Minäkin opiskelen lähes vaan kotona, välillä kun on vaikiaa on mulla yksityisope. Yritän silti mennä kouluun aina joku päivä ja vähintäin kerran viikossa, niin teenkin, minulla on koulunkäyntiavustajakin. Sen pitäisi auttaa että pärjäisin sos, tilanteissa. Mutta silti kaikki menee yleensä persiilleen ja olen sairas koulupäivän jälkeen.

Yleensä pystyn olemaan jossain tilanteessa muiden nuorten kanssa, esmes baarissa tai käyn soittamassa jossain, kun otan pari siideriä. Minusta tuntuu, että olen aivan normaali ihminen parin siiderin jälkeen. Kouluun ei voi mennä siiderin avulla, mikä on harmittavaa.
Minulla on lääkitys sos,pelkoon, ei pahemmin auta enää, alussa auttoi hyvinkin.

Sorry, minä kerroin vaan omasta itsestäni, enkä sinun juttuun ottanut kantaa, koska en osaa.

On hyvä kuulla muiden kokemuksia sos. tilanteiden pelosta. Tosiaan alkoholin vaikutuksen alaisena tunnen oloni rohkeaksi ja todella sosiaaliseksi. Jännä luonteenmuuttaja tuo juoma sinänsä.

Millainen lääkitys sulla oli alussa? Mulla on vaa atenol 50 mg, ei auta muutakun sydämen jyskyttämiseen. Oon aatellu, että josko sais aikaseks kysyä lääkäriltä jotai parempaa lääkitystä tähän vaivaan, en ite vain tiedä mitä...😑❓

Minun lääkkeen nimi on Citalopram. Kun kelaat tätä nuorten foorumia, niin löydät ketjun jossa puhutaan masennuslääkkeestä ja siinä puhumme "itsensä menättäneen" kanssa lääkkeestä. Minä en jostain syystä saa linkityksi ketjua.
Minulle ei olla vaihtamassa lääkitystä eikä myöskään annostusta, koska tämä lääke kuitenkin saa aikaan sen etten yritä itsemurhaa vaikka kuinka möhlisin sos. tilanteissa.

Minä en ollenkaan myös tajua miksei voisi ottaa paria siideriä jotta kykenisi olla muiden kanssa? en ole kännissä, olen vaan rohkeampi. tai oikeastaan mun kohdalla ei voi puhua rohkeuden puutteesta, sitä kyllä olen muidenki joukossa, yleensä vähän liiankin rohkea, koska puhun aika paljon . Mutta silla tavalla sekavasti, koska tilanne kuitenki jännittää ja puhu jotta ei kukaan huomaisi että olen pyörtymäisilläni.
Kun otan pari siideriä, puhun aivan viisaita, ja samoista asioista mistä toisetkin, eikä jännitä, enkä ajattele koko ajan, että mitä muut minusta ajattelevat. Eikä ole päänsärkyä sos. tilanteen loputtua. Koska en enää juo niin paljon, että olisi krapula.

Minulla ei ole ajokorttia vaan yleensä kuljen vanhempien kyydissä, niin miksi minä en voisi vaikka joka päivä juoda pari siideriä ja olla normaali niiden avulla. Ei minusta kuitenkaan alkoholistia tulisi, koska kykenen nykysin olemaan kotona aivan ilman viinaa, tarvisin viinaa vaan jotta pystysin olemaan koulussa.

Harmi sun asemassas kun ei muutamaa siiderii voida pitää "lääkkeenä", jos se kerta tepsii. Onneks vapaa-ajalla alkoholin käyttö on vapaata. Mikäs siinä, kunhan ei riippuvaiseksi tule. Kun sen pari siideriä ottaa, niin mullakin tulee juttua ihan tuosta vaan, mutta en silti oo sekasin.

