykseni edistymisestä". En käsitä, miksi he kommentoivat asiaa niin paljon juuri minulle - mikseivät he moittineet vanhempiani? Olin voimaton kamppailemaan perheeni rajoittavuutta kohtaan.

Minulla ei ollut ikäisiäni kavereita juuri ollenkaan, mikä osittain johtui nimenomaan siitä, että vanhempani rajoittivat sosiaalista elämääni mielensä mukaan. Siitä syntyi sellainen kierre, että kun ei päässyt irtautumaan, ei ollut kavereita, ja kun ei ollut kavereita, ei päässyt irtautumaan. Tässä sitä nyt ollaan. Olen vanki. En voi perua mennyttä. En pääse pakoon.

Erilaisia psykiatrisia hoitomuotoja kuusi vuotta. Ei auttanut. Lopetin ne. Itse asiassa tämän vuoden alkupuolella... Nyt mietin, oliko se hyvä idea. Mutta jos minua ei osattu auttaa kuudessa vuodessa, kuinka osattaisiin nyt?

Sanokaa ihmeessä, jos alkaa ahdistaa kun minä täällä vain pälpätän. On vain niin hirveä jännitystila päällä koko ajan. Hartiat jäykät kuin mitkä, hengittäminen tuntuu vaikealta. Mainittakoon, että kävin kyllä lääkärillä ja sain mielialalääkereseptin. Menen myös kriisipäivystykseen keskiviikkona.

Käyttäjä sonrisa kirjoittanut 21.10.2012 klo 00:07

Teidän viesteistä kyllä tajuaa omiakin ongelmia paremmin, ja sitä miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Kiitos siitä 🙂

Minäkin itseasiassa haluaisin elää sitä täydellistä elämää. Mutta tavallaan käsitän, ettei se tekisi minua onnelliseksi - olenhan koko elämäni elänyt näennäisen täydellistä elämää. Elämää, jossa tavallaan on kaikkea, mutta jotain puuttuu. Vaikka saisin kaiken haluamani, varmaankin yhä haluaisin jotain lisää. Haluaisinkin elää elämää, johon olisin tyytyväinen, enkä täydellistä elämää. Silti yritän toteuttaa muiden (ja omia) vaatimuksia. Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä mitä haluan. Ja tämä taas johtuu siitä, että olen koko elämäni tehnyt kaiken vain oikein, täydellisesti tai "niin kuin kuuluu". Aikamoinen noidankehä!

IisaMari, juuri tuota hain, että haluaisi näyttää kaikille, että vika ei ollut itsessä, vaan kaikissa muissa. Haluaisi heidän kadehtivan ja ehkä jopa katuvan käytöstään. Ja muuten, minua ainakin viestisi auttavat, näen niissä itseäni niin paljon. 🙂👍

Minun perheeni ei ole ikinä oikeastaan vaatinut kauheasti mitään. Taisin itse alkaa vaatia itseltäni paljon ja välttää virheitä, joita näin muiden tekevän. Samalla taisin luoda kuvan itsestäni onnistujana ja täydellisenä tyttärenä, jolta sitten alettiin myös odottaa täydellisyyttä jatkossakin.

Perfektionismi on järjettömän kuluttavaa, koska eihän ikinä elämä sen kanssa ole täydellistä! Niin ironista kuin se onkin, ei voi luokitella itseään täydelliseksi, koska kärsii perfektionismista. Käytännössä tavoittelemme siis jotain täysin mahdotonta. 😀

Äh, mikä ihme saa meidät todistelemaan olevamme yhtä hyviä tai parempia kuin muutkin! Miksei sitä voisi vain uskoa kelpaavansa sellaisena kuin on, ja että on tosiaankin tarpeeksi hyvä...

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 21.10.2012 klo 21:59

sonrisa kirjoitti 21.10.2012 0:7

Teidän viesteistä kyllä tajuaa omiakin ongelmia paremmin, ja sitä miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Kiitos siitä 🙂

Minäkin itseasiassa haluaisin elää sitä täydellistä elämää. Mutta tavallaan käsitän, ettei se tekisi minua onnelliseksi - olenhan koko elämäni elänyt näennäisen täydellistä elämää. Elämää, jossa tavallaan on kaikkea, mutta jotain puuttuu. Vaikka saisin kaiken haluamani, varmaankin yhä haluaisin jotain lisää. Haluaisinkin elää elämää, johon olisin tyytyväinen, enkä täydellistä elämää. Silti yritän toteuttaa muiden (ja omia) vaatimuksia. Ehkä se johtuu siitä, etten tiedä mitä haluan. Ja tämä taas johtuu siitä, että olen koko elämäni tehnyt kaiken vain oikein, täydellisesti tai "niin kuin kuuluu". Aikamoinen noidankehä!

