Elämä tuntuu pelottavalta ja arvaamattomalta.
Välillä minulla on asioista niin hirveä stressi, etten tiedä mitä tehdä. Osaltaan tunnen syyllisyyttä myöskin… Olen toivonut kuolemaa (ja pahoina hetkinä toivon sitä edelleen), vaikka joillakuilla olisi oikeastikin _syitä_ sellaisiin ajatuksiin. Toisin kuin ehkä minulla.
Ja syyllisyyttä lisää se, että joskus toivoin itsemurhaa. Ja joskus satutuin itseäni fyysisesti.
Tuntuu myös hirveän pahalta kuulla joiltain jo elämää nähneiltä ihmisiltä heidän elämänkokemuksiaan. Niistä tulee sellainen olo, että kukaan ei näköjään voi välttyä elämän hirveiltä kolhuilta. Se on kamalan pelottavaa.
En siis enää toivo itsemurhaa (varsinkaan hyvinä päivinä) mutta syyllisyys menneestä painaa. Ja pelkään tekeväni elämäni aikana jonkin ison virheen. Jonkin liian ison siedettäväksi.
Pelkään aikaa. Se vie elämääni jatkuvasti… Pelkään sitä, että jonain päivänä sairastun johonkin vakavaan fyysiseen tautiin juuri silloin, kun olen alkamassa löytää elämässäni onnen. Pelkään, että joudun ajattelemaan: ”Miten saatoinkaan toivoa itsemurhaa, miten saatoin toivoa kuolemaa aiemmin, kun vasta nyt minulla olisi aihetta siihen!”
Jos jaksatte vaan, niin kertokaa, mitä ajatuksia tästä herää. Tuntuu ehkä vähän rauhallisemmalta, jos joku näkee tämän ja koettaa ymmärtää, mitä olen selittämässä.
Hei Iisamari!
Kerroit tuntevasi syyllisyyttä pahasta olostasi. Oletko koskaan kuullut, että masennus voi johtua myös aivojen biokemiallisesta epätasapainosta? Jollakin on suurempi vaara ahdistua kuin toisella. Siitä ei tule tuntea syyllisyyttä kuten ei useimmista muistakaan vaivoista.
Tunnet, ettet kykene hallitsemaan asioita. Tuo ajatus estää sinua elämästä. Pelkäät sitäkin, mitä ei tapahdu!!
Arvosta tahdonvapauttasi. Eikö ole hienoa, ettet ole mikään paristoilla toimiva robotti vaan tahtova ihminen? Osaat välttää joitakin vaaroja. Voit toimia muita kohtaan kuten toivoisit itseäsi kohtaan toimittavan ja näin vähentää ahdistusta ympäriltäsi.
Herkkyydessäsi on myös kauniita piirteitä. Et hyväksy tämän maailman kovuutta ja epävarmuutta vaan olet oikeudenmukainen. Toisaalta juuri herkät ovat kovilla. Toivon sinulle voimia käsitellä pahaa oloasi.
hei, haluan kirjoittaa sinulle, että ENSIN eletään ja sitten kuollaan.
Pyri siihen, että hyvistä asioista saa olla hyvä mieli silloin kun on. Ja murhe sekä suru ovat myös osa elämää.
t. e
-----------------------
IisaMari kirjoitti 8.4.2009 17:40
Välillä minulla on asioista niin hirveä stressi, etten tiedä mitä tehdä. Osaltaan tunnen syyllisyyttä myöskin... Olen toivonut kuolemaa (ja pahoina hetkinä toivon sitä edelleen), vaikka joillakuilla olisi oikeastikin _syitä_ sellaisiin ajatuksiin. Toisin kuin ehkä minulla.
Ja syyllisyyttä lisää se, että joskus toivoin itsemurhaa. Ja joskus satutuin itseäni fyysisesti.
Tuntuu myös hirveän pahalta kuulla joiltain jo elämää nähneiltä ihmisiltä heidän elämänkokemuksiaan. Niistä tulee sellainen olo, että kukaan ei näköjään voi välttyä elämän hirveiltä kolhuilta. Se on kamalan pelottavaa.
En siis enää toivo itsemurhaa (varsinkaan hyvinä päivinä) mutta syyllisyys menneestä painaa. Ja pelkään tekeväni elämäni aikana jonkin ison virheen. Jonkin liian ison siedettäväksi.
Pelkään aikaa. Se vie elämääni jatkuvasti... Pelkään sitä, että jonain päivänä sairastun johonkin vakavaan fyysiseen tautiin juuri silloin, kun olen alkamassa löytää elämässäni onnen. Pelkään, että joudun ajattelemaan: "Miten saatoinkaan toivoa itsemurhaa, miten saatoin toivoa kuolemaa aiemmin, kun vasta nyt minulla olisi aihetta siihen!"
Jos jaksatte vaan, niin kertokaa, mitä ajatuksia tästä herää. Tuntuu ehkä vähän rauhallisemmalta, jos joku näkee tämän ja koettaa ymmärtää, mitä olen selittämässä.