Tän kuun lopulla ois psykologi, pitäs varmaa varata aika lääkärille ja ehdotella tota lääkettä. Usein tulee masentunu olo kun tyrii jonkun helpon sosiaalisen tilanteen. Tulee vaan niin semmonen olo että "musta ei oo mihkään, oon täysin nolla".

no mutta yritetää jaksella.🙂👍

Minullakin tämä epäsosiaalisuus rajoittaa melkoisesti elämää, ja on varmaankin yksi päätekijöistä nykyiseen masennukseen. Jonkin asteista sosiaalista pelkoa on ollut niin kauan kuin muistan. Lueskelin vasta vanhoja potilaskertomuksiani, ja siellä oli lääkäri kirjoittanut jo minun ollessani kuusivuotias, että "välttelee muiden lasten seuraa". Ei minulle sos.tilanteiden pelkoa ole koskaan virallisesti diagnosoitu enkä siihen siis lääkkeitäkään ole käyttänyt. Tai taisi terapeutti viime keväänä sen noin suusanallisesti "diagnosoida", mutta sitten lopetin hänen luonaan käynnin ja homma jäi vähän kesken.

Valmistuin juuri lukiosta, jonka onnistuin kuin onnistuinkin käymään ihan "normaalisti" koulussa käymällä. Tosin poissaolojen määrä oli varsinkin viimeisenä vuotena niin suuri, etten olisi ilman erityislupaa läpi päässyt. Ja suurin osa näistä poissaoloista oli sellaisia, että olin mennyt kouluun, mutta en sitten saanutkaan itseäni menemään varsinaiselle tunnille. Joskus saatoin olla jo kävelemässä luokkaa, kun sitten viimehetkellä päätinkin kääntyä ja mennä koulun kirjastoon tai johonkin muuhun paikkaan, jossa ei tarvinnut nähdä ketään ihmisiä.

Pahinta tässä epäsosiaalisuudessa on jatkuva jännitys ja varautuneena oleminen. En perhettä lukuun ottamatta pysty olemaan kenenkään ihmisen kanssa oma itseni tai jännittämättä koko aikaa. Mietin kaikissa sosiaalisissa tilanteissa vain miten minun nyt kuuluisi olla ja mitä sanoa. Yritän vetää jotain hienoa roolia ja toivon sormet ristissä, että tilanne päättyisi mahdollisimman nopeasti. Se on hyvin ahdistavaa ja luonnollisesti johtaa sos.tilanteiden ynnä kaikkien ihmisten välttelyyn. Välttely puolestaan johtaa yksinäisyyteen, joka toisaalta on mukavaa, koska siten on turvassa sos.tilanteiden uhkilta. Yksin kotona no lifettämällä välttää ahdistuksen ja epäonnistuneet sosiaaliset kanssakäymiset. Olenkin ihmetellyt, miksi tämä yksinäisyys ylipäätään masentaa minua, kun olen kerran kaikkein onnellisimmillani kun en joudu tekemisiin kenenkään kanssa.

Töihin meneminen ja "normaalin" ihmisen esittäminen on mullakin tulevaa ajatellen ongelma. Tähän asti olen kesätöissä ja muissa pätkätöissä onnistunut pääsemään hommiin, joissa saa olla paljon yksikseen. En vois kuvitellakaan tekeväni hommaa, jossa pitäisi olla 8 tuntia päivässä tekemisissä ihmisten kanssa. Mutta kyllä nuo tähänastiset työtkin ovat olleet melko raskaita juuri sen takia, että on joutunut päivittäin tekemisiin työkavereiden kanssa. Kahvitauot ovat vihon viimeisiä kidutusmuotoja, kun kaikki kokoontuvat taukohuoneen pöydän ääreen ja pitäisi koittaa jotain smalltalkia vääntää. Työnlomassa puhuminen sujuu paljon paremmin, kun silloin puhutaan yleensä vain työtehtävistä, ja keskustelu pysyy jotenkin vähemmän henkilökohtaisena.

