Entä kun mielessä pyörii vain kuolemaan liittyvät ajatukset?
Olen nuori 17 vuotias nainen ja aloitin opinnot Kauppiksessa kun lukio ei masennuksen ja ahdistuksen takia onnistunut. Pelkään myös sosiaalisia tilanteita ja esimerkiksi jään mieluummmin koulusta pois kuin menen aamulla yksin bussilla.
Taustalla on isän kaksisuuntainen mielialahäiriö josta olen tahtomattani joutunut pienen ikäni kärsimään. Olen pikkulapsesta asti nähnyt ja kokenut perheväkivaltaa. Isälläni on myös alkoholiongelma. Sairaus johti hänet joksikin aikaa suljetulle osastolle, mutta äitini ei häntä jätä koska asia on liian monimutkainen.
Yritin yksinasumista puolisen vuotta samalla kun yritin käydä lukiota. Itsetuhoituuteni oli jatkunut sillon jo monta vuotta ja oli todella houkuttelevaa istua kuudennessa kerroksessa ikkunalaudalla ja miettiä putoamista.
Sain pari vuotta sitten apua masennukseen kun viiltelyni paljastui, mutta mielestäni se ei ole muuttanut juuri mitään. Viiltoja vartalossani on yli 80. Käyn yhä viikoittain psykiatrilla.
Alkoholin käyttö on ollut ongelma kuin myös huumeet. Lääkkeitä, Amfetamiinia ja kannabista on tullut vedeltyä ja olen liikkunut väärissää porukoissa, joka raastaa mieltäni edelleen. Tupakointi on murheistani pienin.
Vuosi sitten erosin poikaystäväni kanssa koska hän petti minua. Hän rupesi käyttäytymään törkeästi minua kohtaan ja tunsin itseni entistä vastenmielisemmäksi ja aloin suunnitella ja ihannoida itsemurhaa ja kuolemaa. Kuolema kiehtoo minua vieläkin ja välillä mietin että miksi ei voisi vain kuolla että kuollaan kuitenkin joskus ja miks kärsiä kun on toinenkin vaihtoehto, filosofointia harrastan mielessäni usein. Kuitenkin jos palaan eroon niin se oli hyvin tukala ja kiusallinen minulle. En ole vielä vuodenkaan jälkeen päässyt hänestä yli, enkä tiedä mikä avuksi.
Puoli vuotta sitten tilanteeni kärjistyi, kun otin yliannostuksen ja jouduin tajuttomana ensiapuun. Olin viikon sairaalassa osastolla ja kärsin niin henkisesti kui myös fyysisesti enemmän kuin koskaan. Läheisten sääli ja huoli sekä lääkäreiden kysymykset ja mömmöt saivat minut voimaan entistä huonommin.
Sieltä jouduin pakkohoitoon nuorten psykiatriselle osastolle, jossa asuin kuukauden muiden ”hullujen” kanssa. Tunsin itseni siellä hylkiöksi.
Syön masennuslääkkeitä joka ikinen päivä, mutta en usko niiden auttavan.
Tänäpäivänä en voi asialle mitään että mieleeni tulvii ajatuksia kuolemasta, elämän tarkoituksesta, elämäniloisten ihmisten naamoista ja siitä miten he saavat minut irvistämään ja melkein vihaamaan heitä.
Tuntuu kuin olisin yrittänyt kaikkea mahdollista ja että mitään ei olisi enää tehtävissä.
Ärsyttää kun kaikki kysyvät että mikä on vinossa tai että miksi et voi hyvin, koska en itsekkään tiedä siihen vastausta. Ja kun ajattelenki exääni, syyllistän itseäni ja tunnen pistoa rinnassani siitä miten huono ihminen olen ja miten vastenmielinen ulkoinen olemukseni on.
Elämässäni oli valoisampi jakso, mutta nyt se on taas tiessään ja olen matkalla alaspäin ja lujaa. Masennus pitää minut loitolla koulusta ja ystävistä. Ahmin pahaan olooni kaikkea mitä käsiini saan, mutta en oksenna, sen vuoksi olen lihonnut 2 vuodessa yli 20 kiloa, mikä ei todellakaan mieltäni paranna.
Olen taas umpikujassa. Eikä valoa näy tämänkään tunnelin päässä.
Tunteeko joku samoin.
Olenko yksin.