IisaMari, juuri tuota hain, että haluaisi näyttää kaikille, että vika ei ollut itsessä, vaan kaikissa muissa. Haluaisi heidän kadehtivan ja ehkä jopa katuvan käytöstään. Ja muuten, minua ainakin viestisi auttavat, näen niissä itseäni niin paljon. 🙂👍

Minun perheeni ei ole ikinä oikeastaan vaatinut kauheasti mitään. Taisin itse alkaa vaatia itseltäni paljon ja välttää virheitä, joita näin muiden tekevän. Samalla taisin luoda kuvan itsestäni onnistujana ja täydellisenä tyttärenä, jolta sitten alettiin myös odottaa täydellisyyttä jatkossakin.

Perfektionismi on järjettömän kuluttavaa, koska eihän ikinä elämä sen kanssa ole täydellistä! Niin ironista kuin se onkin, ei voi luokitella itseään täydelliseksi, koska kärsii perfektionismista. Käytännössä tavoittelemme siis jotain täysin mahdotonta. 😀

Äh, mikä ihme saa meidät todistelemaan olevamme yhtä hyviä tai parempia kuin muutkin! Miksei sitä voisi vain uskoa kelpaavansa sellaisena kuin on, ja että on tosiaankin tarpeeksi hyvä...

Jotenkin itseäni epäilyttää muiden ihmisten kommentit, on vaikeaa luottaa siihen, että he oikeasti arvostavat ja ymmärtävät minua. Jotenkin helpompaa uskoa niitä ihmisiä, jotka ovat sanoneet pahoja asioita, koska... niin miksi. Jotenkin ei nyt ajatus kulje, väsyttää.

Koska eihän ne pahoja asioita sanoneet valehtelis. Kai. Mut jos jotkut terapeutit sanoo et mä oon hyvä sellasena ku on niin miten niitä voi uskoo? Niidenhän kuuluukin sanoa niin. Jotta musta tulis hyvä kansalainen joka tekee työnsä ja maksaa veronsa. Sen sijaan, että päätyisin sairaseläkkeelle ja yhteiskunnalle tulis turhia kuluja.

Kun ei tiedä, kehen luottaa. Kun mistä mä tiedän, mitä ne mun koulukiusaajatkin ajatteli? Säälikö ne mun olemusta oikeasti, olinko mä niin surkea? Vai halusko ne vain uskotella mulle niin? Kuka on oikeassa, se joka sanoo että mä olen hyvä vai se joka sanoo että olen huono?

Haluan olla upea. En riittävän hyvä, vaan upea. Tyrmäävä. Sellainen, jota ihmiset ihailee tuolla kadulla ja miettii että "siinä vasta nainen!". Mikä siinä on niin hienoa? Tai siis, voihan joku toinen laihuutta ihannoiva ajatellakin minusta niin. Mutta en saa koskaan tietää, kuinka moni minusta ajattelee niin. Joten mitä hyötyä? Ja vaikka ajattelisikin niin mitä siitä saisin? Jotenkin se vain olisi olevinaan hienoa.

Käyttäjä annika22 kirjoittanut 23.10.2012 klo 18:50

IisaMari olen myös miettinyt, että nämä "auttajat" syyllistävät minua muiden tekimistä vierheistä. Se on todella ahdistavaa, kun tietää ettei itse voi asioille enää mitään ja varsinkin kun virheen on tehnyt joku muu kuin minä. Ja kun itse saa kärsiä siitä toisen virheestä omassa elämässään toden teolla.

"Minun perheeni ei ole ikinä oikeastaan vaatinut kauheasti mitään. Taisin itse alkaa vaatia itseltäni paljon ja välttää virheitä, joita näin muiden tekevän. Samalla taisin luoda kuvan itsestäni onnistujana ja täydellisenä tyttärenä, jolta sitten alettiin myös odottaa täydellisyyttä jatkossakin. " Sonrisa, minulla on ihan samalainen tunne omasta elämästäni. Jotenkin on helppo rakentaa itsensä joksikin mitä ei ole, mutta se on aivan tajuttoman vaikeaa päästää siitä "hahmosta" irti. Se on osa minua halusin tai en. Ainakin niin kauan kunnes toivottavasti saa jonkinlaisen helpotuksen tähän elämään.

Itse uskon kans mielummin pahoja sanoja kuin hyviä sanoja itsestäni. Mielestäni ne on luotettavampia. Ehkä siihen voisi miettiä syyksi sitä, että itse sanon yleensä pahat asiat sen takia, että tarkoittan niitä. Hyvät asiat sanon vain toisia mielyttääkseeni. Ei nyt aivan noin, mutta aika pitkälle. Kuvittelee, että ehkä muutkin käyttäytyy samoin kuin mie.