Mulla ei kyllä alkoholi auta tähän vaivaan. Juttu ei lähde luistamaan parin eikä edes useamman jälkeen. On sitä monesti tullut rohkaisuryyppyjä otettua, jotta tulisin sosiaalisesti rohkeammaksi, mutta eipä ole auttanut. Niin kauan kun olen tarpeeksi selvä, että pystyn jotain puhumaan, jännitän aina kaikkea sanomistani. Sosiaaliset estot lähtevät vasta samalla kun taju. 😟

Eiköhän tämä vuodatus jo riitä. Paljoa lisäarvoa en keskusteluun tuonut, ja tuskinpa tästä mitään hyötyä sinulle Crying oli. Mutta voimia vaan itse kullekin! 😀

Mä pelkään myös sosiaalisia tilanteita. Mutta vielä enemmän yksinäisyyttä. En tahdo mennä sosiaalisiin tilanteisiin, mutta en kestä olla yksin! ☹️
Voimia kaikille jotka taistellaan tällasten ongelmien kanssa..

Minä kävin taas koulussa (ilman viinaa) mutta taas on hirviä päänsärky. Olen jo syönyt buranaa eikä auta mitään. Oikeasti kyllä itkettää siksikin ehkä päätä särkee.

Mutta en kyllä ymmärrä miksi minun pitää ollenkaa mennä sos.tilanteisiin, kun se jälkeen on sairas. Minusta on tulossa poro-ja metsänhoitaja ja en juurikaan koulun jälkeen tule olemaan sos.tilanteissa, niin siksikin tuntuu nyt turhalta rääkätä itseään menemällä kouluun. Mutta kun en aina vaan voi olla kotona, sanotaan.

Minä kysyn teiltä, että onko teillä vaikeaa, siis todella vaikeaa, käydä yleisillä paikoilla vessassa? minulla on.

Hmmm, tuo vessassakäynti on aika jännä juttu. Minulle kun se ei ole ollut koskaan ongelmallista. Itse asiassa päinvastoin: vessassa käydessä pääsee hetkeksi pois ihmisten keskeltä ja saa olla vähän aikaa yksikseen (tai harvoinhan julkisissa vessoissa ihan yksin saa olla, mutta ainakin siinä varsinaisessa vessakopissa on yksin 🙂 ).
Tuossa katselin yhdeltä sivulta listaa yleisimmistä sosiaalisia tilanteita pelkäävälle henkilölle vaikeista tilanteista, ja sieltä kyllä WC-käynti löytyi:

* Itsensä esittely uusille ihmisille
* Oleminen muiden huomion kohteena
* Muiden kiusoittelu ja kritiikki
* Arvovaltaisten henkilöiden kohtaaminen
* Kevyt jutustelu (esim. kutsuilla)
* Kiertävä puheenvuoro (esim. seminaareissa)
* Julkinen esiintyminen
* Nimen kirjoittaminen muiden katsoessa
* Asioiden hoito puhelimessa vieraiden ihmisten kanssa
* Yleisen WC:n käyttö
* Ruokailu muiden kanssa, "kahvikuppineuroosi"

Tuosta listasta ne, jotka eivät minulle tuota ongelmia, ovat juuri WC:n käyttö ja nimen kirjoittaminen. Eikä ruokailukaan sinällään pelottavaa ole, mutta siihen kuuluu usein jutustelu muiden syöjien kanssa.

Itse olen kärsinyt epäsosiaalisuudesta jo pikku lapsesta asti. Olen jo tarha ikäisenä tykännyt leikkiä vain yksin, en osaa olla muiden seurassa. En pysty kertomaan omia mielipiteitäni ja näyttää omia tunteitani muiden seurassa.

Ala-aste ikäisenä minulla oli yksi hyvä ystävä ja hänen kanssaan olin lähes joka päivä. Ahdistuin heti jos "porukassa" oli enemmän kuin yksi minun lisäkseni. Heti tilanne tuli minulle hyvin vaikeaksi. Muistan miten olen yksin käydessäni lenkillä ulkona jo ala-aste ikäisestä kiertänyt niin sanotut ihmisjoukot jotka kadulla tulevat vastaan välillä. Ei tarvinnut olla kuin jo kolmekin ihmistä, niin etsin jonkun sivupolun ja tahdoin mennä heidän silmistään pois mahdollisimman nopeasti. Yksi tuskaisin tapahtuma oli kun ala-asteella olin Lucia-neito, siinä kaikkien keskipisteenä. Tavallaan nautin siitä, sillä olin aina ihaillut Lucia neitoa, mutta se kaikkien katseltavana ihmisenä oli kamala olla.

