Heippa!

Ootko huomannut, että täällä tukinetissä on Omatuki- kohta, jonka kautta voit keskustella asiantuntijoiden ja vapaaehtoisten, koulutuksen käyneiden henkilöiden kanssa anonyymisti. Ehkä he osaisivat auttaa sinua 🙂

mielensaartama kirjoitti 30.3.2016 20:6

Must tuntuu, et mä valehtelen kaikille siitä kuka mä oikeesti oon. Kaikki luulee et mulla on kaikki hyvin, mut oikeesti ne ei tiedä mitään. Oon tosi masentunu, oon ollu jo pitkää. Itsemurhaaki oon yrittäny parii otteesee ja itsetuhosuuski on ollu jo pitkään mukana. Viimesen vuoden aikana kaikki on vaa pahentunu, kaikki ahistaa ja masennus paljon pienistäki vastoinkäymisistä ja usein must tuntuu et oon sekoomassa. Pelkään tosi paljon, lähinnä mun omia ajatuksia, ne ei vaan jätä mua rauhaan..
Mä oikeesti toivon et mä voisin kertoa jollekki, mut mä en voi. Kukaan ei tiedä millanen mä oikeesti oon. Mun perhe ei ymmärrä, ne halveksuu kaikkia mielenterveysongelmia yms ja on monessa asiassa aika konservatiivisia. Mä en vaa enää tiiä mitä mä voisin tehä.. Psykologillekkaa en voi mennä, tiiän et se kertois mun vanhemmille. Must vaa tuntuu et mä eläisin valheessa. Tiiän et itsemurha ei oo ratkasu, mut ainoolta vaihtoeholta se on tuntunu jo pitkää..

Suhteellisen samanlainen ihminen tässäkin kirjoittaa.

Työskentelin aiemmin, mutta otin loparit, kun meni hermot (uskoisin että burnout tuli).
En usko, että kukaan työpaikalla tajusi, kuinka mieleni oli suht usein alhaalla, mutta asiakkaat aina piristivät päiviä, vaikka olo oli ihan paska.
Itse en ole yrittänyt itsemurhaa, mutta usein käy mielessä, jotenkin sitä vain jatkaa ja jatkaa täällä katselua, millaiseksi maailma muuttuu ja jos edes jonkunlainen ns. "onnen murunen" tänne risikasaani tipahtaisi.

Mullakin on samanlainen tilanne, että perhe ei ymmärrä eikä kyllä perhettä edes kauheammin ole. Veljelläkin oli masennusta, mutta se on päässyt yli siitä jotenkin. Sitäkään ei kiinnosta minun asiat, niin vaikea edes puhua senkään kanssa. Äitiä ei kiinnosta pätkääkään.

Muakaan ei kiinnosta psykologille mennä etenkin, kun asun pienellä paikkakunnalla enkä luota suuremmalti ihmisiin. Lääkkeisinkään en luota, kun mielestäni ne vain tekevät ihmisestä robotin ja luonne häviää, sitä havaitsin omassa veljessäni, että se muuttui erilaiseksi ihmiseksi mielenterveyspillereiden syönnin jälkeen.

Kavereita suoraan sanoen ei ole ketään kehen luottaisin, että kertoisin miltä tuntuu ja usein harvatkin joiden kanssa esim. on käynyt juopottelemassa niin saattaa vaan räpsiä kuvia jos sattuu örveltämään. Eihän mikään todellinen kaveri toisen känni tekemisiä kuvaa ainakaan minun mielestäni.

Mutta jaksamisia ja kirjoittele miten menee