😯🗯️
Itsekin mietin päivittäin asemilla miten siistiä olis jäädä junan alle. Jotenkin ei paskaakaan kiinnosta mitä jotkut läheiset kärsii sitten kun mua ei ole. En kuitenkaan ajatellut tehdä sitä koska haluan jotenkin uskoa parempaan, vaikka oikeesti mietin että minkä vitun takia me täällä ollaan kun en saa mitään tyydytystä mistään. Oon vaan kuollu henkisesti. Sain just tietää että exäni josta erosin melkein 2 vuotta sitten, oli pannu mun ex-parasta ystävää. Aloin kans vihata itteeni tuossa vaiheessa. Tuntuu että oon ollu ihan vitun tyhmä ja luuseri ja en todellakaan riittävä. Sanoinkin sille joskus että saa käydä vieraissa ja mitä vaan mutta ei koske mun kavereihin!! Ja ei riittänyt. Vihaan itseäni niin paljon! Ja tuo ei ole edes ainut syy miks masentaa, mutta niin.. Ja en nyt tiiä ees miks kirjotan koska mulla ei oo mitään ratkaisun avaimia, koska itekin kelaan et elämä on vitusta! (ja toi on muuten totta 😀😀). Mut niin oot 17 joten kaikki voi vielä muuttua! Koko elämä edessä ja siellä voi olla vaikka mitä hienoa. Toisaalta en itekään saa paljon lohtua jos joku tulee selittää mulle jotai tuollasta paskaa. Sori.
hei. itse olen kohta 18w nuori mies. äitini kuoli kun olin kolme siitä asti olen käynyt erilaisissa terapiossa. Isäni alkoholisoitui myös niihin aikoihin ongelmani alkoi jo peruskoulun ensimmäisillä luokilla aluksi se oli näpistelyä. alkoholi astui kehiin muistaakseni nelos luokalla. Vitos luokalla jouduin psykiatriselle osastolle masennuksen itsetuhoisuuden ja alkoholin käytön takia. Siellä olin noin puolen vuoden aja. Sen jälkeen jouduin perhekotiin olin siinä jonkun 4 vuotta mutta päihteitten käyttö karkasi käsistä jouduin teholle viikoksi. Sitten jouduin vähän suljetumpaan laitokseen jossa mopo karkas entistä enmmän käsistä sieläkin vedin lääkkeitä niin että joutuin sairaalaan vuoden jatku sitä rataa. Sitten mulla näkyi valoa löysin naisen johon rakastuin eleltiin vuosi yhdessä. mutta nyt viime kesänä hän jätti minut se oli erityisen vaikeeta minulle koska en ollut ennen kokenut mitään yhtä ihanaa mulla oli joku joka rakasti ja välitti aidosti minusta. Nyt tuntuu etten enää pääse mihinkään päin elämässäni viime viikonloppuna oli jo loppu lähellä mut se epäonnistui niin ihmeellisesti että päätin jatkaa. Mulla on ollut kans erilaisia mieliala lääkkeitä mutta jätin ne pois viime keväänä koska tuntui etten tarvitse niitä.
Täytän kolmen kuukauden päästä 18 olen kohta pääsemässä omaan kämppään. En uskalla hakea apua koska jos perhekoti saa tietää mielialastani niin joudun sen kolme kuukautta istumaan siellä mitä en varmasti kestäisi. aineet on astumassa taas kehiin vaikka taistelen. Mä en vaadi elämältä paljoa en tarvi kova palkkaista työtä en kallista taloa. haluisin vaan jonkun joka hyväksyy minut tälläisenä ja ymmärtää mitä kaikkee olen joutunut kokemaan jonkun joka välittää ja rakastaa minua ja vie minut pois tästä tunnelista... olisi kiva saada joku mesetys kaveri jonka kanssa voisi ajatuksia vaihtaa 🙂
Täällä kans kohta 17 vuotias tyttö miettii samoja asioita.. En jaksa nyt selittää kaikkea, jos jotain kiinnostaa voin kertoa.. mutta mun elämä on ollut yksinkertasesti sanottuna täyttä helvettiä 12 vuotiaasta asti.
Ihmettelen joka päivä että mitä teen täällä...
Tulevaisuus tuntuu niin synkältä ja epätoivoselta...
Viiltelen ja viiltelen, se ei enää edes tunnu miltään, toivon salaa että viiltäisin vahingossa liian syvälle.. Pääsisi pois täältä.
Tiiän ettei oo tervettä ja et tarttisin apua, tiedän, mut en haluu enää apua. Ei siitä viimekskään ollu mitään hyötyä.
Koulussa sentään jaksan käydä. Muualla en. Ei oo kavereita. Sukulaiset toisella paikkakunnalla. Ihan yksin.. viiltelen varmaan joka päivä.. en haluis, mut en tiiä kyllä et miks sit ees teen niin...
Tää on niin toivotonta... hirvee olo sisällä koko ajan. haluis vaan olla yksin koko ajan.
Itse olen kohta 20v ja 14-vuotiaasta pyöriny itsetuhoiset ajatukset mielessä. Alkoholin kayttö ollut lähes viikottainen tapa 2. luokasta asti. Kovemmat aineet on jäänyt väliin mutta viinalla läträäminen tuonut useita sairaalareissuja. Noiden reissujen jälkeen iskenyt ihmispelko ja häpeä. On pitänyt taas hieman juoda että kehtaa ihmisten ilmoille lähteä. Ei tässä enää tiedä millä tavalla koittaisi löytää elämänilon. Kun vielä asui äidin nurkissa, niin elämä tuntui helpolta. Nyt elämä tuntuu jollain tavalla ylitsepääsemättömältä esteeltä. Koitetaan me täällä jollain tavalla tsempata toisiamme!