Yläasteella oli yksi hyvä ystävä myös ja olimme myös ystäväni kanssa kahden muun luokkalaistemme kanssa; eli yhteensä meitä oli neljä. Kaverini ihmetteli miten puhuin aina vaan silloin kun olimme kahdestaan, mutta heti kun oli enemmän olin ihan hiljaa vain ja "omassa maailmassa". Yläasteella olin myös oman kirkkoni Lucia neitona ja se loi paineita. Piti koko koulun eteen mennä laulamaan Lucia kappale eri kielillä, pelkäsin kovin että mokaan. Pelkäsin niin, että meinasin ennen suureen juhlasaliin menoa pyörtyä. Oloani ei helpottanut yhtään se kun musiikin opettajani yritti sanoa että -älä pelkää, kulkueessa on muitakin kuin sinä- , mutta minkäs teet pelolle. Mielessäni oli vaan se ajatus että kaikki katsovat minua kun minulla on se kynttiläkruunu päässä ja punainen nauha vyötärölläni. Ja sitten vielä piti yrittää laulaa kovalla äänellä ja niin ettei ääni värissyt. Aivan kamala tapaus. Vaikka lopulta kaverini kehuivat minua, mutta tunsin itse epäonnistuneeni koska minä keulahahmona menin mokaamaan. Tosin se moka oli niin pieni että tuskin moni sitä huomasi, nimittäin otin vahingossa väärällä jalalla kerran askeleen. Mutta minkäs itselleen mahtaa jos aina vaan pyrkii täydellisyyteen ja heti pienestäkin virheestä tulee kamalat itsesyytökset.

Ammattikoulussa sitten jälleen kerran oli vain yksi hyvä/paras ystävä. Hänen kanssaan liikuin joka paikassa minne sitten meninkin. Heti jos tiesin ettei hän ole koulussa, niin se oli aivan painajainen. Ei sillä etten olisi tullut muiden kanssa toimeen mutta se oli vain painajainen minulle. Miten saattaisin muiden kuullen puhua jotain kun en luokassakaan pysty edes omalta paikaltani lukemaan jotain asiaa ilman ettei ääneni värisisi. Ja esitelmien pitäminen oli aivan kamalaa, ääneni alkoi värisemään jo heti ensimmäisen minuutin jälkeen. Ryhmätehtävissä olin aina vaan hiljaa, sanoin vain jotain jos oli aivan pakko.

Ammattikoulussa kamalin esitelmä olikin koulun lopussa ollut päättötyön esittäminen. Luojan kiitos psykiatrini kirjoitti minulle rauhoittavia, ilman niitä ei siitä olisi tullut mitään. Jännitin niin paljon että auditoriossa ennen esitystäni makoilin penkeillä kun pyörrytti niin paljon. Rauhoittavia otin tupla-annoksen jotta edes vähän rauhotuin. Ja kun oli minun vuoroni tärisin aivan hulluna. Se oli kamala kokemus. Mutta lopulta kun pääsin eteen ja aloin kertomaan aiheesta joka minua itseäni kiinnosti ja tiesin siitä paljon, niin jännitykseni häipyi. En tajunnut ollenkaan ajan kulua ja hämmästykseni huomasin että olin koko päättötyön esitelmöinyt ilman muistiinpanojen lukemista. Katsojille tosin oli apuna power point -esitelmä ja itsellenikin se toimi apuna aina siinä, että tiesin mitstä puhua. Ja lopulta sain täydellisen arvosanan tästä suorituksesta. Arviossani luki, että esityksestäni huomasi miten kiinnostunut olen aiheesta ja kirjallisesta versiosta myös. ja kovan työn jälkeen sain sitten työstäni kiitettävän; K5. (arviointi meillä ammattikoulussa oli 1-5). Tästä olin onnellinen.

Olen töissä apteekissa ja siellä pystyn asiakkaiden kanssa olemaan ihan hyvin ja suhteellisen rennosti. Tosin en osaa lähteä mukaan johonkin juttuihin jos joku asiakas alkaa puhumaan. Osaan vain ammatillisen puolen erittäin hyvin ja se on minulle riittänyt. Sillä olen pärjännyt erittäin hyvin ja saanut kiitosta asiakkailta. ja vaikka olen niin ammattimainen silti en kuulema ole niin tiukka "apteekin täti" mitä yleensä he ovat (mitä olen kuullut). Ja yksi nuori mies sanoi, etten lainkaan edes näytä sellaiselta "tavis apteekin tädiltä", mitäköhän lie tarkoitti. Mutta työkavereiden kanssa on sama ongelma kuin ystävien kanssa. Yhden kanssa pystyn puhumaan hyvinkin, mutta monien kanssa, niin siitä ei tule mitään. Ja jos pomolle pitää mennä puhumaan, niin se on aivan kamalaa. Tai jos jollekin pitää mennä sanomaan negatiivista palautetta, niin en kykene siihen. Vältän nämä tilanteet viimeiseen asti. Ja ruoka- sekä kahvitauot ovat aivan hirveitä. Onneksi olen sen verran isossa apteekissa töissä, että siellä on porrastettuna ruokailut ja ettei sinne tule kerralla niin paljon ihmisiä. Mutta silti tunnen oloni niissä tilanteissa ahdistuneeksi vaikka minun lisäkseni saattaa olla vain kaksi muuta työntekijää. Mutta tällä hetkellä onneksi näistä tilanteista ei tarvitse kärsiä kun olen ollut jo heinäkuusta asti sairaslomalla.

Ainiin ja luin että jollekin oli vaikeaa mennä yleiseen vessaan. Minulla on sama ongelma. Toisaalta se on helpottava asia, mutta toisaalta kovin vaikea. Vessaan lähteminen jonkun porukan keskeltä on aivan kamalaa, koska kyllähän kaikki katsovat jos joku poistuu joukosta. Mutat sitten taas kun on vessaan päässyt ja pääsee "omaan rauhaan" niin se on helpottavaa. Mutta sitten alkaa taas jännittäminen miten palata takaisin muiden joukkoon. Mitä muut ajattelevat kun olen käynyt vessassa.

Tällainen ajattelutapa on aivan kamalaa ja tahtoisin päästä siitä eroon. Mutta luulen että se mitä olen lapsuudessani oppinut, pysyy minussa koko ikäni. En vaan tahtoisi aina olla niin ahdistunut kun olen "ihmisten ilmoilla". Ja aina en kyllä tahtoisi olla yksinkään, mutta minkäs teet kun itsestään ei saa irti että lähtisi sinne missä on muita ihmisiä. Ei siihen vaan niin helposti pysty.

No joo, aikas pitkästi tuli kirjoitettua. Välillä ehkä vähän aiheen sivustakin. Mutta kuitenkin jotenkin se aina liittyi tähän aiheeseen. Toivottavasti joku edes ymmärtää jotain, sillä itsestäni tuntuu että olen kirjoittanut ajatuksiani hyvin epäselvästi. 😟

Vessaan meneminen on sinänsä kamalaa, jos vessan "oleskelutilassa" on muitakin, mutta sitten kun pääsee sinne koppiin niin asia on tietty eri. Yleisillä paikoilla olevat WC-käynnit ovat minulla nopeita jännityksen vuoksi.
Kaupassa käynti on kans välillä kamalaa. Siellä ihmiset tuppaa katsoa usein. Inhoon mennä esim. johonkin kenkäkauppaan, kun heti tullaan kyselemään että löydätkö etsimääsi. Antaisivatpa he olla ihmisten rauhassa, eikä tarvitsisi heti tulla juttelemaan.😞
Kahvilassakin on toisaalta inhottavaa käydä. Useimmiten haen aina sellaisen paikan, jossa on mahdollisimman vähän ihmisiä ympäriltä, useimmiten jostain perältä. Kun kannan esim. kahvia pöytään, käsi tärisee ainakin hiukan. Aina pelkään kaatavani kahvin ja epäonnistuvani kaikessa.
Pienenä tyttönä ala-asteella mua koulukiusattiin pahoin: haukuttiin, nimiteltiin, syrjittiin.. jne. Oli mulla silti kavereita, mutta yleensä vain yksi. En vain saanut kerralla kaveriporukkaa. Luulen, että ala-asteen muistojen vuoksi kärsin edelleen tälläisestä epävarmuudesta. Pelkään epäonnistuvani kaikessa ja pelkään olevani ihmisten silmissä jotenkin huonompi, niin kuin ala-asteella olin.

Voih tälläistä elämää. Kaiken vain automaattisesti ajattelee kauheimmalla tavalla ja aina niin monimutkaisesti. Voisipa vain elää täysillä ajattelematta ja pelkäämättä.☹️

Onko täällä muuten olemassa sellaista teemaryhmää vielä, jossa voisi puhua tälläisistä asioista? Kun kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta? Millainkohan semmoisen teemarymän voisi saada? En ottanut selkoa vaikka luin täällä tukinetin sivuilla noista teemarymistä.🙂

Hei Crying, olen itse myös miettinyt tuota teemaryhmä asiaa ja yrittänyt ottaa siitä selvää, mutta en löydä oikein mistään mitään.

Ei täältä sivustoilta oikein löydy muuta tietoa kuin tuo sama minkä varmasti itsekin olet jo löytänyt : "Teemaryhmät ovat suljettuja keskusteluryhmiä. Teemaryhmissä vain rekisteröityneet ja ko. ryhmiin käyttöoikeuden saaneet käyttäjät näkevät niihin kirjoitetut viestit ja voivat osallistua keskusteluun."

Mutta milloin noita suljettuja keskusteluryhmiä sitten on, olen itse myös miteeinyt?!? Jos joku tietää enemmän niin voisiko kertoa?

No niin, hetken tutkittuani sivuja löysin ohjeet. Ja sieltähän löytyi ohje noihin teemaryhmiin pääsemisestä, mutta en kyllä löydä otsikon vierestä mistään "hae teemaryhmään" -linnkiä. Joko olen tyhmä tai sitten en vaan osaa. Voisiko joku auttaa??

Kun ohjeessa luki näin : "Teemaryhmän käyttöoikeutta haet klikkaamalla ryhmän otsikon vieressä olevaa "hae teemaryhmään" -linkkiä. Linkin takaa avautuu hakulomake, jonka täyttämällä voit antaa perusteluja, miksi haluat kyseiseen ryhmään. Hakemuksen lähetät painamalla lähetä -nappia."

Joten kovin vaikeaa sen ei pitäisi olla, mutta miten esimerkiksi tän aiheen teemaryhmään voi päästä. Itse en ainakaan mistään löydä tuota linkkiä. 😯🗯️

Ai säkin oot pähkäilly ton teemaryhmä-jutun kans.🙂
No sielhä lukee näin et "Teemaryhmien perustamisesta ja niiden aikatauluista ilmoitetaan avoimissa keskusteluryhmissä. Ehdotuksia teemaryhmän aiheiksi voi esittää kuka tahansa palvelun käyttäjä."
Ni tarkottaakoha toi sitä, että pitäs niiku ehdottaa jollekki tukihenkilölle tms. et haluais tommosen teemaryhmän? 😐

Onpa toikin vaikeesti tehty. 😀 Ja kuitenkin varmaa aikas moni haluais tommosen teemaryhmän "sosiaalisten tilanteiden pelosta". Onkohan semmonen ryhmä jo?
Hianompi semmoses ryhmäs ois sit asioista puhua, jos vain semmosee ryhmää eka pääsis jotenki.😀

Appuuuaa, hammaslääkäriin pitäs täst pikkuhiljaa mennä.☹️ Ei kyl yhtää huvittas. Odotustilassakin on siel iha hirvee olo aina ku jännittää sitä hammaslääkäriä ja sit niitä muita ihmisii siin odotustilassa. No mut joo, ei auta muuta kun mennä. ☹️

ei se nyt kovin vaikeaa ole ehdotuksen tekeminen. Ehdottaa tässä näin, että me haluttaisiin sos.pelkotiloista kärsiville oma teemaryhmä.
Kyllä se menee perille.